Heidi Mäkinen Ei saa mennä ulos saunaiholla ja Outi Alm Hemingwayn naiset

Luen runoja melko vähän. Kirjasähkökäyrä sai minut lainaaman esittelemänsä kirjan Anna-Mari Kaskisen runokirjan Sanoja suruun ja ikävään. Tartuin myös  myös Eila Kilven  Kuolinsiivoukseen. Ihastuin myös Pia Perkiön kirjoihin.

Uutuuksista esittelen Kirjapajaan uutuuden Pia Perkiön Kaipauksella sanoja suruun. Runoja on tulossa enemmänkin nyt alkuvuodesta. Aion  tuoda Ahmatovaa  muutaman runokokoelman  mm. Fontakan tullessa ja varsin muhkean Olen äänenne ja Siltalan uutuuden Marina Tsvetajeva: Ylistys, hiljaa!  Eeva Kilpeä olen lukenut lukiosta lähtien. Hän on minulle tärkeä monin tavoin niin prosaistina kuin runoilijana.

Aloitetaan Kirjapajan kustantamalla teoksella eli Pia Perkiön Kaipauksella sanoja suruun. Teoksen herkkä kasviaiheinen kuvitus on Minna L. Immosen.

 

Tuttujen asioiden ketju katosi, 

suru ympäröi minut

kuin sakea sumu.

Tiesin. että näin käy.

silti tuntuu, etten jaksa.

Tulisitte , enkelit! Kantaisitte vähän matkaa.

 

Kun aikamme päättyy.

palaamme valoon. valosta lähteeet

varjoissa vaeltajat.

Jätämme kivut ja kysymykset, aikeet ja unelmat.

Emme tarvitse niitä enää 

emme ikävoi mitään.

 

Emme tiedä päiviemme määrää,

emme matkan pituutta, tien kovuutta, tuulien voimaa.

Mutta ensi henkäyksestä viimeiseen,

yön syvyydessäkin loistaa toivon tähti.

 

Kirjasähkökäyrältä keksin kirjan Anna-Mari Kaskisen runokirjan Sanoja suruun ja ikävään - On toinen maa.

 

Tahtoisin olla lähellä,

istua kuunnellen.

Hiljalleen itku ja ikävä

saava on merkityksen.

Tahtoisin sinulle kertoa: 

olethan rakas niin.

Tahtoisin kanssasi uskoa

aamuun ja enkeliin.

 

Hautasin unelmani

puutarhaan salaiseen.

Mielessä usein sinne

hiljaista matkaa teen.

Siellä ne lepäävät kaikki,

 jokainen paikallaan.

Kipu niiin syvä ja rakas

hälvenee aikanaan.

Hautasin unelmani.

Vaan mitä näen nyt?

Joku on huomaamatta

kuitenkin täyttynyt.

 

Kerran on luovuttava

kuitenkin kaikesta,

voimista, terveydestä,

muistoista rakkaista.

Kerran on luovuttava. 

Aloitan syksyllä.

Katselen nurmikolla

lehtien leikkiä.

Järvi ja joutsen ja pelto

jokainen yksin jää.

Jokaista luotua täällä

kaipaus yhdistää.

 

Jos näkisin yhden kevään,

kuiskasi hiljaa hän.

Jos näkisin vielä kerran 

puutarhan heräävän.

Näkisin lumikellot,

krookukset, tulppaanit,

tuntisin kuinka jälleen

tuoksuvat narsissit.

Näkisin jostain kaukaa 

peipposten saapuvan

kuulisin kiurun laulun,

purojen kuohunnan.

Jos näkisin yhden kevään,

vuokkojen kauneuden.

Sitten hän silmänsä sulki

ja nähdä sai kaiken sen.

 

Eeva Kilpi Kuolinsiivous

 

Eeva Kilven teos muodostuu niin päiväkirjamerkinnöistä kuin runoista. Arjen huolet ja askareet ovat osa tekstiä. Kotikin on siivottava kuolemaa varten. Humori on läsnä koko kirjan. Kuolinsiivous on vahva tilitys vanhenemisesta ja luopumisesta. Olen keskittynyt tässä pelkästään runo-osuuteen.

Maaliskuusta Kilpi kirjoitta:

Kun olen kuollut

palata kerran vielä

kenenkään huomaamatta tänne mun suo

omalle paikalle

keittiön pöydän ääreen

äitini vanhan keittokirjan luo.

Tahtoisin vielä viimeiset hyvästit heittää

rakkaille resepteille joita en enää nää,

lehteillä sivuja joita siirappitahrat peittää

ja joilta muskotintuoksua leviää.

Tahtoisin vielä hiljaa lukea läpi

kaikki ne reseptit joita

en koskaan toteuttaneeksi tullut

kun turhat ja hullut

toiveet ja päähänpistot

minulta veivät

ajan ja voimat,

ne eivät.     

 

Elokuusta:

 Täytyy olla elossa,

täytyy olla terve ja tajuissaan

että me voimme kohdata,

että sinä osaat tänne

ja että sinä osaat täältä pois.

Ja että siinä välissä

löydät minut pimeässä.

 

Joël Dicker Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joël Dicker Baltimoren sukuhaaran tragedia

Ranskakielinen alkuperäisteos: Le livre des Baltimore (2015)

Suomentaja: Kira Poutanen

Tammi 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Sveitsiläinen Joël Dicker (1985) on ranskankielisen kirjallisuuden lupaus. Lukijoiden tietoisuuteen kirjailija singahti teoksellaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta vuonna 2012. Harry Quebert ilmestyi Keltaisessa kirjastossa toisin kuin Baltimoren sukusaaga. Itse olisin tehnyt toisin päin ja nähnyt Baltimoren Keltaisessa. Baltimore ei eroa paljoakaan tyylillisesti Jayne Anne Phillipsin teoksesta Murhenäytelmä tai Peter Høegin Susanin vaikutuksesta. Jos en tietäisi Dickerin taustaa, ja jos tarinassa ei kaikki  tulisi niin selvästi ilmi, niin voisin aistia tässä brittiläistä yläluokan sukujuhlaa. Olen hieman hämmentynyt, koska Harry Quebert jätti minut kylmäksi, mutta tähän ihastuin. Huffington Postin mainoslause ei ole tuulesta temmattu: Mitä noituutta lienee, mutta kun kirjan aloittaa, sitä ei voi laskea käsistään.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on kertomus ystävyydestä, nuoruudesta, rakkaudesta, pettymyksistä, kateudesta, illuusioista, veljeydestä, kostosta ja murheesta sekä suuresta Tragediasta. Forrest Lane on joidenkin kirjan henkilöiden päätepysäkki. Tapahtumien keskiössä ovat Baltimoren Goldmanit ja Montclairin Goldmanit.  Selkeimmin tarinan voisi kuvata, että teos kertoo yhden sukuhaaran nousun ja tuhon.

Golsteinin romaanin viimeisessä kohtauksessa Hillel ja Woody ajavat autolla Montrealista Baltimoreen. Matkalla he pysähtyvät New Jerseyhin ottaakseen minut mukaansa ja me jatkamme Baltimoreen yhdessä. Baltimoressa, upeassa valaistussa talossa ikuinen pari, Saul-setä ja Anita-täti, odottavat meitä.

Joël Dicker palaa uudessa kirjassaan kirjailija Marcus Goldmanin nuoruuteen. Dicker kertoo arvoituksellisen tarinan menneestä. Tarina kulkee useammalla aikatasolla Marcuksen kertomana. Boca Ratonin nykyhetkestä piipahdetaan menneisyyteen. Nuorena Marcus ihailee suuresti rikkaita serkkujaan, Baltimoren sukuhaaran Goldmaneja. Hän itse on asuinpaikkansa mukaan Montclairin Goldmaneja.  Tarinan alussa Marcus matkaa Baltimoren lentokentältä kohti Oak Parkia setänsä Saulin kutsusta lokakuussa 2004. Ajankohta on kuukausi ennen Tragediaa.

Vietin Saul-sedän, Anita-tädin ja Hillelin kanssa lapsuuteni tärkeimmät hetket, ja pitkään jo pelkkä heidän nimiensä kuuleminen sai minut hurjaksi ylpeydestä ja onnesta. He olivat mielestäni parempia kuin yksikään muu tapaamani perhe tai ihminen: he olivat onnellisempia, kunnianhimoisempia, he olivat saavuttaneet enemmän ja heitä kunnioitettiin enemmän.

Marcus asuu ostamassaan talossa Boca Ratonissa Floridassa. Hänen naapurina on Leonard Horowitz, entinen valtiosääntöoikeuden asiantuntija, jonka kanssa Marcus ystävystyy nopeasti. Tälläkin ajanjaksolla on merkityksensä, sillä eräänä päivänä Marcus tutustuu koiraan ja myöhemmin myös tämän omistajaan, joka on viime vuosien suosituimpia laulajia. Tarinan keskeisiä henkilöitä ovat serkukset Marcus, Hillel ja Woody. Saul-setä ja Anita-täti.  Naapurin Leo sekä Duke (en määrittele enempää).

 Woodyn tarina Goldmaniksi ja serkuksi on epätavallinen. Viralliset todistukset olisivat saattaneet osoittaa, että Baltimoren Goldmaneja oli kolme, mutta heidät tuntevat tiesivät luvun neljäksi. Woodrow Finn, Woody saavutti suvun keskuudessa oman aseman, hän oli yksi heistä ja yksi meistä: veljenpoika, serkku, poika ja veli. Woodyn äiti hävisi jonnekin aikoja sitten ja isä perusti perheen Salt Lake Cityyn Woodyn jäädessä Baltimoreen koulukotiin. Isänsä luona käydessään Woodyn käytöstapoja moitittiin, kun hän ei soittanut ovikelloa kylään tullessaan. Vuodet kymmenestä kahdeksaantoista, vuodesta 1990 vuoteen 1998 olivat onnellisia itse kullekin. Serkukset kasvavat aikuiseksi.
Marcus aloittaa tarinan luontevasti Hillelistä, joka oli syntynyt samana vuonna kuin Marcus itse. Täten hän kytkee Woodyn kiinteäksi osaksi tarinaa, jolle elämä oli pelaajan kyvyt ja haaveet.

Kaikki alkaa samalla tavalla kuin loppuu, ja kirjat alkavat usein vasta viimeiseltä sivulta.

En tiedä, päättyikö nuoruutemme kirja lukion loppumiseen vai jo vuotta aiemmin heinäkuun lopussa 1997 Hamptonsin loman päättyessä, kun ikuinen ystävyytemme ja yhdessä tehdyt ikuisen uskollisuuden lupaukset tuhoutuivat, kun emme kestäneet ajastusta alkavasta aikuisuudesta.

Kesäkuussa 2010 eletään aikaista aamua Coconut Grovessa Floridassa, jonne Saul-setäni oli muuttanut neljä vuotta aiemmin. Marcus kirjoittaa kirjaansa, mutta ei kerro sedälleen vielä tarinastaan tarkemmin. Maaliskuussa 2012 Marcus ottaa tavakseen varastaa seuralaisen, jonka palauttaa aina omistajilleen. Näitä Tragedian jälkeisiä takaumia on enemmänkin. Marcuksen julkinen rooli kirjailijana aiheuttaa huikeita otsikoita juorulehdissä.  

Baltimore oli isäni rangaistus. Baltimorien talo, heidän autonsa, Hamptons, lomat Whistlerissä, kiitospäivän illalliset, Buenavistan asunto, Oak Parkin vartijat, jotka pitivät meitä tunkeilijoina: kaikki muistutti, että isä oli epäonnistunut siinä, missä hänen veljensä oli onnistunut.

Buenavistan vuonna tarinaan liittyy Scott Neville, joka ei käsitä, mikä hänen siskossaan viehättää muita. Patrick Neville siirtyy vuonna 1996 keväällä New Yorkiin ollakseen lähempänä tytärtään ja yrittääkseen pelastaa avioliittonsa. Hillelin ja Woodyn toisena yliopistovuotena Woody ajaa kohti kampusta ja on vähällä ajaa tien viertä kulkevan Colleenin päälle. Colleen oli huoltoaseman ainoa tytöntekijä ja rekkakuskin vaimo. Toisin kuin Baltimoren serkukset, niin Colleen ei ollut opiskellut.

Tämä on yksi niistä Alexandran hyvistä puolista, joita hän ei ole koskaan menettänyt: kaikki ovat samaa mieltä siitä, että hän on ystävällinen, ihastuttavat ja lempeä. Maailmanmenestyksestä, kunniasta, rahasta ja kaikesta muusta huolimatta hän on edelleen sama aito, ystävällinen ja ihastuttava tyttö, joka varasti kolmetoistavuotiaat sydämemme.

Duke on linkki Alexandraan – tyttöystävään silloin ennen, mutta nykyajassa nainen on Kevinin kumppanina. Miksi Marcus jätti joskus aikoinaan Alexandran keväällä 1996? Edellistä pohtii niin lukija kuin Alexandra.  Mikä tuhosi kaiken?  Tätä en aio avata enempää.  Oikeastaan kerron vain hajapaloja ja lainauksissa välitän kirjan tunnelmaa.

Saul-setä aisti Goldmanin jengin jäsenten välisen kireyden. Ensimmäistä kertaa yhteiselomme aikana halusimme kaikki kolme jotakin, mitä emme voineet jakaa.  

 

Baltimoren sukuhaaran tragedia on erinomainen lukuromaani, luokituksen ylemmästä sarjasta. Minulle lukuromaani on arvostamani termi, jolta vaadin näyttöjä. Odotin todella tätä kirjaa. Olin asettanut ennakko-odotuksia tälle teokselle. En kuitenkaan tiennyt perjantaina tarttuessani kirjaan, että vietän tiiviin viikonlopun sen seurassa. Ja en voi sanoa muuta kuin että rakastuin tähän tarinaan. Koska kirjat ovat voimakkaampia kuin elämä. Ne ovat paras mahdollinen kosto elämälle. Ne kertovat mielen muureista, muistin tuhoutumattomasta linnakkeesta.

Olen ihastunut tämän vuoden kirjasyksyyn!