Luin
keväällä Pauliina Vanhatalon Vera Vaahtera -nimellä kirjoittaman kirjan. Tulin todenneeksi
tuolloin, että chick-lit ei ole edelleenkään minun genreni. Pitkä valotusaika kiinnosti minua
erityisesti miljöönsä takia. En ole lukenut aiemmin Vanhatalon kirjoja, mutta
ihastuin kirjan kanteen ja kuvaukseen.
Pitkä valotusaika kuvaa Aarni Koskinivan elämää vuodesta
1965 vuoteen 2015. Olin hieman huolestunut kirjan murreosioista, sillä en pidä
murreteksteistä proosassa. Tähänkin on poikkeuksia, sillä Stadin slangi
maistuu, ja olen asunut opiskeluajan Oulun seudulla, joten sekin käy. En pidä
etenkään läntisestä murteesta ja en lukisi pelkästään murteella kirjoitettua
tekstiä. Sen sijaan Ilsen kielestä
nautin. Vanhatalon Oulu vaikuttaa
uskottavalle, vaikka minun käsitykseni kaupungista ajoittuu vuosituhannen
vaihteeseen ja moderniin yliopistokaupunkiin.
Tapahtumissa
eletään 60-lukua, kun Aarni elää äidin kanssa kahden. Aarni yrittää löytää oman paikkansa
yhteiskunnassa, mutta koulu ei ole liiemmin maistunut. Aarni on vaatimaton elämän
suhteen, ajelehtija. Hänestä puuttuu
Teuvon draivi. Aarni pääsee äidin avulla
töihin Enni-tädin ja Liisa Kerimäen valokuvausliikkeeseen. Naisten suhdetta ei sen enempää avata. Aarni
tuntee olevansa sivullinen kaikessa, jopa omassa elämässä. Työn myötä hän
löytää valokuvien maailman. Kirjan nimi peilautuu kauniisti tekstiin. Teksti
etenee nykyhetkessä, josta tehdään siirtymiä. Valokuviin tallennetaan onnen
hetkiä, mutta perhekuvissa on myös suru läsnä. Samalla tavalla Vanhatalo
taltioi hetkiä Aarnin elämästä.
Pääasia kai se on, että löytää jonkun ajatuksen, jonka avulla jaksaa elää. Onko sillä sitten niin väliä, onko se tottakaan.
Ilse on
erilainen, iloinen helsinkiläinen opiskelijatyttö, jonka kanssa Aarni perustaa
perheen. Ilse sopeutuu erilaiseen kaupunkiin, erilaiseen rooliin, itse asiassa
hän elää sopeutuakseen ja ollakseen muiden käytettävissä. Miten hyvin kukaan
selviytyy uhrautumisessa?
Jos maailma onkin kauhea paikka, eikä mun olisi ikinä pitänyt synnyttää lapsia siihen. Jos elämä on suuri vitsi. Mä olen melkein kuusikymmentä, enkä mä ole yhtään valmis olemaan vanha. En mä ajatellut että mun elämästä tulisi tällainen. Musta tuntuu että mä en ole tehnyt mitään muuta kuin pitänyt muista huolta.
Tarinassa
on olennaista ymmärtää, mitkä asiat kantavat elämässä ja mitkä muuttuvat ajan
mittaan. Olen lukenut tänä vuonna valikoiden kotimaista kirjallisuutta, mutta
minä viihdyin Vanhatalon kirjan seurassa hyvin. Kirjailija jättää jotain
asioita auki, hän uskoo lukijan ymmärrykseen. Pidin tuostakin. Luen Vanhataloa
jatkossakin.
Pauliina Vanhatalo Pitkä valotusaika
Tammi 2015. Uutuusostos. Kotikirjasto.
Pitkän valotusajan on lukenut mm.
Omppu
Aloitin tämän, mutta jäin alkuun jo kiinni. Ei oikein irtoa, mutta ehkä vielä pääsen eteenpäin.
VastaaPoistaMari, jatkaa vaan, korjaa asentoa ja suklaata suuhun, niin ehkä tämä iltakin näyttää paremmalle ja kirjakin maistuu. Täällä on hirveä sää. Ainoa hyvä asia koko päivässä ovat olleet ensimmäiset herkkutatit. Kirja aukeaa, kun luet pidemmälle. Uskon, että pidät.
PoistaTämä taitaa olla teos, jonka haluan lukea. Tuntuu, että tässä voisi olla sellainen tarina ja tunnelma, joille kannattaa antaa aikaa...
VastaaPoistaPidin kovasti tästä kirjasta, pienistä otoksista ja hetkistä, joista välittyy vuosikymmenet ja eletty elämä. En muista, luitko Tommi Kinnusen kirjan Neljäntienristeys. Tässä on hitunen samaa tunnelmaa.
PoistaPitkä valotusaika on ollut minulle tämän syksyn kotimainen valopilkku. Pidin sen tunnelmasta ja tapahtumien rauhallisesti auki keriytymisestä paljon. Todella paljon.
VastaaPoistaOlen lukenut tosi vähän kotimaista tänä vuonna, mutta pidin tästä. Pidin myös Sajaniemen kirjasta Pedot.
PoistaTämä oli todellinen helmi kirjaksi :)
VastaaPoistaMinä ihastuin tähän tarinaan todella. Oulu, ajankuva ja Aarni upeita.
Poista