Timo Sandberg Murhakuja ja Bonnie MacBird Veren taide

Timo Sandberg Murhakuja

Karisto 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Timo Sandberg (s. 1946) on nastolainen kirjailija. Hänen esikoisteoksensa Unta ei voi tunnustaa julkaistiin vuonna 1990. Sen jälkeen häneltä on julkaistu parisenkymmentä romaania. Ylietsivä Otso Kekistä kertovan Lahteen sijoittuvan Mustamäki-sarjan aloitti Mustamäki vuonna 2013. Olen lukenut aiemmin Sandbergin teoksista sarjan toisen osa Häränsilmä ja Heittola-sarjan Yövieraan.

Murhakujan tarina sijoittuu vuoteen 1932. Pirtutrokarit ovat edelleen häikäilemättömiä, vaikkakin tiedetään, että kieltolaki tullaan kumoamaan vuoden 1933 alusta. Tarinan alussa harrastelijanäyttelijä Lars Kuivanen siepataan yöllä kotoaan ja mukiloidaan kuoliaaksi läheisellä sorakuopalla. Kuivasen rooli työväenteatterissa on herättänyt huomiota jopa jumalanpilkkaan asti, joten tätä epäillään tapon motiiviksi. Toisaalta kuolemaa selitetään pirtutrokarien välien selvittelyksi, sillä Kuivanen on muuttanut entiseen pirtukauppiaan taloon.

Tapaus herättää mielenkiintoa Helsinkiä myöten, sillä sanomalehdet kirjoittavat ja pohtivat liittyykö asiaan poliittisia vaikuttimia. Kaupungin johto painostaa poliisia ratkaisemaan jutun mahdollisimman nopeasti. Poliisimestari Koskenpää määrääkin jälleen kerran Kekin johtamaan tutkimuksia, koska osa poliiseista kuuluu suojeluskuntaan ja poliisimestari epäilee, että kaikilla poliiseilla ei ole halua rikoksen ratkaisemiseen. Kekki epäilee määräyksen herättävän pahaa verta poliisin sisällä, mutta ottaa tehtävän vastaan.

Lapuan liike on voimissaan ja äärioikeisto ja –vasemmisto ovat törmäyskurssilla. Muualta tulleet Lapuan liikkeen aktivistit ja muutama paikallinen kannattaja järjestävät muilutuksia ja sieppauksia. Vanha tuttu Ismo Torni siepataan myös kotoaan. Kyseessä on enemmän kosto, kuin poliittinen toiminta, vaikka Ismo toimii Rautateollisuudessa ja työväen teatterissa aktiivina. Ismo seurustelee toimitusjohtaja Pekkolan tyttären kanssa ja tuohon aikaan punaisten ja valkoisten muodostamia pareja ei sallittu. Nyky-Suomen levoton liikehdintä muistuttaa osittain tuota aikaa, sillä väkivaltainen toiminta ääriliikkeiden parissa nousi esiin muutaman viikon takaisessa  asema-aukion kuolemaan johtaneessa väkivallanteossa.

Tilanne oli todella kiusallinen. Poliisilaitoksella oli jo vuosia naljailtu hänelle muhinoinnista venäläisen naisen kanssa. Nyt hän oli tehnyt samaisen naisen kanssa lapsen ja eli susiparina. Viimeksi eilen hän oli kuullut Mantereen julistavan jollekin järjestyspoliisille, ettei se venäläinen huorakaan sitä huoli, pitää vain elättäjänä.

Murhakuja käsittelee laajasti Lapuan liikkeen ja suojeluskunnan toimintaa, vähemmän punaisten toimia. Kirjaa mainostetaan jännitysromaanina, mutta genreltään se voisi olla historiallinen romaani. Dekkarin ystävä saattaa hieman pitkästyä tarinaa lukiessa, sillä luokkayhteiskunnan kuvaukset ovat pitkiä jännitysromaaniin sijoitettuna. Vastapainoa tuo Kekin ja Veran parisuhteen kuvaus, jossa ilmenee ongelmia. Kekki ja Vera eivät ole naimisissa ja kumpikin asuu eri osoitteissa, vaikka heillä on jo Urho-poika. Venäläisiä on alettu syrjiä, kaduilla huudellaan ja venäläistaustainen Vera halajaa takaisin Venäjälle. Ajankuva on todellisentuntuinen ja tulevaankin kirjassa yritetään tähytä.

Kun he kävelivät takaisin käsi kädessä, Urho hyppeli ja kertoili innoissaan, miten Leevi oli tehnyt pojille puhelimen ja he olivat koko päivän leikkineet roistoa ja poliisia.

- Jos se tekisi sellaisen puhelimen, missä ei olisi lankaa välissä, sen voisi ottaa oikean poliisin käyttöön, Kekki naurahti.

Bonnie MacBird Veren taide – Sherlock Holmes seikkailu

Alkuteos: Art in the Blood (2015)

Suomentanut Virpi Kuusela

HarperCollinsNordic 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Olen aina ollut sitä mieltä, että elämä Holmesin kanssa on kuin kävelisi köysien varassa olevaa riippusiltaa pitkin viidakossa olevan rotkon yli. Adrenaliini saattaa tuntua virkistävältä, mutta kukaan ei tiedä, mitä alapuolella on, ja on jatkuvasti vaarassa menettää jalansijansa.

Bonnie MacBird on yhdysvaltalainen käsikirjoittaja ja ohjaaja. Hän asuu nykyisin Los Angelesissa ja hänellä on pitkä Hollywood-ura takanaan. Hän on rakastanut kymmenvuotiaasta lähtien Sherlock Holmes –tarinoita. Hän on luovan kirjoituksen opettaja ja pitää säännöllisesti luentoja Sherlock Holmesista. Kirjailijan sivuilta löytyy Art in the Blood Annotations –tietopaketti, joka on tarkoitettu oheislukemistoksi. Sitä ei pidä lukea etukäteen, sillä se sisältää juonipaljastuksia.

Tarina alkaa  lumisena  joulukuun päivänä Lontoossa vuonna 1888. Tohtori Watson saa kiireellisen viestin ystävänsä Sherlock Holmesin taloudenhoitajalta. Holmes on taas sortunut käyttämään kokaiinia. Watson ei saa ystäväänsä valveille, vaikka valvoo tämän vieressä vuorokauden. Jotain kuitenkin tapahtuu, kun Pariisista saapuu yllättäen kaksinkertaisesti salattu viesti kabareetähti, mademoiselle La Victoirelta. Viestin selvittäminen saa Holmesin piristymään ja hän päättää sillä silmänräpäyksellä lähteä Pariisiin. Mademoisellen kadonnut poika osoittautuu olevan vain pisara meressä murhien ja valheiden verkostossa, johon kumppanukset Holmes ja Watson sotkeutuvat. Tarinaan kuuluu myös Holmesin vanhempi veli Mycrof, joka on salaisessa hallituksen virassa. Tarinaan mahtuu niin amerikkalainen mafia kuin Louvreen pistäytyminen.

Holmes pyysi kuljettajaa suuntaamaan joen etelärannalle. Siellä rakenteilla oleva Eiffelin torni häämötti oikealla puolellamme lumisateen keskeltä. Se muistutti naurettavasti jotain, mitä Jules Verne olisi saattanut suunnitella tikapuiksi kuuhun.

”Millainen rumilus!” minä totesin. Holmes hymyili. Minä mietin, miten kauan pariisilaiset sietäisivät moista rakennelmaa.

Viime aikoina olen lukenut useampia vanhojen sankareiden uudelleen lämmittelyjä. Salvatore herätti Tarzanin.  Sophie Hannah ei vakuuttanut minua Hercule Poirotilla Nimikirjainmurhissa,  ja samoin kävi Anthony Horowitzin James Bondin kanssa Trigger Mortisissa. Näissä uusissa viritelmissä on vauhtia, raakuuksia ja monimutkaisia juonikuvioita, mutta se jokin jännityksen kutkuttava elementti jää puuttumaan. Edellisestä lukemastani Conan Doyle –tarinasta on aikaa, mutta Baskervillen koiran aito jännite ja aidon goottikauhun tuntu ei ole haalistunut.

Yhteistä näille vanhojen sankareiden uusille kirjoille on myös pohdiskelu, jota on näin jälkikäteen helppo tehdä:

(Watson) ”Pohdin tätä asiaa hetken. Jos ihminen saattoi valjastaa teknologian kuvion luomiseen (kutomakone), mitä muita toimia tai prosesseja moisella reikäkorttivalikoimalla voisikaan tehostaa? Voitaisiinko joku monimutkainen teko tai päätös purkaa sellaiseen muotoon, että sen voisi kirjoittaa samanlaisella koodilla synnyttämään se uudelleen? Kenties ratkaisemaan palapeli tai matemaattinen haaste, joka vaatisi monien jatkuvasti muuttuvien laskutoimitusten toistamista?”

(Holmes) ”Kuten tiedät Watson, en ole teknologian ja edistyksen vihollinen, teoriassa, enkä todellakaan vastusta niiden käyttämistä. Esimerkiksi puhelin saattaa hyvinkin kuulua meidänkin tulevaisuuteemme Baker Streetillä.”

Veren taide on vanhahtavan tyylinen ja pidin sen lukemisesta, vaikka se ei ylläkään alkuperäisen tasolle, niin se viehätti minua.

Karin Slaughter Kaunokaiset

Karin Slaughter  Kaunokaiset

Alkuteos Pretty Girls (2015)

Suomentaja Pirjo Ruti

Kustantaja: HarperCollinsNordic. Kustantajalta. Kiitoksin.

Karin Slaughter (s. 1971) on yhdysvaltalainen rikoskirjailija, joka asuu Atlantassa Georgiassa. Kirjailijan esikoisteos Sokaistu nousi kansainväliseen suosioon vuonna 2001. Olen lukenut aiemmin hänen kirjoja, mutta nyt en vähään aikaan. Monet Slaughterin kirjoista sijoittuvat kirjoittajalle tuttuun Atlantaan.

Slaughter on kirjoittanut nyt psykologisen trillerin, joka on niin jännittävä, että sen lukemisen keskeyttäminen ei ole mahdollista. Slauhgter tarkastelee tapahtumia uhrien näkökulmasta, sillä Georgian etsivätoimiston erikoisagentti Will Trent tai  kuolinsyytutkija Sara Linton eivät olekaan tässä tarinassa mukana.

En yleensä lue takakansia tai lainaa niitä blogitekstiin. Nyt teen sen tarkoituksella. Liian usein takakansi paljastaa liikaa. Tässä on esimerkki taidokkaasti laaditusta takakannesta. Tämä houkuttaa lukemaan, lauseet eivät aukene etukäteen eli lukemisen edistyessä lauseet palautuvat mieleen.

Kirjan takakannessa on seuraavat lauseet:

Kaikilla on salaisuuksia. Eräät ovat vain brutaalimpia kuin toiset.

Hänen miehensä murhataan kylmäverisesti. Hänen sisarensa on kadonnut jäljettömiin.

Kun Claire alkaa kaivella menneitä, hän ymmärtää elämänsä valheellisuuden - että hänen miehensä olikin jotakin aivan muuta kuin hän oli luullut.Pian hänelle selviää, että totuus on julmempi kuin hän oli koskaan osannut kuvitellakaan.

Teoksen keskiössä on Claire, jonka elämä on mallillaan, upea koti ja menestyvä mies, mutta mihin seuraan lukija joutuukaan?  Tarina alkaa intiimistä ja intohimoisesta kohtauksesta kujalla, joka muuttuu ryöstöksi ja verilammikoksi. Parikymmentä vuotta yhdessä elettyä elämää, joten kyllähän siinä ajassa oppii toisen tuntemaan vai...  Kulissien takaa paljastuu kuitenkin julma totuus eletystä elämästä.

Claire oli ollut kauhuissaan, kun oli tajunnut, että heidät ryöstetään. Oliko hän ollut peloissaan sitä ennen? Eikö häntä ollut hieman pelottanut, kun Paul oli pyöräyttänyt hänet ympäri ja puristanut seinää vasten? Vai oliko muistikuva muuttunut siksi, että tapa, jolla Paul oli tyrkännyt hänen jalkansa haralleen ja painanut hänen ranteensa seinää vasten, toi oudosti mieleen videoilla näkyneet kädet ja jalat harallaan olevat nuoret tytöt?

Naisen palatessa miehensä hautajaisista häntä odottaakin peruuntunut muistotilaisuus ja ylikomisario Mayhew Dunwoodin poliisiasemalta.  Claire tutkii puolisonsa työhuonetta ja päätyy pervoporno videoiden katselijaksi. Miten elämä voikin mennä niin, että Claire tapaa FBI:n agentti Fred Nolania tuon tuosta?  Entä mitä ovat Paulin liikekumppanin Adam Guinnin vaateet?

Perhetragedia tapahtui kauan sitten, kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Julia Carroll oli yhdeksäntoistavuotias ja aloittanut opintonsa Georgian yliopiston collegessa. Hän oli mennyt baariin ystäviensä kanssa ja sen jälkeen häntä ei nähty. Edes hänen ruumista ei löydetty. Täysi-ikäinen nainen oli vain lähtenyt reissuun, sillä sehän ei ole kiellettyä. Tapahtuma vei eläinlääkäri-isän, erotti sisarukset ja jätti äidin odotukseen. Mikään ei palannut perheen elämässä ennalleen. Clairen ja Lydian kohdalla elämä on kulkenut eri ratoja, sillä he ovat muukalaisia toisilleen. Toinen on rikas vaimo ja toinen kuiville päässyt narkkari ja yksinhuoltaja. Nyt sisaret kohtaavat haudalla seitsemäntoista vuoden jälkeen nolossa tilanteessa, kun toinen heistä tyhjentää rakkonsa Paulin haudalle.

”Ylikomisario?” Claire toisti kysyvästi. Paulin kuoleman jälkeen hänen kanssaan puhunut mies oli ollut pelkkä rikosetsivä. Oliko murtovarkaus suurempi rikos kuin ryöstömurha vai olivatko murhat niin yleisiä Atlantassa, että ne siirrettiin rikosetsivien hoidettaviksi?

Viihdyin Kaunokaisten seurassa. Tarina on viihdyttävä, rosoinen, koukuttava psykologinen trilleri, joka on kirjoitettu älykkäästi. 

 

Blogeissa toisaalla: Kirjasähkökäyrä

Joyce Maynard Vuori talon takana

Joyce Maynard Vuori talon takana

Alkuteos After her (2013)

Suomennos Eeva Parviainen

HarperCollins Nordic 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Hieman yli kolmekymmentä vuotta sitten, kesäkuisena päivänä juuri ennen auringonlaskua, olin ypöyksin vuorella Marinin piirikunnassa Kaliforniassa, kun mies tuli minua kohti pianonkieli käsissään ja aikoi päättää päiväni. Olin neljätoistavuotias, ja moni muu oli jo kuollut hänen kätensä kautta. Minä kannan mukanani tietoa siitä, miltä tuntuu katsoa miehen silmiin ja uskoa, että hänen kasvonsa ovat viimeinen näky, jonka koskaan näen.

Saan kiittää sisartani, että olen vielä kertomassa, mitä sinä päivänä tapahtui.

Tämä on meidän tarinamme.

Joyce Maynard on yhdysvaltalainen journalisti ja kirjailija, joka on kirjoittanut jo 15 teosta.  Hänen tunnetuin teoksensa Labor Day on myös filmattu. Elokuvan pääosassa on Kate Winslet. 

Vuori talon takana on fiktiivinen teos, joka kertoo miltä tuntuu olla murrosikää lähestyvä tyttö. Rachelin suojeleva rakkaus isäänsä kohtaan on uskomaton kuvaus. Tarina on fiktiivinen trilleri, joka pohjautuu todelliseen tapaukseen. Toisaalta tarina on kahden sisaruksen vahva kehityskertomus. Kertomus sisarten välisistä siteistä sekä isän ja isäänsä palvovan Rachelin välisistä suhteista.

Rikosetsivä Anthony Torricelli on naisten mies. Hän eroaa vaimostaan tyttöjen ollessa kahdeksan ja kuuden vanhat. Tytöt ja omissa oloissaan kirjojen parissa viihtyvä äiti asuvat Morning Glory Courtin alueella Mount Tamalpasin vuoren varjossa rappeutuvassa talossa. Vuori kuuluu suojelu- ja retkeilyalueeseen, jossa tytöt lapsuutensa seikkailevat hippien, korppikotkien, kojoottien ja puumien kanssa.

Eräänä päivänä vuorelta löytyy alaston nuori nainen kuolleena. Ja pian löytyy toinen uhri ja tätä jatkuu yli vuoden. Tyttöjen isä päätyy tutkinnanjohtajaksi, mutta tutkimukset polkevat paikallaan, kun uhria seuraa aina uusi uhri. Mitään johtolankoja ei löydy, ainoastaan murhattujen naisten kengännauhat katoavat joka kerta.  Anthony Torricellin terveys alkaa horjua tapaus tapauksen jälkeen. Lopulta hänet vapautetaan tehtävästä ja FBI jatkaa tutkimuksia.

Minun isäni –sanonta toistuu kirjassa varmaan tuhat kertaa.  Onko tämä jokin tekstin korostuskeino? Joka tapauksessa se ärsyttää lukijaa. 

Kirjan alkuosa on nuoren kolmetoistavuotiaan tytön kuvausta vuosina 1970–1980. Vilkkaat ja mielikuvitusrikkaat (varsinkin Rachel) tytöt saavat varttua omissa oloissaan ja tehdä kolttosiaan kenenkään perään katsomatta. 

Tapaus ei jätä koskaan Rachelia, vaan hän pohtii tarinaa. Tapauksesta tuomitaan väärä mies ja Iltaruskokuristaja livahtaa karkuun. Kirjan kaksi viimeistä lukua kuljettaa tarinan nykyaikaan asti kertoen Rachelin tarinan.  Sivuilla 337–394 kerrotaan tapahtumien jatko vuodesta 1980 eteenpäin. Mietin lukiessa, että ehkä tarinan olisi voinut jättää sivulle 336. 

Tarinassa on tottakin, sillä Mount Tamalpasin vuorella oli  vuonna 1979 sarjamurhaaja, joka tunnettiin nimellä Trailside Killer. Kirjan juoni pohjaa sisarusten Janet Cubleyn ja Laura Xerogeanesin kertomukseen. Heidän isänsä  oli myös rikosetsivä. Robert Gaddini toimi Marinin piirikunnan rikospoliisina henkirikospoliisin johtajana silloin, kun oikea sarjamurhaaja teki veritekojaan. Tositapahtuma on kuitenkin  vain juonen lähtökohta, sillä kaikki muut on fiktiota: Kaksi aikuista sisarusta, jotka tapasin olohuoneessani järjestämässäni kirjoitustyöpajassa, kertoivat minulle oman tarinansa. He antoivat minulle siunauksensa muuttaa tarinaa niin paljon kuin halusin, ja minä myös muutin.

 Vuori talon takana on paljon monitahoisempi ja syvällisempi kirja kuin perinteiset sarjamurhaajien jahtikertomukset.  Tarina tuo mieleeni Jayne Anne Phillipsin kirjan Murhenäytelmä, joka pohjaa myös tositapahtumaan. Vuori talon takana  sai tuomiokseen paikan kirjahyllystä.