lauantai 31. toukokuuta 2014

Mary Higgins Clark Kuin kaksi marjaa









Mary Higgins Clark (s. 1929) tunnetaan Amerikassa arvonimellä 'Jännityksen kuningatar'. Kolmisenkymmentä vuotta jatkuneen kirjailijanuransa aikana hän on julkaissut lähes kolmekymmentä romaania tai kertomuskokoelmaa, jotka ovat kaikki olleet suurmenestyksiä. Mary Higgins Clark on saanut lukuisia palkintoja ja kunnianosoituksia urallaan. Higgins Clark on sukujuuriltaan irlantilainen. Hän on syntynyt ja kasvanut New Yorkissa ja asuu nykyään Saddle Riverissä New Jerseyssä. Myös hänen tyttärensä Carol Higgins Clark on jännityskirjailija.

Olen lukenut Mary Higgins Clarken suomennetut kirjat, joten tiesin, mitä tarinalta odottaa. Pidin enemmän hänen varhaisemmista kirjoista, sillä viimeisissä on ollut runsaasti harlekiinimaisia elementtejä. Daddy's Gone A Hunting ilmestyi Yhdysvalloissa 2013. Jännittävyys ja juonen kehittely on menettänyt otettaan nimenomaan jännittävyyden kustannuksella. Väärään aikaan väärässä paikassa olevat ulkopuolisetkin voivat joutua epäilyksenalaisiksi. Eikä menneisyyttä pysty jättämään taakseen.

Tartuin Mary Higgins Clarken kirjaan ottaakseni osaa Oksan hyllyllä Rikoksen jäljillä 2014-kesähaasteeseen. Ei kai tuohon haasteeseen voi paremmin lähteä? En lue ollenkaan kovaksikeitettyjä tai raakoja dekkareita. Suosin skandinaavisia naisten ja brittiläisten kirjoittamia dekkareita, mutta kotimaiset ohitan lähes tyystin. Henning Mankellin teokset maistuvat myös. Pidän enemmän psykologisista dekkareista kuin toiminnasta. Kuin kaksi marjaa on kunnon kesädekkari. En ole saanut käsiini vielä Kristine Olssonin Paratiisiuhreja tai Gillian Flynnin Pahan paikkaa, jotka ovat myös lukulistallani. Aamulla hain kaupasta juuri ilmestyneen Ursula Poznanskin Sokeat linnut.


Higgins-Clark kirjoittaa sujuvasti ja kehittelee juonen kiemuraisesti loppuun asti. Totta kai hänen kirjoihinsa sisältyy usein mukaan annos romantiikkaa. Loppuratkaisu avautuu lukijalle yleensä vasta viimeisillä sivuilla.


"Meillä molemmilla on siniset silmät ja tumma tukka, mutta Hannah on varreltaan vähäisempi. Alle 160-senttinen, eikö niin Kate?"

Tuossahan ei ole mitään väärin, ehkä hieman ärsyttävä tapa ilmaista pituus. Harlekiinimaisuus iskee Markissa, jonka pituus on 195 cm. Eli miehen pitää olla hurjasti yli keskipituuden kelvatakseen sankariksi.

Kuin kaksi marjaa kertoo sisaruksista, joiden menneisyydessä on salaisuus, joka ei saa paljastua. Kate Connelly makaa koomassa jouduttuaan outoon räjähdykseen isänsä tehtaalla. Douglas Connelly omistaa antiikkijäljitelmiä valmistavan huonekaluyhtiön. Räjähdyksessä kuolee vanha ja kärttyisä Gus, Katen entinen alainen. Miksi Kate Connelly ja Gus Schmidt menivät tehtaalle yhdessä aamuyöllä? Kauan sitten tapahtunut veneilyonnettomuuskin nousee esiin, sillä siinä kuoli monta Hannahin ja Katen sukulaista. Myös Lawrence ja Veronica Gordon elävät epätietoisuudessa tyttärensä kohtalosta, sillä Jamie katosi jäljettömiin.

Aamuyön tunteinakin Manhattanilla oli liikennettä, mutta ei jonoksi asti. Kate ajoi 65. Streetiä Keskuspuiston halki kaupungin itäpuolelle, ja oli hetkeä myöhemmin Queensboro Bridgelle menevällä rampilla. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän oli jo huonekalutehtaan pihassa. Kello oli varttia yli neljä, ja Kate tiesi Gusin saapuvan hetkenä minä hyvänsä. Hän pysäköi autonsa museorakennuksen seinustalla olevan jäteastian taakse ja jäi odottamaan.

Isoisän perustama antiikkijäljennöskauppa oli kukoistanut kuusikymmentä vuotta, mutta toiminta oli nyt vaikeutumassa. Joutuuko Kate syytteeseen tehtaan räjähdyksestä ja Gusin kuolemasta? Mitkä olivat Gusin salaisuudet? Menneisyys uhkaa myös Katen ja hänen siskonsa Hannahin henkeä. Joku tarinan henkilöistä onkin jotain muuta kuin esittää. Clyde Hotchkiss on laitapuolen kulkija, jolla oli myös ollut joskus elämä elettynä, lähes neljäkymmentä vuotta sitten aviomiehenä, Vietnamin sodan sankarina, mutta hän päätyi kadulle ja tuhoutuneen tehtaan tiloissa olleen auton asukiksi.


Mark Sloanen sisar on kadonnut 28 vuotta sitten. Traceyn katoamisen vuosipäivä on raskas kannettava ja kohdattava niin Markille kuin tämän äidille. Tracey on säilynyt kummankin mielessä 22-vuotiaana. Elämän jatkuminen olisi ollut kummallekin helpompaa, jos tragedia olisi saanut jonkinlaisen päätöksen.

Higgins Clarkin henkilögalleria on moninainen ja sivujuonien määrä runsas. Paikoin kappaleet ovat sivun tai kahden pituisia. Joitakin sivujuonien henkilöitä kuvataan ehkä liiankin tarkkaan. Katen ja Hannahin isän kuvaus on kliseemäinen ja hieman liian johdatteleva. Lopputulos ei yllätä lukijaa. Lukija oppii, että koristeananaskin voi johdattaa rakkauteen. Kuin kaksi marjaa on viihdyttävä kesädekkari, jonka haluaa lukea mahdollisimman yhtämittaisesti.


Mary Higgins Clark Kuin kaksi marjaa
Tammi 2014. Kustantajalta.

torstai 29. toukokuuta 2014

Markku Sadelehto (toim.) Lovecraftin lähteillä


Lähdin lukemaan tätä kokoelmaa, koska halusin syventää kauhugenren tuntemustani. Luin keväällä Mia Vänskän Valkoisen auran. Suomalaista kauhua kirjoitetaan vähän. Luen parhaillaan Ann Radcliffen kauhuklassikkoa Udolphoa, jonka Savukeidas julkaisi suomeksi vuonna  2013.  Ann Radcliffen  The Mysteries of Udolpho  ilmestyi alun perin vuonna 1794.


Markku Sadelehto on kauhukirjallisuuden asiantuntija, hän on toimittanut  yli kolmekymmentä novelliantologiaa kauhun, fantasian ja scifin alueilta. Hän on kirjoittanut myös esipuheen  Lovecraftin koottujen teosten kaikkiin osiin.

 Lovecraftin lähteillä kokoaa yksien kansien väliin kauhukirjallisuuden antologian, jotka ovat pääosin ennen suomentamattomia kauhukertomuksia. Kokoelman on koostanut Markku Sadelehto, ja kirja käynnistyykin hänen esipuheellaan, jossa läpikäydään kirjan kirjoittajia ja novelleja. Kirjassa on yksitoista novellia kaikkiaan kahdeltatoista eri kirjoittajalta. Pääpaino on Lovecraftin nuorten, myöhemmin menestykseen nousseiden kirjailijaystävien kuten Robert Blochin teksteissä, mutta mukana on myös esimerkiksi Robert E. Howardin ja ranskalaisen Guy de Maupassantin novelli. Kirja on oheislukemisto kauhun mestarin H.P. Lovecraftin Koottuihin teoksiin 1-6.

Vasta kuolemansa jälkeen kauhukirjailijoiden klassikoksi ja kulttikirjailijaksi noussut Howard Phillips Lovecraft (1890–1937) oli ateisti, jonka kauhun piti olla luonteeltaan kosmista: ”Tarinassa täytyy olla tietynlaista henkeäsalpaavaa ja selittämätöntä ulkopuolisten, tuntemattomien voimien uhkaa.

”Emme me aio kertoa koko maailmalle, mitä näimme”, Sutherland vastasi. ”Ensinnäkään emme kykenisi, ja toisekseen vaikka kykenisimmekin, kukaan ei uskoisi meitä. Mutta voimme varoittaa ihmisiä, sillä tuo olio ei ole saapunut yksin. Missä se toinen on – tai toiset?”

Lovecraftin lähteillä –kirjassa on seuraavat novellit: Robert Bloch Kulkija tähdistä, John Martin Leahy Amundsenin teltassa, Clark Ashton Smith Yoh-Vombisin holvit, Frank Belknap Long Avaruuden ahmijat, Donald Wandrei Punaiset kasvot, Henry Kuttner Salemin kauhu, Robert E. Howard Yön lapset, H.P. Lovecraft etc. Arvoitus tuolta puolen, A. Merritt Kuutamon allas, Arthur Machen Kertomus mustasta sinetistä sekä Guy de Maupassant Horla.

Ensimmäinen tarina Kulkija tähdistä on valikoitu mukaan, koska Bloch on yksi kuuluisimmista kirjoittajista ja tarina mukailee tyypillistä Lovecraftin Cthulhu-mytologiaa.  Amundsenin teltassa on kosminen hirviö Etelänavalla, ja Yoh-Vombisin holveissa kohdataan Marssilainen hirviö. Muissa tarinoissa kohdataan käärmeihmisiä, noituutta ja tyypillisesti tuonpuoleisesta ja avaruudesta tulevia hirviöitä.

Veri ei koskaan tippunut lattialle. Se pysähtyi ilmassa, ja samalla nauru lakkasi ja vaihtui inhottavaksi, imeväksi maiskutukseksi. Kauhu valtasi minut yhä läpikotaisemmin, kun tajusin, että jokin näkymätön olio tuolta puolen imi verta ravinnokseen! Minkä avaruuden olion olimme herättäneet niin yllättäen ja tarkoittamattamme? Mikä oli tuo vampyyrin kaltainen hirviö, jota ei voinut nähdä?

Kuihtunut kammotus nousi. Se seisoi nyt pystyssä, luurangonlaihana, ja käveli alkoviin, jonka lattiassa rautainen kiekko oli. Se seisahtui selin Carsoniin, ja kuiva ja käheä kuiskaus kahisi haudanhiljaisuudessa. Kuullessaan äänen Carson olisi halunnut huutaa, mutta hän ei kyennyt. Kauhistuttava kuiskinta jatkui yhä, kielellä jonka Carson tiesi olevan jostakin toisesta maailmasta, ja kuin vastauksena siihen tuskin havaittava värinä liikahdutti rautaympyrää.

Sadelehto kertoo, että Lovecraftiin vaikuttivat useat kirjailijat. Aluksi Edgar Allan Poe, jonka hän löysi 8-vuotiaana isoisänsä kirjastosta. Lordi Dunsany, Nathaniel Hawthorne, Ambrose Bierce sekä Robert W. Chambers olivat muita vaikutteiden antajia. On arveltu, että viimeksi mainitulta Lovecraft omaksui kielletyt kirjat.

 Lovecraftin lähteillä on mielenkiintoinen matka kauhugenreen, jonka monet tarinat todella säväyttävät. Jännitys syntyy enemmän epämääräisen, yliluonnollisen pelon ja  mysteerisen kauhun  kautta kuin todellisen väkivallan myötä.

Markku Sadelehto (toim.) Lovecraftin lähteillä
Jalava 2103. Kustantajalta.


tiistai 27. toukokuuta 2014

Jojo Moyes Ole niin kiltti, älä rakasta häntä









Jojo Moyes on syntynyt vuonna 1969 Lontoossa. Hän on hyvin suosittu naisten viihdekirjailija, jonka teoksia julkaistaan yli 33 kielellä. Hän aloitti uransa toimittajana ja siirtyi myöhemmin kokopäiväiseksi kirjailijaksi. Ole niin kiltti, älä rakasta häntä on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Kirjailijan sanotaan keränneen aitoja rakastavaisten jäähyväiskirjeitä kirjan pohjaksi. Jojo Moyes asuu maatilalla lähellä Lontoota toimittajamiehensä ja heidän kolmen lapsensa kanssa. Kirjan on suomentanut Heli Naski.


Ole niin kiltti, älä rakasta häntä on rakkausromaani. Joskus vain haluaa lukea kevyen kirjan ja avata tietä raskaammille lukukokemuksille. Kirjasähkökäyrän vinkistä tartuin tähän kirjaan. Kyllähän tässä on Danielle Steelin Ikuisesti sinun mausteet, toisaalta tästä tulee mieleen Marilyn Frenchin Naisten huone naisen aseman kontekstin kautta. Onko tämä sitten chick litiä pahimmillaan vai parhaimmillaan? Minusta tämä oli hyvin kirjoitettu rakkaustarina, sillä imelyys ja hempeys karisevat, kun ihmiset valitsevat aina väärän risteyksen ohittaakseen toisensa.


Ole niin kiltti, älä rakasta häntä on kahden aikatason tarina, toinen kulkee 1960-luvun Lontoossa ja toinen nykyajassa. Jennifer Stirling herää vuonna 1960 lontoolaisessa sairaalassa auto-onnettomuuden jälkeen. Hän tuntee itsensä muukalaiseksi omassa elämässään, sillä hän on menettänyt muistinsa, eikä muista elämäänsä, ei aviomiestään. Kodin vieraudessa hän tunnustelee tuttuuden rajoja ja etsii menneisyyden tuntumia. Jennifer Stirling on tyylikäs edustusrouva, joka elää varsin mukavasti, joskaan ei kovin onnellisena, mutta ajan tapana eroaminen ei ole arkihuvia. Suhde aviopuolisoon on niin Jenniferin kuin Laurencen osalta epätyydyttävä. Jennifer löytää koskettavan rakkauskirjeen kirjan välistä, jonka täytyy olla osoitettu hänelle. Allekirjoituksena on vain "B". Viesteistä päätellen hän oli ollut valmis uhraamaan tämän miehen eteen kaiken.


"Sinä todella teet minut onnelliseksi", Jennifer sanoi hiljaa, vahvistaen Anthonylle, ettei hän ollut aiemmin ollut onnellinen. Jenniferin sormet työntyivät Anthonyn sormien lomaan omistavina, varmoina. "En voi väittää pitäväni tästä tilanteesta, mutta niin se vain on."


Nykyajassa journalisti Ellie Haworth on sinkku tai toinen nainen, kumman statuksen hänelle antaakin. Suhde Johnin kanssa on tyypillinen kuvaus suhteesta varattuun mieheen ja lopun osalta varsin kliseemäinen. Kahta aikatasoa kuljettava tarina on 60-luku painotteinen. Nykyajan Ellie jää kevyemmäksi rakenteeltaan, mutta tarinan vetovoima onkin juuri tuossa vanhemmassa tarinassa eli Jennifer Stirlingin sekä Anthony O’Haren tarinassa. Ellie löytää työpaikkansa arkistojen kätköistä rakkauskirjeen ja haluaa selvittää tarinan kulun.


Ellie Haworth elää todeksi unelmaa. Niin hän usein sanoo itselleen, kun hän herää liikaa valkoviiniä juotuaan apeana ja krapulassa täydellisessä pikku asunnossaan.

En voi mitään, mutta 60-luvun Lontoon miljöö on makuuni. Moyes tuo tekstiin syvempää taustaa Kongon kriisin (1960-1965) kautta, sillä Anthony toimii sotakirjeenvaihtajana ja työskentelee maailman kriisipesäkkeissä. Moyes välittää hyvin myös eri kommunikaatiovälineiden käyttöä parisuhteessa eri vuosikymmeninä.

Hän rakasti aikoinaan naista, joka - kuten lopulta selvisi - rakasti häntä enemmän kuin hän tiesi. Niin. Sen on riitettävä hänelle.

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä on paksuudestaan huolimatta helppolukuinen ja viihdyttävä. Kirjeiden kaunokirjoitusfontti oli hieman vaikealukuinen. Aluksi moninainen henkilögalleria häiritsi mukaan pääsyä. Mielelläni lukisin lisää Jojo Moyesia, sillä hän kirjoittaa todentuntoisesti ja koskettavasti.

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. (The Last Letter From Your Lover 2010)
Gummerus. 2014. Kustantajalta. (532 s.)

lauantai 24. toukokuuta 2014

Rachel Joyce Harold Fryn odottamaton toivioretki






He tarttuivat taas toisiaan kädestä ja kävelivät kohti vesirajaa, kaksi pientä hahmoa mustia aaltoja vasten. Puolimatkasta toinen heistä varmaankin muisti sen taas, ja uusi ilon virta purkautui heidän välilleen. He seisoivat vesirajassa pidellen toisiaan tiukasti kiinni ja hytkyivät naurusta.

Englantilainen Rachel Joyce on toiminut kuunnelmien käsikirjoittajana ja kirjoittanut yli 20 radiodraamaa BBC Radion kanava 4:lle. Hän teki pitkän näyttelijän uran The Royal Shakespeare Companyssa ennen kuin siirtyi kirjailijaksi. Harold Fryn odottamaton toivioretki on Joycen esikoisromaani. Alkuperäisteos The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry ilmestyi vuonna 2012. Kirjan on suomentanut Hilkka Pekkanen. Joycen toinen romaani Perfect ilmestyi 2013. Rachel Joyce asuu aviomiehensä ja neljän lapsensa kanssa maatilalla Gloucestershiressä, Englannissa.


Harold Fryn odottamaton toivioretki kuvaa, kuinka Harold Fry viettää leppoisia eläkepäiviään vaimonsa Maureenin kanssa englantilaisessa pikkukylässä Kingsbridgessä. Tavallisena huhtikuun tiistaina saapuva kirje keskeyttää Haroldin ja Maureenin arjen. Harold saa yllättäen kirjeen vanhalta työkaveriltaan Queenie Hennesyltä, jota ei ole tavannut kahteenkymmeneen vuoteen. Queenie makaa kuolemansairaana saattokodissa kaukana pohjoisessa Berwickissä. Harold lähtee huimaan seikkaluun ollessaan postittamassa vastauskirjettä. Hän ohittaa ensin yhden postilaatikon ja sitten seuraavan. Hän ikään kuin ajautuu viemään kirjeen perille kävellen purjehduskengät jaloissaan ja ilman sen kummempia matkavarusteita.

Aivan reissun alussa hän pysähtyy huoltoasemalle ravitsemaan itseään jutustellen kassaneidin kanssa:

”Ei toki, ei ollenkaan. Tämä on hyvin kiinnostavaa. Valitettavasti minä en itse ole koskaan oikein ymmärtänyt uskonnon päälle.”

”En minä uskontoa tarkoita. Tarkoitan vain, että kun ei tiedä jotain, pitää vain jaksaa uskoa ja pyrkiä tavoitteeseen. Uskolla voi saada aikaan ihmeitä.” Tyttö kierteli hiussuortuvaa sormensa ympäri.


Näin käynnistyy Haroldin toivioretki reilun tuhannen kilometrin vaellus halki Englannin. Tämä on hyvin peribrittiläinen tarina joka jatkuu päivästä toiseen samanlaisena, kun Harold ajautuu kohtaamisesta toiseen. Hän soittaa ja lähettää postikortteja. Hän soittaa matkaltaan saattokotiin jättäen viestin, että tulee jalan Etelä-Devonista Berwick-upon -Tweediin, että Queenien on pysyttävä hengissä. Harold käy läpi elämänsä valintoja, erehdyksiä ja herkkiä muistoja. Hän työstää myös käsittelemätöntä surutyötä. Hän piinaa ja ruoskii itseään fyysisellä kivulla, kokee katumusta ja kulkee omaa Kärsimyksen tietään (Via Dolorosa).

Haroldin seuraan tarttuu muitakin kulkijoita, jopa koira matkaa etapin mukana. Toisin kuin muut Harold ei kaipaa parrasvaloja ja lehtijuttuihin pääsyä. Harold on vaatimatonta elämää viettävä eläkeläismies. Onko hän liian vaatimaton jopa omaan elämäänsä? Harold kohtaa matkallaan ystävällisiä ihmisiä, jotka ovat seuraksi ja avuksi.

Seuraavan päivän sanomalehdessä oli valokuva, jonka kuvatekstissä luki: JAKSAAKO HAROLD FRY PERILLE? Kuvassa Harold näytti lyyhistyvän Richin syliin.

Harold Fryn odottamaton toivioretki on vaelluskertomus eli tyypillinen matkakirjagenren luomus. Sinällään tarina ei ole ihmeellinen. Luemme lehdistä, kuinka joku matkaa traktorilla tai jollain muulla vempaimella etelästä Nuorgamiin. Kesäisin seuraamme näiden kulkureiden etenemistä somessa. Harold Frynillä on tavoite ja määränpää, mutta määränpäätä tärkeämpi on matkanteko ja henkinen kasvu. Enemmän sitä voisi verrata Pyhän Jaakobin reittiin kun määränpäänä on Santiago de Compostela. Haroldilta kysytäänkin usein, onko hän pyhiinvaelluksella. Silti Harold ei ole pyhiinvaeltajakaan.


Tosin välillä sanat vaihtoivat marssijärjestystä, ja hän huomasi hätkähtäen hyräilevänsä päässään: kuole et, et kuole tai pelkästään et, et, et. Yläpuolella oli sama taivas kuin se joka oli Queenie Hennessyn yläpuolella, ja Harold oli hetki hetkeltä varmempi siitä, että Queenie oli saanut kuulla mitä hän teki ja jäänyt odottamaan. Hän tiesi, että pääsisi Berwickiin ja että tarvitsi vain panna jalkaa toisen eteen. Se oli riemastuttavan yksinkertaista. Jos jatkaisi eteenpäin, tulisi välttämättä perille.

Harold Fryn odottamaton toivioretki on ihmeellinen kirja maailman lyhimmästä matkasta, ehkä maailman tärkeimmästä matkasta, yhden miehen mielen odysseia. Tunnetko Taivaankaaren kustantaman kirjan Maailman lyhin matka, jonka on kirjoittanut Sanna Suutari? Siitä tässä kirjassa on kyse. Harold Fryn odottamaton toivioretki voi vaikuttaa hyvin vähäeleiselle, mutta se antaa lukijalle paljon enemmän.

Ohikulkijana hän oli paikassa, missä kaikki muukin kuin maasto oli avointa. Ihmiset tunsivat olevansa vapaita puhumaan, ja hän oli vapaa kuuntelemaan. Vapaa viemään mukanaan osan näistä ihmisistä. Hän oli lyönyt laimin niin monia asioita, että oli Queenielle ja menneisyydelle velkaa tällaisen pienen jalomielisyyden osoituksen.

Luin kirjan yhteen menoon, sillä se vangitsee lukijan. Harold Fryn ottaa mukaansa matkaamaan. Hänen pyyteetön, hieman nukkavieru olemuksensa tekee vaikutuksen. Hän ei halua olla kenenkään vaivaksi tai riesaksi, mutta hän haluaa löytää itsensä. Vaivihkaa itseltäänkin Harold alkaa selvittää kiellettyjä tunteita, joista ei ole voinut koskaan puhua Maureenin kanssa. Todennäköisesti kummankin on ollut helpompi elää selviytymällä aina huomiseen, mutta selvittämättömät asiat vaativat käsittelyn jossain vaiheessa ennemmin tai myöhemmin. Pariskunnan poika David elää kirjan sivuilla. Osa Maureenista odotti, että David tulisi takaisin, ja siinä samalla hän kiillotti Davidista Camebridgessa otettua valokuvakehystä. Harold Fryn odottamaton toivioretki kertoo toivosta, kohtaamisesta sekä käyttämättömien tunteiden löytämisestä. Kirja tuo mieleeni Rax Rinnekankaan kirjan Käyttämättömät tunteet.

Myös Juha Hurmeen Nyljettyjä ajatuksia, häivähti mielessäni, kun Aimo ja Köpi tekevät souturetkeä Kustavista Hailuotoon ja pohtivat samalla elämää. Itselleni tästä Joycen kirjasta muodostui entistäkin läheisempi, kun tartuin tähän uudelleen ikävän sattuman kautta.

Rachel Joyce Harold Fryn odottamaton toivioretki
WSOY 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

© Ulla. S

perjantai 23. toukokuuta 2014

Sarah Waters Vieras kartanossa








Sarah Waters (s. 1966) on englantilainen kirjailija, joka on romaaneissaan tarttunut historiallisiin aiheisiin ja uudistanut ne nykyaikaisella kertojanäänellä. Waters on saanut tuotannostaan lukuisia tunnustuksia. Häneltä on suomennettu mm. Silmänkääntäjä sekä Yövartio. Lontoossa asuva Sarah Waters on suorittanut tohtorin tutkinnon Englannin kirjallisuudessa ja luennoinut avoimessa yliopistossa. Kirjan on suomentanut Helene Bützow.


Luin kirjasta Lumiomenan kuvauksen ja päätin tarttua hänen houkuttelevan kuvauksen takia kirjaan. Kirja on roihunnut blogisavujen suosioissa ja luen kirjan jälkijunassa. Minulle se on luontevaa, koska en metsästä uutuuksia ja viimeiseksi haen suuren hehkutuksen saavia kirjoja. Tammen Keltainen kirjasto on riittävä motiivi lukemiseen. Minulla on kesken Ann Radcliffen Udolpho, joka edustaa goottikauhun genreä ikonisimmillaan.

Vieras kartanossa on tiiliskivi, lähes 600-sivuinen romaani, mutta viihdyin kirjan kanssa alusta loppuun, pitkästymättä. Tapahtumamiljöö on englantilaisen yläluokan suvun rapistuva Hundreds Hallin kartano. Kyseessä on perheromaani, kauhuromaani, romanttinen kertomus jne. Romantiikan nälkään kirja ei kuitenkaan tuo helpotusta.
Näin Hundreds Hallin ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana. Oli sodanjälkeinen kesä, ja Ayresit olivat vielä varoissaan, seudun merkkihenkilöitä. Vietettiin maailmanvallanpäivää, minä seisoin kylän muiden lasten kanssa rivissä ja pidin kättä partiolaisten tervehdyksessä, kun rouva Ayres ja eversti jakoivat muistomitaleita, ja jälkeenpäin joimme vanhempiemme kanssa teetä pitkissä pöydissä luullakseni eteläisellä nurmikentällä.


Kertojana on ulkopuolinen tohtori Faraday. Tohtori Faraday on entisen palvelijan poika, joka on opiskellut lääkäriksi ja siten kohonnut sosiaalisella asteikolla yhteiskunnassa. Syntyperältään hän on yhä palvelijan poika suhteessa kartanolaisiin, joiden syntyperä on taustoittanut heidän roolinsa. Heikkouteni on 1900-luvun alun brittiyhteiskunta, kartanomiljöö, kahden kerroksen väen kuvaus. Kirjassa on 1700-luvun goottikauhun ainekset: mahtava kartano, menneiden haamut, kolkot käytävät ja portaikot, äänet, mielen sisäinen hullu maailma. Luurangot, kaunat ja kiroukset kolisuttelevat mieliä. Tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun lopulle, toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, yhteiskunnan muutokseen, luokkayhteiskunnan murenemiseen ja maalaisaatelin rapistumiseen.

Kohtalon oikusta tohtori Faraday päätyy kartanon omistajaperheen lääkäriksi ja vähitellen hyväksi ystäväksi. Hän palaa kartanoon, johon pääsi tutustumaan joskus kauan sitten lapsena äitinsä mukana. Kartano loihti ja vangitsi pienen pojan mielen. Nyt hän palaa kartanon yhteyteen ja hänestä tulee kartanoväen tukipilari. Perheen muodostaa sodassa haavoittunut Roderick, hänen vanhapiikasisarensa Caroline ja heidän leskiäiti rouva Ayres. Nämä laskevat tohtorin keskuuteensa ja avaavat ahdinkoaan, kartano rapistuu, puutarha umpeutuu, taloudelliset huolet painavat perhettä yhä lujemmin. Rod uskoutuu Faradaylle, että talossa on jokin, joka haluaa sille ja sen asukkaille pahaa. Kartanon ainoa kokopäiväinen palvelustyttö Betty tuntee pahan läsnäolon. Kartanossa tapahtuu ihmeellisiä asioita: outoja puhelinsoittoja, seiniin piirtyviä merkkejä, huonekalujen siirtymisiä, itsestään syttyviä tulipaloja. Psykologinen jännityskertomus vahventaa vähitellen otettaan, se lietsoo pelkoa ja kauhua ilman verta. Esi-isät seuraavat ja vartioivat läsnä olevina muotokuvissaan.

Lukija joutuu miettimään Bettyn kertomaa:
Sitten Betty oli kuullut enemmän narahduksia, ja hän oli yllättynyt tajutessaan, että neiti Ayres ei ollutkaan menossa alas vaan portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Tiesikö Betty, miksi neiti Ayres oli mennyt sinne? Siihen Betty ei osannut sanoa mitään. Oliko yläkerrassa muuta kuin tyhjiä huoneita? Ei, ei mitään muuta. Betty oli kuullut, kuinka neiti Ayres oli kävellyt yläkerran käytävässä hyvin hitaasti, aivan kuin olisi tunnustellut tietään pimeässä. Sitten Betty oli kuullut, että neiti Ayres pysähtyi ja äännähti.


Oliko neiti Ayres äännähtänyt? Millä tavalla?

Hän oli huudahtanut.

Vai niin. Mitä hän oliu huudahtanut?

Hän oli huudahtanut: "Sinä."
Lukijalle jää tulkinta tapahtumista ja tohtori Faradayn roolista, minun roolini ei ole spoilata. Kirjan edetessä Carolinen rooli muuttuu, mutta myös kertojan luonne tulee esille erilaisena. Faraday kantanee syyllisyyttä kaunan ja kateuden kautta, mutta kauhun elementtejä ei sovi riistää aaveilta, menneisyydeltä tai goottilaisen kauhuromaanin perustoilta. Vieras, rapistunut kartano on laskenut vieraan käytävilleen, eikä tunne armoa tai vapautusta.
Kirjan viimeinen lause on arvoituksellinen: Petyn joka kerta kun käännyn katsomaan, sillä näen vain haljenneen ikkunaruudun, ja tajuan että vääristyneet kasvot jotka katsovat siitä kaipaavasti ja hämmentyneinä, ovat omani.

Vieras kartanossa oli viihdyttävä lukukokemus. Sarah Waters kertoo upean tarinan ja välittää tapahtumien ajankuvan lumoavasti. Kirjan kansi on lumoavan kaunis kuin koru. Tämä on kirja, jonka ostaa kirjahyllyynsä. Loppu ei olisi voinut olla toisenlainen. En kokenut tarinaa ahdistavana, hitaana tai pelottavana, sillä vanhalla kartanolla on aina tarinansa.

Sarah Waters Vieras kartanossa

Tammi 2011. Keltainen kirjasto. Kotikirjasto.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Clarissa Pinkola Estés Naiset jotka kulkevat susien kanssa



Villinaisen arkkityyppi myyteissä ja kertomuksissa.

 
Clarissa Pinkola Estés on amerikkalainen filosofian tohtori, palkittu runoilija ja jungilainen psykoanalyytikko. Hän on erikoistunut traumanjälkeisen toipumisen psykologiaan. Hän on työskennellyt psykoterapeuttina yli 40 vuoden ajan ja on erikoistunut mm. traumaperäisen stressihäiriön hoitamiseen.  Ilmestyessään tämä kirja oli kymmeniä viikkoja New York Timesin bestseller-listalla.

 
Sain tämän kirjan (Women who run with the wolves) ystävältäni lahjaksi sen ilmestyessä vuonna 1992 englanninkielisenä, kovakantisena, upeana kirjana, jossa nimeke on kultaisin kohokirjaimin. Alkuperäinen Women who run with the wolves muistuttaa ulkoasultaan Doris Lessingin Kultaista muistikirjaa. Ystäväni kertoi olleensa kurssilla, jossa yhdistyivät pimeys, nuotiotuli ja tarinat, jotka ovat ikivanha kolmiyhteys. Nyt tartun uudelleen tähän Basam Booksin kustantamaan ja Nina Valtavirran suomentamaan versioon ja toivon pärjääväni kirjan kanssa paremmin.  Kirjan sisältöä en pysty valuttamaan tähän, mutta ehkä pystyn välittämään joitakin tekijän keskeisiä ajatuksia. Kirjan nimi viittaa Estésin susien parissa tekemään tutkimukseen, sillä hän vertaa naista suteen.

 
John William Waterhouse The Lady of Shallot (1888) oil on canvas.

 
Naiset jotka kulkevat susien kanssa tarkastelee naisen psyyken vaistonvaraista osaa tarinoiden, myyttien ja satujen naishahmojen kautta. Pinkola Estés kehottaa harjoittelemaan sisäisen äänesi, intuitiosi kuuntelemista. Hän kehottaa kysymään, mikä on toisin kuin miltä näyttää.  Hän kehottaa näkemään, mitä näet, kuulemaan, mitä kuulet ja toimimaan sen mukaan, minkä tiedät olevan totta.

 Jokaisessa naisessa vaikuttaa voima, joka on yhdistelmä herkkiä vaistoja, intohimoista luovuutta ja iätöntä viisautta ja alkukantaista voimaa. Tämä voima on villinainen, kesyttämätön vaistonvarainen olemus, joka on luonnollinen osa terveen naisen psyykettä. Villinaisen arkkityyppi ja kaikki häneen liittyvä on taidemaalareiden, kirjailijoiden, kuvanveistäjien, tanssijoiden, ajattelijoiden, rukousten esittäjien, etsijöiden ja löytäjien suojelija – kaikki he ahertavat keksijän työssä, mikä on myös vaistonvaraisen olemuksen päätehtävä. Kuten kaikessa taiteessa, se tulee selkäytimestämme, ei päästämme.

 Villinaisen arkkityyppi esiintyy erilaisissa muodoissa lukemattomissa eri kulttuurien myyteissä, kertomuksissa ja saduissa. Pinkola Estés tarkastelee naisen psyyken vaistonvaraista osaa tuttujen (Siniparta, Ruma ankanpoikanen, Pieni tulitikkutyttö, Prinsessa Ruusunen) ja vähemmän tunnettujen tarinoiden, myyttien ja satujen hahmojen kautta. Tarinan välittäminen eteenpäin on suuri ja kauaskantoinen velvollisuus. Kertomukset tulkintoineen tarjoavat lukijalle keinon lähestyä itsessään psyyken villinaista sekä syventää itseymmärrystä. Tarinat toimivat herättäjinä, kolkuttimina.

 Sadut, myytit ja kertomukset tarjoavat ymmärrystä, joka terävöittää katseemme ja näin auttaa meitä löytämään villin luonnon jälkeensä jättämän polun ja seuraamaan sitä. Tarinan neuvot vakuuttavat meille, ettei polku ole kasvanut umpeen, vaan johtaa edelleen naiset syvemmälle ja syvemmin heidän sisäiseen viisauteensa. Jäljet, joita seuraamme, kuuluvat kesyttämättömälle ja luonnolliselle vaistonvaraiselle itselle.

 Tämä on kirja naisten tarinoista, jotka ovat tienviittoja matkan varrella. Ne ovat sinulle luettavaksi ja pohdittaviksi ja auttamaan sinua etenemään kohti omaa luonnollista vapauttasi ja itsestä, eläimistä, maailmasta, lapsista, sisarista, rakastajista ja miehistä huolehtimista.

 
 
 

John William Waterhouse (6 April 1849 — 10 February 1917)
Nymphs finding the Head of Orpheus

Pinkola Estés kirjoittaa: Niinpä menemme naimisiin väärän ihmisen kanssa, koska se tekee elämästämme taloudellisesti helpompaa. Luovutamme työn alla olevan uuden teoksemme suhteen ja palaamme työstämään yksinkertaisempaa mutta tylsää teosta, jota olemme siirrelleet lattialla paikasta toiseen viimeiset kymmenen vuotta. Emme hio hyvää runoa, kunnes se on parhaimmistoamme, vaan jätämme sen kolmanteen luonnokseen sen sijaan, että kävisimme sen läpi vielä yhden kerran.

Mestari-kisälli –malli tarjoaa tuvallisen ilmapiirin, jossa olen voinut auttaa oppilaitani etsimään ja kehittämään tarinoita, jotka tuntevat heidät omikseen ja jotka loistavat heistä eivätkä vain lepää heidän olemuksensa yllä kuin rihkamakorut. On keinoja ja sitten on keinoja. On harvoja helppoja keinoja, mutta yksikään tuntemistani helpoista keinoista ei ole kokonaisvaltainen. On paljon useampia ja paljon tuskallisempia ja vaikeita keinoja, jotka ovat kokonaisvaltaisia ja vaivan arvoisia.

 
Pinkola Estés puhuu tarinoiden louhimisesta.  Tarinoiden louhiminen omasta ja läheisten ihmisten elämästä sekä maailmasta tarkoittaa, että edessä on epämukavia hetkiä ja haasteita. Tiedät olevasi oikealla tiellä, jos olet kokenut seuraavia asioita: naarmuiset rystyset, nukkunut kylmällä maalla, ei kerran vaan monta kertaa, hapuillut pimeässä, kävellyt ympyrää yöllä, saanut selkäpiitä karmivia oivalluksia ja kokenut hiuksia nostattavia seikkailuja matkalla – nämä ovat kallisarvoisia kokemuksia. Estes yrittää opettaa myös tarinankertojan roolia eli tarinaa ei voi vain opetella ulkoa, vaan se pitää elää.

 
Naiset jotka kulkevat susien kanssa on mielenkiintoinen kirja naiseudesta ja voimavaroista, jotka kumpuaa alkukantaisesta shamanistisesta voimasta. Tarinat eivät aukea helpolla, tarinoiden sulattelu vie aikaa. Kirjaa ei pysty lukemaan yhteen menoon, olen käyttänyt tähän useita viikkoja pohjana alkuperäisen kanssa takkuaminen. Olen lukenut, kun on ollut aikaa paneutua, ajatellut lukemaani. Tarinat voi lukea paloissa, ja on pakkokin omaksumisen takia. Vihdoinkin tämä kirja on suomeksi. Kirjaan lukemiseen on lähdettävä avoimin mielin ja vastaanottavin asentein, mutta kyllä se inspiroikin sen edestä.

 
Clarissa Pinkola Estés Naiset jotka kulkevat susien kanssa. Villinaisen arkkityyppi myyteissä ja kertomuksissa.
Basam Books 2014. Arvostelukappale.



 
 
 
 

maanantai 19. toukokuuta 2014

Ene Mihkelson Torni







Ene Mihkelson (s. 1944) on palkittu virolainen kirjailija. Mihkelson opiskeli kirjallisuutta Tarton yliopistossa. Hän on työskennellyt opettajana ja tutkijana Viron kirjallisuuden museossa. Hän kuvaa niin proosassa kuin runoudessa realistisin keinoin historian ja yhteiskunnan tositapahtumia. Hän ei kaunistele Viron ankaraa historiaa eikä nykykäytäntöjä. Hänen seitsemästä romaanistaan on suomennettu Ruttohauta (suom. Kaisu Lahikainen), joka ilmestyi vuonna 2011. Torni-runokokoelman on suomentanut Raija Hämäläinen.
Suomentajan esipuhe alussa on tarpeellinen, sillä Raija Hämäläinen korostaa, että Mihkelsonin runojen tapahtumat ovat arkipäiväisiä. Runoissa ei ole kaunistelua tai koreilua. Niissä kuvataan ihmisen sisimpiä tuntoja, pelkoja, näennäistä ohimenevää hohtoa, muistoja, pahoja muistoja ja raskaita kokemuksia. Mihkelson etsii vaikeisiin kysymyksiin vastauksia Torni-runokokoelmassaan. Hän etsii vastauksia eletystä. Kuka on tuo me, jonka nimissä presidentti puhui? Minä katson vielä kauemmas taakseni jotta ymmärtäisin mitä Virolle tapahtuu tänään

Mihkelson katsoo menneisyyteen ymmärtääkseen tätä hetkeä:
Meidän sukupolvemme ei lapsuudessa paljastanut mietteitään Pelko opetti vaikenemaan Meidän vanhempamme vasta opettelivat kauhun kestämisen taidetta Minä tunnen sen pelon Sen vihjeiden täyttämän hiljaisuuden

Mihkelson on riisunut tekstin paljaaksi, poistanut pilkut ja jättänyt pisteet pois lauseiden lopusta, sillä hän korvaa ne isoilla alkukirjaimilla. 
Ovatko kaikki kysyneet tätä samaa kun eletyn
elämän loppu lähestyy Ovatko he
hymyilleet vai työntäneet etäämmälle sen
mikä ei alistu selityksille
Vastauksen tietää vasta-alkaja

Usein sanotaan, että virolaiset eivät mielellään pengo menneisyytensä ikäviä asioita. Mihkelsonin runot katsovat kriittisesti niin menneisyyteen kuin nykyisyyteen. Hänen runoja on pakko lukea hitaasti, välillä on pakko selvitä eteenpäin googlaamalla. Kokoelmassa on paljon sanoja, paikkoja ja henkilöitä, jotka eivät avaudu. Viron läheisyys, lähihistorian tapahtumat ovat sen verran likellä, että ne avautuvat maamme omankin historian kautta. Ymmärrämme runoja naapurina monia muita paremmin. Siitä huolimatta Viron historia on osin meille tuntematon. Viro on pienuutensa tähden saareke useamman maailman välissä. Täällä rauha ei ole mahdollinen ellei nyt sitten pyritä reservaatiksi.


Kokoelma jakautuu viiteen osioon: Sulkeudu torniin, Yksi kaikkien lailla, Keskipäivän unet, Aate on näkemys sekä Kaspar Hauser. Runot ovat laajoja, kertomuksellisia ja osin vaativia. Mihkelson tunnetaan monisanaisena, itseensä sulkeutuneena ja joskus käsittämättömänäkin. Sanojen virta on vuolas, mutta kätkeytyvä.

Murhaaja soitti kriisipuhelimeen ja sai lohtua osakseen
Murhat olivat vuosikymmenen takaisia.
Yliopistossa kriisinhallintaa opiskellut psykologi
pidensi katumuspiinassa kieriskelevän elämää
Hän oli nuori ja vakuuttava Vai vanha ja viisas? En tiedä
Lohduttajan nimi on salaisuus Salamurhaajan uhreja
ei tiedetä Vesi pitelee kiinni joki virtaa

Runokokoelman ensimmäisen osion sanastossa esiintyy paljon sellaisia sanoja, joilla on voimakas tunnelataus: keskitysleiri, upseerikunta, toisuskovaiset, sensuuri, Kreml, kommunismi, talonpoika, puupalttoo, tappaja, tapettu, terroristihyökkäys, lainsuojaton. Tulkinnoissa on kuitenkin oltava varovainen, että ei etsi tai liitä väärää symboliikkaa tarpeettomasti. Mihkelsonin runoista tulee mieleen Sofi Oksasen Puhdistus.

Yksi kokoelman helpoimpia runoja on sivulla 87, joka on myös kokoelman takakannessa
Heitä kukkaset menemään Huijaa taivasta
Niin ydintä myöten hiusjuuriin saakka on tulossa tuhoa
Toissavuosisadalla syntynyt mummoni
oli aikansa paras miinanraivaaja
Hän tunsi turvallisuusmerkinnät ja torjuntamagian
Jälkeenpäin pyysi kukilta anteeksi Kiitti jumalaa
joskin vain varmuuden vuoksi Että jospa hän onkin
olemassa Mutta omalle pihalleen hän ei antanut
ristiä pystyttää Ei haka- eikä tavallista
Viisi kulmaa kävi yli ymmärryksen
Minun talossani sellaisia ei ole
Istutti puun ja kumarsi Kuulusteluissa
ilmiantoi meidät kaikko

Ene Mihkelsonin Torni on mielenkiintoinen runokokoelma, jossa välittyy raskaissakin kokemuksissa toivo ja ironian tuoma hymy. Runokokoelma ei ole helppo. Toisaalta meillä on etuoikeus sen ymmärtämiseen. Rivien väliset ajatukset eivät ole pyyhkiytyneet Mihkelsonin ilmaisusta vieläkään pois. Suomentajan esipuhe olisi saanut olla pidempi ja sisältää pienen historiallisen katsauksen tai aikajanan Viron tapahtumista.


Ene Mihkelson Torni
Basam Books 2014. Arvostelukappale.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Kate Atkinson Elämä elämältä



Kate Atkinson (1951) on englantilainen kirjailija, joka on opiskellut kirjallisuutta yliopistossa. Hän syntyi Yorkissa, Pohjois-Englannissa, ja asuu nykyisin Edinburghissa. Hänen esikoisromaaninsa Museon kulisseissa voitti arvostetun Whitbread-palkinnon. Elämä elämältä –kirjan alkuteos Life After Life sai arvostetun Costa-kirjallisuuspalkinnon. Kirjan on suomentanut Kaisa Kattelus.


Elämä elämältä takakannen tekstissä kerrotaan:

Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi, ja tyttölapsi syntyy kuolleena.

Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennen lumimyrskyä, ja syntyy tyttö, Ursula.

Oikeastaan tuosta pääsee parhaiten perille, mitä tuleman pitää. Eli tarina alkaa loppuakseen ja alkaakseen jälleen uudelleen. Ursula Todd kuolee kirjassa useamman kerran eli lukijalle tulee tutuksi ”pimeys lankeaa” - kohtaukset.


Ursula kuuli kavioiden kopsetta ja niiden jälkeen hiilten rahinaa, kun hiilentuoja tyhjensi säkkinsä vajaan. Elämä jatkui. Ylen kaunis elämä.
Yksi henkäys, muuta ei tarvittu, mutta sitä ei tullut.
Pimeys lankesi nopeasti, ensin kuin vihollinen mutta sitten ystävä.

Elämä elämältä juoni seuraa erilaisia valintoja. Tarinoiden päähenkilö on Ursula ja hänen tarinansa. Elämä on valintoja ja erilaiset valinnat synnyttävät erilaisia tarinoita saman henkilön elämässä. Vuosituhannen alussa Toddin perhe elää onnellista periporvarillista elämää Ursulan syntymäkodissa Fox Cornerissa tietämättömänä tulevista maailman tapahtumista. Tarinoiden ajankohtana on 1900-luvun alun vuosikymmenistä aina 1940-luvun lopulle. Lukijan on syytä pitää vuosikymmenet visusti mielessä, sillä kirja ei etene kronologisesti. Kirja on lumoava, mutta hieman vaativa lukukokemus.

"Meidän pitäisi antaa talolle nimi", Hugh sanoi. "Jotain sellaista kuin Laurels, Pines tai Elms."
"Mutta eihän meidän puutarhassa kasva laakeripuita eikä mäntyjä eikä jalavia", Sylvie huomautti.

...

"Ehkä me olemme niiden silmissä tuholaisia", Sylvie sanoi. "Fox Corner - se olisi hyvä nimi talolle. Kenelläkään muulla ei ole sen nimistä taloa, ja eikös se juuri ole tarkoitus?"



Atkinson kertoo tarinansa aivan uskomattoman arkisesti, realistisesti. Hän vyöryttää lukijan kokemaan niin kaunista kuin pahaa elämää, niin kesken jäävää kuin vanhaksi vievää elämää. Atkinson manipuloi henkilöitään huikeasti, sillä nämä muuntautuvat kameleontteina tarinasta toiseen. Hän toteaa asioita hetkissä, kun niistä voisi jahkata sivutolkulla tarinaa. Kirjan toisinnot eivät tylsistytä, sillä suvannot katoavat nopeasti.


Hän ei ollut koskaan ennen valinnut kuolemaa elämän sijaan, ja kun hän teki lähtöä, hän tiesi, että jokin oli mennyt särölle ja murtunut, että maailmanjärjestys oli muuttunut. Sitten pimeys hälvensi kaikki ajatukset.


Olennaista kirjan teeman kannalta on ajatus, entä jos elämä kulkisikin toisien valintojen kautta. Entä jos viisivuotias Ursula ei olisikaan hukkunut? Entäs jos avioliitto Derekin kanssa olisi jäänyt tekemättä? Entä jos Hitlerin salamurha olisi onnistunut? Hitler ja Eva Braun juoni oli ehkä kirjan turhin osuus, liian teennäinen.
Derek ei enää lyönyt häntä, mutta väkivalta väreili jatkuvasti pinnan alla, uinuva tulivuori, jonka Ursula oli tarkoittamattaan herättänyt. ... Olisiko elämä loputonta rangaistusta? (Miksi ei - eikö hän ollut ansainnut sitä?)


Elämä elämältä kertoo tarinoista, jotka alkavat ja loppuvat vain alkaakseen uudelleen erilaisina versioina. Jännittävät yksityiskohdat ja niiden variaatiot luovat taidokasta kokonaisuutta. Pelastumiset voivat olla sattumasta kiinni, kuten Ursula toteaa:
"Voisin yhtä hyvin olla kuollut", hän sanoi, "pakko päästä nukkumaan ennen kuin tulen hulluksi. Asun aivan kulman takana" hän lisäsi. "Olipa hyvä tuuri, ettei se ollut meidän talo. Oli myös hyvä tuuri, että juoksin tämän koiran perään."... "Olosuhteiden pakosta täytyy varmaan antaa tälle nimeksi Tuuri, vaikka se onkin pienoinen klisee. Se pelasti minut, olisin seissyt juomassa teetäni, ellen olisi lähtenyt sen perään."

Tohtori Kelletin vastaanotolla:

"Ja hän saa jatkuvasti eräänlaisia déjà-vu-tuntemuksia", Sylvie sanoi lausuen sanat inhoten.
"Vai sillä lailla", tohtori Kellet sanoi, otti käteensä koristeellisen merenvahapiipun ja kopautti tuhkan takanristikkoon. Piipun pää oli turkkilaisen pään muotoinen ja tuttu kuin vanha lemmikki.
"Oi", Ursula sanoi. " Olen ollut täällä ennenkin!"

Elämä elämältä laittaa lukijan miettimään erilaisia valintoja ja niiden vaikutuksia niin omaan kuin toisten elämään. Miten jokapäiväiset valintamme vaikuttavat elämämme kulkuun? Itse kukin tulee miettineeksi, minkä polun jättäisi kulkematta, mitkä virheet tekemättä tai ketkä ihmiset kohtaamatta. Minkä polun sinä jättäisit kulkematta? Jotkut ihmiset uskovat eläneensä aiemminkin. Kokevatko he déjà-vu -tunteita? Ottavatko he opikseen tekemistään virheistä? En voi sille mitään, mutta jos tämä elämä pitäisi elää uudelleen, niin luulen, että kerta riittäisi. Kerran eräs ihminen pyysi minulta anteeksi, hylkäämistäni jossain Ranskanmaalla 1800-luvulla.

Onko kirjan kannella mitään merkitystä? Kannen värit ovat kauniit, mutta se ei aukene minulle. Englanninkielisen painosten kannet ovat enemmän makuuni. Liitän loppuun muutaman englanninkielisen painoksen kansikuvan, joista toinen viitannee Fox Corneriin ja toinen Ursulaan.

Elämä elämältä on upea romaani, juuri sellainen, jota olen odottanut ja etsinyt. Ihastuin kirjaan täysin. Se saattaa tuoda petollisen kepeyden tunteen, mutta todellisuudessa se tunkeutuu syvälle iholle. Karmeatkin asiat verhoutuvat leikillisyyteen ja välittyvät siedettävinä kokemuksina. Minulle tämä oli täydellinen lukukokemus. Tällaisen kirjan jälkeen tulee epätoivoinen olo, mihin tarttua seuraavaksi? Itse tartun kahteen Woolfiin ja bloggaan ne. Pysyttelen siis brittiyhteiskunnassa ja myös saman aikakauden historiallisissa kehyksissä.


Kate Atkinson Elämä elämältä
Schildts & Söderströms 2014. Arvostelukappale.

Tästä kirjasta on kirjoittanut mm.Taikakirjaimet.



torstai 15. toukokuuta 2014

Paula McLain Nuoruutemme Pariisi





Paula McLain (s. 1965) asuu Clevelandissa perheensä kanssa ja opettaa runoutta. McLain sai kirjaidean lukiessaan Ernest Hemingwayn kirjoittamaa Nuoruuteni Pariisia, josta välittyy yhä kirjailijan rakkaus ensimmäistä vaimoa kohtaan. Hemingwayn muistelmien suomenkielinen nimi on hyvin osuva McLainin kirjan kanssa. McLain on tehnyt perusteellisen taustatyön kirjaan, tutkinut arkistoja, Hemingwayn tuotantoa sekä Ernest Hemingwayn ja Hadley Richardsonin kirjeenvaihdon. Englanninkielinen teos The Paris Wife ilmestyi vuonna 2011. Kirjan on suomentanut Irmeli Ruuska.


En voinut vastustaa yhdistelmää Ernest Hemingway, Pariisi ja 1920-luku. Lähdin lukemaan fiktiivistä tarinaa asenteella, että lukemani pohjautuu kuitenkin tosielämään, joka määrää kuitenkin kirjan tapahtumien kulun. Avaan niukasti tarinaa, jotta en pilaa lukukokemusta.


Olen lukenut joskus Ernest Hemingwayn kirjoittaman Nuoruuteni Pariisin, mutta en muista sitä kovin hyvin. Ernest Hemingway ei ole merkinnyt minulle koskaan mitään suurta. Mietin, miten pystyisin ilmaisemaan edellisen lauseen lukijalle ymmärrettäväksi. Luin kirjailijan teoksia samaan aikaan kuin Hermann Hessen kaikki teokset. Mietin, että sanonko tuossa tarpeeksi selventävästi asian. Edustan niitä, jolla tuo jälkimmäinen kirjailija mahtuu TOP 10 ja jopa TOP 5 joukkoon, joka ei ehkä tänä päivänä saavuttaisi paikkaansa, mutta jota ei myöskään pysty asettamaltaan jalustalta pudottamaankaan. Eli sana suuri on suhteutettava tuohon rakennelmaan.


Hadley Richardson tapaa Chicagossa itseään kahdeksan vuotta nuoremman Ernest Hemingwayn ja rakastuu. Hemingway on vasta aloitteleva lehtimies ja kirjailijan ura on vasta haaveissa. Richardson ja Hemingway avioituvat ja muuttavat Pariisiin.

Kaksi viikkoa Ernestin kosinnan jälkeen tein pakollisen Chicagon-visiitin voidakseni tutustua koko Hemingwayn klaaniin. Minua jännitti niin, että join ensin reippaat puoli pulloa viiniä marssiessani edestakaisin Kotikolon olohuoneessa, ja Ernest yritti parhaansa mukaan rauhoitella minua.


Nuoruutemme Pariisin kertojana on Hadley Richardson, Hemingwayn ensimmäinen vaimo, ns. Pariisin vaimo. Tarina kertoo pariskunnan rakkaustarinan Hadleyn näkökulmasta kirjoitettuna. Kirjasta välittyy lukijalle 1920-luvun ajankuva ja ensimmäisen maailmansodan jälkeinen aika. Ernest luo uraa boheemissa miljöössä, mutta Hadleyn kaipaama rakkaus ja perhe ovat auttamattomasti vanhanaikaista Pariisissa, jossa juhlitaan, harrastetaan vapaita suhteita ja yritetään unohtaa koettu sota. Heidän ystäväpiiriin kuuluvat niin Ezra Pound kuin Gertrude Stein sekä F. Scott Fitzgerald Zelda-vaimoineen. Hadley elää Ernestin tarpeiden mukaan, yrittäen sopeutua ja mukautua Ernestin työmatkoihin ja naisjuttuihin. Bumby teki Hadleyn onnelliseksi ja antoi sisältöä, mutta pojan melu toi myös häiriötä perheenisän työskentelyyn kotona. Suhteessa on kiihkeitä onnen hetkiä, intohimoa, mutta vähitellen suhde säröytyy.
Ernest inhosi, ja oli aina inhonnut yksinoloa - mutta Paulinen poissaolo teki hänestä enemmän kuin yksinäisen ja hyvin haavoittuvaisen.
Kirjan lopussa Hemingwayn esikoisteos näkee päivänvalon, kun Ja aurinko nousee (The Sun Also Rises) julkaistaan. Nuoruutemme Pariisissa lopussa entinen pariskunta toteaa: "Kuule, tuntuuko sinusta, että me vaadimme toisiltamme liikaa?"
Lokakuun puolivälissä Ernest tuli käymään ja toi minulle Yhdysvalloissa juuri ilmestyneen Ja aurinko nousee -romaaninsa. Hän otti kirjan juhlallisesti esiin narulla sidotusta ruskeasta käärepaperista ja ojensi sen ujosti.
Lukija tietää Hemingwayn elämänkulun, joten happy endiä ei voi odottaa. Hemingway menee elämänsä aikana peräti neljästi naimisiin, jonka lisäksi hänellä on irtosuhteita. Kirjan lopussa historia toistaa itseään ja Hemingway päätyy isänsä kaltaiseen ratkaisuun. Mitä sitten kirjalta olisi voinut odottaa? Hadley elää miehensä varjona, joten ehkä saatavana olleesta materiaalista olisi saanut avattua enemmän sitä, mikä kirjailijan ajoi pois täältä. Papa Hemingway myytti jää avaamatta.


Nuoruutemme Pariisi on nautinnollinen ja viihdyttävä lukukokemus. Runsas sivumäärä teki tarinasta nautittavan, että sai antautua sen vietäväksi. McLain antaa äänen sivusta seuraajalle, jonka arvon Hemingway aavisti ehkä vasta lopun edellä, johon lopussa oleva muistelmien sitaatti viittaa. McLain ratkaisu luoda lukuromaani todellisuuden palapelinä on mielenkiintoinen ja uusi.


Nuoruutemme Pariisi ei taida sammuttaa romantiikan nälkää, vaan saa lukijan hamuamaan käsiinsä Hemingwayn Pariisia eli Nuoruuteni Pariisi (A Moveable Feast), mikä ei ole ollenkaan huono saavutus kirjalta. Varmaan Kultahattukin maistuu siinä jatkeena.


Paula McLain Nuoruutemme Pariisi
Gummerus 2014. Arvostelukappale.


Muistelmissaan Nuoruuteni Pariisi Ernest Hemingway kirjoittaa: ” Kun taas näin vaimoni seisovan kiskojen vierellä junani lipuessa tukkipinojen ohi asemalle, toivoin että olisin mieluummin kuollut kuin rakastanut jotakuta muuta.”

Nuoruuteni Pariisi ainoassa oikeassa asussaan.

Tessa Evelegh Kaunis piha helposti - 36 innostavaa ideaa ohjeineen






Tessa Evelegh on kirjailija ja stylisti ja hän on erikoistunut erilaisten tilojen suunnitteluun, käsitöihin, sisustukseen ja puutarhaan. Hän on tehnyt töitä mm. seuraaviin lehtiin: Family Circle, Daily Telegraph, Ideal Home, Woman and Home. Evelegh asuu Etelä-Lontoossa. Kirjan valokuvat ovat Debbie Pattersonin. Alkuperäinen teos Gardening in No Time ilmestyi 2011. Kirjan on suomentanut Kaisa Karjalainen.


Kirjassa pyritään luomaan uutta ilmettä pihaan. Tavoitteena on luoda pienillä muutoksilla ja stailaamalla viihtyisä piha vaikka kesän juhliin. Kirjan helpot puutarhan piristysvinkit pystytään toteuttamaan nopealla aikataululla, sillä aina ei ole mahdollisuutta uusia koko pihaa tai rakentaa pihaa uusiksi. Joskus on tyydyttävä ratkaisuihin kukkaroa säästäen. Kaikilla ei ole aikaa viettää päiviään puutarhassa, sillä työikäisten aika on kortilla. Lomaviikoista on lupa nauttia perheen parissa ilman suorittamispakkoa. Kaunis piha helposti soveltuu hyvin myös loma-asuntojen pihoihin, joiden äärellä ei voi olla jatkuvasti. Omassa pihassa on oikeus istua tekemättä mitään, katsella ja kuunnella luonnon ääniä. Silloin ei tarvitse edes hehkuttaa blogiin eilen ostettuja kasveja tai räpsiä kuvia esittelyyn. Tällainen ideaopas on runsaudensarvi, josta voi ammentaa vinkkejä omaan pihaan.

Kaunis piha helposti ohjaa puutarhasuunnitteluun ja sen perusperiaatteisiin. Viihtyisä ja kaunis kokonaisuus syntyy värien, rakenteiden ja muotojen onnistuneesta yhdistelmästä. Hyvät ideat voivat olla pieniä muutoksia, kuten ilmeikäs ruukkuistutus, piristävä väriryhmä kukkapenkissä tai toimiva yrttitarha. Ekologista näkökulmaa suosittaessa tarjoillaan usein mitä erilaisimpien astioiden uusiokäyttöä kukkaruukkuina. Näissä ideoissa on muistettava aina astian käyttökelpoisuus. Liian pienet ruukut vaativat jatkuvaa kastelua, reiättömät astiat keräävät vettä. Usein nämä viritelmät toimivat parhaiten suojaruukkuina. Kuinka monella on ylimääräisiä lintuhäkkejä ruukuiksi? Näyttääkö kastelukannu, ämpäri, kottikärryt tai kenkä kivoille ruukkuina?


Kaunis piha helposti jakautuu viiteen osioon: Inspiroivat ruukkuideat, Heti kaunista, Ryhdikkyyttä nopeasti, Kotona kasvatettua ja Maukasta ja kaunista.


Vaiheittain etenevien, selkeiden ohjeiden ja valokuvien ansiosta kirja sopii aloittelijallekin. Kaunis piha helposti sisältää myös istutusten hoito-ohjeet. Kivimosaiikki, simpukat tai kävyt viimeistelevät ruukkuistutuksia. Yhteensopivilla väriyhdistelmillä, erilaisilla muotojen kontrasteilla ja runsaalla kasvimateriaalilla saadaan näyttävyyttä ruukkuihin ja istutuksin. Kirjasta saa myös hyviä ideoita luonnonkasvien hyödyntämiseen istutuksissa.


Itselleni kirjasta virisi idea kokeilla saniaisia ruukussa, sillä se on materiaali, jota en ole juuri hyödyntänyt. Saroista tein viime kesänä kauniin ruukun. Esimerkiksi karvasara (Carex hirta) on kaunis ruukussa. Kaunis piha helposti on katselukirja ja ideointikirja omaan pihaan. Ilahduin erityisesti kirjan ekologisesta näkökulmasta, että pienilläkin investoinneilla saadaan näkyviä muutoksia.


Tessa Evelegh Kaunis piha helposti - 36 innostavaa ideaa ohjeineen
GUMMERUS 2013. Arvostelukappale.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Hannah Miles Juustokakut - 60 suussasulavaa leivonnaista



 
 Tartun nyt kirjaan, jonka aihepiiri ei juhli blogissani. En ole keittiön hengetär, enkä nauti ruoan laittamisesta. Mutta en minäkään voi vastusta juustokakkuja, ihania maistuvia juustokakkuja. Minun oli saatava tämä kirja. Jo tuo kansi vei minut mennessään. Ei tällaisia houkutuksia saisi kustantaa. Toinen, mikä haltioittaa minut laittamaan ruokaa on syksyn tuoreet itsepoimitut herkkutatit. Nyt pääsette siis noviisin kyytiin. Osaattehan te antaa arvoa kuville, jonka liitän lopuksi mukaan? Ainakin minut tuntevat ystäväni haltioituisivat kuvista. Kirjan on suomentanut Tuija Tuomaala.

 Juustokakut perustuu englantilaiseen alkuperäisteokseen Cheesecake (2013), jonka on kirjoittanut Hannah Miles. Valokuvat ovat Steve Painterin. Kirjan on suomentanut Tuija Tuomaala. Kirjasta luvataan: herkuttele maailman parhailla juustokakuilla! Juustokakku kuuluu maailman vanhimpiin jälkiruokiin ja niistä on tietoja jo ajalta ennen ajanlaskun alkua.

 

Kirjan johdannossa esitellään juustokakkutyypit, joita on kolme: uunissa paistettavat, liivatteella hyydytettävät tai jääkaapissa hyydytettävät. Perinteisessä juustokakussa on murennetuista kekseistä ja voisulasta tehty murupohja, mutta sen voi korvata paahdetuilla pähkinöillä tai manteleilla tai paistetulla kakkupohjalla. Juustokakkujen aineksina käytetään yleensä tuorejuustoa, mascarponejuustoa, ricottaa, rahkaa, kananmunia, liivatetta ja sokeria. Lisäksi on muutama sana vähärasvaisista juustokakuista, uunissa paistetuista juustokakuista ja mahdollisista ongelmista juustokakkujen leivonnassa.

 

Juustokakut on jaettu kuuteen kappaleeseen. Klassikoissa esitellään kymmenen perinteistä klassikkoa, muun muassa vaniljajuustokakku, sitruunainen mustikkajuustokakku ja persikkamelbaajuustokakku. Hedelmä- ja marjajuustokakuissa on mukana yksitoista vaihtoehtoa: minikokoiset mustikkajuustokakut, charlotte-juustokakku jne. Karkeilla höystettyjen juustokakkujen saattaisi kuvitella olla nuoremman väen mieleen, miltä kuulostaa Daim-juustokakku tai piparminttusuklaajuustokakku? Gourmet-herkutteluun sopivia ovat vaikkapa suklaa-chilijuustokakut, crème brûlée-juustokakut tai tätä haluan kokeilla seuraavaksi: ruusuinen kardemummajuustokakku. Kutsuille esitetään sopiviksi: uunijäätelöjuustokakkuja, marjasuhdaejuustokakkuja tai päärynä-praliinijuustokakkuja. Juustokakkuja maailmalta ovat esimerkiksi amerikkalainen kurpitsajuustokakku, kerikkalainen baklavajuustokakku tai japanilainen kirsikankukkajuustokakku. Lisäksi kirjassa on hakemisto.

 
Juustokakut on selkeä opas juustokakkujen maailmaan. Jokainen rakastaa niiden makua ja unohtaa niiden kalorit. Minunlaiselle aloittelijalle yhteen kokonaisuuteen rajoittuva teos on loistava. Löysin keväällä myös piiraskirjan, joka hurmasi minut. Juustokakkujen kuvat ovat syötävän suloiset. Selaa sivuja ja valitse suosikkisi. Tee ja nauti. Nam. Suosittelen.

 

Hannah Miles Juustokakut – 60 suussasulavaa leivonnaista

Gummerus 2014. Arvostelukappale.



sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Juha Hurme Nyljetyt ajatukset





Juha Hurme (s. 1959) on ohjaaja ja käsikirjoittaja. Hän on toiminut myös Ylioppilasteatterin taiteellisena vastaavana sekä Teatteri Telakan johtajana. Hän on toiminut kulttuurin eri sektoreilla, eri taidekoulujen luennoitsijana, tehnyt radiokolumneja sekä toiminut kirjoittamisen opettajana. Juha Hurme on julkaissut kolme kiitettyä romaania: Volvo Amazon (Otava, 2007), Puupää (Teos, 2009) sekä Hullu (Teos, 2012). Niissä autofiktiivinen aines sekoittuu todellisuuteen ja kuviteltuun.

Nyljetyt ajatukset kertoo kahdesta miehestä eli viisikymppiset Aimo ja Köpi soutavat Kustavista Lypertön kylästä Hailuotoon. Kirjailija itse on kulkenut saman matkan kaverinsa kanssa. Kolmen vuosikymmenen ajan Hurme kertoo keränneensä ja taltioineensa tätä materiaalia.


Myös ihmisluonto on problemaattisen herkkä, ainutlaatuinen osa luontoa. Luonnosta ei pääse pakoon edes ampumalla kuula kalloon, siinä siirtyy saman tien ikuiseen kiertoon maan mullaksi ja pilveksi taivaalle.

Nyljetyt ajatukset on veijariromaani, paikoin humoristinen, mutta siinä on myös tietokirjan aineksia ja viisaita ajatuksia, jotka ovat kuin aforismeja. Kirjassa on aakkosellinen hakemisto tietokirjan tavoin. Soutumatkaa kertyy 700 kilometriä, joka vie 20 vuorokautta. Vaikka teemana on matka Kustavista Hailuotoon, niin matkaa tehdään myös ajatustasolla ja vuoropuheluna. Nyljetyt ajatukset käy myös koetusta retkioppaasta soudettaessa Turun saaristosta Oulun edustoille. Matkaan kaksikko lähtee Kustavista Volter Kilven maisemista, Alastalon salista. Kilven Kirkolle eeposta he kuvaavat: Kilpi on pakannut kirkkoveneeseen koko ihmiskunnan. On nuorta ja vanhaa, rikasta ja köyhää, avarampaa ja ahtaampaa ainesta, hyviä ja hairahtaneita, viisaita ja tyhmiä, keskivertoja friikkejä. Nämä suorittavat elämänsä soudun ja päätyvät Kustavin kirkkomaalle, eräässä syvässä mielessä omille haudoilleen, joista Kilven kirjoittajankyky heidät manasi esiin seikkailemaan 1800 sivun eli Saaristolaissarjan verran.

Soutamisen lisäksi Aimo ja Köpi syövät, leiriytyvät luodoilla ja rannoilla, maistelevat alkoholia ja keskustelevat, pitävät yksinpuhelua. He keskustelevat niitä näitä, mutta he selvittävät myös, mikä on olennaista ja olennaisen välittymisestä. Eikä heidän keskustelu lähde kuin alusta, sillä he pohtivat ihmisen asemaa evoluutiosta lähtien, kosmisesta evoluutiosta lähtien. Ihmisyydestä keskustelu pitää määritellä kivijalkaan, jotta voidaan päästä taiteeseen. Nyljetyt ajatukset on 500 sivua keskustelua kulttuurikysymyksistä, mitä "taide on" ja "mitä on elämä"... Usein taiteen määrityksessä lähdetään esihistoriallisesta taiteesta, meillä kivisistä kuvista. Nämä kaverukset luotaavat vielä kauemmaksi. Kaverit ovat hyvämuistisia, lukeneet paljon, kumpainenkin on tallentanut paljon mieleensä. He pohtivat, tekevät johtopäätöksiä, työstävät ajatuksia, he pohtivat vaikeitakin asioita, mutta tekevät sen tavalla, jolla lukija kykenee pysymään mukanaan. He katsovat tuttuina pidettyjä uusin silmin ja hämmentävät käsityksiä.

Sanat ovat kiviä! Sanat ovat äänteitä, kirjaimia ja tavuja. Ne ovat ainetta, fyysisiä objekteja, materiaa. Ne ovat ihmisen tekemiä tarvekaluja, karkeita merkkejä ajatuksille, tajunnan virralle ja mielikuville, jotka viimeksi mainitut, kuten tiedämme, ovat paljon hienojakoisempaa ainetta ja aaltoilua.

Kaksikko keskustelee ihmisellisyydestä: kirjallisuudesta, vähän muistakin taiteista ja jopa kulttuurista. He käyvät suomalaisen kirjallisuuden hahmoja läpi, mutta mukaan mahtuu muun muassa Camus, Shakespeare, Brecht, Cervantes, Kafka, Tolstoi jne. Kirjaa lukiessa tulee eittämättä huoli oman tietämisen vajavaisuudesta, sillä nimiä vilahtelee tiuhaan. Nyljetyt ajatukset lataa asiaa fiktion sisällä. Osa käsitellyistä teoksista sitoutuu jollain tavoin reitin varteen. Toisaalta Hurme on hakenut kirjaansa henkilöitä, jotka eivät ole suuren yleisön tiedossa, joten osa ei aukene millään tavoin. Miehet ovat soutamassa Kustavista Kokkolaan oopperaesitykseen, jonka ensi-illasta kaverukset myöhästyvät. He kohtaavat matkalla tuttunsa Juha Hurme -nimisen henkilön ja tämän kehotuksesta he päättävät soutaa aina Hailuotoon asti.

Taiteen tavoite: tuntea olonsa kotoisaksi maailmassa, ilahtua maailmasta. Taide auttaa poloista ihmisriepua integroitumaan todellisuuteen. Se tekee maailmaan kahvan, josta saa otteen. Taiteessa maailma yllättää turvallisesti muodoilla ja luomuksilla opettaen ja ravistellen. Suvaitsevaisuus ja suhteellisuudentaju virittyvät tässä tarkoituksenmukaisuudessa ilman tarkoitusta.
Nyljetyt ajatukset on jännittävä kertomus kahden kaveruksen huikeasta souturetkestä, jossa ei tapahdu mitään, jossa ei ole juonta, mutta siinä on alkupiste ja maali ja ehkä juonikin, jos sen vain oivaltaa. Olen kuunnellut Hurmeen selostuksia kirjasta, ja hän on tehnyt minuun suuren vaikutuksen läsnäolollaan, selkeäsanaisena puhujana ja innostuksen välittäjänä. Voi vain miettiä, millainen oli Hurmeen oma souturetki, jonka hän kertoo tehneensä. Minkä verran häntä matkaa kaksikon mukana? Tässä romaanissa on kaipaamaani uudistusta, että ei aina kerrota sukutarinaa tai ryvetä sodan jälkeisiä rakennemuutoksen vuosia läpi, vaan matkataan ihmiseen itseensä, ilman viinaa ei olla, mutta kaatokännissäkään soutu ei onnistu, eikä teksti ole edes räävitöntä. Lukija matkaa veneessä melkoisen kulttuuri-ilottelun näiden kahden veijarin mukana.

Juha Hurme Nyljetyt ajatukset
Teos 2014. Arvostelukappale.


Matkaan Aino ja Köpi lähtevät näistä maisemista.

'
Skopolia carniolica on Kustavin nimikkokukka


Näihin maisemiin Aimo ja Köpi päätyvät. Todentuntuisesti he hyppivät dyyneillä ja varovat tiirojen hyökkäyksiä, jopa niin, että minäkin jopa vakuutun.
.

perjantai 9. toukokuuta 2014

Daniela Krien Vielä joskus kerromme kaiken






Saksalainen Daniela Krien (s. 1975) vietti nuoruutensa isänsä kotikylässä Vogtlandissa (Sachsen), ja asuu nykyään miehensä ja kahden tyttärensä kanssa Leipzigissa. Krien on käsikirjoittanut ja leikannut dokumenttielokuvia. Vielä joskus kerromme kaiken voitti Junger Literaturpreis -palkinnon. Kirjan käännösoikeudet on myyty 15 maahan ja kirjasta on tekeillä myös elokuva. Kirjan on suomentanut Ilona Nykyri.

Daniela Krienin esikoisromaani on kertomus kielletystä rakkaudesta ja intohimosta. Vielä joskus kerromme kaiken (saksankielinen alkuteos Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011) kertoo väreilevän kuumasta kesästä vuonna 1990. Tarinan kertoo 16-vuotiaasta Mariasta, joka viettää aikaansa poikaystävänsä vanhempien Brendelien maatilalla Itä-Saksassa. Tapahtumat sijoittuvat maaseudulle, maataloon. Marian päivät kuluvat koulusta pinnaten, laiskotellen ja Karamazovin veljeksiä lukien. Jollain tasolla Marian käytös jopa ärsyttää, toisaalta nuoruuden huuma on polttavaa. Karamazovin veljesten parempi tuntemus olisi voinut tuoda lukemiseen ajatuksia, jotka nyt saatoin sivuuttaa.

Brendelien ja Hennerin tilat ovat kylän suurimpia maatiloja. Naapuritilan nelikymppinen, erakkomainen Henner asuu yksin hevostensa ja koiriensa kanssa. Aito maalaisidylli syntyy vehnäpelloista, kastanjapuiden tuoksusta, karjasuojista, ladoista, vihannesmaista sekä aidatuista niityistä.

Vielä joskus kerromme kaiken tapahtumien keskiössä murenee valtio, kun DDR lakkaa olemasta. Tuollainen tapahtuma muurien murtuessa on valtava prosessi. Oma aikalaisaikani on kokenut muitakin vastaavia tapahtumia kuten Baltian maiden itsenäistymisen ja Neuvostoliiton hajoamisen. Yksilöt pyrkivät sopeutumaan muutoksiin myös omassa elämässään siihen, että maa katoaa, pyyhkiytyy pois, DDR lakkaa olemasta... Kirja kuvaa tapahtumia uskottavasti aikalaisen silmin.


Tunne siitä, että minulla on maailmassa jotain merkitystä, on tähän saakka kasvanut vuosi vuodelta. Mutta nyt, kun täytän seitsemäntoista ja maailmasta on äkkiä tullut niin kovin avara, oma merkitykseni tuntuu taas vähenevän. Kyllä minua täällä tilalla sentään hiukan tarvitaan, vaikka tultaisiin täällä hyvin toimeen ilmankin.

Maria ajautuu Hennerin luo ja kiihkeään suhteeseen, joka johtaa valheisiin, häpeään ja petollisuuteen. Kerta toisensa jälkeen hän päätyy erilaisten alibien varjolla Hennerin luo. Rakkaustarinassa on outoja sävyjä, jos jotakin kaunistakin. Johannes valokuvaa ja omistautuu sille. Hänet kuvataan hyväuskoisena hölmönä, joka ei kysele Marian menoista. En paljasta tarinasta yhtään enempää, sillä lopunkin vihjailu olisi liikaa. Etsiikö Maria Henneristä isähahmoa? Marian isä on toisaalla leningradilaisen, nuoren naisen pauloissa ja työttömän äidinkään elämä ei ole kovin hallinnassa. Johannekselle hän haluaa tunnustaa: "Silloin minulle tulee yhtäkkiä tarve kertoa hänelle kaikki, todella kaikki. Hän ei halveksi minua, siitä olen varma. Hän on minun isäni. Hän ymmärtäisi. Mutta silloin hän astuu jo autoon ja hurauttaa tiehensä."

Hmm, kannesta, mietin sen asettaneen kirjalle ehkä enemmän vaateita. Se ei ollut suloisessa ihanuudessaan minun makuuni. Sen sijaan Vielä joskus kerromme kaiken hullaannutti lukemaan kirjan ilman keskeytyksiä. Pidin kirjan intensiivisestä otteesta alusta loppuun, jopa kirjan tummat sävyt sointuivat yhteen. Vielä joskus kerromme kaiken on rohkea esikoisteos, jossa rakkaus ja väkivalta, konflikti ja kaipaus kytkeytyvät erottomasti toisiinsa.


Daniela Krien Vielä joskus kerromme kaiken

Someday We'll Tell Each Other Everything
Gummerus 2014. Arvostelukappale.


Tästä on kirjoittanut myös Kirjasähkökäyrä  ja  Omppu



torstai 8. toukokuuta 2014

Melinda Nadj Abonji Kyyhkysten lähtö







Melinda Nadj Abonji on syntynyt 1968 Becsejssä, Serbiassa. Hän elää muusikkona ja kirjailijana Sveitsissä. Abonhin esisoisteos Im Schaufenster im Frühling ilmestyi vuonna 2004. Kyyhkysten lähtö (Tauben liegen auf) voitti vuonna 2010 sekä saksankielisten maiden kirjapalkinnon vuoden parhaasta kaunokirjallisesta teoksesta että Sveitsin kirjapalkinnon. Kyyhkysten lähtö on Lurra Editionsin kustantama ja Raija Nylanderin suomentama.

Kyyhkysten lähtö on kertomus maahanmuuttajaperheen sopeutumisesta uuteen kotimaahan, toisaalta kaipuusta entiseen, hyväksytyksi tulemisesta, ulkopuolisuudesta, juurettomuudesta sekä konfliktien kierteestä Perheen sopeutuminen on vaikeaa, sillä maaseudulta vieraaseen maahan muuttaneelle muutokset näyttäytyvät rajuina hyvinkin edistyksellisessä yhteiskunnassa. Työntekijänä vieras on aina arvostelun kohteena, vaikka tekisi työnsä moitteettomasti. Hyväksytyksi tuleminen ja tasavertaisuus tuntuvat illuusioiden kaltaisilta unelmilta. Balkanin sota, Sarajevon piiritys, Titon päättynyt valtakausi, poliittiset taustatekijät häälyvät taustalla. Yhteys vanhaankin on katkonaista, osattomuutta suvun tarpeisiin, juhliin, muistamisiin, kun läsnäolo ei ole mahdollista, vaikka yhteenkuuluvuus edellyttäisi paikalla olemista. Koska kuolema ilmoittaa tulostaan harvoin etukäteen, emme ole juuri koskaan paikalla, kun joku Vojvodinan sukulaisista kuolee.

Emmekä me silloin osanneet aavistaa, että muutaman vuoden kuluttua hautakivet kaadettaisiin, kivilaatat murskattaisiin, kukat revittäisiin, koska sodassa ei riitä vain se, että elävät tapetaan, ja jos olisimme sen aavistaneet, me olisimme luultavasti painaneet päämme alas vainajiemme haudalla, pyytäneet, että hiljainen hyminämme tiivistyisi maagiseksi suojaksi, jotta vainajia ei häirittäisi heidän ikuisessa levossaan...


Kyyhkysten lähdössä kertojana on Ildikó. Hän kertoo Sveitsiin muuttaneen perheensä tarinan. Kocsisin perhe työskentelee aluksi pesulassa ja myöhemmin omassa kahvilassa, se on perheen yhteinen projekti. Ajallisesti tarina sijoittuu Jugoslavian sotien alkuvaiheeseen. Tarinan alussa Kocsisin perhe saapuu kotiseudulleen isoäidin, mamikan luo osallistuakseen sukulaisten hääjuhlaan. Nándor ja Valéria vihitään tarkalleen kolme kuukautta Titon kuoleman jälkeen 4.8.1980. Indikó ja Nomi palavat halusta kokea lapsuuden muistot ja tutut paikat uudelleen, niin että ne taltioituisivat mieleen pysyvästi. Perheen lähtö ei alun perin ollut paremman elämän toivo, vaan enemmän ajolähtö, mutta en spoilaa tarkemmin. Mamika avautuu asioista aikanaan, joista ei ole puhuttu.Tarina kertoo myös Ildikón unelmista, itsenäistymisestä, uuden yhteiskunnan ja sen nuorisokulttuurin unelmista, jotka eivät kohtaa vanhempien unelmia.


Mutta vasta sinä päivänä, kun minä pakkasin tavarani pahvilaatikoihin, aavistin, että pelissä oli vielä paljon enemmän: syvä häpeä, jota äiti ja isä todennäköisesti tunsivat muuttoni takia, mitä sukulaiset siihen sanovat?, minun oli helppo lukea heidän silmistään, että muuttoni merkitsi heistä selänkääntöä perheelle, ja he tunsivat olevansa vastuussa siitä, ei vain osittain vaan kokonaan....


Kyyhkysten lähtö on koskettava kirja, joka jää mieleen. Tarina on hyvin yksinkertainen, mutta monisävyinen ja moniulotteinen, monin paikoin se on haikean suloinen, erilaisten yhteiskuntien rakennemuutoksesta eri aikatasoilla.

Melinda Nadj Abonji Kyyhkysten lähtö
Lurra Editions 2013. Arvostelukappale. Kiitoksin.