tiistai 30. syyskuuta 2014

Kirjaostoksilla-haaste




MarikaOksa innosti minut osallistumaan vastusmattomaan Kirjaostoksilla haasteeseen. Lähtiessäni haasteeseen mukaan, olin hieman kitkerä uuden läppärini kanssa. Windows 8 onnistui koettelemaan hermojani.

1.9-30.9 välisenä aikana hankin joitakin kirjoja Kontulan antikvariaatista, Hakaniemen antikvariaateista jne. Tuohon kuvapinoon kertyi myös kaksi lahjakirjaa tekijältä. Onnekseni listan kirjat eivät kartuta kaikilta osin lukujonoani, sillä osan olen lukenut jo. Hankinnat ovat tarpeellisiksi todettuja. Paikkailen viime vuosien puutteita.
Syys- ja lokakuuta voi pitää melko aktiivisena hankintakausina. Hankin kirjoja aika paljon, mutta kirjahyllyyn jäävä kirja kulkee armottoman seulan kanssa. Karsastan messujen tungoksia ja messulisiä, en oikeastaan kaipaa mitään tietokirjaa tällä hetkellä ja romskuni saan helpommin ruuhkia vältellen. Ystäväni nuuhkii kyllä messuilla antaumuksella minunkin puutteeni..., olen siis delegoinut ruuhkat ja jonottamiset toiselle. Eilen Hulluruohola läpäisi seulani ja sai pysyvän paikan.

Syyskuun hankintani

1.     Robert Galbraith Käen kutsu

2.     Victoria Hislop Elämänlanka

3.     John Irving Vapauttakaa karhut

4.     Orhan Pamuk Viattomuuden museo

5.     Orhan Pamuk Nimeni on punainen

6.     Lena Muhina Piirityspäiväkirja

7.     John Boyne Leijuva poika

8.     Michael Gruber Luiden laakso

9.     Sara Gruen Vettä elefanteille

10.  Sinikka Piippo Puhdasta ravintoa
     11.  Sinikka Piippo Suomalaiset marjat

 

Pistäydyin 26.9.  Akateemiseen ja napsin mukaani Haruki Murakamin uusimman tarjouksesta. Ja sain lahjaksi vielä yhden tekijänkappaleenkin. Tein vielä toisen kierroksen Helsingissä ja piskuisessa Porvoossa, jolloin mukaani kertyi.


 


 

1.     Robert Galbraith Silkkiäistoukka

2.     Italo Calvino Näkymättömät kaupungit

3.     E. L Doctorow Kuikkajärvi

4.     Don LeLillo Omegapiste

5.     Kazuo Ishiguro Ole luonani aina

6.     Kaija Kettu Kätilö

7.     Torgny Lindgren Akvaviitti

8.     Tatiana de Rosnay Mokka

9.     Sinikka Piippo Mielen ruokaa

 

maanantai 29. syyskuuta 2014

Kun kirjasta pitää... Hulluruohola





On hyvä, ettei ihminen osaa ennustaa tulevia – mitä hän niillä tiedoilla tekisi? Eihän hän ymmärrä edes omaa menneisyyttään.
Lintunen on kirjailija, koulutukseltaan musiikin maisteri. Hänen runojaan ja novellejaan on ilmestynyt antologioissa ja kirjallisuuslehdissä englanniksi, ruotsiksi, unkariksi, udmurtiksi ja hollanniksi. Kirjoitan tästä kirjasta ehkä laajemmin kuin yleensä, mutta en spoilaa eli voit lukea tekstin rauhassa.

Hulluruohola on hyvin erilainen kuin mikään tänä vuonna lukemani. Se tempaa heti mukaansa, kirjan ote säilyy viimeiseen lauseeseen, paikka paikoin tilanteet latautuvat trillerimäisiin tunnetiloihin. Toisena hetkenä Lintunen saa lukijan hymyilemään. Toisin kuin monet viimeksi lukemani, niin tämä kirja päästää hyvin liki. Hulluruohola kertoo elämän hauraudesta, ihmisen särkyvyydestä, yksinäisyydestä, erilaisista ihmisistä, menetyksistä, toisen kunnioittamisesta ja rakkaudestakin. Nämä ihmiset ovat niin originelleja, että heille ei tunnu löytyvän yhteiskunnasta paikkaa…

Sara Järä palaa Helsinkiin vuosien jälkeen, harhailtuaan pitkin maailmaa. Sara on menettänyt niin isänsä kuin äitinsä. Valmistuttuaan luokanopettajaksi hän ajautui sijaisuudesta toiseen ennen kuin lähti maailmalle reppumatkalle. Ajelehtimisen jälkeen nelikymppinen Sara Järä palaa Intiasta kotiinsa. Muutamaa tuntia myöhemmin isoisän autonkuljettaja Ahlström noutaa Saran keskellä yötä lumimyrskyssä automatkalle kohti tuntematonta määränpäätä.

Nuorena olin yrittänyt turhaan murtaa edes muutamaksi sekunniksi tuon opetellun, uskollisen palvelijan ilmeettömyyden. Myöhemmin päättelin että mies oli omaksunut luonnottoman viileytensä vanhoja epookkielokuvia ja brittisarjoja katsomalla.

JanneJärälle kukaan ei sano ei, ei edes keskellä yötä. Isoisä on tulossa hyvän ystävänsä, Urho Selanderin hautajaisista. Miehet olivat tutustuneet rintamalla ja näiden ystävyyttä mikään ei ollut horjuttanut vuosikymmenten kuluessa. Isoisän mielestä Saran kelvoton kulkurinelämä oli saavuttanut päätepisteensä. Aikuisen ihmisen on aika löytää vastuunsa. Sara oli viisitoistavuotias Ahlströmin astuessa isoisän palvelukseen. Uskollinen Ahlström on hahmo, joka on kuin ilmetty Reginald Jeeves.

”Janne Järä, syntynyt vuonna 1924.” Niin olen esitellyt itseni aina, olipa vastassani kirvesmies tai maaherra. Nimi ja syntymävuosi ovat yhtä kuin mies ja hänen historiansa.

Yöllinenajomatka päätyy autioituneen Riihen koulun pihaan. Erilaisten muistikuvien kautta yölliset tapahtumat muistuvat Saran mieleen ja uusi ohjeistettu elämä käynnistyy. Muistilappu kertoo Ahlströmin tuovan loput tavarat ja saapuvat sähköpostit valmistavat arkeen. Eelis Selander psykiatrian erikoislääkäri, edesmenneen Selanderin pojanpoika, kirjoittaa Tukholmasta ohjaavia viestejä, joilla Sara pystyy ottamaan paikan haltuunsa. Riihi sijaitsee jossain itärajan syrjäkylässä, josta on lyhyempi matka Venäjälle kuin johonkin suomalaiseen kaupunkiin.


On olemassa ryhmä ihmisiä, joita lähetetään aivan turhaan psykiatrisiin tutkimuksiin. Heitä ei voi nimittää mielenterveyspotilaiksi. Nämä erityistapaukset ovat todellisia väliinputoajia.


TästäRiihen kylän koulusta on tulossa asuinsija ihmisille, jotka ovat psykiatrisen hoidon ulottumattomissa. Sara toimii paikan toiminnanjohtajana taloudesta ja ruokahuollosta vastaava Tyyne Komulainen apunaan. Aluksi holhokkeja on saapumassa kolme. Riihi on mielenkiintoinen paikka, sillä sinne ei ole linja-autoyhteyttä, taksikyydit eivät välity eteenpäin, joten paikka on tarpeeksi etäällä kaikesta.

Delhin jälkeen ihmisen on hyvä oppia kuulemaan putoavan lumihiutaleen ääni.

Tekstit koostuvat Saran ajatuksista, Selanderin sähköposteista, isoisän mietteistä sekä taloudenhoitaja Tyyne Komulaisen kirjeistä. Nämä eri tekstit on tehty eri fontein erillisiksi. Silti lopputulos on hyvin yhtenäinen proosateksti.


Hulluruoholassa opin, että tärkeintä on löytää itselleen suoja. Muuten kylmettyy kuoliaaksi.


Sara joutuu miettimään, miten ihminen, joka on kasannut itsensä pienistä pirstaleista, voisi pitää huolen muista? Ihminen, joka ei kykenisi elämään pitkiä aikoja lähekkäin toisten ihmisten kanssa. Paavo Grön viljelee, hän saa kellarin kuhisemaan hulluruohoviljelmää. Pulleanoloinen hyönteis- ja eläintieteen ylioppilas Itkonen ja miehiä karttava Selma Hillo täydentävät Riihen asukaskuntaa sekä myöhemmin joukkioon liittyy vielä Matias Pohjola. Ihmissuhdekudelma on kuvaamaani laajempi tai  suppeampi…


Maaliskuinen yö tuoksui vaniljaiselta lumisulalta ja havumetsältä, jossa virtaili jo päivänlämmittämä pihka. Kalpeaa taivaanrantaa halkoi salamanvihreä viiru. Maaliskuun kuulaus oli toisenlaista kuin huhtikuun valo. Siinä oli vielä mukana talven jähmeys. Myös nimeämätön haikeus. …. Äiti kuoli maaliskuisena yönä.

Pidin todella Lintusen tekstistä, erityisesti sen selkeydestä. Pidin Lintusen tavasta hahmottaa luontoa. Lintusen tekstissä luontokuvaus ei ole täyte, vaan yhtä tekstin kanssa. Tarinan moniulotteisuus, kerrostuneet roolit valloittivat minut. Esimerkiksi sivulla 246 on dialogi, jota en voi lainata tähän, mutta se on vaikuttava. Pidin todella todella tästä kirjasta.

Kirjan ulkoasu on Mika Wistin tekemä. Vanha, patinoitunut Daturan koristama ulkoasu on ihastuttava. Valitsin kirjan luettavaksi ensisijaisesti nimen perusteella, mutta myös takakannen tekstin vetosi minuun. Tämä on kirja, jonka haluan lukea vielä uudelleen. Minun oli vaikea blogata tästä, päästää irti. Ellen olisi pyytänyt tätä kustantajalta, niin olisin saattanut pitää ajatukseni itselläni.


Maritta Lintula Hulluruohola

Wsoy 2014. Arvostelukappale. Kiitollisena.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Helmi Kekkonen Suojaton


Helmi Kekkonen on helsinkiläinen vuonna 1982 syntynyt kirjailija ja toimittaja. Hänen aiemmat teoksensa ovat novellikokoelma Kotiin (Avain 2009) ja romaani Valinta (Avain 2011). Kekkonen on valmistunut filosofian maisteriksi Turun yliopistosta, jossa hän on opiskellut yleistä kirjallisuustiedettä ja luovaa kirjoittamista

Helmi Kekkonen kolmas teos Suojaton kertoo hienovireisen tarinan tytöstä Isasta, jota ympäröi hiljainen, sanaton maailma. Suojaton on pienoisromaani, joka on valtavan paljon sivumääräänsä suurempi. Luin Suojattoman syksyn pimenevässä illassa kuistilla ja usvan peittämässä aamussa, johon viipyilevä ja hyvästelevä tarina limittyy täydellisesti yhteen.
Sinun kasvoissasi oli naarmuja kun tulit, kätesi ja vaatteesi olivat mutaiset. Ajattelimme että ehkä... ymmärrät varmaan.. tähän numeroon voit soittaa jos muistat jotain.

Tarinan keskiössä on pieni perhe ja sen jäsenet Isa, äiti Hannele, isä Tomas ja isoveli Kai. Näkökulma on Isan ja Hannelen. Kirjassa aikatasoja on mennyt ja nykyhetki. Aluksi Isalla virtasi sanoja, mutta niiden virta tyrehtyi muutamiin. Isa elää paineiden alla, sillä pienestä tytöstä nuoreen naiseen häneltä on odotettu normaaliksi, muiden kaltaiseksi muuttumista. Hänet voidaan hyväksyä vain muiden viitoittamassa ja luomassa maailmassa.

Muistakaa että puhe on vain yksi osa kommunikaatiota. Antakaa tyttärenne piirtää ja leikkiä, ilmaista itseään, tanssia, kuunnella ja soittaa musiikkia. Katsokaa häntä aina silmiin kun puhutte hänelle, käyttäkää yksinkertaisia ja selkeitä lauseita. Älkää sanoko sellaista mitä ette tarkoita. Teillä on älykäs tytär, nauttikaa siitä, hänen seurastaan.


Isa on lääkäreiden mukaan normaali ja älykäs, mutta häneen ei saa yhteyttä. Vanhemmille korostetaan, että jokainen lapsi kehittyy omassa tahdissaan, jokaisella lapsella on erilainen temperamentti. Miten se vaikuttaa perheenjäseniin, että yksi käyttäytyy eri tavoin, on erilainen? Miten Hannele ja Tomas osaavat huomioida Kain, että he eivät laiminlyö poikaa? Isan hiljaisuus vie kaiken tilan. Isa kavahtaa kosketusta. Isa ajautuu kierteeseen, pinnan alle, joka vie mennessään aina pohjaan saakka.

- Isa ei ole enää mikään lapsi, ei ole ollut pitkään aikaan.


- Mitä sinä tarkoitat?


- Kyllä te tiedätte. Ei tästä tuppukylästä yksinäisiä miehiä puutu. Karhuja saatana.


Kain sanat tuntuvat lyönneiltä Hannelen kasvoja vasten. Kaikki ne mustelmat ja myöhäiset illat, Isan vaatteisiin tarttuneet tunkkaiset hajut. Millainen äiti hän oikein on? Isa on vielä lapsi, vasta seitsemäntoista.


Helmi Kekkosen kirja on kaunis, runollinen kertomus, mutta paikoin tunsin, että jäin lukijana ulkopuoliseksi. Tekstin unenomaisuus ja salaperäisyys kulkee ymmärrettävyyden rajapinnoilla. Suojaton on luettu monissa blogeissa, siitä on pidetty, mutta sen salaperäisyys nousee esiin monissa teksteissä. Kuinka tarinan tulisi avautua lukijalle? Ymmärsinkö tarinan oikein? Luin kirjan hitaasti ja tunsin silti itseni epävarmaksi. Kirja on luettava keskittyen eli sitä ei voi lukea tauoilla tai pieninä paloina. Suojaton on tarpeeksi laaja, en kaivannut enempää, mutta mitään ei ollut ylikään. Kaunis, paikoin raadollinen tarina tulee kerrottua. Suojaton on sävyiltään tumma, karhea ja melankolinen. Perheeseen takertuvana tarina on hyvin suljettu. Kirjan kansi on kaunis ja se yhtyy tekstiin saumattomasti.


Helmi Kekkonen Suojaton
Siltala 2014. Arvostelukappale. Kiitoksin.


Suojattoman ovat lukeneeet myös


Mari A.

Kirjojen kamari

perjantai 26. syyskuuta 2014

Ranskalainen viikonloppu Sagan & Duras





Minua ajaa takaa uusi tunne, katkera ja suloinen, ja vain epäröiden annan sille kauniin, vakavan nimen ikävän.

Françoise Sagan (1935) oli ranskalainen kirjailija. Hän kirjoitti yli 40 romaania ja näytelmää. Näin joitakin Saganin kirjoja blogeissa ja sain idean lukea itsekin näitä uudelleen. Luin tämän ensimmäisen kerran joskus lukiossa. Tämä lukemani kirja on vuodelta 2001 6. painos. Kirjani on täysin moitteettomassa kunnossa ja lienee ainoa Saganeista, joka on näin uusi. Omistan kaiken kaikkiaan seuraavat Saganit: Ihmeelliset pilvet (1961), Muuan hymy (4. p. 1963), Myrskyn silmässä (1984), Pidättekö Bramsista.. (3. 1965), Rakastaja (1982), Sekainen vuode (1979), Sydämen vartija 1968), Tappion hetki (2. p. 1966), Tervetuloa, hellyys 1983), Tervetuloa, ikävä (6.p. 2001), Varjoa vajaat (1957) sekä Vieraat kasvot (1975). Kaikki olen lukenut, en tiedä puuttuuko suomennoksia. Teoksen ranskankielinen nimi on Bonjour Tristesse (1954). En mainitse tässä kääntäjää, sillä käännettyhän tämä kirja on, senhän ymmärtää nimestä ja tekstistä. Wikipediaa tutkimalla selviää, että pseudonyymi ei avaa mitään. Kirja lienee suomennettu ruotsin kielestä, vaikka siitä ei ole mainintaa.


Aikoinaan Françoise Sagan herätti kohua 1954 ilmestyneellä esikoisteoksellaan Tervetuloa, ikävä, jonka hän oli kirjoittanut 18-vuotiaana. Kirja kohahdutti eroottisilla kuvauksilla. Tervetuloa ikävä tunnetaan myös Otto Premingerin ohjaamana amerikkalaisena filmiversiona.


Tervetuloa, ikävän  voisi luonnehtia useammalla termillä: eroottinen kirja, esikoisteos, nuoren naisen kehitysromaani, rakkausromaani, psykologinen romaani jne. Teemana kirjassa on leski-isän ja tyttären suhde, eräänlainen kolmiodraama sekä juonittelu. Teoksen päähahmot ovat Cécile, Anne ja Raymond. Tervetuloa, ikävä tapahtuu kesässä 1960-luvulla Välimeren auringon lämmössä ja sinisenä kimmeltävän meren sylissä. Cécile ja Raymond viettävät huoletonta kesää vuokrahuvilallaan. Cecile viettää aikaa myös ikäisensä Cyrilin kanssa ja käy purjehtimassa. Tuona kesänä Cecile on 17-vuotias, isä neljäkymmenvuotias ja ollut viisitoista vuotta leskenä. Raymond tulee huvilalle nuoren Elsan kanssa, mutta huvilalle ilmestyy pian myös toinen nainen. Anne Larsen on Cecilen edesmenneen äidin ystävätär. Anne yrittää saada ryhdikkyyttä, joutenoloiseen ja ajelehtivaan joukkioonsa. Cecile on tottunut isän vaihtuviin naisystäviin. Isän ja tyttären suhde on vapaamuotoinen, isä ei ole tiukka kasvattaja. Suhteen tasapainoisuus on saanut kritiikkiä vuosien aikana, isän heppoinen rooli, kasvattajana ja ohjaajana kuin kaverina.

Sitä paitsi tunnustin auliisti että kuukauden päästä käsitykseni saattaisivat jo olla toiset, sillä mielipiteeni eivät koskaan olleet pitkäaikaisia. Kuinka olisinkaan voinut olla suuri ja luja luonne.
Tervetuloa, ikävässä on läsnä ranskalainen kepeys, elämänjano ja kaikki rakkauden tunnetilat läsnä. Cécile puuttuu ihmisten tunteisiin ja ohjailee tapahtumia. Hän karkottaa yhden ihmisen pois peruuttamattomasti. Jos kirjaa pitäisi verrata johonkin toiseen kirjaan, niin etsisin vertailuja Saganin muista teoksista tai Simone de Beauvoirista. Tervetuloa, ikävä on hieno kirja, jonka tarina ei ole ajan patinoima tai kulunut.

Françoise Sagan Tervetuloa, ikävä
Tammi 6.p.2001.Kotikirjasto.


Tervetuloa, ikävän ovat lukeneet myös Luettua elämää
Orfeuksen kääntöpiirissä
Kirjainten virrassa









Françoise Sagan Muuan hymy


Alkuperäisteos on Un certain sourire ilmestyi vuonna 1956. Kirjan on suomentanut Satu Waltari.

Muuan hymy kertoo nuoresta opiskelijatytöstä ja elämästä Pariisissa. Dominique seurustelee kaltaisensa opiskelijapojan kanssa. Miljöönä on Sorbonnen yliopisto ja 1950-luvun alku. He käyvät luennoilla, istuvat katukahviloissa, käyvät elokuvissa Champs-Elyséen varrella, lukevat Sartrea ja Proustia ja valmentautuvat tutkintoihin. Bertrand on lojaali kumppani, mutta tylsä, mutta eräänä päivänä Dominique tapaa pojan enon.
Hänessä olin oppinut tuntemaan oman ruumiini tuoksun. Juuri toisten ruumiissa aina löytää omansa, oman pituutensa, oman tuoksunsa, aluksi epäluuloisesti, sitten hyväksyen.

Luc on kumpaakin huomattavasti vanhempi ja vahvasti varattu. Luc on jotain kiellettyä, kiehtovaa ja kokeilemisen arvoista. Dominique, Bertrand, Luc sekä Françoise tapaavat toisiaan ja viettävät yhdessäkin aikaa. Mutta sitten Dominique ja Luc viettävät muutaman viikon rannikolla Rivieran loistohotellissa. Lucilla ei ole aikomustakaan hylätä kumppaniaan Françoisea. Luc ei koe suhdetta mullistavana, vaikka Dominique kokee suhteen, voimakkaammin.

Sanani keskeytyivät, sillä Luc oli pannut soimaan levyn, jota soitettiin Rivieralla, ja samassa kaikki palautui mieleeni. Hän ei kääntynyt. Hetken ajan tunsin ajatusteni lopullisesti sekaantuvan, tämä pariskunta, tämä musiikki, Françoisen suvaitsevaisuus, joka ei ollut sitä miltä se vaikutti, Lucin sentimentaalisuus, joka sekään ei ollut sitä miltä se vaikutti, lyhyesti sanottuna koko hoito sekoitti minua.


Muuan hymy
on hyvin ranskalainen, kepeä ja aito. Sentimentaalisuutta ei ole, mutta elämisen ja olemassaolon etsintää ja hienovireistä elämänjanoa on yllin kyllin. Kevyin tie olisi lähteä ruotimaan nuoren tytön ja vanhemman miehen hurmaa. Se olisi liian kevyt ja oikoinen ratkaisu, mutta kivikkoon karahtava. Sisältöä olisi analysoitava eksistentialismin kautta. Saganin kieli on niukkaa, mutta terävää, psykologisen viiltävää.


Kuten yleensäkin, niin Saganin hahmot ovat vapaita, huolettomia ja hyväosaisia elämännautiskelijoita. Ei ole väärin sanoa, että Sagan kirjoitti elämäntyylistä, jonka tunsi, sillä hänhän itki mieluummin Jaguarissa kuin bussissa. Hän oli boheemi ja naisten vapauttaja monin tavoin. Hänen teksteissä tulee mieleen niin Simone de Beauvoir kuin Marguerite Duras. Olisi kohtuutonta lukea hänen tekstejään sijoittamatta niitä niiden omaan aikakehykseen. Ihailen Saganin suorasanaisuutta. Liian paljon ja liian usein karahdamme unenomaisuuteen ja jätämme lukijan arvattavaksi liian paljon.

Jokainen tietää, kuinka kiva on tehdä lukilistoja (TBR). Lähestynkin nyt aihetta eri tavoin. Entä, jos miettisin, mitä kirjoja olisi kiva lukea uudelleen. Eli haen sitä tunnetta, jonka koin lukiessani kirjan aikoja sitten. Kun mietin, että näinkö tämä kirja meni tai luen korvat punaisina, että tämähän on hurjaa tekstiä. Viime vuosina olen lukenut uudelleen mm. Simone de Beauvoirin Murtuneen naisen ja Hessen Arosuden. Kumpikin häkellytti minut eri tavoin. Nyt luin muutaman Saganin ja ehkä luen parikin lisää tähän samaan postaukseen.

Mitä muuta voisi lukea uudelleen? En tarkoita nyt esimerkiksi klassikkoja, Keltaisen kirjaston kirjoja, jotka maksavat antikvariaateissa noin 30-40 euroa. Tarkoitan kirjoja, joista ei henno luopua, vaikka niillä ei juuri ole jälleenmyyntiarvoa. Perkaan vähän väliä kirjojani vähemmäksi. Olen miettinyt, että nämä pitäisi lukea uudelleen: Barbara Gordonin Tanssin niin nopeasti kuin voin, Philippa Carr Pyhän Brunon ihme, C.C. Bergius Medaljonki, Anne Redmon Musiikki ja hiljaisuus, Christa Wolf Erään naisen elämä eli kirjoja, jotka huutavat kirjahyllyssä, että lue minut. Tuo on hyvin sekalainen joukkio, yhdellä ei ainakaan ole kovin korkeakirjallista arvoa eli en muista siitä kuin valiumit. Redmonista en muista mitään muuta kuin sen kiehtovuuden. Wolfilla on joukon kovimmat kirjalliset arvot. Hyvin kepeitä ovat myös Pyhän Brunon ihme ja Medaljonki. Medaljonki oli ensimmäinen lukemani kirja, joka kulki kahdella eri aikatasolla.


Françoise Sagan Muuan hymy
Tammi Kurkisarja 4. p. 1963. Kotkirjasto

Muuan hymy on luettu myös Hyönteisdokumentissa.




Marguerite Duras (1914-1996) oli ranskalainen kirjailija, joka on myös käsikirjoittanut ja ohjannut elokuvia sekä kirjoittanut näytelmiä. Duras syntyi ja kasvoi ranskalaisten kolonialistien lapsena monikulttuurisissa oloissa Kambodžassa ja Annamissa (Etelä-Vietnamissa). Ylioppilaaksi tultuaan hän muutti Ranskaan opiskelemaan ja aloitti kirjailijauran. Duras on yksi sodanjälkeisen ranskalaisen kirjallisuuden tunnetuimpia hahmoja. Alkupeäisteos Le ravissement de Lol V. Stein ilmestyi vuonna 1964. Kirjan on suomentanut Annikki Suni.

Olen lukenut tämän kirjan aiemminkin, mutta kirjoitetaan se nyt blogiinkin. Kirja on kuvattu sen ainoassa oikeassa asussa.

Marguerite Duras on sanonut Lol V. Steinista:”…

...hän ei pysty miettimään, hän lakkasi elämästä ennen tietoista ajattelua, Siksi hän kai onkin minulle niin rakas, niin läheinen, en tiedä. Miettimisaikaa minä… epäilen, se pitkästyttää minua. Jos katsotte henkilöitäni – he elävät kaikki ennen miettimisaikaa, ainakin henkilöt, joita rakastan syvästi.

Lol V. Steinin elämä käynnistyy tanssiaisista S. Tahlassa. Lukijaa saa tietää taustaksi, että Lol tapasi Michael Richardsonin yhdeksäntoistavuotiaana. Pari oli aloittanut seurustelun, kihlautunut ja heidän aikeena oli avioitua syksyllä. T. Beachin kasinon, La Potinièren tassisalin yö muuttaa kaiken. Sinä yönä Lol Valerie Stein menettää komean rakastettunsa, näkee ja kokee jotain, jota hän ei unohda ikinä. Lol näkee ja tuntee hetken, kun muutos tapahtui Michaelissa, kun Michael etääntyi hänestä lopullisesti. Tatjana Karl seisoo Lolin tukena ja hänkin näkee kaiken. Kun Michaelia vanhempi nainen, Anne-Marie Stretter, astuu saliin jokin päättyy lopullisesti.

Kun Michael Richardson kääntyi Lolin puoleen ja pyysi tätä tanssiin viimeisen kerran heidän elämänsä aikana, Michael näytti kalvenneelta ja aina vain huolestuneemmalta, mistä hän tiesi miehen myös katsoneen naista, joka oli juuri tullut saliin.

Anne-Marie Stretter ja Michael Richardson olivat katselleet toisiaan pitkään ja vaitonaisina tietämättä mitä tehdä, miten päästä yöstä.

Tarinalla on kertoja, tarinaa ei kerro Lol tai Tatjana. Tarinaa kertoo ensimmäisen persoona minä, hän tuo reilusti esiin epävarmuutensa jo ensimmäiseltä sivulta lähtien. Noin puolivälissä kertoja paljastaa itsensä eli kertoo olevansa Tatjana Karlin rakastaja, Jacques Hold. Lukijalle kertoja aiheuttaa ongelmia, mihin voidaan uskoa, minkä kaiken Hold fabuloi, minkä hän olettaa, mistä hän tietää Lolin ajatukset? Lol pääsee ääneen dialogeissa. Todennäköisesti myös hylätyn tytön konteksti, että kaikki tuntevat Lolin hylättynä tyttönä, ei olekaan niin merkityksetön tekijä yhteisön kuvaajana. Kaikkitietävä kertoja on aina haasteellinen.

Lolin masennuksesta, niin sanottiin, näkyi silloin kärsimyksen merkkejä. Mutta mikä on kärsimys ilman aihetta.

Kymmenen vuoden kuluttua Lol, rouva Stein palaa takaisin S. Tahlaan. Hän on naimisissa, kolmen lapsen äiti. Hän tutustuu ympäristöön ja kävelee katuja loputtomasti. Onko hän unohtanut mitään? Miten syvältä rakkaus kuoli tuossa hetkessä? Miten lähentyvät muisto ja unohdus tai tavoittavatko ne toisiaan? Tahtoen tai tahtomattaan Lol jäljittää mennyttä, jakaa roolit ja ohjaa näytökset. En ole ainoa, jota toisinto vaivaa Lol - Jacques -Tatiana. Tanssisalin kukat korvautuvat ruispellolla.


Yhtä hitaasti kuin hetkeä aikaisemmin Tatjana kääntyi minua kohti. Minä kalpenin. Esirippu on noussut ja paljastanut Tatjana Karlin tuskan. Mutta kumma kyllä, hänen epäluulonsa ei heti kohdistu Loliin.

Lol V. Steinin elämä käsittelee nuoren naisen tunteita, nuoruutta, jätetyn traumaa, hylätyksi tulemista, nuoruuden intohimoa, pettymistä sekä arpien pysyvyyttä. Durasin teemana on usein rakkaus, intohimo, viha, petos. Dialogit kuljettavat tarinaa hänen kirjoissaan. Durasin tekstejä voi sanoa monimutkaisiksi ja moniulotteisiksi. Henkilökuvat jäävät etäisiksi tai vaillinaisiksi, mutta eivät vajavaisiksi. Hänen tyylistään joko pitää tai sitten ei pidä. Hänen ilmaisunsa on tarkoitushakuista ja antaa lukijalle eri tulkinnan mahdollisuuksia, sillä hän ei pureksi tekstiä lukijan puolesta. Lol jää eteeriseksi hahmoksi, joten voi aiheellisesti kysyä, onko Lolin hahmon kuvaus vaillinaisuutta vai kuvaako se särkyneen mielen maailman? Sisältö ja ilmaisu ovat yhtä tässä kirjassa eli ne kulkevat käsi kädessä. Lol V. Steinin elämä aukeaa aina palasen jokaisen lukukerran jälkeen. En tiedä, kumman rankkaan korkeammalle tämän vai Rakastajan. En tiedä edes, miksi valitsisin toisen toisen edelle.

Kirjaa lukiessa mielessäni pyöri Christa Wolfin kirja Erään naisen elämä, jossa kertoja kasaa Christa T.:n elämän. Se on hyvin fragmentaarinen eli pala palalta (muistoista, päiväkirjoista ja kuvitelmista) muotoutuva kuva naisesta, joka kuolee leukemiaan. Kuoleminen on sivuseikka, sillä se kerrotaan jo takakannessa. Olennaista on kertojan eli ystävän kokoama tarina. Minkälainen oli Christa T;n elämä, olemassaolo yhteiskunnan jäsenenä.

Pimeä oli tulossa, kun saavuin Hôtel des Boisiin. Lol oli tulossa ennen meitä. Hän nukkui ruispellossa, väsyneenä matkastamme.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Vera Vala Villa Sibyllan kirous & Rikoksen jäljillä koonti











Vera Vala on italiansuomalainen dekkarikirjailija, joka on asunut Italiassa 17 vuotta. Hän on opiskellut kieliä ja kirjallisuutta ja toiminut lentoemäntänä, kielten opettajana sekä kääntäjänä. Vapaa-aikanaan hän kokkaa italialaista ruokaa ja opiskelee muinaishistoriaa. Villa Sibyllan kirous on Arianna de Bellis sarjan kolmas osa. Aiemmat ovat Kuolema Sypressin varjossa (2012) ja Kosto ikuisessa kaupungissa (2013).

Roomaan sijoittuva Villa Sibyllan kirous vie lukijan asianajajaperheen ylelliseen huvilaan, jossa tehdään väkivaltainen ryöstöyritys. Villa Sibylla oli yksi niistä huviloista, jotka oli rakennettu vuosikymmeniä aikaisemmin Via Appia Antican arkeologisesti ainutkertaiseen ympäristöön. Uranainen Katia Levrini on saanut uhkauskirjeitä ja pelkää poikansa ja miehensä puolesta. Katia pyytää apua contessa Arianna de Bellisiltä, joka on nuori, kaunis leskinainen ja ryhtynyt yksityisetsiväksi menetettyään miehensä Giovannin. Arianna havaitsee Villa Sibyllaan saapuessaan sen yllä leijuvan uhan ilmapiirin.


Hän ajoi jalavien ja lehtosaarnien runsaiden lwvistöjen varjostamaa tietä, jonka merkitys Rooman ja idän kauppareittien yhdistäjän oli ansainnut sille nimityksen regina viarum, teiden kuningatar.

Uhkailijaa jäljittäessä Arianna törmää auringonkehrän symboliin, joka liittyy antiikin mithra-kulttiin. Luotettavasta lähteestä Arianna saa tietää, että Roomaan olisi perustettu oma mafia, Banda della Magliana. Miten paljon Katian kuolema, Legio Sacrorum ja Ariannen oma menneisyys risteävät? Miten Giulian ja Katian kuolemat liittyvät toisiinsa? Kuka on salaperäinen El Lobo? Miten hän liittyy Ariannan muistista kadonneeseen kolmeen vuoteen? Ja ennen kaikkea miten kehittyy Ariannen ja Bartolomeon rakkaussuhde? Ariannan ihmissuhteita käsitellään monella eri tasolla, mutta kaikkea ei avata vieläkään. Hänen elämänsä kolmeen mieheen kätkeytyy Arianneen yhdistyvä salaisuus.

Minä tulin varoittamaan sinua. Olen seurannut sinua. Tiedän, ettet muista kaikkea sitä, mitä sinulle tapahtui sen jälkeen, kun katosit Ecuadorissa yksitoista vuotta sitten. Sillä, mitä muistat ei ole merkitystä. Sinun on tärkeä tietää vain, että olet vaarassa.


Kirjassa on kaksi pääjuonta lukuisten sivujuonien lisäksi ja käänteitä varsin kiitettävästi, myös henkilögalleria on runsas. Legio Sacrorum –uskonjärjestö tuntuu hallitsevan ja johtavan suurta kansainvälistä toimintaa, missä ei kaihdeta mitään keinoja. Arianna ajautuu useaan vaaratilanteeseen, joihin ilmaantuu aina pelastaja.

Arianna käveli juudaksenpuiden kirkkaanvihreiden lehvistöjen varjostamalla kadulla. Puu oli saanut nimensä legendasta, jonka mukaan Juudas Iskariot oli valinnut puun hirttäytymiseen. Nimen kolkkoa alkuperää oli vaikea uskoa, kun puut kaunistivat Rooman katukuvaa vaaleanpunaisella kukinnollaan maaliskuusta toukokuuhun.

Rooma ja sen tarunomaisuus ikuisena kaupunkina ja ruoantuoksut välittyvät lukijalle asti. Tapahtumapaikat, katujen ja paikkojen nimet sekä italiankieliset lauseet tuovat Italian maun elävästi esiin. Kirjassa on myös paljon kasveja kuvittamassa tekstiä, mikä nyt innostaa tietenkin minut.

Villa Sibyllan kirous on perinteinen dekkari, jonka lukee mielellään. Kerronta on sujuvaa ja mukaansa tempaavaa. En pidä toiminnalla ja väkivallalla maustetuista kovaksikeitetyistä dekkareista. Henkilökohtaisesti minua häiritsivät repliikkiviivat eli lainausmerkit on lukijaystävällisempi valinta, mutta tämä lienee makuasia.

Epäröin hieman kirjailijan tuotantoon tutustumisen aloittamista Villa Sibyllan kirouksesta, sillä tein Mankellin kanssa virheen ja aloitin keskeltä. Henkilöhahmojen historia ei rakentunut kronologisesti. Tosin Kristina Ohlssonin ja Ann Cleevesin kohdalla tästä ei ollut haittaa. Tarinaan tiivistäminen loisi enemmän jännitteitä lukemiseen ja lopun selittelyä voisi ripotella matkan varrelle.

Villa Sibylla on oikein hyvä lukukokemus viihteellisten dekkarien genressä. Vera Vala on ehdottomasti hyvin vahva lisä suomeksi kirjoittaviin dekkarikirjailijoihin. Valan ulkosuomalaisuus ja Italia-aspekti on kiinnostava ja virkistävä yhdistelmä.


Vera Vala Villa Sibyllan kirous
Gummerus 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.


Tämä on luettu myös Kirsin kirjanurkassa

Lumiomenassa

Sinisen linnankirjastossa

Osallistun tällä Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste

Tässä myös haasteen koontini eli Villa Sibyllan kirous päättää tämän. Tämä lukuhaaste vaikutti helpolle, mutta jouduin vetämään rajoja siihen, mitä luin ja mitä kelpuutin mukaan. Eniten minua ilahdutti Flavian seikkailut eli Alan Bradley. Noudatin haasteen lukuviittoja eli minun ohjenuorana oli lukea fiktiivistä kirjallisuutta, joka käsittelee rikoksia, niiden tutkintaa, tutkijoita, rikollisia ja heidän motiivejaan.



Rikoksen hyllyllä oli mahtava haaste kesään. Kesäillat ja hyvä dekkari ovat täydellinen yhdistelmä. Luin touko-syyskuun aikana seuraavat kirjat.
Ursula Poznanski Sokeat linnut Mielenkiintoinen yhdistelmä somea (Facebook), murhia jne.
Mary Higgins Clark Kuin kaksi marjaa Olen lukenut aiemmatkin. Pidän vanhemmista enemmän.
Viveca Sten  Pinnan alla Pidin lukemastani.
Anna Lönnroth  Baselinvihreää Ekodekkari.
Kristine Olsson Paratiisiuhrit Pidän tekijän kirjoista.
Tarquin Hall Vish Puri Kohtalokkaan voikanan tapaus Hall on piristävän erilaista.
Gillian Flynn Paha paikka Tämän luin väärään aikaan. Olisin pitänyt enemmän, jos en olisi lukenut erästä Keltaisen kirjaston kirjaa juuri aiemmin. Olisin silloin antanut tälle kirjalle paremman mahdollisuuden.
Markus Ahonen  Jäljet Minulle tarjoutui tämän myötä mahdollisuus lukea ensimmäinen e-kirjani. Tämä on myös ainoa e-kirja, josta olen tehnyt blogitekstin.
Alan Bradley Piiraan makea maku Flavia valloitti minut. Haluan lukea koko sarjan.
Vera Vala Villa Sibyllan kirous Italia ja dekkari ovat vastustamaton yhdistelmä.

 Jätin joitakin luettuja kirjoja listaamatta, koska pitäydyin selvissä dekkareissa. Esimerkiksi tuo Olsson on vähän niin ja näin. Luin siis 11 dekkaria kesän aikana. En ole listannut tähän trillereitä.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Patricia Harnan Hope Riverin kätilö




Kovin kauan sitten elänyt tyttö katsoo suuren järvenselän yli. Syntymä ja kuolema, niin tiukasti yhteen punoutuneet. Rakkaus, syntymä, kuolema, minun trilogiani.

Yhdysvaltalainen Patricia Harman on koulutukseltaan kätilö. Hän on työskennellyt pitkään kätilönä ja nykyisin hän työskentelee  aviomiehensä kanssa perustamallaan naisten klinikalla Morgantownissa, Länsi-Virginiassa. Harman luennoi jatkuvasti naisten terveydestä ja hyvinvoinnista. Hope Riverin kätilö on Harmanin esikoisromaani. Hän on aikaisemmin kirjoittanut muistelmat The Blue Cotton Gown: A Midwife's Memoir (2009) ja Arms Wide Open: A Midwife's Journey (2012). Englanninkielinen alkuteos The Midwife of Hope River julkaistiin vuonna 2012. Kirjan on suomentanut Sari Karhulahti. Kirjan kieli on kaunista sen ankeinakin hetkinä.

Hope Riverin kätilö kertoo kätilön tarinan ja elämänmenosta 1930-luvun vaihteessa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Länsi-Virginian maaseudulle, Appalakeille. Kirjan kertoja on 36-vuotias Patience Murphy, joka on paennut menneisyyttään ja aloittanut uuden elämän pienessä Hope Riverin kaivoskylässä. Tänne hän oli tullut opettajansa, suojelijansa ja ystävänsä Sophie Kellyn kanssa, jolta hän peri myös nykyisen asumuksensa.

Perin tämän talon ja myös sitä ympäröivät maat rouva Kellyn poismenon jälkeen.

Blair Mountanin kaupungin tapahtumat Loganin piirikunnassa on asioita, joita ei ole nyt läsnä. On vain Patience Murphy, jonka lausuminen sujuu jo rutiinilla. Elizabeth Snyder on unohtunut jonnekin entiseen. Patience voisi kertoa, miten elämä loppuu vahingossa.  Nyt Patience Murphy tekee osaamaansa työtä ja on avuksi hädän hetkellä. Hän on kokenut elämässään monia menetyksiä ja uusia alkuja. Äidin kuoltua Patience päätyi Pyhän Marian Armontalon orpokodin kasvatiksi. Myöhemmin hän menetti kahden viikon sisällä melkein miehensä ja lapsensa. Lawrence kuoli Western Springsin junaonnettomuudessa matkalla pyytämään vanhempiensa suostumusta avioliitolle.

Olen esittänyt liian monia rooleja liian lyhyessä ajassa; minulla on ollut liian monia nimiä ja olen asunut liian monissa paikoissa.

Hope Riverin kätilön teemana on selviytyminen, yksilön voimavarojen löytyminen. Eläinlääkäri Daniel Hesterin ja Bitsy Proudfootin hahmot piirtyvät muita henkilöhahmoja selvimmin. Patiencen ja Bitsyn suhde ei ole ongelmaton, sillä se rikkoo sovinnaisuuden rajoja, perinteistä roolijakoja. Ihonväri säätelee ihmisten kanssakäymisiä. Kirjan ansiona on hyvin kulkeva tarina ja todentuntuisen ajankuvan välittyminen lukijalle. Toivo on Patiencen talismaani.  Synnytykset tapahtuvat kotioloissa askeettisissa olosuhteissa. Kiinnitin huomioita lääkintäkeinoihin ja kasvirohtoihin, joista kääntäjä oli selvinnyt hyvin, esimerkiksi synnytyksen jälkeisen verenvuodon hillitseminen hydrastisjuurella.

Minusta on tuntunut suurimman osan elämästäni, että näen unta. Herään silloin tällöin, toisinaan kuukausiksi, toisinaan minuuteiksi. Tänä yönä olen valveilla ja makaan sängyssä ja ajattelen viime aikojen tapahtumia ja ihmisiä, joiden elämät ovat kulkeneet ristiin minun elämäni kanssa kuin suonet vanhan naisen käsissä.

Hope Riverin kätilössä avautuu amerikkalaisen yhteiskunnan ja kätilön elämä 1930-luvun Yhdysvalloissa, jota värittää suuri lama, köyhyys ja puute, rotumellakat, kieltolaki, työtaistelut ja ay-liike sekä väkivaltaisena kuohuva rasismi. Elämän eri roolit ovat läsnä, sillä kuoleman vastapainona on elämä ja syntymisen ihme ja ankeuden vastapainona toivo.

Hope Riverin kätilö on elämänmakuinen lukuromaani. Avoin loppu on ehkä helpompi ratkaisu, sillä liian onnellisella karahtaa helposti chick litin partaalle. Enemmän lopussa kiteytyi kuitenkin toivo kuin lopun avoimuus, pakenemisen loppuminen. Patience voisi elää tässäkin ajassa, nainen jolla on elämän ohjaimet itsellä ja elämänrepussa menetyksiä toisenkin edestä. Kirjan ulkoasu on kaunis, Appalakkien häämöttäessä taustalla. Liitän mukaan myös yhden alkuperäisteoksen ulkoasuista.




Patricia Harnan Hope Riverin kätilö
Bazar 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Flavian seurassa jälleen Kuolema ei ole lasten leikkiä









Miten outoa olikaan, minä ajattelin, että meiltä ihmisiltä oli vienyt miljoonia vuosia kavuta ylös rämeestä ja silti me vain minuuttien kuluttua kuolemastamme laskettelimme iloisesti sinne takaisin.

Kanadalainen Alan Bradley (s. 1938) työskenteli Saskatchewanin yliopiston televisiotekniikan laitoksen johtajana 25 vuotta. Hän jäi varhaiseläkkeelle vuonna 1994 voidakseen keskittyä kirjailijan uraansa. Kuolema ei ole lasten leikkiä on toinen osa Flavia de Luce –dekkarisarjassa. Sarjan aloittaja Piiraan makea maku valloitti minut täysin. Flavian toimista on tekeillä tv-sarja. Hurmaava yksitoistavuotias Flavia de Luce ratkoo murhia 1950-luvun Englannin maaseutukartanossa. Teoksen on suomentanut Laura Beck. Alkuperäisteos The Weed That Strings The Hangman´s Bag ilmestyi vuonna 2010.

Flavian elämä ei ole paljon muuttunut Bishop’s Laceyn kylässä ja Buckshawin kartanossa, sillä sisaret pianoa soittava Ophelia ja kirjoja lukeva Daphne ovat yhtä miellyttäviä kuin aiemminkin. Postimerkeilleen omistautunut leski-isä on yhtä itsekeskeinen kuin ennenkin, eikä edes televisio ole ollut hänestä tarpeellinen rakkine. Isäkin on välillä voimaton topakan Flavian kanssa.

”Vai niin”, isä sanoi sallien itselleen puolen millimetrin levyisen hymyn. ”Ja sinä satuit olemaan paikalla autonkorjaajan taitoinesi.”

Ophelia toivottaa pikkusiskonsa tämän kotiin tullessa näin kauniisti tervetulleeksi: Ketään ei kiinnosta vähääkään mitä sinä teet. Olet kuin ei-toivottu koira. Jälleen vanha remmi on kasassa, sillä Flavia viilettää taas reippaasti uskollisella Gladys-polkupyörällään pitkin kylätienoita ja komisario Hewitt on yhtä avuton kuin viimeksikin. Flavia kuulee, näkee ja hoksaa kaiken, mutta hänhän on vain lapsi, kannattaako hänen huomioita ottaa vakavasti? Flaviaa ärsyttää suunnattomasti aikuisten vähättelevä asenne. En ole koskaan pitänyt nokkavista huomautuksista, varsinkaan jos niitä tekevät toiset, enkä totisesti ole antanut niille arvoa, jos joku aikuinen esittää niitä.

Flavian intohimona on yhä myrkyt ja mysteerien ratkaisu. Tar-siipi on hänen ikioma valtakunta, joka on nimetty Tarquin de Lucen mukaan, yhden äidin muinaisen enon mukaan, joka oli viettänyt suurimman osan elämäänsä kemianlaboratorioonsa sulkeutuneena. Flavia leikittelee myrkyillä, kasvien tieteellisillä nimillä ja kemian kaavoilla sekä tislaa, uuttaa, lämmittää bunsenlamppua. Hän tarkkailee ja tallentaa klik, klik tuokiot yksityiskohtaisesti mieleensä.

Itse asiassa olin jo alkanut tehdä muistiinpanoja pääteostani varten, jonka nimeksi tulisi De Luce: Hajoamisesta ja jossa kävisin askel askeleelta läpi ihmisruumiin hajoamisen vaiheet.

”Siunattu syanidi.
Näppärä arsenikki,
Sikin sokin
Soppaan vain.
Etsi esiin valvojaiskynttilät,
Kaiva käsiin arkunnaulat
Sillä Flavia de Lucea
ei kannata suututtaa!”

Bishop´s Laceyn kadulle sammuu läpikulkumatkalla olevan teatteriseurueen auto. Tietenkin Flavia kohtaa ensimmäisenä Rubertin ja tämän avustajan Niallan. Korvaukseksi auton korjaamisesta Rubert Porson valmistautuu näytökseen seurakuntatalolla. Surullisen päätöksen saava Porsonin nukketeatteriesitys johtaa Flavian murhamysteerin pariin eli mitä oikein tapahtui ja minkä vuoksi? Flavia tutustuu myös kotikylänsä salaisuuksiin, joista mieluummin vaiettaisiin. Mikä on totuus Robinista? Entä kuinka vieras on poikkeava kulkijakaan?

Me olimme nukkeja kaikki, nukkeja joita liikutteli Jumala – tai kohtalo – tai kemia – miksi sitä sitten halusikin kutsua, ja meidät vedettiin käteen kuin hansikkaat ja meitä ohjailivat maailman Rupert Porsonit ja Mutt Willmottit. Tai Ophelia ja Daphne de Lucet.

Kuolema ei ole lasten leikkiä saa hyvän mielen, sillä Flavia on uskomattoman ihana. Flavia on yksinäinen lapsi, jonka elämä ei tietenkään ole tusinatenavan elämää jossain lähiössä, sillä englantilainen maaseudun kartanomiljöö tarjoaa tarinalle erilaiset nostalgiset lavasteet. Harriet-äidin varhainen kuolema on jättänyt jälkensä Flaviaan, joka jopa miettii omaa syyllisyyttään äidin harha-askeleeseen vuorilla. Jotkut kohdat ovat varsin hurjia pikkutytölle, vaikka hän pääseekin pälkähästä esimerkiksi löytyessään hautaustoimistossa sepittämällä kauniin rukoushetken. Flaubertin Rouva Bovaryssa Flavia on kuitenkin pikkutyttö käsitteiden viidakossa.


Haluan jatkaa ehdottomasti Flavian seurassa, sillä valmiina sarja on kuusiosainen. En halua olla epäkohtelias, mutta hänen tarjoamaa suklaakonvehtia en pistäisi suuhuni. Vietin rentouttavan viikonlopun Flavian seurassa.


Alan Badley Kuolema ei ole lasten leikkiä
Bazar 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Osallistun tällä Rikoksen jäljillä-lukuhaasteeseen.

Maresi. Punaisen luostarin kronikoita



On myös vaikea tietää, mistä kertomus alkaa ja mihin se päättyy. Lopusta varsinkaan en tiedä missä se on. Mutta alku on helppo. Kaikki alkoi siitä, kun Jai tuli saarelle,

Maria Turtschaninoff (1977) on suomenruotsalainen kirjailija. Hän on koulutukseltaan filosofian maisteri ja työskentelee vapaana toimittajana ja asuu Karjaalla. Maresi Punaisen luostarin kronikoita on fantasiaromaani. Myös alkuperäisteos Maresi. Krönikor från Röda klostret ilmestyi 2014. Teoksen on käsikirjoituksesta suomentanut Marja Kyrö. Maria Turtschaninoffilta on ilmestynyt mm. nuortenromaanit Arra ja Anaché.

Maresi on lyyrisen kaunis kertomus, jonka intensiivinen kerronta tempaa lukijan heti mukaansa. Tarinan miljöö on naisten asuttama Menoksen luostarisaari.
Keväisin meillä on täällä yleensä kauniit ilmat. Syksyllä Alkuäiti harjaa hiuksiaan niin, että myrskyt piiskaavat saarta.

Tarinan miljöö on jossain kauan sitten vallinneessa muinaisajassa. Sijainnin tarkempaa määrittelyä ei tarvita. Saaren ainoa rakennus on punainen luostari, jossa asuu sisaria, eriasteisia noviiseja ja luostariyhteisön johtohahmona on Äiti. Saari on saanut nimensä ainakin verisimpukoiden punasta. Pyhä elämänveri ja sen sellainen, mutta niistä minulla ei vielä oikein ole mitään käsityksiä. Naiset selviävät omin avuin hyödyntäen saaren antimia, vihannestarhat ja oliivilehto antavat ravintoa. Vain saaren eläimissä on uroksia. Kalastajat käyvät rannassa tulematta maihin. Äiti maa, Alkuäiti on voimallinen kolmine kasvoineen. Hänessä on nuo kaikki: neito, äiti ja akka. Kevättähden herääminen, heräämisriitit, kuunkierrot, kuunkarkelot, tanssit maailman hedelmällisyydelle ovat läsnä. Kuunkarkelo vie meidät tervehtimään Alkuäitiä hänen omaan valtakuntaansa, missä hän tapaa meidät kaikkine kolmine kasvoineen, jotka ovat Neidon, Äidin ja Akan.

Kuunkarkelolla kunnioitamme Alkuäitiä, pääsemme häntä liki ja tanssimme maailman hedelmällisyydelle sekä elämän ja kuoleman rikkumattomalle yhteydelle. Miehet ovat pahuuden ja epätasapainon ilmentymiä, jotka luovat uhkaa. Saari on niin etäällä, että tunkeilijat eivät eksy tai löydä sinne. Kirjassa on paljon allegoriaa.

Luostari on turvapaikka, jossa jokainen elää omien taipumustensa mukaisesti. Maresi Enrentytär on tarinankertoja. Nuoressa Maresissa elää voimakas viehtymys kirjoihin, lukemiseen ja uuden oppimiseen. Tiedon talo on hänelle rakas.

”Kaikki tieto mitä te ja muut noviisit voitte viedä kotikonnuillenne on tärkeää.”
Mutta yhtä tärkeää on, että jotkut noviiseista jäävät tänne, eikö? Vaalivat tietoa ja opettavat uusia noviiseja”, sanoin.
”Aivan, sanoi sisar O. Hän katsoi minua vakavasti. ”Mutta on myös tärkeää, ettei Luostaria käytetä pakopaikkana maailmalta.

Kerran luostariin saapuu isänsä raivoa pakeneva nuori tyttö, Jai. Mariesi kuvaa uuden tytön tulon ja kertoo olevansa itse kolmentoista ja arvelee uuden tulokkaan pari vuotta vanhemmaksi.

Maresin teemana on ihmisen minuus, itsensä ja kutsumuksensa löytäminen, nuoren tytön kehityskertomus, henkinen naiseudellinen kasvu. Luostari olisi turvallinen satama ja sen luoma suoja on luja. Maailmaa ei voi sulkea pois, sillä opitun voi jakaa. Miten Maresi kokee osansa ja tarkoituksensa maailmassa?

Tieto on voimaa. Siksi on niin tärkeätä, että luostariin tulee noviiseja, jotka opittuaan kaiken mitä voimme heille tarjota, lähtevät tietoineen takaisin maailman. Erityisesti se koskee sisar Narin noviiseja, jotka vievät tiedon yrteistä ja lääkintätaidosta eteenpäin.

Kustantaja rinnastaa Maresin hieman tolkienilaisen fantasiamaailman kaltaiseksi eli tyttöjen oma Taru sormusten herrasta. En kuitenkaan koe tarinaa kovin tolkienilaiseksi. Enemmän tämä tuo mieleeni kirjan Clarissa Pinkola Estés Naiset jotka kulkevat susien kanssa eli alkukantaisen naisen. Turtschaninoffin taru on arkaaisen naisen voimatarina, naiseuden, tytön ja naisen tarina. Maaginen maailma on läsnä. Luostariyhteisöä enemmän minuun vetoaa saarimiljöö, mutta naisyhteisö ja feministisyys ei niinkään.

Tutustuin kirjaan Notkopeikon houkuttelevassa esittelyssä. Minua kiinnosti Notkopeikon teksti, sillä hän vertaa tätä Redwallin tarujen kerrontatyyliin. Redwallin taru on mahtava saaga, joten tuon takia minunkin oli suunnattava tuolle salaperäiselle luostarisaarelle Maresin matkaan. Fantasia on minulle genre muiden ohessa, ei ehkä ominta minua. Maresi ei ole seikkailufantasiaa, vaan filosofinen, sisällöllinen tarina, jonka lukee aikuinenkin, mutta Redwallin tarun tasolle on vielä matkaa.

Maria Turtschaninoff Maresi. Punaisen luostarin kronikoita.
Tammi 2014.

torstai 18. syyskuuta 2014

Sadonkorjuun arvonta tehty & Sarah Lotz Kolme


Puolisoni suoritti arvonnan ja tässä on tulos.

1. Hernan Rivera Letelier Elokuvankertoja 2012 Ahle

2. Leena Parkkinen Galtbystä länteen Teos 2014 Juha Mäntylä

3. Juha Ruusuvuori Koston enkeli WSOY 2014 Mirene

4. Kari Kovalainen Armoton taivas Gummerus 2014 Ilokseni

5. Clarice Lispector Passio Teos 2014


Kiitos osanotosta. Onnea voittajille.

Lähettäkää osoitteenne minulle:  arrhenia (at) gmail.com

Arvon uudelleen sunnuntaina 21.9 klo 20.00, jos en ole saanut yhteydenottoa.
 
Myös seuraava arvontani tulee toimimaan tällä samalla periaatteella eli esittelen vain kirjat, jotka todella arvon.








 Sarah Lotz Kolme





”Pyydämme kaikkia, jotka odottavat Go!Go! Airlinesin lentoa 277 Teneriffalta, tulemaan infopisteen luokse. Kiitos!” Eikös se ollut Stephenin lento? ajattelin ja tarkistin tiedon älypuhelimestani.

Olisi pitänyt tajuta tiskillä päivystävän finnisen teinin järkyttyneestä ilmeestä tai hänen vieressään seisovan turvamiehen kalvakkuudesta, että jotakin kamalaa oli tapahtunut, mutta siinä vaiheessa minä olin yksinomaan äreä.

”Mistä on kyse?” ärähdin.
Teini onnistui änkyttämään, että meidän pitäisi seurata häntä paikkaan jossa ”meille kerrottaisiin lisää tietoa”.

Sarah Lotz on eteläafrikkalainen käsikirjoittaja ja kirjailija, jolta on ilmestynyt muun muassa kauhuromaaneja. Kolme (The Three, 2014) on hänen kansainvälinen läpimurtonsa ja kirjasta tehdään myös tv-sarja. Kirjan on suomentanut J. Pekka Mäkelä. Kirjan musta ulkoasu on upea. Kannen alateksti on paljon lupaava: ”Joudut muistuttamaan itsellesi, että tarina on keksitty.”

Neljä lentokonetta putoaa ”mustana torstaina” 12. tammikuuta 2012 neljässä maanosassa: Japanissa, Portugalin rannikolla, Floridassa ja Etelä-Afrikassa. Henkiin jää kolme 6-7-vuotiasta lasta, yksi kustakin koneesta: Hiro, Jess ja Bobby. Lisäksi epäillään että neljäs, Kenneth, on kadonnut Kapkaupungin slummeihin. Maailman lentoliikenne katkaistaan toistaiseksi ja koko maailma elää paniikin vallassa. Myös talouskriisit, kuivuus ja kulkutaudit ovat valloillaan.

Kolme on kirja kirjan sisällä eli tarina kerrotaan fiktiivisesti Elspeth Martinsin Musta Torstai. Katastrofeista salaliittoihin. Kolmikko-ilmiö, tapahtumat ja taustat –kirjan muodossa. Tämä dokumentaarinen osa (melkein koko kirja) sisältää haastatteluja, lehtiartikkeleita, blogikirjoituksia, äänitteitä, puhtaaksikirjoituksia puhelinkeskusteluista ja Skype-keskusteluja. Kirjan rakenne on kaikkea muuta kuin perinteinen. Aluksi nämä vetävät ja vaikuttavat tehokkailta, mutta kun nämä jatkuvat ja jatkuvat, niin jossain vaiheessa kirjan (494 s.) lukeminen alkaa takuta. Aiheesta olisi saanut aikaiseksi kunnon kauhutrillerin malliin Stephen King (Carrie), jota tämä muistuttaakin, mutta nuo ylipitkät jaarittelut hieman väsyttävät. Kirjan alussa ja lopussa on muutama selittäviä sivuja, jotka paljastavat miltei koko kertomuksen.

Kirjan henkilökuvat jäävät ohuiksi. Parhaiten esitellään homo näyttelijä Paul Craddock, joka on valittu Jessin huoltajaksi. Kolmikon lapset jäävät vieraiksi, heistä ei kerrota juuri mitään. Eniten kirjassa häiritsee, että Paulin kohdalla vihjaillaan ennakoivasti, mutta asia paljastetaan vasta paljonkin myöhemmin. Esimerkiksi: No, kuulimme sitten vähän myöhemmin, mitä Paul oli tehnyt. Joissain kohtaa tuntuu, että Pamelan (yksi uhreista) koirakin saa enemmän huomiota. Hiro jää myöskin täydeksi arvoitukseksi, sillä häntä esittää koko ajan robotti!

Pamelan kohdalla en ymmärtänyt kohtia s. 16: Hän pitää puhelinta suunsa edessä ja alkaa puhua. Sivulla 491 on vastaava kohta: Hän kumartuu katsomaan Pamela May Donaldin ruumista. Hän on mennyttä. Kuollut ennen kuin hän ehti äänittää viestiään.
Viesti on kuitenkin kirjassa kahdessakin eri kohtaa:



Ne ovat täällä. Minä… älä anna Snookielle suklaata, se on myrkkyä koirille, vaikka tyttökulta kuinka ruinaisi… poika. Poika pidä silmällä poikaa katso kuolleita voi Luoja niin monta… Nyt ne tulevat hakemaan minua. Pian me kaikki menemme. Me kaikki. Hyvästi Joanie ihana laukku hyvästi Joanie, Len-pastori varoita heitä että poika ettei hän -

Suuren sivumäärän kirjassa saavat uskonnolliset lopunajan liikkeet ja salaliittoteoriat. Jälkimmäisiä olisi kannattanut hyödyntää enemmän. Nyt keskitytään turhan paljon lopunajan liikkeisiin, jotka profetoivat maailmanlopun tulevan. Näiden mukaan kolme eloonjäänyttä lasta ja mahdollinen neljäs ovat merkkinä siitä, että Ilmestyskirjan neljä sinettiä on murrettu ja ratsastajat ovat päässeet maailmaan rankaisemaan jumalattomia nälänhädällä, rutolla, sodalla, kulkutaudeilla ja kuolemalla. Tätä toistetaan liikaa ja mieleen tulee kiihkomieliset uskonlahkot. Len-pastorista ja hänen toilailuistaan kerrotaan kirjassa varmaan eniten, vaikka hän ei ole keskushenkilö. Totta kai lukiessa miettii lasten roolia ja heidän pahuuden funktiota. Pidän trillereistä elokuvissakin, mutta minä vain vierastan Manaaja-juttuja, sillä en kaipaa niitä enää uudelleen. Minuun vetoaa parhaiten Kingin kirjat tai Brian de Palman elokuvat. Kolme on kuitenkin mielenkiintoinen, erilainen trilleri, jonka lukee mielellään.

Viitanneeko viimeinen lause jatko-osiin?
Elspeth seisoo paikoillaan useita minuutteja, ja kun ei ole muutakaan mahdollisuutta, hän vetää pusakkansa vetoketjun kiinni ja lähtee kävelemään poispäin.
Sarah Lotz Kolme
Karisto 2014. Kotikirjasto.

Ruokakulttuuri islamin maissa




Mikään kulttuuri ei ole kaikkiruokainen, vaan kaikki yhteisöt rajoittavat käytettäväksi kelpaavia ruoka-aineita. Rajoitukset eivät aina ole pelkästään käytännön sanelemia, sillä toisinaan uskonnollisten kieltojen tai etnisten tapojen takia ei käytetä edes helposti saatavilla olevia ruoka-aineita.

FT Helena Hallenberg on tutkinut islamin pyhimyskulttia sekä Kiinan muslimien terveyskäsityksiä. Hän on muun muassa toimittanut Helena Allahwerdin kanssa teoksen Islamin porteilla. Helena Hallenbergin kirja Apteekki keittiössä on tuttu lääkekasveista kiinnostuneille.

FT Irmeli Perho on tutkinut islamin aate- ja yhteiskuntahistoriaa, toimittanut Heikki Palvan kanssa teoksen Islamilainen kulttuuri (Otava 1998) ja kirjoittanut useita tieteellisiä julkaisuja.

Ruokakulttuuri islamin maissa kirjalle myönnettiin vuoden tiedekirja -palkinto 2010


Ruokakulttuuri islamin maissa esittelee ruoka- ja nautintoaineiden kulttuurihistoriaa Lähi-idässä ja muissa islamin vaikutuspiiriin kuuluvissa maissa 500-luvulta profeetta Muhammadista nykypäivään asti. Islamilainen ruokakulttuuri on käsitteenä hyvin laaja, sillä muslimeja elää kaikissa maanosissa ja monilla ilmastonvyöhykkeillä.

Ruoka-aineiden valinnalla vahvistetaan myös kuulumista tiettyyn uskonnolliseen, etniseen tai sosiaaliseen ryhmään, kuten muslimeihin, kehonrakentajiin tai vegaaneihin.

Ruoat liittyvät kaikissa kulttuureissa uskonnollisiin juhliin ja elämän suuriin yhteisöllisiin siirtymiin.

Islamilaisen ruokakulttuurin juuret ovat Arabian niemimaan beduiinien yksinkertaisissa ruoissa ja tavoissa, keskiajan hallitsijoiden hoveissa ja nykypäivän aterioilla muslimien keskuudessa missä päin tahansa. Ruokakulttuuri islamin maissa avaa kiehtovan maailmankeittiön näkymiä monipuoliseen ruokakulttuuriin. Islamin maat ovat toimineet siltana eri kulttuuripiirien välillä, sillä vanhaa Silkkitietä myöten vaikutukset kulkivat Kiinasta ensin Iraniin ja sieltä edelleen länteen. Näitä ruoka-aineita ja ruokalajeja kahvista kaalikääryleisiin on välittynyt maapallon laidalta toiselle.

Useat tärkeät ravintokasvit ovat peräisin Lähi-idästä. Aluetta, joka ulottuu Välimereltä Palestiinasta Etelä- ja Kaakkois-Turkin kautta Pohjois-Irakiin ja Iranin länsiosiin, kutsutaan muotonsa vuoksi hedelmällisen puolikuun alueeksi. Sen maaperä soveltuu erittäin hyvin viljalle ja palkokasveille, joiden varassa Lähi-idän ruokatalous edelleenkin lepää. Juuri näille vanhoille kulttuurialueille islamin omaksuneet arabit tulivat 600-luvulla Arabian niemimaalta.

Mausteiden ja yrttien vaikutus perustuu niiden sisältämiin eteerisiin öljyihin. Mausteilla on myös parannettu ruoan makua ja saatu vaihtelua yksitoikkoiseen ruokavalioon.


Liitteenä on kattava kokoelma makunystyröitä hemmottelevia ruoka-ohjeita Marokosta Kiinaan. Ruokakulttuuri islamin maissa –kirjasta nauttii niin ruoan historiasta kiinnostunut kuin ruoka-alan ammattilainen. Kirjan ruokaohjeet on valittu islamin ydinalueelta Lähi-idästä, Iranista ja Turkista. Resepteissä on huomioitu meikäläiset olot annosten koossa sekä raaka-aineiden saatavuus. Meillä onkin laaja kirjo etnisiä ruokakauppoja, joiden tarjonta on monipuolinen jopa tuoretavarana. Ennen kaikkea Ruokakulttuuri islamin maissa avaa ruokakulttuurin monia merkityksiä ja luo kulttuurien välisiä yhteyksiä myös moninaistuvassa Suomessa.

Ruokakulttuuri islamin maissa on erittäin kunnianhimoinen ja monipuolinen tietokirja islamilaiseen kulttuuriin. Kirja on erittäin mielenkiintoinen myös täällä meillä, sillä monikulttuurisessa yhteiskunnasamme kohtaamme toisiamme, vaikka olemme lähtöisin eri ruokakulttuureista. Kirjassa on myös katsaus islamin maiden ruokakulttuuriin meillä. Monikulttuurisuuden lisäksi matkailu ja etniset ravintolat ovat avartaneet kohtaamistamme eri ruokakulttuureihin. Omasta kokemuksestani voin kertoa, että järjestin tarjoilun noin 30 ihmiselle kotonani, jossa minun oli huomioitava islamilaisuuden asettamat vaatimukset. Katsoin, että minun oli helpompi luoda välimerellinen tarjoilu, jossa kaikki sopi kaikille, koska kaikki olivat enemmän tai hyvinkin paljon maailmaa kolunneita.

Ruokakulttuuri islamin maissa kirja oli minulle ennestään tuttu uskontotieteen kursseilta, jossa kartoitimme islamilaista maailmaa ruoan kautta. Tämä on omistamisen arvoinen kirja, joka avaa näkymiä islamilaisten yhteiskuntien arkeen ja juhlaan. Pidin erityisesti yrttien osuudesta mukaan lukien niiden lääkekäytön. Paikalliset ruokakulttuurit johdattavat lukijan tutustumaan muun muassa iranilaiseen, pakistanilaiseen, arabialaiseen, turkkilaiseen, Suomen tataarien ja Kiinan muslimien ruokakulttuureihin. Kirjan ulkoasu on innostava ja värikäs. Kirjan ulkoasun on suunnitellut Jukka Aalto.

Helena Hallenberg & Irmeli Perho Ruokakulttuuri islamin maissa
Gaudeamus 2, painos 2014. Arvostelukappale. Kiitoksin.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Sari Pullinen Kohta kaikki alkaa





Jos jossain olisi tie, jota pitkin pääsisi pois maailmasta, kääntyisin sille. Ajaisin sitä pitkin niin, kauan, ettei missään olisi mitään eikä ketään, eikä maailmaa olisi enää missään, eikä minua maailmassa.
Sari Pullinen (synt. 1965) on imatralainen filosofian maisteri ja toimittaja. Hän on kolmen aikuisen tyttären äiti ja pienen tytön isoäiti. Kohta kaikki alkaa on hänen esikoisteoksensa.


Kirjan päähenkilö on Kirsi, joka on ollut vuosia toinen nainen. Hän on jättänyt rakkaudettoman avioliittonsa Nallen kanssa ja uskonut, että toinenkin osapuoli jättää oman perheensä. Mutta milloin nämä varatut jättävät avioliittonsa ja lapsensa? Milloin on oikea aika ottaa ero esille, ei nyt näin äkkiä yllättäen, joulukin tulossa. Viiden vuoden odottamisen jälkeen Kirsi uskoo odottaneensa turhaan.


Tapahtumamiljöönä on merenrantakaupunki. Kirsi on kulkeutunut Villa Maarian hotelliin jostain ihmeen syystä. Joskus lapsena hän oli nähnyt tuon hotellin nimen lehden reunassa isän kirjoittamana. Isän salaisuus oli jäänyt elämään. Nyt Kirsi avaan tuon salaisuuden verhoa. Tästä tarina käynnistyy huikeaan nousuun.


Kun viimein Tuomiokirkon ovet avataan ja nuori tiekirkko-opas on toivottanut hyvät huomenet ja siirtynyt hienotunteisesti sivummalle, istun penkkiin ja toivon, ettei ketään muita tule.

Kirsi tutustuu elämään pikkukaupungissa, tutustuu hotellin pitäjään, kuulee Kukka-Maarian sisaresta, huomioi Café Julien tarjoilijattaren ja havaitsee kadulla juoksevan Nikemiehen. Tuo sisar on linkki Kirsin menneisyyteen, isän tarinaan. Isä tunsi tuon Vuokon, joka muutti Curacaoon. Nikemies juoksee päivittäin kahvilan ohi täsmälleen samalla kellonlyömällä. Viimeisellä kerralla mies pysähtyy kesken juoksun ja he vaihtavat vain ajatuksissa muutaman sanan. Kuin pakotettuna Kirsi lähtee seuraamaan miestä tämän kotiin ja joutuu tavallaan osalliseksi perhetragediassa.

Sama polku, jossa palaamme aina jonkin ajan kuluttua siihen kohtaan, jossa joudumme jälleen valitsemaan, ja ehkä jollakin niistä kerroista osaamme valita toisin. Mutta emme ennen kuin olemme oppineet jotakin, nähneet, mihin edellinen valinta meidät on vienyt ja mitä se on meille tehnyt. Mistä olemme joutuneet luopumaan, mitä olemme saaneet tilalle.
Sari Pullisen kieli on runollista ja usvaisen kaunista. Kirjassa eletään nykyhetkeä, mistä monet takaumat vievät lukijan eri tilanteisiin ja eri henkilöihin. Kirjaa ei voi kuvata rakkauskertomuksena, mutta rakkauksista se kertoo. Se kertoo monista rakkauksista, eri ihmisten rakkauksista ja erilaisista tunteista rakkauden välissä, pohtii tehtyjä ja tekemättä jätettyjä valintoja.

Hän tuntee minun isäni, ja kuitenkin minusta tuntuu kuin hän puhuisi täysin vieraasta miehestä, ihan jostakusta toisesta. En osaa kuvitella isää ennen kuin hänestä tuli isä, enkä osaa kuvitella häntä tänne, tähän taloon, en Vuokko Rosenqvistiin rakastuneena miehenä.

Meidän elämämme ei ole vain meidän omamme. Isien ja äitien elämät eivät ole vain heidän omiaan! Eivätkö he näe sitä, eivätkö he ymmärrä? Mikä oikeus heillä on päättää lastensakin puolesta?
Olisin halunnut pitää tästä kirjasta paljon enemmän, mutta minulla oli käynnistymisvaikeuksia tämän kirjan kanssa. Kohta kaikki alkaa jätti minut kylmäksi, sillä verinen kämmen oli liian pitkitetty. Odotin kaiken alkamista nimen mukaisesti hyvin pitkälle. Pidin kirjasta yhdeksännestä luvusta lähtien. Jos tarina oli alkanut tuosta, niin olisin rankannut kirjan hyvin korkealle. Jos tarina olisi edennyt tuosta tarinasta takaumiin, niin se olisi kasvanut upeaksi työksi. Itse asiassa tunnen tuon oudon tunteen, kun puhutaan omasta isästä. Muistan kun tätini ja serkkuni puhuivat Rikusta, niin ihmettelin heidän dementiaa. En ymmärtänyt heidän puhuvani isästäni. Olisin halunnut nauraa, että te ette voi kutsua isääni noin lapsellisella nimellä.

Olen lukenut rakkaudesta ja rakastamisesta paljonkin tänä vuonna, mutta aiheena alan väsyä siihen eli etsin tietoisesti ihan muuta, jotain muuta kuin rikkirevittyjä ihmissuhteita, parisuhdedraamaa tai rakastamiseen pakottamista. Työprojektini takia luen keskiaikaa, mutta pöydälleni on kasaantunut Muhinaa, Irvingia, Sebaldia, DeLilloa, Wolfia, Woolfia, Handkea ja Pamukia. Retkeni kotimaiseen kirjallisuuteen alkaa olla loppusuoralla. Jos suosikkejani ovat olleet Kirsti Simonsuuri, Leena Krohn, Monika Fagerholm, Pirkko Saisio ja Paula Havaste, niin olen löytänyt tämän vuoden aikana Katja Kaukosen Kohinan, Anni Kytömäen Kultarinnan ja Tanja Pohjolan Lintu pienen. Toisaalta olen lukenut tänä kesänä huikeita rakkaustarinoita, kuten Carlos Fuentesin Inezin tai Mario Vargas Llosan Tuhman tytön, mietin kummankin kirjan kanssa, miten nuo miehet pystyvät puhumaan niin suurista tunteista ilman usvaa, kertomaan tarinansa ilman kiemuraa.


Kohta kaikki alkaa omaa mielettömän upean kannen. Kannen on suunnitellut Reeta Meilahti. Kirjan kansi on kuin sen teksti, unenomaisen kaunis. Lämpenin tälle kirjalle vasta blogitekstiä tehdessäni, silti minuun vaikutti enemmän tuo isä-kertomus, Nikemies sekä salaperäinen Kukka-Maaria. Kirsin oma draama on niin pureksittua, että siinä minua kiinnostaa eniten kieli ja ilmaisuvoima.


Sari Pullinen Kohta kaikki alkaa
Gummerus 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Mari A:n kirjablogissa pidettiin tästä kirjasta.

Myös Kirjakaapin kummitus piti tästä kirjasta paljon.