Kathleen Tessaro Parfyymikeräilijä

Kathleen Tessaro Parfyymikeräilijä
Alkuteos The Perfume Collector

Suomentaja Hanna Arvonen
HarperCollinsNordic 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kathleen Tessaro syntyi Pittsburghissa, Yhdysvalloissa, missä hän opiskeli draamaa ennen muuttoaan Lontooseen. Tessaron ensimmäinen romaani Elegance julkaistiin vuonna 2004. Parfyymikeräilijä on hänen viides teoksensa.

Puran edelleen muutaman viikon takaisen lukumaratonin aikaisia kirjoja. Naistenviikon takia bloggaan vain naisten kirjoittamista kirjoista tai paremminkin olisin blogannut, jos olisin ehtinyt lukemaan. Olen tyytynyt tekemään Naisten aakkosia ajanpuutteen vuoksi.

Parfyymikeräilijä kertoo kahden naisen tarinan, Evan ja Gracen. Tarinassa on kiehtovia salaisuuksia ja parfyymien mystistä hehkua ja menneen ajan lumoa. Tapahtumien kulkua ei ole vaikea ennustaa, joten on parempi antautua tarinan vietäväksi. Parfyymikeräilijä on mysteeri ja matkakirja, joka vie lukijan Pariisiin talveen vuonna 1955 sekä Lontooseen saman vuoden keväällä. Yksi tarinan linja vie lukijan New Yorkiin 1920 -luvulla.

”Et voi lähteä nyt, Grace. Sinun täytyy kertoa minulle tarkkaan, mitä olet puuhannut täällä. Meidän on käytävä nämä paperit läpi. Etkö ymmärrä? Tämä vaikuttaa meihin molempiin. Kuka tämä Eva d’Orsey yleensä on?”

Grace avasi oven. ”En halua puhua siitä. Ja nämä ovat minun asioitani, Roger. Ne eivät kuulu sinulle.”

Grace Munroe saa yllättäen kirjeen Ranskasta, joka muuttaa hänen elämänsä. Pariisilainen lakiasiaintoimisto hoitaa madame Eva d'Orseyn kuolinpesää ja testamentissa Grace Munroe on nimetty pääperilliseksi Eva d’Orseyn testamentissa. Gracea pyydetään saapumaan mahdollisimman pian toimistoon, jotta perinnön yksityiskohdat voidaan käydä läpi. Kirjeessä on jopa lentoliput Pariisin. Grace huolestuu matkasta, koska lentomatkailu oli tuolloin vielä uutta. Grace hämmentyy saamastaan kirjeestä, koska ei tunne henkilöä, joka on tehnyt nuoresta naisesta perijänsä. Gracen omassa elämässä on toki salaisuuksia, sillä hän ei tunne taustaansa kovin hyvin.

”Mallory, en ole koskaan tavannut ketään Eva d'Orseyta. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka tämä nainen on.”

 Grace pääsee tutustumaan parfyyminvalmistajien mielenkiintoiseen maailmaan. Hylätty parfyymiliike johdattaa Gracen osaksi menneisyyden tarinaa niin Pariisissa, New Yorkissa kuin Lontoossa.  

Gracen oli täytynyt kuulla väärin. ”Suokaa anteeksi, sanoitteko kiinteistö?”

”Kyllä. Huoneisto. Vainaja asui siinä kuolemaansa asti, ja sen vuoksi hän ei voinut muuttaa omaisuutta rahaksi aiemmin. Me pyysimme hinta-arvion huoneistosta, ja voin vakuuttaa teille, että se on melko arvokas.”

Parfyyminkeräilijä on viihdyttävä tarina, jonka lukee nopeasti. Tarinassa on joitakin kuluneita kliseitä. Gracen aviomies Roger on työmatkalla, joten Grace jättää viestin sulhaselleen ja lähtee seikkailuun. Itse asiassa Roger on tarinan heikoin lenkki, kliseinen ja turha. Hänet olisi voinut jättää kokonaan pois, sillä hänestä on tehty omaisuuden kärkkyjä.   Evan tarina on jopa mielenkiintoisempi kuin Gracen, sillä Evan traaginen elämä ja parfyymien maailma innosti tarinan lukemiseen.  Gracen hahmo paranee loppua kohden. Kahden naisen tarina, jotka eivät kohtaa koskaan elämänsä aikana, mutta joiden elämät yhtyvät vasta toisen kuoltua, olisi ollut riittävä. 

Tessaron kirja on viihdyttävä historiallinen rakkausromaani, joka on sunnuntaipäivän kelpo seuralainen. Kirjan ulkoasu on erityisen kaunis.

Blogeissa toisaalla: Kirjasähkökäyrä

F. Scott Fitzgerald Kultahattu

F. Scott Fitzgerald Kultahattu

Alkuteos The Great Gatsby (1925)

Otava 1974. Kotikirjasto.

Ja yhä edelleen puran viikonlopun lukumaratonin sumaa. Fitzgeraldin kirjasta on ainakin kolme elokuvaversiota: Kohtalokasta valtaa (1949), Kultahattu (1974) ja The Great Gatsby (2012). Itse olen nähnyt näistä vain tuon keskimmäisen ja minulle se on ainoa oikea. Tarkoitukseni oli katsoa jokin aika sitten tämä elokuva uudelleen, mutta olin erehtynyt lainaamaan uusimman version, joten keskeytin sen alun jälkeen. Minun elokuvassa ovat Robert Redford ja Mia Farrow. Ensimmäisen kerran luin Kultahatun lukiossa ja nyt luin sen kolmannen kerran. Tämän kirjan hohde ei ole himmentynyt aikojen kuluessa.

Kultahattu kertoo amerikkalaisesta unelmasta, rakkaudesta, pettymyksestä ja yksinäisyydestä. Kirjan keskiössä ovat Tom Buchanan, Daisy Buchanan, Myrtle Wilson, Jordan Baker, Nick Carraway ja tietenkin Jay Gatsby.

Kultahatun ajankuvana on jazzin ja kieltolain aika kultaisella 1920-luvulla ja miljöönä New Yorkin Long Island. Sitä ei mainosteta turhaan ajan kuuluisimmaksi kirjaksi.  Sitä pidetään yhtenä modernin kirjallisuuden klassikoista. F. Scott Fitzgerald kuvaa tyhjänpäiväistä elämää ja ihmisten turhuuden tavoittelua.  Tarinan kertoja on Yalesta vuonna 1915 valmistunut Carraway, joka toimii pörssimeklarina. Hän vuokraa mökin Long Islandilta päätyen tietämättään yksinäisen miehen naapuriksi ja ystäväksi.

Minä neuvoin. Ja siinä matkaa jatkaessani en enää ollutkaan yksinäinen. Olin opas, suunnistaja, alkuasukas. Mies oli ohimennen antanut minulle kotipaikkaoikeuden.

Alueella on toinen toistaan hienompia rakennuksia vähemmän muodikkaalla West Eggillä että tyylikkäällä East Eggillä.  Carrawayn naapurissa on mahtirakennus, jossa asuu Gatsby. Mies järjestää hulppeita juhlia, jossa ihmiset haluavat näkyä. Kummallisinta on, että talon isäntä ei osallistu järjestämiinsä prameisiin juhliin. Ei hän niissä viihdy. Ne ovat lavasteet, joihin hän odottaa jotakuta saapuvaksi.

Lahdelman toisella puolella asuvat Tom ja Daisy Buchanan, joista Daisy on kertojan pikkuserkku ja myös urheilullisen Tomin kertoja tuntee yliopistoajoilta. Tom on uskoton vaimolleen  ja vieraat naiset ovat hänen julkinen salaisuutensa. Ja Myrtlen Tom esittelee myös Carrawaylle.

Carraway kuulee Gatsbystä monta tarinaa, jotka vaihtelevat aina kertojan mukaan. Mikä lie tosi. Tässä yksi Gatsbyn itsensä tarjoilemana:

- Minä kerron sinulle ehdottoman totuuden.

Hänen oikea kätensä kohosi äkkiä vaatien taivasta todistajaksi.

- Minä olen varakkaan perheen poika keskilännestä – omaiseni ovat jo nyt kaikki kuolleita. Kasvoin Amerikassa, mutta opiskelin Oxfordissa, sillä kaikki esi-isäni ovat opiskelleet siellä useita vuosia. Se on perhetraditio.

Teoksen päähenkilö Jay Gatsby on noussut asemaansa yhteiskunnan alimmalta portaalta hämärin keinoin. Viittaan elokuvaan, jossa Jay esittelee taustansa kertojalle. Muistan, kuinka olin hölmistynyt Jayn rikkaasta taustasta ja Oxfordin sukupolvista.

Ja kun istuin siinä pohtien vanhaa, tuntematonta maailmaa ajattelin Gatsbyn ihmetystä hänen nähdessään ensimmäisen kerran Daisyn laiturin päässä palavan vihreän valon. Hän oli kulkenut pitkän matkan saapuakseen tälle siniselle nurmikentälle, ja hänen haaveensa oli silloin täytynyt tuntua olevan niin lähellä toteutumistaan, että sen olisi miltei mahdotonta liukua hänen käsistään. Hän ei tietänyt, että se oli jo jäänyt hänen taakseen, jonnekin suurkaupungin takaiseen suureen pimeyteen, missä laajat lakeudet loittonivat yöhön.

Tarinan pohjana on Jayn rakkaus, nuoruudenrakastettu eli siihen kaikki kulminoituu. Daisy elää onnettomassa avioliitossa Tomin kanssa, joka pettää vaimoaan tuon tuosta.  Carraway järjestää teekutsut, joihin hän kutsuu Daisyn ilman Tomia.  Paikalle saapuu myös Gatsby.  Siitä lähtee kehittymään tarinan traaginen loppu. Carraway oivaltaa, että hänen vieraansa eivät tapaa ensimmäistä kertaa, että heidän välillään on jotain muuta. Loppu on surullinen ja yksinäinen, koska Gatsby vaikenee. 

Kultahattu on täydellinen kirja, joka vain voimistuu ajan myötä.  Varmaan luen tämän vielä uudelleenkin, mutta elokuvan uuteen versioon minulla ei ole kiinnostusta.  Kirjassa on paljon symboliikkaa, johon en puutu. Carraway on nähty kumminkin Fitzgeraldin alter egona. Myös kirjan nimessä on symboliikkaa, joka on alussa runossakin.

Blogeissa toisaalla: Jokke ja  Sara

Osallistun tällä kirjalla  Ompun David Bowien suosikkikirjat -haasteeseen.

Sarah Waters Parempaa väkeä & Hyvää juhannusta

Parempaa väkeä oli kevään odotetuin kirja minun osaltani. Tämä on neljäs lukemani Sarah Watersin kirja, sillä olen lukenut aiemmin Yövartion, Silmänkääntäjän sekä Vieraan kartanossa. Watersin kirjat tuntuvat kaikin tavoin minun kirjoiltani, sillä minua viehättää 1900-luvun alun Englanti, luokkayhteiskunnan kuvaus, kiehtova kartanomiljöö tai Lontoon ajankuva kuten tässä kirjassa. Sain tämän dekkariviikon lopussa ja tunsin vastustamatonta halua tarttua uusimpaan Watersiin, mutta sinnittelin viikon loppuun asti. Voit lukea tekstini rauhassa, sillä minä en pilaa kenenkään lukunautintoa eli avaan tarinaa hyvin vähän.

Tällä kerralla Waters kuljettaa lukijan1920-luvun Lontooseen eli ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen post edvardiaaniseen aikaan. Hän tutustuttaa lukijan köyhtyneeseen perheeseen, joka yrittää säilyttää jäljellä olevat kulissit ja omanarvontuntonsa. Frances Wray asuu leskiäitinsä kanssa etelälontoolaisella Champion Hillin hienostoalueella. Heidän on otettava taloonsa vuokralaisia voidakseen selviytyä. Francesin veljet menehtyivät sodassa ja isäkin on poissa.

Yläkertaan muuttaa Barberin pariskunta. Leonard on vakuutusmyyjä ja muodikas Lilian kotirouva. Frances suhtautuu aluksi Barbereihin ylenkatseella, mutta vähitellen naiset ystävystyvät.

Jopa viisikymmentäkahdeksan shillinkiä taskussa alkoivat menettää taikavoimaansa, Francesille alkoi valjeta, että hän joutuisi ansaitsemaan ne viimeistä killinkiä myöten. Hän ei ollut yksinkertaisesti valmistautunut siihen, kuinka oudolta tuntui kuulla ja nähdä pariskunnan kulkevan huoneesta toiseen, aivan kuin ne olisivat heidän.

Frances on äidin seuralainen ja uuttera kodinhoitaja, sillä palvelijoita ei ole enää. Opimme tuntemaan Francesin ajatukset tarinan kertojana. Waters haluaa, että pidämme hänestä, ymmärrämme konservatiivisen naisen ahdinkoa, kun omaan taloon tulevat maksavat vieraat. Kuitenkin Francesissa on myös toinen puoli, jossa hän tuo esiin radikaaleja ajatuksiaan ja viehtymystä rakkauteen, naisten väliseen rakkauteen. Lilian jää paljon etäisemmäksi statistiksi.

Parempaa väkeä on klassinen rakkaustarina, johon lisäväriä tuovat sivujuonina rikos, luokkayhteiskunta ja sukupuoli. Tarina on kuin kolmiosainen näytelmä, jossa alussa keskitytään Francesin ja Lilianin ystävyyteen ja sen kehittymiseen kahdenkeskisestä kävelyretkestä ajatustenvaihtoon Anna Kareninasta tai käsien sipaisusta intohimon syövereihin. Toinen ja kolmas osuus koettelevat rakkautta, ruotivat rikosta ja sen jälkeisiä oikeutuksia.

Waters luo upean ajankuvan, hän tavoittaa menneen maailman. Eihän tässä teoksessa ole mitään hätkähdyttävää tämän päivän lukijalle. Jos nyt jätetään Lenin osa pois. Sen sijaan omaan aikaansa sijoitettuna teos on epäsovinnainen. Naisen rooli ei ollut olla rakastaja ilman soveliaita kulisseja eikä ainakaan toiselle naiselle. Watersilla on vain uskomaton kyky viedä lukija kuvattuun aikaan. Tarina on paljon enemmän kuin kielletyn rakkauden kuvaus, sillä niin hyvin kuvaus korostaa naisen roolia ja vapautumista yhteiskunnallisten muutosten rinnalla. Rinnastin lukemaani monin paikoin Virgiania Woolfin kirjoihin.

Käytän termiä lukuromaani silloin tällöin, mutta se ei alenna teoksen arvoa. Parempaa väkeä on Keltaisen kirjaston kevyemmiltä reunamilta, tarina on juonivetoinen lukuelämys. Edellinen lukemani Keltaisen kirjaston kirja oli Peter Hoegin Susanin vaikutus eli hyvin trillerimäinen tarina. Keltainen kirjasto on moniääninen sisällöltään. Jos laittaisin vaakaan Watersin ja Yuin Lin Yksinäisyyttä kalliimpaa, niin valinta olisi vaikea. Jälkimmäinen on ehkä enemmän sitä, mitä odotan sarjan kirjalta, mutta voi minä viihdyin niin onnellisena Watersin kanssa.


Sarah Waters Parempaa väkeä
Alkuperäisteos The Paying Guests
Suomentaja Helene Bützow
Tammi 2015. Kustantajalta. Kiitoksin

Lukuisa ja Omppu ovat lukeneet alkuperäisteoksen.

Ihanaa juhannusta kaikille lukuhetkien loma.

Eowyn Ivey Lumilapsi

Eowyn Ivey on alaskalainen kirjailija ja toimittaja. Hänen etunimensä on peräisin Taru sormusten herran henkilöhahmoista. Lumilapsi (The snow child 2012) on hänen esikoisteoksensa ja se on käännetty yli 20 kielelle. Kirjan on suomentanut Marja Helanen. Kirjan kansi on kaunis ja lumoava. Ja silti tuo kansi viittaa lumeen ja talveen, joita inhoan kaikissa muodoissa. Kannen puut mieltää niin rakastetuiksi meikäläisiksi koivuiksi, mutta niiden sileät rungot muistuttavat vieläkin enemmän pohjoisamerikkalaisia lajeja esim. paperikoivua.

Lumilapsen ajankuvana on vuosi 1920. Vanheneva pariskunta Jack ja Malbel ovat lunastaneet Alaskasta tilan ryhtyäkseen siellä uudisraivaajiksi. Mabel suree edelleen kymmenen vuotta sitten kuollutta lasta, eivätkä he ole saaneet uusia. Surutyö on tekemättä, musertava suru on liian luhistava. Alaskan erämaa tarjoaa suojan erakoitumiseen, lasten temmeltävien askelten näkemiseen tai riemun kiljahdusten kuulemiseen.

Jack ja Malbel asuvat mailien päässä lähimmistä naapureista keskellä kesytöntä erämaata. On syksy, ankara talvi on alkamassa, mutta pariskunta on vasta raivaamassa peltoja ja tila ei vielä tuota mitään. Rahat ovat loppu ja pian ruokakin. Mabel ja Jack käyvät läpi toisistaan etääntymistä, asioita joista on vaiettu. Eräänä syyspäivänä Mabel lähtee läheiselle Wolverenijoelle hukuttautuakseen joen peilikirkkaalla syysjäällä.

Mabel astui edellistalveen sokeana. Nyt hän tiesi. Joulukuuhun mennessä aurinko nousisi vähän ennen puoltapäivää ja kiertäisi vuorenhuippuja pari hämäräntuntia. Mabel häilyisi unen ja valveen rajamailla tuolissaan kamiinan ääressä. Hän ei tarttuisi yhteenkään lempikirjoistaan, sivut eivät heräisi eloon. Hän ei piirtäisi; mitä hän voisi vangita luonnonlehtiöönsä? Sameat taivaat, varjoisat kolkat. Olisi aina vain vaikeampaa nousta sängystä. Hän kompuroisi kuin unissakävelijä, kaapisi kokoon ateriat ja ripustaisi pyykin ympäri mökkiä. Jack yrittäisi parhaansa mukaan pitää elikot hengissä.

Yllättäen jää kuitenkin kestää ja tästä alkaa uusi elämä. Vierailtuaan kiitospäivänä lähimmillä naapureilla Bensoneilla, Jackia kehotetaan ampumaan hirvi talviravinnoksi. Jack ei ole metsästäjä, eikä tunnu onnistuvan.

Jack oli itkenyt aikuiselämässään vain muutaman kerran – kun äiti kuoli ja kun hän ja Mabel menettivät pienen vauvansa. Hän ei antautuisi nyt itkemään. Hän vei jalkaansa toisen eteen ja kulki eteenpäin mitään näkemättä tai tuntematta.

Seuraavana iltana alkaa sataa märkää lunta sakeana. Mabel menee ulos ja Jackin saapuessa pellonraivaukselta, heittää tätä lumipallolla. He innostuvat kisaamaan lumisotaa pikkulasten tavoin. Lopulta Mabel haluaa rakentaa lumitytön. Se tehdään viimeisen päälle, kasvonpiirteet veistetään täydellisiksi, tukka pujotellaan heinäkorsista, huulet punataan villikarpalomehulla ja vielä lapaset ja kaulaliina.

Aamulla lumityttö on kadonnut, sillä vain pienet jäljet johtavat metsään. Metsässä alkaa vilahdella pieni, arka tyttö ketun kanssa. Vähitellen hän kesyyntyy niin paljon, että uskaltaa sanoa nimensä: Faina. Toivottomalla metsästysreissullaan Jack törmää tyttöön ja tämä johdattaa Jackin suunnattoman suuren uroshirven luo, josta koko talven ravinto on turvattu.

Faina elää yksin keskellä villiä luontoa ja metsästää rinnallaan punainen kettu. Kun Jack ja Mabel oppivat ymmärtämään Fainaa, joka putkahtaa pariskunnan elämään kuin suoraan sadusta, he alkavat rakastaa tätä kuin omaa lastaan. Faina kuitenkin katoaa keväällä lumen sulaessa palatakseen takaisin ensilumen sataessa.

Mabel muistaa lapsuudestaan venäläisen Lumitytöstä kertovan satukirjan, josta Mabel ymmärtää vain kuvat.

Lumilapsessa liikutaan toden ja epätoden rajamailla.  Tarinassa on todellisen kaltainen uudisraivaajapariskunta ja sitten ripaus satua ja maagista realismia. Ivey selittää asioita juuri sen verran vähän, että lukija voi kuvitella tarinan eri tavoin. Lumilapsi on parisuhdekuvaus, se on rakkauskertomus, erityisesti siinä käsitellään suhdetta toiseen ihmiseen. Kirjan luontokuvaukset ovat lumoavia, karuja ja todellisia – uskottavia. Esimerkiksi Mabelin eksyessä lumimyrskyssä Fainaa etsiessään:

Mikään pensas ei kohonnut puun korkuisena, mutta ne eivät myöskään muistuttaneet kotoisia karhunvatukkapensaita. Jotkin oksat olivat hänen reitensä paksuisia, ja monessa riippui kuivia, ruskeita lehtiä. Mabel tarttui yhteen oksanhaaraan, ja kun hän veti kätensä pois, siinä oli terttu pieniä käpyjä. Pensaiden joukossa kasvoi pirunnuijia, jotka olivat tiputtaneet leveät, vihreät lehtensä, mutta eivät piikkejään. Paikka paikoin oksat ja pusikot olivat niin takussa, että hänen rintaansa kuristi paniikki – mitä jos hän ei löytäisi pois täältä.

Tai Jackin etsiessä metsässä Fainaa:

…raitti vei hänet viimein takaisin ylemmäs, toiseen kuusikkoon. Siellä puut olivat korkeampia ja paksumpia, ja tienoo vaikutti hiljaiselta ja varjoisalta. Hän piti katseensa maassa, jottei kompastuisi juuriin, ja huomasi pienten vaaleanpunaisten kukkasten työntyvän sammalten ja pudonneiden kuusenneulasten läpi. Neidonkengiksi Mabel oli niitä kutsunut. Kerran Jack oli poiminut Mabelille pienen kimpun keväisiä metsäkämmeköitä ja saanut moitteet. Ne olivat kuulemma harvinaisia, ja jokainen hänen poimimansa kukka oli tiennyt koko kasvin kuolemaa.

Lumilapsi on ollut Pulizer-ehdokkaana, eikä suotta. Se on fantasiasatua parhaimmillaan. Lumilapsi toi mieleeni viime vuonna lukemani Ali Shaw’n kirjan Tyttö joka muuttui lasiksi. Myös sen tapahtumat sijoittunevat Alaskaan, ja siinä oli mukana mystinen tyttö. Tämä kirja toi mieleeni myös Velma Wallisin kirja Kaksivanhaa naista.  Se on vanha taru, karu ja koskettava, mutta niin todellisen julma kuin elämä pahimmillaan on. En ehkä saa tekstiini mitään uutta, mitä joku toinen ei olisi jo sanonut. Voin kuitenkin sanoa, että kenenkään ei pitäisi ohittaa tätä kirjaa. Olisin rankannut tämän parhaimmaksi kirjakseni vuonna 2013, jos olisin kirjoittanut blogia jo silloin.

Eowyn Ivey Lumilapsi

Bazar 2014. Taskukirjapainos vuonna 2013 ilmestyneestä kovakantisesta painoksesta.
Kustantajalta. Kiitoksin.

Tämä kirja on luettu monissa blogeissa:

Kirjakaapin kummitus

Kirjasähkökäyrä

Lumiomena

Paula McLain Nuoruutemme Pariisi

Paula McLain (s. 1965) asuu Clevelandissa perheensä kanssa ja opettaa runoutta. McLain sai kirjaidean lukiessaan Ernest Hemingwayn kirjoittamaa Nuoruuteni Pariisia, josta välittyy yhä kirjailijan rakkaus ensimmäistä vaimoa kohtaan. Hemingwayn muistelmien suomenkielinen nimi on hyvin osuva McLainin kirjan kanssa. McLain on tehnyt perusteellisen taustatyön kirjaan, tutkinut arkistoja, Hemingwayn tuotantoa sekä Ernest Hemingwayn ja Hadley Richardsonin kirjeenvaihdon. Englanninkielinen teos The Paris Wife ilmestyi vuonna 2011. Kirjan on suomentanut Irmeli Ruuska.


En voinut vastustaa yhdistelmää Ernest Hemingway, Pariisi ja 1920-luku. Lähdin lukemaan fiktiivistä tarinaa asenteella, että lukemani pohjautuu kuitenkin tosielämään, joka määrää kuitenkin kirjan tapahtumien kulun. Avaan niukasti tarinaa, jotta en pilaa lukukokemusta.


Olen lukenut joskus Ernest Hemingwayn kirjoittaman Nuoruuteni Pariisin, mutta en muista sitä kovin hyvin. Ernest Hemingway ei ole merkinnyt minulle koskaan mitään suurta. Mietin, miten pystyisin ilmaisemaan edellisen lauseen lukijalle ymmärrettäväksi. Luin kirjailijan teoksia samaan aikaan kuin Hermann Hessen kaikki teokset. Mietin, että sanonko tuossa tarpeeksi selventävästi asian. Edustan niitä, jolla tuo jälkimmäinen kirjailija mahtuu TOP 10 ja jopa TOP 5 joukkoon, joka ei ehkä tänä päivänä saavuttaisi paikkaansa, mutta jota ei myöskään pysty asettamaltaan jalustalta pudottamaankaan. Eli sana suuri on suhteutettava tuohon rakennelmaan.


Hadley Richardson tapaa Chicagossa itseään kahdeksan vuotta nuoremman Ernest Hemingwayn ja rakastuu. Hemingway on vasta aloitteleva lehtimies ja kirjailijan ura on vasta haaveissa. Richardson ja Hemingway avioituvat ja muuttavat Pariisiin.

Kaksi viikkoa Ernestin kosinnan jälkeen tein pakollisen Chicagon-visiitin voidakseni tutustua koko Hemingwayn klaaniin. Minua jännitti niin, että join ensin reippaat puoli pulloa viiniä marssiessani edestakaisin Kotikolon olohuoneessa, ja Ernest yritti parhaansa mukaan rauhoitella minua.

Nuoruutemme Pariisin kertojana on Hadley Richardson, Hemingwayn ensimmäinen vaimo, ns. Pariisin vaimo. Tarina kertoo pariskunnan rakkaustarinan Hadleyn näkökulmasta kirjoitettuna. Kirjasta välittyy lukijalle 1920-luvun ajankuva ja ensimmäisen maailmansodan jälkeinen aika. Ernest luo uraa boheemissa miljöössä, mutta Hadleyn kaipaama rakkaus ja perhe ovat auttamattomasti vanhanaikaista Pariisissa, jossa juhlitaan, harrastetaan vapaita suhteita ja yritetään unohtaa koettu sota. Heidän ystäväpiiriin kuuluvat niin Ezra Pound kuin Gertrude Stein sekä F. Scott Fitzgerald Zelda-vaimoineen. Hadley elää Ernestin tarpeiden mukaan, yrittäen sopeutua ja mukautua Ernestin työmatkoihin ja naisjuttuihin. Bumby teki Hadleyn onnelliseksi ja antoi sisältöä, mutta pojan melu toi myös häiriötä perheenisän työskentelyyn kotona. Suhteessa on kiihkeitä onnen hetkiä, intohimoa, mutta vähitellen suhde säröytyy.

Ernest inhosi, ja oli aina inhonnut yksinoloa - mutta Paulinen poissaolo teki hänestä enemmän kuin yksinäisen ja hyvin haavoittuvaisen.

Kirjan lopussa Hemingwayn esikoisteos näkee päivänvalon, kun Ja aurinko nousee (The Sun Also Rises) julkaistaan. Nuoruutemme Pariisissa lopussa entinen pariskunta toteaa: "Kuule, tuntuuko sinusta, että me vaadimme toisiltamme liikaa?"

Lokakuun puolivälissä Ernest tuli käymään ja toi minulle Yhdysvalloissa juuri ilmestyneen Ja aurinko nousee -romaaninsa. Hän otti kirjan juhlallisesti esiin narulla sidotusta ruskeasta käärepaperista ja ojensi sen ujosti.

Lukija tietää Hemingwayn elämänkulun, joten happy endiä ei voi odottaa. Hemingway menee elämänsä aikana peräti neljästi naimisiin, jonka lisäksi hänellä on irtosuhteita. Kirjan lopussa historia toistaa itseään ja Hemingway päätyy isänsä kaltaiseen ratkaisuun. Mitä sitten kirjalta olisi voinut odottaa? Hadley elää miehensä varjona, joten ehkä saatavana olleesta materiaalista olisi saanut avattua enemmän sitä, mikä kirjailijan ajoi pois täältä. Papa Hemingway myytti jää avaamatta.

Nuoruutemme Pariisi on nautinnollinen ja viihdyttävä lukukokemus. Runsas sivumäärä teki tarinasta nautittavan, että sai antautua sen vietäväksi. McLain antaa äänen sivusta seuraajalle, jonka arvon Hemingway aavisti ehkä vasta lopun edellä, johon lopussa oleva muistelmien sitaatti viittaa. McLain ratkaisu luoda lukuromaani todellisuuden palapelinä on mielenkiintoinen ja uusi.


Nuoruutemme Pariisi ei taida sammuttaa romantiikan nälkää, vaan saa lukijan hamuamaan käsiinsä Hemingwayn Pariisia eli Nuoruuteni Pariisi (A Moveable Feast), mikä ei ole ollenkaan huono saavutus kirjalta. Varmaan Kultahattukin maistuu siinä jatkeena.


Paula McLain Nuoruutemme Pariisi
Gummerus 2014. Arvostelukappale.


Muistelmissaan Nuoruuteni Pariisi Ernest Hemingway kirjoittaa: ” Kun taas näin vaimoni seisovan kiskojen vierellä junani lipuessa tukkipinojen ohi asemalle, toivoin että olisin mieluummin kuollut kuin rakastanut jotakuta muuta.”

Nuoruuteni Pariisi ainoassa oikeassa asussaan.