Matthew G. Lewis Munkki

Matthew  G. Lewis Munkki

Alkuperäisteos The Monk (1796)

Suomentanut Mika Rassi

Savukeidas 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Matthew  Gregory Lewis (1775-1818) syntyi lontoolaiseen korkeaan virkamiesperheeseen ja kävi Oxford Christ Church Collegea. Hänen isänsä omisti Karibialla orjaplantaaseja ja Lewis viettikin viimeiset vuotensa orjaplantaasien omistajana (600-700 orjaa). Isänsä varallisuuden turvin hän toimi Englannin parlamentin alahuoneen jäsenenä muutaman vuoden vuosisadan vaihteessa.

Lewis oli Ann Radcliffen (Udolpho 1794) ja William Godwinin (Caleb Williams 1794) aikalainen, ja Radcliffe ja Lewis ottivatkin vaikutteita toisistaan. Hiukan myöhemmin ilmestyi William Godwinin tyttären, Mary Shelleyn, Frankestein (1818).

Kirjan jälkisanoissa Päivi Mehtonen kirjoittaa:

Munkista tuli goottilaisen romaanin klassikko, jota on yli 200 vuoden ajan pidetty milloin sekavana ja väsyttävän shokeeraavana epäteoksena, milloin taas järjestelmänvastaisen avantgarden tienraivaajana.

…

Lewisin Munkin järjestelmävastaisuus oli monin tavoin ristiriitaista, valikoivaa ja utopiassaan myös konservatiivista.

Goottikauhun erääksi perusteokseksikin mainittu Munkki on Lewisin vain 19-vuotiaana kymmenessä viikossa kirjoittama teos. Hän kirjoitti sen ollessaan Hollannissa Englannin suurlähetystössä harjoittelijana.

Kirjassa välittyy vanhahtava tyyli.

Mikä serafin pää hänen ihailtavakseen ilmestyikään! Silti se oli enemmän kiehtova kuin kaunis; se oli suloinen pikemmin kasvojen kiltteyden ja herkkyyden kuin piirteiden säännöllisyyden ansiosta. Useat kasvojen osista olivat erikseen kaukana kauniista, mutta kun niitä tutki yhdessä, kokonaisuus oli hurmaava. Hänen kylläkin vaalea ihonsa ei ollut aivan pisamaton, hänen silmänsä eivät olleet kovin isot eivätkä niiden ripset erityisen pitkät. Mutta hänen huulensa taas olivat aivan puhtoisen punaiset, vaaleitten, lainehtivien, yhdellä nauhalla solmittujen hiusten runsaat kiharat virtasivat vyötärön alapuolelle jne… 

Apotti Ambrosio on kolmissakymmenissä oleva munkki, joka on antanut lupauksen, että hän ei koskaan poistu kapusiiniluostarin alueelta. Eräänä päivänä Ambrosiolle kuitenkin paljastuu, että noviisi, veli Rosario (Matilde), onkin valepukuinen nainen. Ambrosion tukahdutettu himo naisiin pääsee valloilleen. Tämän jälkeen mikään ei voi estää häntä ja mielikuvitustaan. Seuraavaksi on Antonian vuoro. Väkivalta, raiskaus, murha, mikään ei ole kylliksi. Ja lisämausteeksi sekoitetaan vielä yliluonnollisuus. Lopussa Matilden oikea rooli paljastuu. Jonkin verran lukemista hankaloittaa, kun samasta ihmisestä käytetään eri nimitystä, kuten apotti, veli, isä jne.

Sinänsä Lewis osaa ennustaa / tietää katolisen kirkon piirissä olevan pahuuden ja kirja sopisi aivan tähän päivään insestiepäilyineen. Toisaalta omana aikanaan teos oli väkivaltainen ja pornografinen, joten Lewis joutui tekemään sitä siistityn version. Akuperäisessä muodossaan teos julkaistiin vasta paljon myöhemmin.

Tarina sijoittuu Espanjaan, Madridiin, jossa sijaitsevat kapusiinimunkkiluostari ja nunnaluostari vierekkäin, vain hautausmaa maanalaisine holveineen erottaa ne. Apotti Ambrosio on mitä hyveellisin ja nunnaluostarin prioritar (nunnaluostarin johtajatar) osoittautuu väkivaltaiseksi tyranniksi. 

Goottikauhun peruselementtien mukaisesti tapahtumapaikkana on suljettu luostari, sillä tapahtumien miljöönä on usein linna, kartano, hautausmaa tai metsä. Kauppa paholaisen kanssa, pulassa olevat neidot, salaperäiset ovet ja häijyt isännät sekä painostava tunnelma kuuluvat  goottikauhuun. Luostariyhteisö sopii oivasti teemaan hautaholvien mätävinevien ruumiidensa kanssa. Salaperäisenä ovena tässä tarinassa toimii patsaan alla oleva luukku. Luostariyhteisö on puhtauden ja uskon symboli ja tässä puhtaimmassa ja hurskaimassa yhteisössä käydään taistelua lihan iloista.  Hyvän ja pahan taistelu on kirjan keskeisin teema, kun ihminen kamppailee omien halujensa ja Jumalalle vannottujen valojen välillä.

 Raskaana oleva nunna (Ines) on tyrmässä hautaholvien alapuolella.   Tarinaan kytkeytyy ihana neito Antonia, hänen äitinsä haamu ja myös itse pääpaholainen vierailee. Antonian sulhanen Lorenzo on Inesin veli ja pyrkii pelastamaan sisarensa ja suojelemaan Antoniota.

Luostarin kello oli lyönyt tuskin viiden minuutin ajan, kun kapusiinikirkko jo pursui kuulijoita. Älkää luulko, että väki olisi kerääntynyt sen paremmin hurskauden ajamana kuin tiedonjanostakaan. Vain aniharva oli liikkeellä noista syistä: kaupungista, jossa taikausko hallitsee sellaisella hirmuvallalla kuin Madridissa, on turha koettaa löytää aitoa uskoa.

Kapusiinikirkkoon kerääntynyt yleisö oli läsnä kuka minkäkin tähden, mutta ilmeinen tarkoitus ei koskettanut ketään. Naiset tulivat näyttäytymään, miehet heitä katsomaan: eräät olivat uteliaita kuulemaan kovasti ylistettyä puhujaa, eräät tulivat, koska ennen teatteria ei ollut mitään parempaakaan tekemistä, eräät saapuivat, koska heille oli väitetty, ettei kirkkoon mahtuisi, ja puolet Madridista ilmaantui, koska oletti tapaavansa toisen puolikkaan. Saarnaajaa oli vilpittömän innoissaan kuulemassa vain muutama ikäloppu uskovainen sekä kuutisen kilpailevaa puhujaa, jotka olivat päättäneet etsiä puheesta vikoja ja pilkata sitä.

Ei auta kuin myöntää, että kirjan kieli on paikoin vanhahtavan runollista, paikoin jaarittelevaa ja pitkäveteistä ja jännitykseltään psykologista. Puolen välin jälkeen lukeminen on helpompaa ja lopussa tietää lukeneensa klassikon. Ei auta myöskään kuin tunnustaa, että kirjan kääntäminen suomeksi on ansioitunut teko Savukeitaalta. Kirjan luettuaan ymmärtää kirjan merkittävyyden goottikauhun edustajana. Lukemisessa tuli usein mieleen Ann Radcliffen Udolpho, sillä oman aikansa senkin lukeminen otti. 

Blogeissa toisaalla Mustien kansien metsä

Enrique Moriel Ajattoman kaupungin varjot

Ajattoman kaupungin varjot -kirjasta on moneksi, sillä sitä voidaan tarjota vampyyritarinana, jännärinä tai historiallisena seikkailuna. Ei ole väärin sanoa kirjaa vampyyritarinaksi, ja silti se on väärin tätä kirjaa kohtaan, sillä tänä vampyyritarinoiden kulta-aikana tämä kirja on todellinen pettymys nuorisofantasian lukijalle. Vampyyrit ovat tässä vuosisataisia kulkijoita, menneen välittäjiä. Takakansi antaa viitteen hyvästä lukuromaanista, ja taas termi josta en pidä ja silti käytän. Jos haet historian havinaa, niin olet hyvässä seurassa tämän kanssa. Kirjan takakansi viittaa Tuulen varjoon ja Meren katedraaliin, joista jälkimmäinen vie motivaation tarttua kirjaan ja ensin mainittu lupaa lukuelämystä. Valitsepa tässä sitten totuus.

Tulen määrättömien vuosien takaa, hautautuneista kaupungeista, minulle puhuvilta hautausmailta, unohdetuista lauluista. Tulen lavean ajan takaa. Siksi en ole sama, niin kuin kaupunkini ei ole koskaan sama, ja siksi en voi antaa tarinoilleni nimeä.

Kirjan miljöönä on vanha ja nykyaikainen Barcelona. Ajattoman kaupungin varjot kulkee kahdessa ajassa katolinen usko kintereillään. En tiedä, millä nimellä kutsuisin päähenkilöä. Käytän hänestä nimeä Iätön ja toisesta nimeä Toinen. Tämä Toinen kintereillään Iätön kulkee vuosisadasta toiseen. Elämänkulussa Iättömän norminimet vaihtuvat, ammatit sen mukaan, eletty elämä on joskus taakka. Ravinnonsaanti vie yön pimeyteen ja vaaraan. Vanhentumatta säilyminen ei ole sekään helppoa, kun uusi kirkkoherra huomioi nuoren avustajan. Kirjojeni mukaan olet ollut täällä kohta viisitoista vuotta, joten sinun pitäisi olla paljon vanhempi, hän sanoi. – Minkä ikäinen sinä oikein olet? Tietäminenkin voi olla painolasti, kun on osattava asettaa sanansa aikalaistiedon mukaiseksi sulautuakseen muihin.
Iätön osaisi kertoa tarinoita, joista hänen on vaiettava kuten Barcelonan pyövelille Nicomedes Méndezille. Kerran istuin iltaa eräässä Rondan kahvilassa ja kerroin entisaikojen teloituksista, joista taidokkaimmissa tuomitun ruumiinjäsenet näyttävät nipsaistun irti hohtimilla. Silloin pyöveli lähestyi ja pyysi lupaa istuutua seuraan. Nicomedes Méndez oli lumoutunut kuulemastaan. Hän katsoi silmiin ja suorastaan ahmi sanojani. Hän aavisti, että kauhukertomuksissani oli jotakin ainutlaatuista. ”Ihan kuin olisitte nähnyt kaiken omin silmin”, hän tokaisi.,,, Niin, ette tietenkään… Ettehän te ole voi olla neljääkymmentä vanhempi… Mutta osaatte puhua niin uskottavasti, että tuntuu kuin olisitte ollut tapahtumapaikalla.

Keskiaikaisessa Barcelonassa eräs ilotyttö saa porttolan sängyssä lapsen, joka on jo syntyessään aikuisen miehen näköinen. Jo lapsena hän on joutua noidan lapsena, paholaisen penikkana äitinsä rinnalla roviolle, mutta lapsena hänen henkensä säästetään. Iätön elää vuosisadasta toiseen, näkee sukupolven syntyvän ja kuolevan toinen toisensa jälkeen. Hän elää Barcelonan historian merkittävimmät tapahtumat, kokee inkvisition hirmuteot, näkee kaupungin luiden päälle rakennetut kerrostumat ja kuulee Ramblan varjoisien kujien tarinat.

Olin juuri täyttänyt seitsemän vuotta. En tiennyt ikääni, mutta äitini oli laskenut sen kuunkierroista tietämättä, että minä tunsin kuunkierrot häntä paremmin. Äitini ei myöskään tiennyt, että veri ja pimeys vetivät minua puoleensa: hänen seurassaan minä söin vain talon leipää ja kasviksia, mutta niistä minä en saanut voimaa enkä elämänhalua. Todellisen elämän minä löysin yöllä, teuraskarjasta tippuvan veren keskellä.

 Nykypäivän Barcelonasta löytyy ruumis omituisine jälkineen. Asianajaja Marcos Solana ja hänen nuori apulaisensa Marta Vives kiinnostuvat tapauksesta. Tutkinnan edetessä paljastuu, että surmatyön taustalla on pahoja voimia, jotka ovat kytköksissä Martan selvittämättömiin sukujuuriin. Marta joutuu mukaan jännittävään seikkailuun ja kohtaa arvoituksellisen, Iättömän.

Ihmiset syntyivät esi-isiensä haudoille odottamaan omaa vuoroaan tulla esi-isäksi ja lempivät hautausmaiden liepeillä tietäen saavuttavansa vain suuremmat hautausmaat.

Ei tässä elämässä ole mitään mieltä, kirkkoherra mumisi ojennellessaan käsiään kohti nuotion lämpöä. – Vaihdamme täällä vain vuoroa ja mitä varten?

Ajattoman kaupungin varjot käy hyvän ja pahan välistä taistelua. Kirjan keskiössä on Barcelona ja ajan kulku. Se kertoo unohtuneista ihmisistä: prostituoiduista, pyöveleistä, mierolaisista, kerjäläisistä. Lukijaa kutsuvat bordellit, katedraalit, hautausmaat, varjoisat kujat ja kaupungin tuntemattomat sokkelot. Barcelona ja sen historia kutsuvat mukaansa, sillä Barcelona elää myyteistä. Barcelonan vanhat talot on kyllästetty vainajien muistolla ja salaisuuksilla sekä silmillä, jotka tarkkailevat meitä. Jokin tässä rönsyilevässä ja juonettomassa tarinoiden jatkumossa viehätti ja kosketti minua kovasti.


Enrique Moriel on barcelonalaisen kirjailijan Francisco González Ledesman salanimi.

Moriel, Enrique: Ajattoman kaupungin varjot (La ciudad sin tiempo, 2007).
Suomentanut Satu Ekman. Bazar, 2010. Kotikirjasto.

Ajattoman kaupungin varjot on osa Espanja & Portugali -lukuhaastettani.