Ullan Luetut kirjat: Mia Couto

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mia Couto. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Mia Couto Plumeriaveranta

Alkuteos: A Varanda Do Frangipani, 2004

Suomentanut: Sanna Pernu

Like, 2006. Kotikirjasto.

Mia Couto (s. 1955) on mosambikilainen mieskirjailija, jota pidetään portugalinkielisen Afrikan merkittävimpänä kirjailijana. Nyt lukemani Plumeriaverannan lisäksi Coutolta on suomennettu Flamingon viimeinen lento, joka ilmestyi vuonna 2000. Laitoin kirjailijan sukupuolen, sillä itse haksahdin nimestä. Couto on opiskellut lääketiedettä ja työskennellyt toimittajana. Hän vaihtoi alansa biologiaan ja on työskennellyt ympäristöbiologina Limpopon kansallispuistossa. Hänelle myönnettiin Camões-palkinto 2013 ja Neustadt-palkinto 2014.

Kirjan kummallinen nimi tarkoittaa trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla kasvavaa puuta. Se on oleanterikasvien heimoon kuuluva temppelipuu, frangipani. Tarinassa esiintyvä muurahaiskäpy on puolestaan uhanalainen, hampaaton nisäkäs. Siitä on tullut salakuljetuksen tuote uskomushoitojen lääkkeenä, mutta sitä käytetään myös ravinnoksi maukkaan lihan takia.

Kuolleet eivät uneksi, tulkoon se tässä selväksi. Paitsi sadeöinä. Muina aikoina heistä uneksitaan. Minua ei jäänyt kaipaamaan kukaan, joten kuka minusta uneksisi? No puu. Plumeripuu on ainut, joka uhraa minulle öisiä ajatuksiaan.

Plumeriaveranta on todella mielenkiintoinen tarina. Toivon, etten karkota ketään kertomalla, että tarina on maagista realismia. Kirjan kertoja on nimeltään Ermelindo Mucanga. Hän kertoo tarinan veijarimaisesti puhekielen vivahtein. Miehessä ei olisi mitään ihmeellistä muuten kuin, että hän on vainaa ja vielä xipoco, paikasta toiseen hortoileva sielu. Hän on ollut vainaja jo kaksikymmentä vuotta. Hänen leposijansa on plumeriapuun juurella, siirtomaavallanaikaisen linnoituksen verannan vieressä. Tarinan miljöönä on Mosambikin linnoituksessa sijaitseva vanhainkoti ja ajankuvana tarkastellaan siirtomaavallan ja itsenäisyyden jälkeistä aika.

Kun eivät vaivautuneet pitämään minulle kunnon hautajaisia, minusta tuli xipoco, sielu joka hortoilee paikasta toiseen. Siinä jäi siis säällisten seremonioitten puutteessa oma kuolema vähän kuin väliin. Minä en ylene koskaan xicuemboksi, virallisen aseman saavuttaneeksi vainajaksi, sellaiseksi jota elävät voivat rakastaa ja kutsua avukseen.

Muurahaiskäpy ilmoittaa Ermelindolle, että tämän on palattava jonkun elävän ruumiiseen voidakseen kuolla uudestaan ja saadakseen kunnolliset hautajaiset. Niinpä Ermelindo asettuu rikoskomisario Izidine Naítaan, joka tulee selvittämään tyrannimaisen vanhainkodin johtajan murhaa. Muurahaiskävyn ennusteen mukaan Naíta kuolee kuuden päivän kuluttua.

Minusta tuli toisin sanoen ”yövelho”, joka matkustaisi jonkun toisen näköisenä. Jos menisin takaisin omaan ruumiiseeni, näkyisin vain etupuolelta. Takapuolelta olisin pelkkää kuoppaa. Tulisin kuitenkin asustamaan toisessa ihmisessä. Siirtyisin haudan vankilasta ihmisruumiin vankilaan. En saisi koskea elämään enkä tuntea tuulenvirettä suoraan omilla kasvoilla.

Izidine Naíta on hieman ulkopuolinen, hän oli opiskellut Euroopassa ja palannut Mosambikiin vuosia itsenäistymisen jälkeen. Hän oli ollut poissa niin pitkään, että hänellä oli hyvin vajavaiset tiedot kulttuurista, kielistä ja kaikista niistä pienistä asioista, jotka kuvasivat kansan sielua. Mosambikissa hän oli mennyt heti ministeriön palvelukseen. Hänen päivittäinen elämänsä rajoittui pieneen osaan Maputoa. Maaseudulla hän oli muukalainen. Izidine Naíta käy läpi asukkaiden elämäntarinoita. Naítan urakka on varsin helppo. Hän haastattelee kutakin vanhusta yksin ja kuulustelu sujuukin ilman ongelmia. Hieman hankalampi asia on siltä osin, että jokainen kuulusteltu tunnustaa murhan. Mucanga on osa Naítaa muuttumatta kuitenkaan toiseksi, vaikka kertoileekin tarinaa.

Kuljin hänen kanssaan, kuljin hänessä, kuljin hänenä. Puhuin niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa hän puhui. Himoitsin sitä ihmistä, jota hän himoitsi. Haaveilin siitä ihmisestä, josta hän haaveili.

Tarinassa on runsaasti afrikkalaisia uskomuksia, luonnon, kasvien ja eläinten allegoriaa ja kansanperinnettä. Tarinassa on dekkarimainen elementti mukana, mutta syyllisen löytäminen ei ole kuitenkaan tarinan kannalta oleellista, vaan Mosambikin kohtalo, kansan kohtalo. Tarinan edetessä kieli muuttuu, sillä alun puhekielimäinen sananparsi saa runollisuuden. Korostaisin lainauksiani, sillä alusta lähtien ne puhuttelevat lukijaa.

Maailma on ruumis, joka on elossa oman sairautensa ansioista. Se elää rikoksista, ravitsee itseään moraalittomuudella. Etkö sinä esimerkiksi mieti siellä poliisissa, kuinka kauan kestää ennen kuin sinuun tarttuu lahjonnan tauti?

Plumeriaveranta ottaa lukijan vaivattomasti mukaansa. Afrikkalainen kirjallisuus on minulle melko vierasta, sillä se on pitkälti Brinkin, Gordimerin ja Lessingin lukemisen varassa. Plumeriaveranta on kaunis ja kiehtova kirja. Kirja on sivumääräänsä (170) huomattavasti laajempi, eikä edes nopealukuinen. Kirjan kieli ja kerrontatekniikka ottavat aikansa. Lisäksi kirjan aiheissa on teemoja, jotka kiinnostivat tietenkin minua.