Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Alkuteos: Nesnesitelná lehkost bytí 1984

Suomentaja: Kirsti Siraste

WSOY. Bon pokkari. Marraskuun ostos.

Olemisen sietämätön keveys on neljän keskieurooppalaisen, kahden pariskunnan tarina, sillä tarinan keskiössä ovat Tereza ja Tomás sekä Sabina ja Franz. Ja Karenin, joka on nimetty Tolstoin Anna Kareninan mukaan. Takakannessa sanotaan, että kirja on myös rakkauskertomus, syvimpiä ja kauneimpia mitä koskaan on kirjoitettu. En kyseenalaista tuota lausetta.

Kunderan kirja jakautuu lyhyisiin lukuihin, mutta tarina soveltuu parhaiten intensiiviseen lukuun. Näin tarina rakentuu ehjänä mielessä.  Teemat ovat moninaiset, sillä niin rakkaus, ero, yhdessäolo, ihmissuhteet kuin elämän tarkoitus ovat olennaisia. Seksuaalisuus siten, että se on elokuvan tuomaa enemmänkin. Olemisen sietämätön keveys on osin  intertekstuaalinen, mutta ehkä kaikkein tärkeimmät sanat ovat oleminen ja keveys sekä niiden sietämättömyys. Tomásilla on heikkoutena naiset. Kunderan teksti on paikoin filosofista.  Tekstissä on lähes jatkuvasti lauseita, jotka haluaisi tallentaa mieleensä. Yksilöä repii ja koettelee usko yhteiskunnan rakenteisiin, ennen kaikkea yhteiskunnan edellyttämä sitoutuminen poliittisiin vaatimuksiin.

Elämä draama on aina ilmaistavissa painon metaforalla. Sanomme että ihmisen kannettavaksi on pantu jokin taakka. Ihminen joko kantaa taakkansa tai sortuu sen alle, kamppailee sen kanssa, häviää tai voittaa. Mutta mitä Sabinalle oikeastaan oli tapahtunut? Ei mitään. Hän oli jättänyt yhden miehen koska oli halunnut jättää tämän. Oliko mies vainonnut häntä? Tai kostanut hänelle? Ei. Sabinan draama ei ollut painon vaan keveyden draama. Hänen kannettavakseen ei ollut pantu taakkaa vaan olemisen sietämätön keveys.

Minun heikkouteni ovat keskiaikaiset hautausmaat, elävän kulttuuriperinnön osalta. Saanko kuljettaa sinut muutamaan lainaukseen?

Tsekkien maan hautausmaat ovat kuin puutarhoja. Hautoja peittävällä nurmella kasvaa monivärisiä kukkia ja vaatimattomat muistokivet häviävät lehtien vihreyteen. Hämärän langettua hautausmailla palaa lukuisia pieniä kynttilöitä ikään kuin vainajilla olisi lastenkutsut.

Lähin oli Montparnassen hautausmaa, jonka jokaisella haudalla komeili pieni talo tai pienoiskappeli. Sabina ei voinut käsittää, miksi vainajat halusivat haudalleen palatsijäljitelmän.  Koko hautausmaa henki kiveksi muutettua turhamaisuutta. Hautausmaan asukit eivät olleet kuoltuaan järkevöityneet vaan käyttäytyivät vielä mielettömämmin kuin eläissään, toivat muistokivissään esiin tärkeyttään. Haudoissa ei levännyt isiä, veljiä, poikia tai isoäitejä, vaan arvokkaita julkisuuden henkilöitä, arvonimien, ansiomitalien ja kunniamerkkien haltijoita.

Olemisen sietämätön keveys löytyy hyvin kirjablogeista, mutta kuitenkin odotettua vähemmän. Luin kirjan ensimmäisen kerran, kun se suomennettiin. Eilen ostin puhtaan, uuden pokkarin. Kirjan loppupuolella on surullinen kappale, joka ei liity Terezaan ja Tomásiin, ei toiseenkaan pariin. En siis spoilaa. Se kertoo menetyksestä ja kuolemasta, joka itkettää joka kerta, kun ihminen joutuu tilanteen eteen. Kymmenen tai viisitoista vuotta ovat vain raakoja numeroita.  Se on silti täysin ymmärrettävää, luonnollista, jokainen sen  kokenut tietää tuon surun.  Se vain ottaa koville, olen kiljunut ja huutanut tuskissani, mutta vain aika tuo surkean helpotuksensa, jos sekään. Voit silmäillä tuon ostamani pokkarin kantta, joten siitä voit arvata, mistä minä puhun, kun puhun surusta.

Hän oli itsekin yllättynyt toimiessaan vastoin periaatteitaan. Kymmenen vuotta aiemmin hän oli eronnut ensimmäisestä vaimostaan. Ero oli ollut hänelle yhtä juhlava kokemus kuin toisille häät. Hän oli tajunnut, ettei ollut syntymään elämään naisen rinnalla, että hän saattoi olla täysin oma itsensä vain poikamiehenä. Sen jälkeen hän oli pyrkinyt huolellisesti muovaamaan elämänsä sellaiseksi ettei yksikään nainen voisi enää koskaan työntyä siihen matkalaukkuineen. Siksi hänen asunnossaan oli vain yksi vuode.

Tomás on prahalainen kirurgi ja naistenmies, joka rakastuu herkkään hauraaseen tarjoilijattareen Terezaan. Tomás  havahtuu tunteisiinsa halutessaan viettää yön tuon naisen kanssa, nukahtaa tämän kanssa. Olivatko he pidelleet toisiaan kädestä koko yön? Tomás haluaa tytön mutta hän haluaa pitää myös muut naisensa.  Heistä tärkein on Sabina, joka on vapauttaan rakastava taiteilija. Ajankuvana on 1960-luku ja erityisesti Prahan kevät 1968 ja keskeisenä miljöönä Praha ja Neuvostoliiton miehityksen aika.

 Tereza on henkilöistä vapain, mutta hänen lähtökohtansa elämään olivat vaikeimmat. Kundera pohtii elämää: elämän ainainen paluu (Nietzsche) vai vain kerran (Kundera).  Meillä on vain tässä ja nyt. Frank tunnustaa Marie-Claudelleen pettävänsä tätä, joka johtaa kotoa muuttoon, mutta Sabina on paennut jo aiemmin.  Tomás maksaa kalliin hinnan vakaumuksestaan, sillä hän päätyy ikkunanpesijäksi ja sieltä maaseudulle.  

 Tomás pohtii suhdettaan tyttöön, onko hänen rakkautensa Terezaan todellista rakkautta vai hysteeristä, sentimaalista rakkauden kuvittelua. Keskivaiheilla kerrotaan Sabinan saamasta kirjeestä, jota ei avata tarkemmin tarinassa, mutta lukija jatkaa tuon tiedon varassa kirjan loppuun.

Jos Olemisen sietämätön keveys on sinulta lukematta, niin kiiruhda kirjastoon. Miten tästä saisi ruman?  Ei mitenkään. Ehkä tämä vaatii useampia lukukertoja, ehkä kokemuksia rakastamisen vaikeudesta ja elämästä ilman romantikon ruusunpunaisia unelmia.

Kirjan lukeneille esitän kysymyksen.  Minkä kirjan nostaisit tämän rinnalle?

Blogeissa toisaalla: Mari A, Jokken kirjanurkka, Katarina

Osallistun tällä marraskuun minihasteeseen.

Jean Rhys Huomenta, keskiyö ja Milan Kundera Identiteetti

Jean Rhys (1890-1979) oli  alkuperäiseltä nimeltään Ella Gwendolen Rees Williams. Hän syntyi Karibialla, Dominican saarella. Hänen isänsä William Rees Williams oli walesilainen lääkäri, joka toimi Länsi-Intian saarilla hallinnollisissa tehtävissä. Rhysin äidillä, Minna Lockhartilla, oli skottilaista syntyperää, ja hän varttui sokeriplantaaseilla. Rhys muutti kuusitoistavuotiaana opiskelemaan Englantiin ja vietti pitkän elämänsä Euroopassa.

Rhys aloitti kirjailijan uransa jo 1930-luvulla, mutta hän saavutti menestystä vasta 1960-luvun lopulla romaanillaan Wide Sargasso Sea,1966 (suom. Siintää Sargassomeri 1968). Rhysin elämäkertatiedot olisi hyvä lukea ennen hänen tuotantoonsa tutustumista. Sen verran häkellyttävä tämä lukemani kirja on. Niin, niin kirjailija puhuu kirjoissaan, mutta jonkin verran voi suoda helpotusta itselleen. Rhys eli lopulta niin erillään Devonissa, että hänen luultiin kuolleen, kun häntä yritettiin tavoittaa kuunnelmaoikeuksien saamisen takia.

Hätkähdin kirjan julkaisuvuotta, sillä Huomenta, keskiyö ilmestyi jo vuonna 1939.  Ainakin minua kirjan julkaisuvuosi kiinnosti. Se suomennettiin vasta vuonna 2002. Voin kuvitella, että Rhysin kirja oli aikaansa edellä. Uskon, että se otetaan paremmin vastaan meidän ajassa.  Rhysin naiskuva oli varmasti liian moderni. Teoksissa sanotaan olevan paljon kirjailijaa itseään ja hänen elettyjä hetkiä.

Huomenta, keskiyö vahvisti minussa taas kerran ajatusta, että kun lukee kymmenen tai kaksikymmentä kirjaa, niin väliin mahtuu yksi teos, joka vastaa montaa luettua. Luettujen ei tarvitse olla huonoja. Ehei. Kyse on jostain ihan muusta. Löysin tämän kirjan Ompun blogista, joka taas oli saanut idean kirjan uudelleen lukemiseen Juhalta. Tiesin varsin nopeasti Ompun tekstistä, että tuon kirjan minä luen, joten en lukenut kuin alun. En halunnut ulkopuolisia vaikutteita lukukokemukseeni. Sen sijaan surffasin netissä ja luin kirjailijasta.

Huomenta, keskiyö on vaikuttava ja häkellyttävä teos, sillä välillä en tiennyt, olenko tarinassa mukana vai en. Joskus kirja voi olla vaikeatajuinen, mutta tämä on helppolukuinen ja silti tarinan kanssa joutuu tasapainoilemaan. Jouduin lukiessa miettimään todellisuutta ja kummeksumaan sen rajoja. Tarinan miljöö on Pariisi ja sen kadut. Juonen… sen voit unohtaa. Sen sijaan kirjassa käsitellään juurettomuutta, muistoja, muistojen tuskaisuutta, sivullisuutta ja loputonta kaipuuta.  Juonen sijaan pääset mukaan Sashan mielen matkaan ja ajelehdit päämäärättä hänen kanssaan.

Minussa ei ole ylpeyttä – ei ylpeyttä, minulla ei ole nimeä, ei kasvoja, ei kotimaata. Minä en kuulu minnekään. Niin murheellista, niin murheellista… Ei sillä väliä, tässä sitä ollaan kuin oljenkorsi, kellumassa pyörteen uloimmalla kehällä, ennen kurimuksen nielua, elotonta keskusta, jossa kaikki on pysähtynyt, kaikki on tyyntä. Kaksi puntaa kymmenen shillinkiä viikossa ja huone vähän matkan päässä Gray’s Inn Roadilta….

Englantilainen Sasha Jensen palaa nuoruutensa Pariisiin, kaupunkiin, missä hän on elänyt parhaat ja epätoivoisimmat hetkensä.  Hän herättää muistonsa tutuilla kaduilla, ravintoloissa ja kahviloissa. Hän ei istu ja lipitä viiniä, vaan nielee vahvempaa. Mielen tainnutus tuo helpotuksen. Sasha on vanhentuva nainen, joka kummeksuu elämää, ruoskii itseään, sietää miesten hyväksikäytön, kärsii muistoista ja menetyksistä. Hän kohtaa muutaman venäläisen miehen ja hotellin kauppamatkustajan. Hän tapailee nimettömäksi jäävää nuorta ja komeaa gigoloa, jonka uskoo etsivän hänestä vain rahaa, mutta päästää tämän viimein hotelliinsa.

Vaikka elämäni saattaa vaikuttaa yksinkertaiselta ja yksitoikkoiselta, niin todellisuudessa se on mutkikas sekoitus kahviloita joissa minusta pidetään ja kahviloita joissa minusta ei pidetä, katuja jotka ovat ystävällisiä ja katuja jotka eivät ole ystävällisiä, huoneita joissa saattaisin olla onnellinen ja huoneita joissa en voisi ikinä olla onnellinen, peilejä joissa näytän hyvältä ja peilejä joissa en, leninkejä jotka tuottavat onnea ja leninkejä jotka eivät tuota onnea, ja niin edelleen.

Huomenta, keskiyön nainen etsii eilistä. Hänen elämä on alavireistä, mutta teos koukuttaa lukijan matkaan, hänestä on saatava tietää lisää. Lukija ei saa koskaan tietää kaipaamiaan asioita tai selvityksiä naisen tilaan. Tämä on vaikea kirja blogin osalta, koska en halua kertoa tarinaa, vaan löytää lukijan tälle kirjalle. Huomenta, keskiyö ei ole ikävä kirja, se ei jätä pahaa oloa. Se vain kertoo eletystä elämästä, että joskus on ollut paremmin. Hetket Ennon kanssa ovat elettyjä hetkiä. Tämä on hyvin ranskalainen kirja. Tämä herätti halun lukea kirjailijan suomennetun tuotannon.

Jean Rhys Huomenta, keskiyö

Alkuperäisteos Good Morning, Midnight (1939)

Suomentaja Hanna Tarkka

Jälkisanat Raija Siekkinen

Otava 2002. Seitsentähdet sarja. Kotikirjasto

PS. Laitoin blogilinkit tekstiin. 

Milan Kundera Identiteetti

 

Minun on hieman vaikea saada ajatuksiani kasaan, sillä Jean Rhys pitää minua niin otteessaan. Mutta yritetään. Luin itse asiassa kirjat ristiin eli aloitin tällä, mutta saadessani Rhysin kirjan käsiini, niin se vei minut mennessään. Tapahtumat ja juoni ovat tässäkin kirjassa toisella sijalla. Tämäkin on hyvin ranskalainen kirja tunnelmaltaan. Lukiessani minun oli palautettava mieleeni muutamankin kerran, että kirjoittaja on Milan Kundera. Teksti on pettävän kepeää, mutta Kunderan tutut teemat löytyvät tästäkin, sillä parisuhde, ikääntyminen, minäkuva, identiteetti ovat keskiössä.

Chantal ja Jean-Marc ovat ranskalainen avopari, mutta Chantal on eronnut, kumppaniaan hieman vanhempi ja paremmassa asemassa taloudellisesti. Chantal saapuu päivää aikaisemmin hotelliin Normandian rannikon pikkukaupungissa, kun puolison on määrä saapua vasta lauantaina. Hovimestari puhuu ravintolass.

Kadonnut jäljettömiin -sarja saa Chantalin miettimään miehensä kadottamista. Chantal kuvittelee, että kadottaisi jonakin päivänä Jean-Marcin. Jäisi tietämättömäksi, joutuisi kuvitelmien varaan. Hän ei voisi tehdä edes itsemurhaa. sillä itsemurha merkitsisi, että hän pettäisi, kieltäytyisi odottamasta, menettäisi kärsivällisyytensä. Hän olisi elämänsä loppuun asti kauhun vallassa.

Alusta lähtien lukija joutuu epätietoiseen tilaan, että mihin tarinaa vie. Saapuuko mies ollenkaan? Jean-Marc oli mennyt tapaamaan heidän yhteistä ystäväänsä brysseliläiseen sairaalaan, jossa tämä on huonossa kunnossa. Chantal viettää yksin aikaansa ja näkee outoja unia entisestä miehestään ja tämän vaimon suudelmista.

Chantal havaitsee, että hänen olemuksensa ei kerää enää miesten katseita. Jean-Marc saapuu odotettua aikaisemmin ja lähtee etsimään Chantalia annalta. Havaittuaan naisen mies lähtee kulkemaan kohti häntä, mutta tavoitettuaan naisen mies havaitsee hänet vanhaksi, rumaksi ja naurettavalla tavalla toiseksi. Jean-Marc ei voi käsittää erehdystään. Miten hän voi erehtyä naisestaan? Pariskunnan kohdatessa Jean-Marc havaitsee Chantalin käyttäytymisessä poikkeavaa. Chantal kertoo huolensa, että ei saa enää miesten huomiota. Tämä viaton toteamus johtaa vääriin tulkintoihin, jotka kasvavat lumipalloefektin tavoin. Mitä tekee mies? Kuuliainen mies yrittää vahvistaa naisensa mielentilaa. Chantal kärsii kuumista aalloista, mutta kyse myös muustakin. Hän hautasi viisivuotiaan lapsen, jonka käly olisi korvannut uudella.

Palattuaan kotiin Chantal saakin pian nimettömän kirjeen. Sen lähettäjä ilmoittaa seuraavansa häntä kuin vakooja, koska hän on hyvin kaunis. Chantal lukee kirjettä bussissa ja tarkkailee muita matkustajia. Kuka on kirjeen kirjoittaja? Onko kirjoittaja bistron Du Barreau vai plataanin alla istuva kerjäläinen. Chantal salaa saamansa kirjeet Jean Marcilta, mutta viimein hän keksii kirjoittajan. Miksi Chantal salaa kirjeet? Minkä merkityksen hän antaa tuntemattoman kirjeille?

Tarina kulkee hyvin selkeästi tiettyyn pisteeseen asti, mutta jossain vaiheessa lukija hukkuu kysymystulvaan. Missä on todellisuuden raja?

Kuka uneksi tämän tarinan? Kuka kuvitteli sen? Chantal? Jean-Marc? Vaiko molemmat? Kumpikin toiselle? ... Mikä on tarkalleen se hetki, jolloin todellisuus muuttuu epätodelliseksi, todellisuus unennäöksi? Missä oli raja? Missä on raja?

Kundera käyttää kirjassaan näkökulmia, hän kertoo Chantalin kautta tapahtuneen, mutta hän kertoo saman myös Jean-Marcin kautta. Identiteetti on terävä, oivaltava teos melankolisin sävyin.

Milan Kundera Identiteetti
Alkuperäisteos L'Identité
Suomentaja Annikki Suni
WSOY 1998. Kotikirjasto.

George Saunders Joulukuun kymmenes ja Milan Kundera Merkityksettömyyden juhla

George Saunders (s. 1958 Amarillossa Teksasissa) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka on  myös geofyysikko. Kirjailija ei ole ennestään minulle tuttu, mutta kriitikoiden ylistyslaulut innoittivat minut tutustumaan kokoelmaan. Saunders on julkaissut laajalti arvostettuja ja palkittuja novelli- ja lyhytproosakokoelmia sekä lastenkirjoja, ja kirjoittanut säännöllisesti muun muassa The New Yorker -, Harper’s- ja The Guardian -lehtiin.

Luen suhteellisen vähän novelleja, joten yritän tietoisesti lukea niitäkin. Saundersin kymmenen novellin kokoelma ei ole helpoimpia omaksuttavia, sillä hänen tyylinsä on hyvin omaperäinen.  Hän käyttää aseenaan terävää satiiria, kun hän sukeltaa syvälle amerikkalaislähiöiden pohjamutiin rahvaan keskuudessa, jopa niin syvälle, että lukijasta huumori ei välttämättä tunnu enää soveliaalle.  En nimittäisi tekstiä hauskaksi, vaan ehkä paremmin ilakoivaksi. Eniten ehkä yhdistän tekijän Kurt Vonnegutin tai Don DeDillon tyyleihin.

Saundersin teemat liikkuvat erilaisissa aihepiireissä kertoen sieppauksesta, raiskauksesta, itsemurhasta, sotatraumoista, mielen matkoista, olemassaolon vaikeudesta. Tietynlainen epätodellinen tunnelma syntyy Saundersin visioista dystopisten tulevaisuuskuvien keinoin.

Kokoelman ensimmäisessä novellissa Kunniakierros  teinipoika seuraa 15-vuotiaan naapurintytön, Alison Popen, sieppausyritystä. Kyle näkee tilanteen, hänellä olisi tilaisuus väistää tilanne. Kylien elämä on sääntöjen riivaama isän ja äidin toimesta. Näkökulmien avulla luodaan vaihtoehdot, mitä tehdään tai jätetään tekemättä.

Se oli kamala juttu mitä heille tapahtui, isä sanoi. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä.

Paljon pahemmin. äiti sanoi.

Mutta teidän ansiostanne ei käynyt, isä sanoi.

Te teitte oikein, äiti sanoi.

Hyvin toimittu, isä sanoi.

Semplica-päiväkirjat -novellista voin vain todeta sen olevan timantti. Kunniakierroksen ja Joulukuun kymmenen tavoin.

Kotiin – novellissa sotaveteraani kamppailee sopeutuakseen takaisin siviiliin. Mikey tuntuu vieraantuneen kaikista ja kaikesta, lastina hän kantaa myös katkeruutta ja sodan traumoja. En tiedä, kertooko tämä mitään uutta.

Sitten jokin minun sisälläni yhtäkkiä pehmeni, ehkä siksi että äiti näytti niin heikolta, ja minä painoin pääni ja laahustin säyseästi niiden mitättömyyksien seuraan. Selvä, olkoon, te lähetitte minut sinne, nyt saatte auttaa minut tänne takaisin. Te mulkut saatte keksiä miten minä pystyn elämään täällä taas tai saatte katua katkerasti koko paskasakki.

Joulukuun kymmenes on kokoelman niminovelli, jossa syöpäpotilas vaeltaa talviseen metsään saadakseen itsensä hengiltä.  Robin on omalla mielikuvituksellisella retkellään löytäessään mytyn penkiltä ja huomatessaan laihan miehen: Mikä ihmeen tyyppi riisuu takkinsa tällaisena päivänä? Joku mielisairas, kuka muukaan. Tyyppi tosiaan näytti vajakilta. Auschwitzin asukilta tai sekaisin menneeltä papparaasulta.

Jotakin oli vialla. Ihmisellä pitää olla takki päällä. Aikuisellakin. Lampi oli jäässä. Ankkamittarin mukaan lämpötila oli miinus kaksitoista. Jos äijällä oli päässä vikaa, se oli sitä suurempi syy auttaa, sillä eikö Jeesuskin sanonut, että siunattuja ovat ne jotka auttavat niitä jotka eivät voi auttaa itseään vaan jotka tutisevat, ovat sekaisin tai vammaisia?

Osat vaihtuvat kuitenkin, kun itsemurhaa suunnitteleva Eber muuttuukin pienen Robinin pelastajaksi tämän pudotessa veteen.  Tämä novelli myös päättää novellikokoelman, ja on aiheeltaan vakavin, mutta samalla myös vaikuttavin. Ihminen on vain niin yksin pelkojensa kanssa, että hän ei kykene ottamaan edes lohtua vastaan. Eber tulee kuitenkin siihen tulokseen, että ehkä hänen on parempi olla taakkanakin kuin poissa.

Molly oli keskittynyt hänen hoivaamiseensa niin täysin ettei ollut huomannut, miten kovasti hän pelkäsi. Nyt Molly oli kiukkuinen Eberin tempauksesta ja häpeissään, että oli ollut vihainen juuri silloin kun apua tarvittiin kaikkein kipeimmin, ja yritti päästä yli sekä häpeästä että suuttumuksesta jotta voisi tehdä mitä tarvittiin.

Kaikki se näkyi Mollyn kasvoilta. Eber tunsi ne hyvin.

Puhumattakaan huolesta.

Päällimmäisenä noilla rakkailla kasvoilla näkyi huoli.

Saundersin poljento on paikoin raskasta ja ankeaa. Kokoelma on peräisin eri ajoilta, joka repii sitä hajanaiseksi. Jos oikein ymmärsin, niin novelleja on julkaistu eri aikoina lehdissä. Novellin yhteinen nimittäjä on eksistentialistinen pahoinvointi, ihmiset voivat huonosti eri syistä. Viimeinen novelli on kuin viestikapula, joka kerii kokoelman kasaan. Joulukuun kymmenes on vahva novelli. Niminovellissaan Saunders pääsee lähimmäksi ihmisyyttä, lämpöä ja toiveikkuutta. En tiedä kokoelman nimen taustoja, että kytkeytykö nimi läheiseen talvipäivänseisaukseen ja valoon?  Joka tapauksessa viimeisessä ja ensimmäisessä tarinassa on keskinäistä kohtaavuutta. Lukija joutuu pohtimaan lukemaansa, mutta Saunders ei painosta tai saarnaa.  Joistakin kokoelman novelleista pidin paljonkin, mutta kokonaisuudesta  olisin halunnut pitää enemmän kuin pidin.

George Saunders  Joulukuun kymmenes

Alkuteos Tenth of December
 Suomentaja Markku Päkkilä 
Siltala 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Saundersia on luettu vähän blogeissa, mutta laitan linkin Ompun tekstiin, sillä hän nautti kirjan lukemisesta. Ja Rakkaus on koira helvetistä  ihastui myös tähän kirjaan.

Elämässä ihmiset kohtaavat, juttelevat, kiistelevät ja riitelevät tajuamatta puhuvansa toisilleen kaukaa, kukin omasta tornistaan, jotka on pystytetty eri kohtiin ajassa.

Tshekkisyntyinen Milan Kundera (s. 1929) on asunut Ranskassa viimeiset 40 vuotta ja kirjoittaa nykyisin ranskaksi. Merkityksettömyyden juhla on enemmän pitkä novelli kuin romaani, vain hieman yli sata sivua.

Totta kai olen asenteellinen tarttuessani Kunderan kirjaan. En ole aikoihin lukenut hänen kirjoja ja en tiedä, miten kirjailija vastaa odotuksiini. Olemisen sietämätön keveys on parhaimpia lukemiani kirjoja. Tietoisesti en odota tältä kirjalta juonta tai vahvoja henkilöhahmoja, vaan paremminkin olen asennoitunut eksistentialistiseen pohdintaan, seksuaaliseen lataukseen ja esseen ja proosan hybridiin.

Merkityksettömyyden juhla on pienoisromaani, joka on älyllinen ja ajaton essee ystävyydestä. Tapahtumien miljöö on kerroksellinen Pariisi ja Luxembourgin puisto, josta käväistään juhlissa palaten puistoon, kepeyden tyyssijaan.  Keskeiset henkilöt ovat ystävykset Alain, Caliban, Charles ja Ramon, joiden hetkiä seuraamme.  Merkityksettömyyden juhla alkaa keskeisten henkilöiden esittelyllä, nämä esittelyt ovat tuokiokuvia, fragmentaarisia kohtaamisia. Lukijaa pääsee seuraamaan ystävysten tapaamisia, keskusteluita ja henkilöhistoriallisia ripotteluja. Kundera on nimennyt ensimmäisen luvun nimellä Sankarit esittäytyvät.

 Oli kesäkuu, aamuaurinko kurkisti pilvien takaa ja Alain asteli hitaasti eräällä Pariisin kadulla. Alan pohtii naisen seksuaalisuuta, viehätysvoiman eri aspekteja ja navallisuutta. 

Toisaalla Ramon seisoo Luxemburgin puiston kyljessä olevan museon edessä, missä oli ollut jo kuukauden ajan näytteillä Chagallin maalauksia. Samaan aikaan, kun Ramon jättää menemättä näyttelyyn, D’Ardelo astuu odotushuoneeseen lääkärin vastaanotolla. Kohta Ramon tapaa entisen työtoverinsa ja käy tämän kanssa oudon sananvaihdon. Herra D’Ardelo aikoo juhlia syntymäpäivänään, mutta myös pian lähestyvää kuolemaansa. D’Ardelo saa kuulla lääkäriltään, että hänen syöpänsä on taltutettu, mutta mitä hän tekee?  D’Ardelo ei ymmärrä itsekään omaa käytöstään, koska pian tavattuaan työtoverinsa Ramonin hän kertookin olevansa kuolemaisillaan. Hän pitääkin roolistaan kiinni huojentuneena ja pettyneenä. D’Ardelo tuntuu olevan vieras muillekin keskeisille henkilöille, ulkopuolinen, ei niin pidetty edes.

Ramonin ja Charlesin keskustelussa lähestytään aikaperspektiiviä:

Aika rientää. sen ansiosta me olemme aluksi elossa, toisin sanoen syytettyjä ja tuomittuja. Sitten me kuolemme, mutta pysymme vielä muutaman vuoden niiden  seurassa jotka tunsivat meidät. Varsin pian tapahtuu kuitenkin toinen muutos: kuolleista tulee vanhoja kuolleita, kukaan ei enää muista heitä ja he häviävät tyhjyyteen; ainoastaan muutamat, hyvin harvat, jättävät nimensä ihmisten mieliin, mutta vailla minkäänlaista autenttista todistusta, ilman ainuttakaan aitoa muistoa he muuttuvat marioneteiksi.

Merkityksettömyyden juhla on pureva, itsetietoinen ja terävä pariisilainen ajankuva. Merkityksettömyyden juhla jää etäälle Olemisen sietämättömästä keveydestä tai Naurun ja unohduksen kirjasta.  Silti teksti on hyvin kunderamaista, jossa hän tuosta noin vain lyöttäytyy Stalinin ja hänen kumppaniensa painajaismaiseen yölliseen illallispöytään peltopyineen.  Samalla tavalla keskeisten hahmojen tarinoiden aikatasot sivuavat mennyttä. Äidit ja äidin hylkäämä lapsuus takeltelevat yhä Alainin mielessä. Ja naiset, alati vaihtuvat naiset poistamassa ikävystymistä.. Kun tärkeinkin patsas muuttuu monumentiksi, massaksi muiden joukossa. Kun Edelfelt, de Beauvoir, Sartre ja Hemingway korvautuvat elävillä istuskelijoilla. Sinulla? Jokainen meistä etsii vapauden ja elämänjanon kaupunkia, jossa meitä suurempi on kulkenut, penkkiä jolla istunut, kahvilaa, jossa lipittänyt jotain. Illuusiota.

Merkityksettömyys, ystäväni, olemassaolon ydin. Se on luonamme aina ja joka paikassa. Sielläkin, missä sitä ei haluta nähdä: kauhuissa, verisissä taisteluissa, pahimmissa onnettomuuksissa. Usein tarvitaan rohkeutta, jotta sen pystyisi näkemään järkyttävimmissäkin tilanteissa ja sitä voisi kutsua nimeltä. mutta kyse ei ole ainoastaan sen tunnistamisesta, sillä merkitsevyyttä täytyy myös rakastaa, sitä on opittava rakastamaan.

En osaa olla ottamatta huomioon, että monet Kunderan edellisistä teoksista ovat ilmestyneet Aikamme kertojissa. Merkityksellistä tai ei, niin sen me näemme aikanaan. Muutaman lukukerran jälkeen viehätyin tästä teoksesta, sillä tämä teos on huomattavan monitahoisampi kuin sivumäärä antaa olettaa.

Milan Kundera Merkityksettömyyden juhla

Suomentaja Ville Keynäs.

La fête de l'insignifiance

Siltala 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Merkityksettömyyden juhla  on luettu mm. blogeissa Omppu, Kirjapolkuni ja Mari A.