Mathias Rosenlund Kuohukuja 5

Mathias Rosenlund on tukholmalaissyntyinen suomenruotsalainen kirjailija. Omaelämäkerrallinen esikoisteos Vaskivuorentie 20 ilmestyi vuonna 2013 ja oli Runeberg-palkintoehdokkaana. Vaskivuorentie 20 on avoin tilitys tämän päivän kaupunkiköyhyydestä. Nyt tarina saa jatkoa, kun Kuohukuja 5 kertoo epäakateemisesta lapsuudesta kohti kirjallista maailmaa.

Rosenlundin kerronta on hieman hyväntahtoisen naiivia ja vanhanaikaista minäkerrontaa. Olen ehdottomasti tiiviin kerronnan ystävä eli karttelen mahdollisuuksien mukaan tiiliskiviä. Kuohukuja 5 on kuitenkin pienoisromaani, joka olisi tarvinnut toisen tarinan rinnalleen toimiakseen paremmin kokonaisena teoksena. Kuohukuja 5 jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee elämää ennen Vaskivuorentielle muuttoa. Tarina alussa kertoja suorittaa siviilipalvelusta töölöläiskoulun  iltavahtimestarina, josta tämä etenee pääsykokeiden kautta pohjoismaisten kielten ja pohjoismaisen kirjallisuuden opiskelijaksi Unioninkadun funkkisrakennukseen Metsätalossa.

Varttuminen kouluttamattoman työväenluokan keskuudessa heikensi itsetuntoani, vaikka kyseessä eivät ensisijaisesti olleetkaan mitkään ulkoiset syy-yhteydet tai olosuhteet – kukaanhan ei avoimesti ja sanallisesti syyttänyt minua sivistymättömyydestäni tai työväenluokkaisesta taustastani. Sen sijaan kyseessä oli jokin, mikä kumpusi sisimmästäni ja pohjautui kokemukseeni riittämättömyydestä, alemmuudesta suhteessa ympärilläni oleviin ihmisiin.

Tarinan teemoja ovat nuoren aikuistuminen, perheen perustaminen, maalaispojan kaupungistuminen, minäkuvan rakentaminen sekä kehitystehtävistä toiseen siirtyminen. Hän tuntee alemmuutta ja kateutta. Toisaalta ero omaan lapsuudenperheeseen kasvaa sosiaalisen nousun myötä. Vaimon eli C:n terveydelliset ongelmat sivuutetaan melko vähin äänin.

Siviilipalveluksen ja yliopiston pääsykokeiden jälkeisenä kesänä olin töissä Greenpeacessa ja kuljin pitkin pääkaupunkiseudun katuja värväämässä uusia jäseniä. Kollegani olivat enimmäkseen nuoria hippejä, jotka olivat hakeutuneet Greenpeaceen voidakseen osallistua ympäristönsuojelutyöhön.

Tarinan toisessa osassa kertojan rinnalle nousee veljen tarina, joka on irrallinen. Olisin jättänyt tämän omaksi aiheekseen. Christianilla on sekä alkoholi- että mielenterveysongelmia. Meitä on moneksi, mutta mikä meitä muovaa? Mikä on kohtalon ja sattuman osuus ja mikä perimän? Ihmisen usko itseensä ja tavoitteisiinsa on suurempi voima kuin alistuminen vallitseviin olosuhteisiin.

Koska veljeni eivät mielellään tehneet mitään, äiti alkoi pikkuhiljaa tottua siihen eikä lopulta enää edes pyytänyt heiltä apua vaan kääntyi aina suoraan minun puoleeni.

En pääse oikein tarinaan mukaan, sillä opiskelijaelämä ei tunnu tutulle. Olen vapaan ja modernin yliopiston kasvatti, jossa ansiot saatiin omin älyllisin lahjoin. Oman vuosikurssin sisällä kukaan ei ratsastanut taustallaan eli tuiki tavallista väkeä. Pääsy yliopistoon vaati istumalihaksia, kuvatekstien hallintaa ja rastittamista. Sen sijaan jaan tiedonjanon ja sivistyksen halun. Päähenkilö kuvaakin uskomattoman rehellisesti sammumatonta tiedonjanoa. Hän rakastaa ja kokee isyyden iloa, mutta kaikkea varjostaa aavistus eriarvoisuudesta, että muilla on parempi tausta ja paremmat eväät. Yliopisto on tavoiltaan hierarkkinen ja konservatiivinen instituutio, mutta jokainen saa samat mahdollisuudet sen sisällä.

Mathias Rosenlund kuvaa nykypäivän arkea, yhteiskunnan jakautumista hyvä- ja huono-osaisiin. Suomessa on kuitenkin olemassa sosiaalinen tukiverkosto toimeentulotukineen, joka ei kuitenkaan ole tarkoitettu yliopisto-opintojen rahoittamiseen. Perheen perustaminen yliopisto-opintojen alkuvaiheessa kysyisi keneltä tahansa yli-ihmisen voimia. Olen lukenut aiemmin ns. tunnustuskirjoja, kuten Henrik Tikkasta, Märta Tikkasta, Christer Kihlmania, Karl Ove Knausgårdia, mutta edellä mainituissa on vahva elämänmaku ja takana eletty elämä. Lukija voi joutua tämän kirjan kanssa törmäyskurssille, ja sen epätoivoisuus voi muodostua liian ahdistavaksi.

Mathias Rosenlund Kuohukuja 5
Alkuperäisteos Svallgränden 5
Suomentaja: Taija Mård
Schildts & Söderströms, 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kristiina Bruun Kaikki mikä on sinun

Kristiina Bruunin esikoisteos Kaikki mikä on sinun vie monikulttuuriseen yhteiskuntaan, joten kirja on hyvin ajankohtainen. 

Suomalainen Anna viettää vaihto-oppilasvuotensa Teksasissa ja palaa 1990-luvun alussa Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Hänellä on suunnitelmia ja haaveita tulevaisuuden varalle. Anna haluaa amerikkalaisen aviomiehen, uran ja tulevaisuuden maassa, jonka hän kokee omakseen. Kirjan alku on hyvin unelmienmakuinen, jossa elämä on toiveista tehty.  Tokihan Anna tutustuu mieheen, mutta tämäpä ei ole amerikkalainen. Taufiq on komea bangladeshilainen. Vanhemmille onkin yllätys, että virallisia häitä ei tanssita Suomessa, vaan häihin matkataan Bangladeshiin.

Siitä päivästä lähtien Anna ja Taufiq olivat kuitenkin aina yhdessä…

Taufig oli kohteliain Annan koskaan tapaama ikäluokkansa edustaja, todellinen herrasmies, jonka käytös jatkuvasti hämmensi. Eikä suudelman suudelmaa, vieläkään.

Anna on tarinan keskiössä, mutta Annan, Delwarin ja Tasliman polut risteävät ajan mittaan.   Delwar on autonkuljettaja ja hänen hahmonsa koin painolastiksi, irralliseksi. Anna tutustuu hääseremoniassa Talismaan, sukulaisnaiseen, sillä Taufiqin ja Talisman äidit ovat serkuksia. Kaunis, yläluokkainen Talisma haluaa tyttären kasvavan uusien mahdollisuuksien yhteiskuntaan. Talisma on naimisissa, vaikka Latif asuu muualla. Talisma elää kultaisessa häkissä kuin kannen lintu tyttärensä kanssa.

Miksi me emme voineet olla onnellisia, miksi minä en voinut riittää? Enkö ollut tarpeeksi kaunis, vai eikö kauneus riittänytkään? Latifin toinen nainen oli tummempi ja vieläpä vanhempi. Miksi ikinä rakastua, kun siitä seurasi vain tuskaa.

Annalla on sisäistänyt perinteisen ydinperheen idyllin.  Hänelle perhe, oma perhe, olisi erillinen oma yksikkö ilman isovanhempia ja sukulaisia. Tämä perhe voisi elää elämää kaukana. Kirjassa on paljon teemoja, sillä siinä käsitellään parisuhdetta, erilaisuutta, monikulttuurisuutta, ennakkoluuloja, naisen asemaa ja sukupuolirooleja. Anna ja Taufiq lähtevät vuodeksi Bangladeshiin aikeena palata vuoden kuluttua Yhdysvaltoihin. Annaa vieroksutaan vaaleuden ja vierauden takia, hän ei ole edes muslimi. Annassa tuntuu olevan kaikki vialla, sillä siniset silmät, pituus, laihuus ja farkutkin oudoksuttavat.

Chittagongilaiset naivat chittagongilaisia, ja sepä olisi jotain jos kansanedustajan ainoa poika menisi ulkomaalaiselle. Siitä puhuttaisiin pitkään, pitempään kuin hänestä.

Bruun tuo hyvin esiin molemminpuoliset ennakkoluulot. Skandinaavinen, koulutettu nainen ei ole varmasti ihannepuoliso näin erilaiseen yhteiskuntaan. Lukija aistii, kuinka Taufiq sulautuu takaisin omaan kulttuuriinsa ja antautuu velvollisuuksiensa vietäväksi. Hän ei edes näe Annan elämän rajallisia mahdollisuuksia, vaan hän ehdottelee toissijaisia uria. Ulkosuomalaisen elämästä olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmänkin, koska kyseessä on näinkin vieras kulttuuri.

Kaikki mikä on sinun on lopultaan yllätyksellinen, sillä toisaalta sen ymmärtää, toisaalta se jättää tarinan kesken. Jäin miettimään, että jatkuuko tarina? Miten paljon nainen voi luopua omista unelmistaan? Kustantajan mainoksessa kirjaa kuvataan ainutkertaisen elämän ylistykseksi. Jäin miettimään tuotakin. Voiko ainutkertaisen elämän uhrata toisen eteen? Voiko toisen unelmista tulla omat unelmat? Kaikki mikä on sinun on runollinen ja kiehtova rakkaustarina yhtä viekoittelevan kaunis kuin kirjan ulkoasukin. 

Kristiina Bruun Kaikki mikä on sinun

Schildts & Söderströms 2015. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Kirjan ovat lukeneet myös mm.  Henna, Mari A, Maisku

Caitlin Moran Näin minusta tuli tyttö

Brittiläinen Caitlin Moran (s. 1975) on mediapersoona: rakastettu televisiokasvo sekä The Timesin tv-kriitikko ja kolumnisti. Hän aloitti kriitikkouransa 16-vuotiaana musiikkilehdessä, josta hän siirtyi parin vuoden päästä televisioon.

Luin tätä kirjaa ennen Jeannette Wallsin Lasilinnan, joka perustuu Jeannetten omaan lapsuuteen ja nuoruuteen. Pidin Jeannette Wallsin tarinasta paljon enemmän sen karmeudesta huolimatta. Wallsin ja Morriganin perheissä on paljon samaa boheemisuutta, mutta Wallsin perhe pyrki selviämään ilman fattan apuja. Kummassakin kirjassa isät juovat viinaa ja elävät kuin taivaanrannan maalarit ilman huolen häivää huomisesta.  Morrigan isä tyytyy wannabe-rokkari haaveisiin. Angie tempoilee yllätyskaksosten jälkeisessä masennuksessa. Perheeseen kuuluvat myös Johannan pikkuveli Lupin ja isoveli Krissi.

Kaksosten syntymän jälkeen äidin suu on ollut kapea viiru, hän ei harjaa hiuksiaan ja hän sanoo korkeintaan jotakin erittäin sarkastista tai sitten "minua väsyttää ihan kamalasti".  Sen vuoksi Odottamattomilla Kaksosilla ei ole vielä nimiäkään. Siksi Lupin itkeskelee koko ajan, ja siksi minä kuorin alati perunoita ja masturboin jatkuvasti, vaikka minun pitäisi lukea 1800-luvun romaanikirjallisuutta

Tarinan Johanna Morrigan on neljäntoista vanha. Hän on mokannut oikein kunnolla itsensä paikallis-tv:ssä.  Tilanteessa ei voi oikeastaan tehdä muuta kuin kuolla eli tappaa itsensä. Sekään ei oikein innosta, joten Johanna päättää rakentaa itsensä uudelleen, brändätä itsensä toiseksi.  Ja näin syntyy sanavalmis goottityttö Dolly Wilde, joka ei myöskään sylje lasiin, kaihda seksiä edes ryhmässä ja tupakkaakin voi polttaa kummastakin päästä.

En tietenkään aio tappaa itseäni oikeasti. Ensinnäkin veikkaan, että saatan panna vastaan ja käyttää kieroja keinoja – kenties purra – ja toiseksi minä en itse asiassa halua kuolla. En halua panna pistettä kaikelle ja retkottaa ruumiina sängyllä. En vai halua jatkaa elämätöntä elämää.

Morriganin tarinassa eletään vuotta 1990 Wolverhamptonissa, jossa seitsenhenkinen, työväenluokkainen boheemiperhe elää sosiaalituen turvin.   Moran tuo esipuheessa esiin, että tarina on fiktiivinen, mutta oletan hänen ammentaneen tarinaan myös itseään ja muistojaan.

Jossain vaiheessa Johanna tajuaa, että Dollykin on vajavainen ja on jälleen inventaarion aika. Ovatko levyhylly, julisteseinä ja kirjapää riittäviä meriittejä tytöksi tulemisessa? Musiikillinen ilotulitus meni minulta ohi lukuun ottamatta pieniä hipaisuja Rollareitten ja Bowien osalta. Johanna oppii, että tästä kaikesta joutuu selviytymään omin neuvoin, että ei ole mitään koulua, jossa oppii olemaan itsensä, ei ole linjajohtajaa, joka kannustaa tasaisen varmasti eteenpäin kohti oikeaa vastausta. Että kukaan ei muokkaa identiteettiä toisen puolesta. Jokainen rakentaa oman minänsä. Jokainen on oman itsensä kätilö, ja jokainen synnyttää itsensä uudestaan ja uudestaan, yksin, pimeässä huoneessa.

Laadin inventaarion siitä, mikä minusta oli tähän mennessä tullut, ja jaoin kaiken kahteen pinoon – menetelmä on sama kuin saamieni levyjen kanssa. Mitkä haluan pitää, mitkä haluan heittää pois.

Näin minusta tuli tyttö on nuoren tytön kasvutarina, jossa on pakko kokeilla kaikki eteen tuleva itse. Kirjassa on nuoruuden angstia, musiikkia, staroja, vaaleanpunaisia unelmia, faniutta, ensimmäistä suudelmaa, kasvamista sekä rutkasti huumoria. Caitlin Moran kertoo kaiken ilman turhia pingotuksia tai estoja, jopa niin, että seksiaktia olisi voinut hillitä.  Ehkä tämä on murkun kirja ja palvelee nuorta lukijaa, vaikka teksti onkin paikoin ronskia. Pidin kirjan ajatuksista, identiteetin rakentamisesta ja oman itsensä kasaamisesta. Myönteinen minäkuva on helpompi kanssamatkustaja. Moran kirjoittaa sujuvasti ja terävästi ehkä liiankin estoitta. Feministisyys ei niinkään uponnut minuun. Ehkä omana aikanani minulle riitti Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä.

Caitlin Moran Näin minusta tuli tyttö

Alkuperäisteos  How to Build a Girl
Suomentanut Sari Luhtanen
Schildts & Söderströms 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

 
Blogeissa toisaalla
Kirjapolkuni
Rakkaudesta kirjoihin
Lumiomena
Kirjakko ruispellossa
Tuijata Kuttuuripohdintoja

Kate Atkinson Joka lapsia ja koiria rakastaa & Kevätarvonnan tulos

´

Kate Atkinson Joka lapsia ja koiria rakastaa

Schildts & Söderströms 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Joka lapsia ja koiria rakastaa (Started early, took my dog 2010) on Kate Atkinsonin neljäs Jackson Brodie-dekkari. Brodie on entinen sotilas, Scotland Yardin entinen etsivä ja luopunut myös yksityisetsivän toimestaan. Teoksen on suomentanut Kaisa Kattelus. Edellisessä Brodie-dekkarissa (Eikö vieläkään hyviä uutisia 2013) Jackson joutui junaonnettomuuteen, mitä hän kertaa vielä tässäkin osassa useassa kohtaa. Luin viime vuonna Kate Atkinsonin kirjan Elämä elämältä ja rakastuin siihen. Se oli viime vuoden parhaani käännöskirjoissa. Minulla on kirjahyllyssä Brodie-sarjan aiemmat dekkarit, mutta en ole lukenut niitä, joten lähdin lukemaan tätä kirjaa kylmiltäni.

Jacksonilla oli asiakas. Huolimatta siitä, ettei hän enää ollut yksityisetsivä, ettei hän enää ottanut asiakkaita eikä tuhertanut avioerotapausten, velallisten metsästämisen ja lemmikkien etsimisen sieluasyövässä harmaudessa – kaikesta siitä huolimatta hän oli onnistunut saamaan asiakkaakseen naisen nimeltä Hope McMaster, joka asui niin kaukana kuin Yorkshiresta on mahdollista mennä tulematta uudelleen lähemmäs. Toisin sanoen Uudessa-Seelannissa..

Brodie on saanut toimeksiannon Uudesta-Seelannista selvittää erään naisen taustoja, jonka takia hän saapuu Leedsiin. Kaikki juontaa vuoteen 1975, jolloin Carol Braithwaite –niminen prostituoitu oli murhattu ja nelivuotias poika oli jäänyt todistajaksi.

Miettiessään asioita Jackson näkee puistossa koiraa pahoinpideltävän ja puuttuu asiaan: Koira kyyristeli edelleen takakontissa. Ei sitä voinut oikein siihenkään jättää, ja niinpä hän nosti sen syliinsä ja hämmästyi sen lämpöä, vaikka se hytisi kuin paleleva. Hän tuuditti sitä rintaansa vasten ja silitti sen päätä vakuuttaakseen sille, ettei ollut niitä isoja miehiä, jotka hakkasivat sitä.

Eläkkeelle jäänyt rikostarkastaja Tracy Waterhouse törmää Merrion Centressä prostiuoitu Kelly Crossiin, joka kiskoo perässään pientä lasta. Hetken mielijohteesta Tracy ostaa lapsen 3000 punnalla.

Näistä aineksista keitetään dekkari, joka siirtyilee vuoden 1975 ja nykyhetken välillä, joten lukeminen vaatii keskittymistä. Vähitellen kuitenkin päästään asiaan ja asiat selkenevät. Kuka on Tracyn ostama lapsi ja kuka oli Jacksonin armeija-aikana saksassa sieppaama tyttö, jäävät avoimiksi. Tilly on iäkäs, muistinmenetyksestä poteva näyttelijätär, jonka osuus  juoneen jää hieman hämärä peittoon. Teoksessa vierailee myös yksityisetsivä Brian Jackson, joka vaikuttaa Jacksonin kaksoiskuvalta, mutta on lopulta ilmeisesti hänen vastakohtansa.

Tapahtumia lähestytään Jacksonin, Tracyn ja Tillyn näkökulmista. Miten henkilöt liittyvät toisiinsa vai liittyvätkö ollenkaan ja miten heidän tiensä sattumalta kohtaavat? Myös Tracyn entiset esimiehet liittyvät tapahtumiin hyvin vahvasti. Joka lapsia ja koiria rakastaa on hyvä rikosromaani  ilman liiallista väkivaltaa. Henkilöiden määrä ja kertomuksen hyppivyys tekevät siitä hieman haasteellisen, mutta samalla kiinnostavan luettavan. Tämä on lukemisen arvoinen teos niillekin, jotka eivät varsinaisista dekkareista välitä. Ajoittain kirjan pitkäveteiset selitykset ja takaumat puuduttavat. Tapahtumien kulku on paikoin hyvin epärealistinen koirien ja lasten tarjonnan suhteen. Joka lapsia ja koiria rakastaa on tyypillisesti sellainen kirja, joka pitäisi lukea kahteen kertaan, jotta tapahtumat aukeaisivat. Myös aiemmat teokset antaisivat lukupohjaa. Pidin kirjan psykologisesta ja humoristisesta otteesta ja jatkan Atkinsonin parissa.

Kevätarvonnan tulos 21.5. (Huomioin kaikki osallistuneet, vaikka en vahvistanut lopussa, koska olin pahassa flunssassa)

1. Anne Enright: Valvojaiset MarikaOksa

2. Robert Galbraith: Käen kutsu Ilokseni

3. Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon Beate56

4. Anu Holopainen: Ihon alaiset 2015 Kirsi

5. Milja Kaunisto: Synnintekijä Kirsi

6. Katja Kettu: Kätilö (pokkari) Serentis

7. Liza Marklund: Elinkautinen (pokkari) jäi orvoksi.

8. Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö (nidottu) 2015 Laura

9. Outi Pakkanen: Ruohonleikkaaja (pokkari) Siili

10. Anette Pleijel: Talvirakkaus Nea

11. Kuvan ulkopuolelta Alice McDermott Hurmaava mies Otavan kirjasto Paula

Peter Sandström Valkea kuulas

Miten oli ylipäänsä mahdollista erottaa ajatusten lukemattomat vivahteet toisen ihmisen sielussa myllertävien tavoittamattomien ja hetkellisten tunteiden ja toiveiden valtavassa kaaoksessa?

Peter Sandström on suomenruotsalainen kirjailija ja Valkea kuulas on hänen ensimmäinen suomennettu romaani. Alkuperäisteos on Transparente blanche. Teoksen on suomentanut Outi Menna. Graafinen suunnittelu on Anders Carpelanin. Aiemmin Sandströmiltä on suomennettu novellikokoelma Sinulle joka et ole täällä (2012).

Valkea kuulas on kaunis nimi romaanille. Luin vasta nyt tämän helmen. Löysin tämän kirjan Lumiomenan blogista. Hän on inspiroinut minua lukemaan useita kirjoja tänä vuonna. Valkea kuulas on hienoimpia tänä vuonna lukemiani kotimaisia romaaneja. Lisäksi puolisoni kysyi tästä kirjasta, että hän oli nähnyt raitiovaunussa mainoksen vuoden parhaasta kertomuksesta.

Teos elää eri aikatasoilla eli läsnä on nykyisyys ja menneisyys. Tarinan miljöönä on Uusikaarlepyy. Päähenkilöinä ovat äiti ja äitinsä poika. Tarinan kertoo nimetön poika, jonkinlainen runoilija. Pojan äiti ottaa yhteyttä ja pyytää pojan luokseen. Äiti on iäkäs parantaja, jonka taidoille on yllättäen kysyntää ja tuohon reissuun äiti tarvitsee poikaansa. Perheen isä on kuollut vuosikymmeniä sitten. Isän Ford Capri on kunnostettava ja asustettava rekisterikilpiä myöten, sillä se ollut käyttämättä isän kuolemasta lähtien liiterissä.

Minulla oli ollut muitakin kesäsuunnitelmia. Toukokuun kymmenentenä päivänä olin aloittanut työt alkoholinmyyjänä Pärnussa. Minut oli palkattu hommaan erikoisella tavalla. Olin saanut yhteydenoton eräältä virolaiselta kääntäjältä, johon olin tutustunut kymmenen vuotta aiemmin Visbyn kirjailijakokouksessa.

Tarina on romaani, fiktiivinen kertomus, mutta ehkä myös autofiktiivisiä aineksia sisältävä kertomus. Poika miettii kysymyksiä, jotka olisi esitettävä äidille. Jokainen meistä tietää, miten vaikea on esittää tietynlaisia kysymyksiä omille vanhemmilleen. Näihin kipeää tekeviin kysymyksiin saa kuitenkin vain tuhahduksia, että jonnin joutavaa kyselet. Isä oli tappanut työkseen hevosia, sikoja ja muita eläimiä ja viljellyt omenatarhaa.

Ymmärtäisin että tiesin hänen katoavan ja että olin tavallaan hyväksynyt ajatuksen jo etukäteen.

Keski-ikäinen mies yrittää tulkita omia tunteitaan ja menneisyyttään. Hän miettii ja puntaroi tunteitaan, muistojaan, muistelee ensirakkauttaan ja arvottaa elämäänsä. Joinakin hetkinä lukija haluaisi ravistella hereille päähenkilön, joka ajelehtii elämässään kaarnalaivan tavoin.

Äidillä ei ollut tapana selitellä. Hän oli antanut minun oivaltaa lähes kaiken itse. Kenties häntä kadutti. Kenties hän olisi halunnut antaa minulle enemmän.

Ei sinun tarvitse, äiti, sanoin. Ei ole mitään mitä minun tarvitsisi tietää.

Valkea kuulas on hyvin intensiivinen kerronnaltaan ja lauseet hyvin tiiviitä. Se luotaa menneisyyteen hienovaraisesti. Valkea kuulas on kaunis, kuulas ja nostalgiamainen teos. Se ei ihannoi menneisyyttä, mutta kerronnassa on paikoin voimakkaan melankolinen sävy. Minulle tämä kirja tuo mieleen Joel Haahtelan kirjan Tähtikirkas, lumivalkea, joka on erinomainen kirja. Valkea kuulas ei selittele tai ajattele lukijan puolesta. Se ei tarjoile valmiita vastauksia totuuksina vaan asettaa lukijan alttiiksi monille kysymyksille.


Peter Sandström Valkea kuulas
Schildts & Söderströms Kustantajalta. Kiitoksin.

Elina Penttinen Piripiri! Makuja Mosambikista

Kirjan tekijä Elina Penttinen työskentelee tiedottajana UNESCO:n kehitysyhteistyöjärjestössä ja on asunut Mosambikissa vuodesta 2009. Hän on kulinaristi ja valokuvaaja, joka on kerännyt reseptejä paikallisilta ihmisiltä ympäri Mosambikia. Tekijän mukaan kirjan tarkoituksena on avata ovi Mosambikin eksoottisten makujen, tuoksujen ja kulttuurien maailmaan. Penttinen on pyrkinyt pitämään reseptit mahdollisimman helposti lähestyttävinä niin, että raaka-aineita on saatavissa meiltäkin. Lisäksi pääkaupunkiseudun ympäristössä on erinomainen valikoima etnisiä ruokakauppoja.

Kirja alkaa perehtymällä Mosambikilaiseen ruokakulttuuriin: Toisin kuin suurimmassa osassa englannin- ja ranskankielistä Afrikkaa, jossa perinteinen afrikkalainen keittiö sekoittui verrattain vähän entisten siirtomaavaltojen keittiöön, Mosambikin ruokakulttuuri on kyennyt omaksumaan vieraita vaikutteita rikastuttaen olemassa olevaa traditiota ja menettämättä kuitenkaan omaleimaisuuttaan.

Mosambikin väestöön kuuluu parisensataa etnistä afrikkalaista ryhmää sekä siirtolaisia Pakistanista, Intiasta ja Portugalista. Maassa puhutaan yli 40 eri kieltä ja uskontoja on laidasta laitaan. Noin 3000 km pitkä Intian Valtameren rannikko takaa rikkaan kala- ja mereneläväkannan ja subtrooppinen ja trooppinen ilmasto takaa ympärivuotisen kasvukauden. Kuuluisa mosambikilainen chili ’piripiri’ on itse asiassa portugalilaisten amerikasta tuoman chilin lajikkeiden Mosambikissa syntynyt risteymä. Piripiri-kastikkeen lisäksi siitä valmistetaan pikkelssejä ja höysteitä sekä käytetään marinadeissa, ruoan maustamiseen ja pöytämausteena.

Alkuruoat ja aperitiivit kappaleessa on lähinnä reseptejä erilaisista merenelävistä. Mukana on yksi liha-curry samosa –resepti. Keitot kappaleessa on vain kaksi ohjetta: papukeitto ja tomaattinen kalakeitto. Pääruokina tarjotaan kalaa (9 reseptiä), mereneläviä (9), kanaa (6), ankkaa (1) tai lihaa (1 lammas ja 1 nauta resepti). Lisukkeet-kappaleessa tarjotaan kassava-, papu- tai riisihöystöjä. Jälkiruoat tehdään bataatista, hedelmistä tai pähkinöistä. Omassa kappaleessaan käsitellään piripiri, pikkelsit ja chutneyt. Lopuksi on raaka-ainehakemisto ja aakkosellinen hakemisto resepteistä.

Piripiri on etninen keittokirja.  Elina Penttinen pystyy välittämään meille parhaiten mosambikilaisen keittiön, koska hän tuntee suomalaisen keittiön perustan ja maun.  Etninen keittiö avaa ovia vieraisiin kulttuureihin ja tapoihin, mikä on hyväksi moninaistuvassa maassamme. Minulle mosambikilaisen keittiö oli täysin uusi ja vieras, sillä tunnen paremmin tunisialaisen ja marokkolaisen keittiön, etiopialainen ja egyptiläinen keittiö on avautunut ystävien kautta ja kenialainen keittiö vain matkailijan silmin.

Kanelinen papaijakreemi

700 g kypsää papaijaa

6 rkl sitruunamehua

4 kananmunaa

2,5 dl sokeria

4 mausteneilikkaa

1 kanelitanko

2 tl vaniljasokeria

Kiehauta rivakasti sekoittaen kattilassa 0,5 dl vettä, sokeri, kanelitanko ja neilikat. Ota pois liedeltä juuri ennen kuin alkaa kiehua. Kuori papaija ja hienonna se. Vatkaa munankeltuaiset ja lisää sokeriliemi ohuena nauhana joukkoon. Lisää papaijasose ja vaniljasokeri ja sekoita hyvin. Jäähdytä jääkaapissa ja ripottele kanelia päälle ennen tarjoilua.

Elina Penttinen Piripiri! Makuja Mosambikista

Schildts & Söderströms. Kustantajalta.

Kate Atkinson Elämä elämältä

Kate Atkinson (1951) on englantilainen kirjailija, joka on opiskellut kirjallisuutta yliopistossa. Hän syntyi Yorkissa, Pohjois-Englannissa, ja asuu nykyisin Edinburghissa. Hänen esikoisromaaninsa Museon kulisseissa voitti arvostetun Whitbread-palkinnon. Elämä elämältä –kirjan alkuteos Life After Life sai arvostetun Costa-kirjallisuuspalkinnon. Kirjan on suomentanut Kaisa Kattelus.


Elämä elämältä takakannen tekstissä kerrotaan:

Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi, ja tyttölapsi syntyy kuolleena.

Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennen lumimyrskyä, ja syntyy tyttö, Ursula.

Oikeastaan tuosta pääsee parhaiten perille, mitä tuleman pitää. Eli tarina alkaa loppuakseen ja alkaakseen jälleen uudelleen. Ursula Todd kuolee kirjassa useamman kerran eli lukijalle tulee tutuksi ”pimeys lankeaa” - kohtaukset.

Ursula kuuli kavioiden kopsetta ja niiden jälkeen hiilten rahinaa, kun hiilentuoja tyhjensi säkkinsä vajaan. Elämä jatkui. Ylen kaunis elämä.
Yksi henkäys, muuta ei tarvittu, mutta sitä ei tullut.
Pimeys lankesi nopeasti, ensin kuin vihollinen mutta sitten ystävä.

Elämä elämältä juoni seuraa erilaisia valintoja. Tarinoiden päähenkilö on Ursula ja hänen tarinansa. Elämä on valintoja ja erilaiset valinnat synnyttävät erilaisia tarinoita saman henkilön elämässä. Vuosituhannen alussa Toddin perhe elää onnellista periporvarillista elämää Ursulan syntymäkodissa Fox Cornerissa tietämättömänä tulevista maailman tapahtumista. Tarinoiden ajankohtana on 1900-luvun alun vuosikymmenistä aina 1940-luvun lopulle. Lukijan on syytä pitää vuosikymmenet visusti mielessä, sillä kirja ei etene kronologisesti. Kirja on lumoava, mutta hieman vaativa lukukokemus.

"Meidän pitäisi antaa talolle nimi", Hugh sanoi. "Jotain sellaista kuin Laurels, Pines tai Elms."
"Mutta eihän meidän puutarhassa kasva laakeripuita eikä mäntyjä eikä jalavia", Sylvie huomautti.

...

"Ehkä me olemme niiden silmissä tuholaisia", Sylvie sanoi. "Fox Corner - se olisi hyvä nimi talolle. Kenelläkään muulla ei ole sen nimistä taloa, ja eikös se juuri ole tarkoitus?"

Atkinson kertoo tarinansa aivan uskomattoman arkisesti, realistisesti. Hän vyöryttää lukijan kokemaan niin kaunista kuin pahaa elämää, niin kesken jäävää kuin vanhaksi vievää elämää. Atkinson manipuloi henkilöitään huikeasti, sillä nämä muuntautuvat kameleontteina tarinasta toiseen. Hän toteaa asioita hetkissä, kun niistä voisi jahkata sivutolkulla tarinaa. Kirjan toisinnot eivät tylsistytä, sillä suvannot katoavat nopeasti.

Hän ei ollut koskaan ennen valinnut kuolemaa elämän sijaan, ja kun hän teki lähtöä, hän tiesi, että jokin oli mennyt särölle ja murtunut, että maailmanjärjestys oli muuttunut. Sitten pimeys hälvensi kaikki ajatukset.

Olennaista kirjan teeman kannalta on ajatus, entä jos elämä kulkisikin toisien valintojen kautta. Entä jos viisivuotias Ursula ei olisikaan hukkunut? Entäs jos avioliitto Derekin kanssa olisi jäänyt tekemättä? Entä jos Hitlerin salamurha olisi onnistunut? Hitler ja Eva Braun juoni oli ehkä kirjan turhin osuus, liian teennäinen.
Derek ei enää lyönyt häntä, mutta väkivalta väreili jatkuvasti pinnan alla, uinuva tulivuori, jonka Ursula oli tarkoittamattaan herättänyt. ... Olisiko elämä loputonta rangaistusta? (Miksi ei - eikö hän ollut ansainnut sitä?)


Elämä elämältä kertoo tarinoista, jotka alkavat ja loppuvat vain alkaakseen uudelleen erilaisina versioina. Jännittävät yksityiskohdat ja niiden variaatiot luovat taidokasta kokonaisuutta. Pelastumiset voivat olla sattumasta kiinni, kuten Ursula toteaa:

"Voisin yhtä hyvin olla kuollut", hän sanoi, "pakko päästä nukkumaan ennen kuin tulen hulluksi. Asun aivan kulman takana" hän lisäsi. "Olipa hyvä tuuri, ettei se ollut meidän talo. Oli myös hyvä tuuri, että juoksin tämän koiran perään."... "Olosuhteiden pakosta täytyy varmaan antaa tälle nimeksi Tuuri, vaikka se onkin pienoinen klisee. Se pelasti minut, olisin seissyt juomassa teetäni, ellen olisi lähtenyt sen perään."

Tohtori Kelletin vastaanotolla:

"Ja hän saa jatkuvasti eräänlaisia déjà-vu-tuntemuksia", Sylvie sanoi lausuen sanat inhoten.
"Vai sillä lailla", tohtori Kellet sanoi, otti käteensä koristeellisen merenvahapiipun ja kopautti tuhkan takanristikkoon. Piipun pää oli turkkilaisen pään muotoinen ja tuttu kuin vanha lemmikki.
"Oi", Ursula sanoi. " Olen ollut täällä ennenkin!"

Elämä elämältä laittaa lukijan miettimään erilaisia valintoja ja niiden vaikutuksia niin omaan kuin toisten elämään. Miten jokapäiväiset valintamme vaikuttavat elämämme kulkuun? Itse kukin tulee miettineeksi, minkä polun jättäisi kulkematta, mitkä virheet tekemättä tai ketkä ihmiset kohtaamatta. Minkä polun sinä jättäisit kulkematta? Jotkut ihmiset uskovat eläneensä aiemminkin. Kokevatko he déjà-vu -tunteita? Ottavatko he opikseen tekemistään virheistä? En voi sille mitään, mutta jos tämä elämä pitäisi elää uudelleen, niin luulen, että kerta riittäisi. Kerran eräs ihminen pyysi minulta anteeksi, hylkäämistäni jossain Ranskanmaalla 1800-luvulla.

Onko kirjan kannella mitään merkitystä? Kannen värit ovat kauniit, mutta se ei aukene minulle. Englanninkielisen painosten kannet ovat enemmän makuuni. Liitän loppuun muutaman englanninkielisen painoksen kansikuvan, joista toinen viitannee Fox Corneriin ja toinen Ursulaan.

Elämä elämältä on upea romaani, juuri sellainen, jota olen odottanut ja etsinyt. Ihastuin kirjaan täysin. Se saattaa tuoda petollisen kepeyden tunteen, mutta todellisuudessa se tunkeutuu syvälle iholle. Karmeatkin asiat verhoutuvat leikillisyyteen ja välittyvät siedettävinä kokemuksina. Minulle tämä oli täydellinen lukukokemus. Tällaisen kirjan jälkeen tulee epätoivoinen olo, mihin tarttua seuraavaksi? Itse tartun kahteen Woolfiin ja bloggaan ne. Pysyttelen siis brittiyhteiskunnassa ja myös saman aikakauden historiallisissa kehyksissä.


Kate Atkinson Elämä elämältä
Schildts & Söderströms 2014. Arvostelukappale.

Tästä kirjasta on kirjoittanut mm.Taikakirjaimet.

Edmund de Waal Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Edmund de Waal on tunnettu maailmankuulu keraamikko, joka asuu Lontoossa perheineen. Hän on toiminut kuraattorina, opettajana, taidekriitikkona ja taidehistorioitsijana. Hän on University of Westminsterin keramiikan laitoksen professori. Edmund de Waal kertoo kirjassaan Jänis jolla on meripihkanväriset silmät netsukeista sekä juutalaisen sukunsa vaiheista. Hän perii isoenoltaan, Iggieltä, arvokkaan kokoelman japanilaisia miniatyyrihahmoja, netsukeja. Tässä vaiheessa lukija saattaa kysyä, mikä on netsuke? Mitä se tarkoittaa? Netsukit ovat japanilaisia pienoisveistoksia, joita alettiin 1600-luvulla kaivertaa kimonotaskujen nyörien lukoiksi. Edmund de Waalin isoisoisän serkku Charles Ephrussi hankki ne 1870-luvulla Sicheliltä kaiken japonismin ollessa Ranskan seurapiireissä suosittua.

 Mielestäni asiaa voidaan helpottaa rinnastamalla netsukit miniatyyrimaalauksiin. Miniatyyrimaalauksia tehtiin erityisesti Englannissa ja Ranskassa ja niitä maalattiin akvarellein tai guassilla pergamentille tai ohuelle norsunluulle, ja niitä käytettiin usein koruina.

 Lontooseen palattuani otan yhden netsuken taskuun ja kannan sitä päivän mittaan mukanani. Kantaminen ei tosin ole oikea sana kuvaamaan netsukea taskussa.

...

Kastanjapuinen netsuke kuvaa kypsää mispeliä, ja se on tehty 1700-luvun lopulla Edossa, vanhassa Tokiossa. Mispeliä näkee Japanissa joskus syksyisin, ja temppelin tai yksityiskodin aidan yli myyntiautomaatteja pursuavalle kadulle taipuva oksa on harvinaisen kaunis näky. Minun mispelini on kypsän ja ylikypsän rajalla.

 Kirjaa lukiessa mietin sen genreä. Kirja ei ole fiktiota, toisaalta sitä ei ole luokiteltu tietokirjaksi. Kirjastotaustani takia mietin kirjan elinkaarta, hieman kuvapitoisempana kirja olisi löytänyt sijansa myös taiteen luokista, mutta saavuttaa kaunokirjallisena tuotteena suuremman lukijakunnan. Tämä kirja sopii moneen luokitukseen: muistelma, elämäkerta, suvun biografia, matkakirja, essee. En pääse itseni kanssa yksimielisyyteen, sillä ehkä tämä aloittaa uuden genren? Kirjastossa de Waalin kirja tarjoaa monia teemoja, joissa se voidaan laittaa esille, esim. esiteltäessä japanilaista taidetta, taidekokoelmia, muistelmia, juutalaisuutta, impressionisteja, toista maailmansotaa, 1900-luvun Itävaltaa, Marcel Proustin tai Rainer Marie Rilken tuotantoa,

Japanilaiset norsunluusta tai puusta valmistetut miniatyyrit olivat suosittuja 1800-luvun Pariisin sosieteetin keskuudessa. Edmund de Waal paneutuu kauniiden miniatyyriveistosten maailmaan haluten selvittää, mistä ne ovat tulleet ja missä olleet, kuka niitä on pidellyt käsissään, ja miten kokoelma on säilynyt hänen suvussaan läpi 1800- ja 1900-lukujen vaiheiden läpi. Kirjasta välittyy ajankuvaa, mutta se välittää myös tietoa miten rikkaat juutalaissuvut tuolloin elivät. Vauraus välittyy myös de Waalin tarinassa.

 Teos alkaa kokoelman synnystä 1870-luvulla, jolloin Charles Ephrussi hankki tämän mittavan kokoelman. Eri ihmiset ovat omistaneet ja kosketelleet niitä, lapset leikkineet niillä, niitä on säilytetty milloin enemmän esillä, milloin syrjemmässä. Minimaalinen koko on suojannut niitä, koska hävittäjät eivät ole havainneet pienten esineiden arvoa. Lukijaa kuljetetaan kertomuksissa niin Pariisissa, Wienissä kuin Tokiossakin. Toisen maailmansodan jälkeen ennen niin vaikutusvaltaisen juutalaissuvun omaisuudesta oli jäljellä vain uskollisen kotiapulaisen patjan sisään piilotettu kokoelma, johon kuului 264 kappaletta näitä tulitikkuaskia pienempiä, taidokkaita figuureja.

Täällä, tässä talossa, minun tasapainoni järkkyy. Netsukeiden pelastuminen Annan taskussa ja patjassa on häväistys, jota ei missään nimessä saa vääntää symboliikaksi. Miksi ne ovat selvinneet sodasta omassa piilopaikassaan, kun niin monet kätketyt ihmiset jäivät kiinni? En saa enää ihmisiä, paikkoja ja esineitä sopimaan yhteen. Nämä tarinat alkavat hajottaa minua.

Iggien mukana kokoelma palasi takaisin kotimaahansa Japaniin. Esineet ovat hyvin erimuotoisia. Jänis meripihkaisilla silmillä. Kolme sammakkoa lehdellä. Karjuva tiikeri. Hedelmiä. Paljon rottia. Persimoni. Nelistävä hevonen. Kylpevä nainen puisessa vannassa. Ratsastava pappi. Mispeli. Kettu. Ampiainen pesän päällä jne.

Kirjaa lukiessa sai huomata, että taidehistorian opinnoista oli hyötyä, kirjallisuuden tuntemuskaan ei ollut taakaksi, saati historian, sen verran pahasti tämä riepottaa lukijaa. Rilke, Proust, Renoir vilahtelevat kirjan sivuilla. Proust vieraili Charlesin luona. Kokoelman perustajaa Charles Ephrussia on pidetty Proustin Charles Swannin hahmon esikuvana, sillä Marcel Proust toimi muutaman vuoden ajan Ephrussin sihteerinä.

Kolmessa vuodessa Charles keräsi 40 impressionistisen teoksen kokoelman - ja osti vielä 20 lisää Bernsteineille, serkuilleen Berliinissä. Morisot'n lisäksi hän osti Cassattin, Degas'n, Monet'n, Sisleyn, Pissarron ja Renoirin maalauksia ja pastellitöitä ja tuli samalla koonneeksi yhden hienoimmista varhaisista impressionistisen taiteen kokoelmista.

 Manet'lta Charles osti parsanippua kuvaavan maalauksen, jonka kuvaus on sykähdyttävä.

 Manet’lta Charles osti parsanippua kuvaavan maalauksen. Se kuuluu Manet’n sadunomaisiin miniatyyriasetelmiin. Nipussa on 20 parsanvartta, jotka on sidottu narulla yhteen. Manet pyysi miniatyyristä 800 frangia, mikä oli huomattava hinta; ihastunut Charles maksoi 1000. Viikkoa myöhemmin Charlesille saapui pieni, pelkällä M-kirjaimella signeerattu maalaus yhdestä yksittäisestä parsasta pöydän reunalla sekä kirjelappu: “Tämä lienee pudonnut joukosta.”

Tekstiin on solutettu lyhyitä otteita kirjoista, joihin sisältyy suvun jäseniä tai heitä koskevia tiedonantoja, lehtileikkeitä ja katkelmilla suvun jäsenten kirjeistä ja postikorteista ja kuvauksia muistakin esineistä kuin vain netsukeista. Kirjan alussa on Ephrussin sukupuu.

 Kirja on jaoteltu neljään osioon, jonka nimetyt luvut helpottavat lukemista. Tarina kulkee Edmund de Waalin kertomana. Kirjan lopussa on valokuvia ihmisistä ja maalauksista. Kirjan esilehtiin on painettu riviin kuvia netsukeista. Kokoelman Jänis jolla on meripihkanväriset silmät ei löydy esilehdiltä, vaan se on kuvattu kirjan kanteen. Kirjan typografinen suunnittelu on onnistunut ja selkeä, sillä jo lyhyemmistä nimistä saadaan vaikeaselkoisia. Hieman vastaavanlainen nimihirviö on Virginia Woolfin Kiitäjän kuolema ja muita esseitä (Teos).

Suljetko sinä silmäsi tämän kirjan luettuasi ja mietit, mikä sinulla on kulkenut suvussasi mukana? Huonekalu, koru? Minulla on ompelurasia, joka on verhoiltu vaalealla kankaalla, mutta mielessäni näen sen viininpunaisen sametin päällystämänä. Mielessäni se on siis asussa, jossa totuin näkemään sen isoäitini taloudessa. Kun antaa katseen kiertää ympärillään, niin huomaa uskomattoman monta taulua, esinettä, joita ei olekaan itse hankkinut, vaan näihin liittyy esivanhempien tarina. 

 Tämä on hyvin erikoinen kirja ja ihmeellisesti kerrottu tarina, joka pitää lukijan otteessaan. Jänis jolla on meripihkanväriset silmät voitti mm. Costa-elämäkertapalkinnon ja Royal Society of Literaturen myöntämän Ondaatje-palkinnon. Kirjan on suomentanut Virpi Vainikainen.

Edmund de Waal Jänis jolla on meripihkan väriset silmät. Kätketty perintö.

Schildts & Söderströms 2013. Kustantajalta.´Kiitoksin.