Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis Huomaavainen murhaaja

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis  Huomaavainen murhaaja
Alkuteos Den betænksomme morder

Suomentaja  Aino Ahonen
Siltala 2016. Kustantajalta. Kiitoksin. 

Olen lukenut aiemmin tanskalaisten Lene Kaaberbølin ja Agnete Friisin Nina Borg –dekkareista Hiljaisen huomaamattoman murhan ja Satakielen kuoleman.  Huomaavainen murhaaja on neljäs Nina Borg –dekkari.

Huomaavainen murhaaja kuljettaa tarinaa kahtaalla. Toinen tarinalinja seuraa sairaanhoitaja Nina Borgin arkea nykyajassa. Toinen tarinalinja tapahtuu Filippiineillä Manilassa, jossa kuvataan neljän vuoden takaisia tapahtumia ja siitä nykyhetkeen lähestyviä kertomuksia.

Aikaisempiin osiin nähden Ninan elämässä on tapahtunut jonkin verran muutoksia. Nina ja hänen miehensä ovat eronneet. Anton ja Ida ovat isän hoiteissa. Ero ei tule yllätyksenä lukijalle, sillä Morten ei jaksanut vaimon reissaamista ja uhrautumista maahanmuuttoyksikön ja Punaisen ristin työntekijänä ja hyväntekijänä. Nina oli maailmanparantaja, joka oli valmis asettamaan aina oman henkensä alttiiksi muiden hädän edessä. Nina ei ole nytkään Kööpenhaminassa vaan lapsuudenkodissaan huolehtimassa syöpään sairastuneesta äidistään. Tai hänen ainakin piti olla, koska lasten syysloma on alkamassa.

Søren Kirgegård saa yllättäen puhelun Viborgin sairaalasta, sillä hänet on merkitty Nina Borgin lähiomaiseksi ja häntä pyydetään saapumaan paikalle.  Søren lähtee ajamaan kohti sairaalaa, jonne Kööpenhaminasta ajaa muutaman tunnin.  Sørenin ja Ninan suhde on vasta muotoutumassa, mutta Søren soittaa Ninan entiselle miehelle Mortenille, jolta ei ymmärrystä liikene, sillä Nina on tietenkin taas asettanut itsensä vaaran. Ottaessaan eron Morten päätteli pelastavansa edes lapset katastrofivyöhykkeeltä.

Viborgissa. Hän ei ollut Kööpenhaminassa vaan Viborgissa, äidin luona. Hänellä oli kolmen kuukauden äitiysloman sijaisuus sairaanhoitajana paikallisella lääkäriasemalla. Verikokeita ja niin sanottuja elämäntapakeskusteluja vailla vähäisintäkään dramatiikkaa.

Søren on itsekin sairaslomalla ja toipilaana ampumistapauksesta. Søren lähtee Ninan luo, joka makaa tajuttomana Viborgin sairaalassa. Ninan äiti Hanne Borg kutsuu Sørenin luokseen, vaikka mies oli ajatellut ensin hotellimajoitusta, mutta haluaa tukea Ninan äitiä syöpähoitojen aikana, sillä sitä vartenhan Nina oli tänne saapunut. Søren kuulee Ninan lapsuudesta, sillä Hanne kertoo, että äiti ja tytär muuttivat nykyiseen kotiinsa jäädessään kaksin puolison, Ninan isän tehtyä itsemurhan. Isän kuolema oli vaikea kohdattava, koska kaksitoistavuotias tytär löysi  isänsä kuolleena eräänä syyskuisena päivänä 1980-luvulla. 

Jokunen vuosi sitten Nina ja Morten olivat yrittäneet saada suhdettaan kuntoon.  He olivat lähteneet lasten kanssa yhdessä lomalle, kun Mortenilla oli Manilassa konferenssi. He viettivät ennen konferenssia viikon rantalomalla ja asuivat toisen viikon Mortenin liiketuttavan huvilassa muutaman kymmenen kilometrin päässä suurkaupungista. Jotain meni pieleen, sillä siellä tapahtui järkyttävä katastrofi, jossa kuoli ja loukkaantui satoja ihmisiä, joten pakkohan Ninan oli rientää avuksi. 

Sairaalassa heräävä Nina muistaa olleensa parkkihallissa SuperBestin ostostensa kanssa, kun hän menettää tajuntansa. Alitajunnassa hänellä häälyy muistikuva hyökkääjästä rukoilemassa anteeksiantoa. Pyysikö tämä anteeksi tekoaan?

Hänelle oli kerrottu, että Ninan tila oli vakaa. Ninaa oli lyöty kahdesti. Ensimmäinen isku oli osunut melko ylös ja tavallaan livennyt kalloa pitkin. Toinen isku oli vakavampi, sillä se oli osunut kallon juureen, ja aivot olivat hölskähtäneet iskun voimasta luista pääkoppaan vasten. Niin, ja luukudoksessa oli murtuma. Virallinen diagnoosi oli kallonmurtuma tai kallonpohjan murtuma.

Tilanteiden kehittyessä Søren on hieman huono apuri Ninalle, koska tiukoissa tilanteissa Nina ei havaitse Sørenin katoamista. Nina ei osaa aavistaa, miksi mies ei vastaa puhelimeensa. Ehkä mies on joutunut palaamaan Kööpehaminaan? Vielä vähemmän PET-yksikö osaa kaivata sairaslomalla olevaa ryhmänjohtajaansa. 

Filippiineillä tapahtuva tarinalinja vie lukijan kolmen lääketieteellisessä opiskelevan miehen elämään. Victor, Vincent ja Vadim ovat hyvin erilaisista kodeista lähtöisin, mutta heidän välilleen muodostuu vahva ystävyys, jonka myötä he ovat valmiita tekemään mitä tahansa toistensa puolesta. Mutta kuinka pitkälle ystävyyden nimissä on mentävä? Tilanne muuttuu vaaralliseksi, kun omatunto ja moraalin rajat tulevat vastaan.  Nykyhetken myötä Manilan tapahtumat kytkeytyvät Ninan elämään. Taas kerran Nina on ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Hänet on vaiennettava, sillä hän on nähnyt liikaa.

Huomaavainen murhaaja on hieman erilainen jännäri, sillä poliisin toiminta on sivussa. Nina kantaa nyky-yhteiskunnan ongelmia harteillaan ja on valmis antamaan itsestään paljon muiden hyväksi.

Lucinda Riley Keskiyön ruusu

Naistenviikon postauksista voit lukea enemmän Tuijatan blogissa täällä. Tuijata kertoo kirjoittavansa naisten viihteestä. Sieltä löydät muutkin naistenviikolle lähteneet blogit. Sattumalta huomaan, että minunkin kaksi ensimmäistä kirjapostausta edustaa viihteellisempää linjaa. Kirjapostausten lisäksi teen viikon ajan Naisten aakkosia jatkaen D-kirjaimesta. Olen ajastanut vain Naisten aakkoset etukäteen, joten en osaa kertoa enempää tulevista kirjoista.

Lucinda Riley Keskiyön ruusu

Alkuperäisteos The Midnight Rose (2013)

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Bazar 2016. Kustantajalta. Kiitoksin

Lucinda Riley (s. 1967) on Irlannista kotoisin oleva kirjailija, joka asuu Englannissa. Keskiyön ruusu on hänen ensimmäinen suomennettu kirjansa.

Esittelyteksteissä Keskiyön ruusua mainostetaan Maeve Binchyn ja Kate Mortonin tyylisenä. Binchy saa minut varuilleen, mutta Morton vakuuttaa.  Keskiyön ruusu on kiehtova, historiallinen kahden aikatason sukutarina 1900-luvun alun Intian kimaltavista palatseista modernin nykypäivän Englannin kartanomiljööseen. Tarinan keskiössä ovat Anahita Chaval, Lordi Astbury, Ari Malik ja Rebecca Bradley.

Tarinan alussa Anahita Chaval täyttää sata vuotta ja tietää elämänsä päättyvän pian. Hän valitsee vanhimman tyttärensä pojan esikoisen, Ari Malikin uskotukseen.  Anahita lahjoittaa tämän huostaan kirjoittamansa tekstin elämästään. Ari on kiireinen liikemies, jolla on omat ongelmat. Hän saa järjestettyä aikaa saapuakseen suvun matriarkan syntymäpäiville, mutta hautajaisiin hänen aikansa ei riitä. Mumbaissa asuva Ari unohtaa saamansa tekstin vuosiksi, sillä hänellä ei ole kiinnostusta menneisyyteen. Höperö vanhus jankuttaa sukulaisilleen pojastaan, jonka menehtymisestä on kuitenkin täysin asiallinen kuolintodistus. Hän menehtyi kolmivuotiaana Englannissa, mutta Anahita ei ole hyväksynyt koskaan pojan kuolemaa. Arin suhde kariutuu ja hänen rakastettunsa on valmis vanhempiensa järjestämään avioliittoon vanhemman miehen kanssa.

Ari otti avaimen isoisoäitinsä kädestä, käänsi avainta lukossa ja otti esiin vanhan käsikirjoituksen.

”Mikä tämä on?” hän kysyi.

”Se on isoisoäitisi elämäntarina. Kirjoitin sen kadonnutta poikaani varten. Ikävä kyllä en ole löytänyt häntä.”

Ari näki, että Anahitan silmät kostuivat. Hän oli kuullut isänsä puhuvan monta vuotta sitten pojasta, joka oli kuollut lapsena Englannissa, kun isoisoäiti oli ollut siellä ensimmäisen maailmansodan aikana. Jos hän muisti oikein, isoisoäiti oli joutunut jättämään poikansa Englantiin palatessaan Intiaan. Ilmeisesti Anahita kieltäytyi uskomasta, että poika oli kuollut.

Tarinassa kerrotaan Anahita Chavalin nuoruudesta. Hän on jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen tytär, joka ystävystyy prinsessa Indiran kanssa ja pääsee asumaan palatsiin ja myöhemmin Englantiin sisäoppilaitokseen ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Indira on hyväntahtoinen ystävä, mutta prinsessana hyväksytty vieraassa kulttuurissa toisin kuin hänen seuralaisensa. Anahita majoittuu vaatimattomissa tiloissa ja aterioi palvelijoiden seurassa. Anahita tutustuu Donald Astburyyn, josta on tuleva upean Astburyn kartanon perijä, mutta jonka elämää säätelee voimakastahtoinen äiti.

Kun asuin palatsissa maan ylhäisimpien joukossa keskellä tätä taianomaista kaupunkia, oli helppo ajatella, että olin prinsessa niin kuin monet leikkitovereistani olivat.

Mutta tietenkään minä en ollut prinsessa.

Yhdeksän vuoden ikään saakka olin elänyt alapuolellani näkyvillä kaduilla liikkuvien ihmisten joukossa.

Äitini Tira polveutui vanhasta baidh-suvusta, tietäjänaisten ja parantajien suvusta. Jo lapsena jouduin istumaan hänen vierellään, kun kaupunkilaiset tulivat hakemaan häneltä apua ongelmiinsa. Takapihamme pienessä puutarhassa hän kasvatti monia hyvältä tuoksuvia yrttejä, joista hän sekoitti parantavia ayurveda-juomia...

Arin kautta näkökulma siirtyy nykyaikaan ja Englantiin, sillä Ari Malik tekee työmatkan Lontooseen ja päätyy vierailemaan Astburyn kartanoon. Viimeinkin hän on kiinnostunut myös menneisyydestä ja isoisoäitinsä Anahitan tarinasta. Kartanossa asuu nykyinen, hieman erakkomainen lordi Anthony Astbury, joka on antanut kartanonsa filmiryhmän käyttöön. Sattuman oikusta amerikkalainen, juuri kihlautunut filmitähti Rebecca Bradley kuvaa Englannin maaseudulla Astburyn kartanossa.

Anthony vilkaisi paperiarkkeja, ja Rebecca huomasi, että hän vaikutti epävarmalta. ”Ei minua oikeastaan kiinnosta tutkia suvun historiaa. Mitä kannattaa elää menneisyys uudelleen, kun siinä on niin paljon tuskaa?”

”Olen pahoillani Anthony. En halunnut hermostuttaa sinua.”

”Suo anteeksi.” Anthony terästäytyi ja soi Rebeccalle vaisun hymyn. ”Pystyn hädin tuskin elämään nykyhetkessä.”

”Ymmärrän. Voisinkohan minä siinä tapauksessa lukea nämä sivut? Se voisi auttaa minua ymmärtämään sitä aikakautta jonka Elizabeth eli.”

”Minun henkilöhahmoni elokuvassa”, Rebecca selitti. 

Keskiyön ruusu kertoo rakkaudesta ja ajankuvaa luonnehtii sota-ajan heittelevyys ja arvaamattomuus. Toisaalta tarinassa ovat myös läsnä goottikauhun elementit, kuten kartanomiljöö, linnanherra, vilahtelevat hahmot ja mielenterveyden häiriöt.  Voimakastahtoiset ihmiset ovat pyrkineet hallitsemaan kunakin aikana lastensa valintoja ja kohtaloita. Anahita kokee erilaisuutensa, sillä hänellä ei ole Indiran kaltaista arvostatusta. Toisaalta tarinassa kulkee mukana Anahitan kyvyt ja taito lääkitä ayurvedan mukaisesti. Muukalaiseen suhtaudutaan varauksellisesti ja hänen kykyihinsä suhtaudutaan  tilanteen mukaan joko hyväksyen tai hyläten. Minua kiehtoi tarinan rakenne, sillä tarinaa kuljetetaan kahdella aikatasolla jännittävästi. Anahitan  tarinaa seurataan alusta loppuun. Keskiyön ruusu on kaunis ja viehättävä lukuromaani. Ja kirjan luettuani korostaisin yhteyttä Mortonin kirjoihin ja unohtaisin Binchyn, sillä Mortonin Paluu Rivertoniin muistuu usein mieleen tätä lukiessa.

 

Laura Lähteenmäki Korkea aika

Laura Lähteenmäki Korkea aika

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Olen lukenut aiemmin kirjailijalta teoksen Ikkunat yöhön sekä tänä keväänä nuortenromaanin Nutcase.

Korkea aika on useammalla aika tasolla liikkuva perhetarina ja sukupolviromaani, joka etenee 1940-luvulta ja tulee 2010-luvulle asti. Tarinan miljöönä on etelähämäläinen kylä.   

Tarinan keskiössä ovat Anna ja Olavi Otson evakkoperhe, naapurin Pihlajan perhe, Saanan perhe sekä elämä itse rajallisuudessaan sekä elämä juhlassa ja arjessa. Otsot saavat Pihlajan tilalta maata sen verran, että he voivat rakentaa oman talon. Pihlajan emännän Heljän mies on vammautunut sodassa ja makaa makuukammarissa toimettomana.

Kirjan teemana on elämän arvoituksellisuus, karjalainen siirtoväki, ihmissuhteet, sukupolvet ja perheet. Tarinassa tarkastellaan elämänkulkua, kuinka elämällä on kiivas tahti, sillä ihminen on vanha ennen kuin edes ehtii tajuta sitä. Toisaalta eletty elämä on muistoissa, jollakin rajan takana ja jollakin kokematta jätettynä kaipauksena.  

Ihmissuhteet ovat vaikeita, sillä Anna haluaisi auttaa, mutta Heljä ei osaa ottaa ystävällisyyttä vastaan.  Pidemmässä juoksussa Annan  apu  jopa ärsyttää. Anna kantaa huolta asioista, jotka eivät ole hänen vallassaan. Margareetta ja Gloria ovat ystävyksiä. Ajan mittaan Kaunismäki  tyhjenee. Annalla on asuntonsa koulutyön takia, sillä hän ehti saada opettajaseminaarin tehdyksi. Olavi jättää sahamestarintyöt ja lähtee vuonna 1970 kenenkään näkemättä hieman pidempään reissuun, Australiaan.

Nyt hän ei vain tiedä, kuinka kauan pitää odottaa. Joku sanoi kaupalla, ettei Olavi tule takaisin, ja naapurikylästä ajoi pari päivää sitten mies, joka nosti Kaunismäen maitolaiturin traktorinsa lavalle.

Annan lapsenlapsi Saana on elämänsä käännekohdassa. Saana tasapainoilee miehensä Jaakon kanssa, ja vanheneva Lauri isä tarvitsee osan huomiosta. Yhtälailla Saana kokee epäonnistuneensa vanhempana. Miten voi odottaa oman lapsensa lähtemistä omaan elämään? Saanalla on ollut vaihtoehtoja, joihin hän ei ole tarttunut. Salaisuuksia ei avata, ajassa hypitään eteenpäin ja paljon jää sanomatta.  Elämä on jälleen kerran varannut kulkijoille yllätyksiä.

Joskus kun Emma oli poissa kotoa, Saana meni tämän huoneeseen ja katseli tyttären tavaroita kuin Emma olisi joku vieras ihminen, joka oli heillä pitkällä vierailulla. Huoneessa oli vaatteita ja koruja ja vihkoja, joita Saana ei ollut aikaisemmin nähnyt. Ne olivat erilaisessa järjestyksessä kuin hän olisi itse niitä pitänyt. Hän yritti kuvitella tämän ihmisen huoneeseensa tekemään jotakin mutta ei keksinyt mitään, mitä Emma puuhaili suljetun ovensa takana. Joskus hän laski, milloin Emma muuttaisi kotoa, veisi vaatteensa ja korunsa ja vihkonsa jonnekin ja huone tyhjenisi. Välillä hän oikein odotti sitä.

Elämä oli liian lyhyt riitelyyn. Se oli myös liian lyhyt vääränlaisen ihmisen kanssa elämiseen. Saanakin saattoi sairastua niin kuin äiti.

Korkea aika on puhutteleva perheromaani. Pidän erityisesti sen tiiviistä ilmaisusta, sillä tarina mahtuu vajaaseen kolmeensataan sivuun. Lähteenmäen kerronta on kaunista, muuta kaunistelematonta. Annan ja Olavin ajatusmaailma on hyvin erilainen. Anna ei kieltäisi emännältä mitään, ei ikinä eikä mitään. Sen sijaan Olavi on itsellinen, sen vuoksi Annan ei pitäisi olla piika tai hänen itsensä renki. He menettivät kotinsa rajan taa, mutta nyt heillä on kauppakirja ja hallintasopimus.  Heillä ei ole kiitollisuuden velkaa, sillä Pihlaja sai rahaa, kun Otsot ostivat kuuden hehtaarin asuntoviljelystilan.

Tapahtumien miljöötä, hämäläiskylää yritin saada selville, sillä tarinassa on joitakin maamerkkejä, kuten linnavuori, kivikirkko, kolminivelisen kellotapulin läpikulku ja pähkinäpensas. Sinällään miljööllä ei mitään merkitystä, mutta ihan uteliaisuudesta havahduin tuohon seutukulmaan.

Rautakautinen linnavuori kohosi pellon takana heidän oikealla puolellaan, vasemmalla aukeni luminen lakeus, taakse jäi näreikkö. Peltoja halkovalla tiellä oli vielä hetken verran päivä.

Kaksiovinen komuutti ostettiin Lammin huutokaupasta. Olavi ja Kalevi lähtivät sinne sahan miesten kanssa eräänä lauantaina ja palasivat tuiterissa kesäyön piipahtaessa pimeimmillään.

Oppikouluun pyrkiminen oli arka aihe, samoin kuin se, että Lauri halusi siirtyä Lammin keskikoulusta Hämeenlinnan lukioon; Lammilla ei edes lukiota ollut.

Korkea aika on monitahoinen, moniääninen ja elämänmakuinen perhetarina. 

Blogeissa toisaalla: Kirjakaapin kummitus