Sadie Jones Ehkä rakkaus oli totta

Ehkä rakkaus oli totta on brittikirjailija Sadie Jonesin ensimmäinen suomennettu teos. Kiinnitin kirjaan huomioni Kirsin kirjanurkan ja Lumiomenan blogeissa.  Kirjan nimi herätti minussa lähinnä hilpeyttä, tekijä ei sanonut minulle mitään, mutta kannen alareuna herätti kiinnostukseni. Toivoin, että tiettyyn sarjaan kuuluminen takaisi laatua. Kirsi kertoo kutsuvansa Tammen sarjaa Keltaiseksi kirjastoksi ja Otavan sarjaa Siniseksi kirjastoksi. Huomaan toimivani aivan samalla tavalla. Jokainen tietää, mistä tuolloin puhutaan. Lisäksi olen taipuvainen hankkimaan ja lukemaan myös Teoksen Oranssia kirjastoa. Omaksi ostan lähinnä näiden sarjojen kirjoja.

Ehkä rakkaus oli totta tapahtumien miljöönä on Lontoo ja ajankuvana kiehtova 70-luku. Kirjan teemoina on rakkaus, ystävyyssuhteet, nuoruus, perhesuhteet, teatteri ja kirjoittaminen. Rakkaus ei ole vain parisuhdedraamaa, vaan rakkaudellakin on monet kasvot. Jones välittää aidontuntuisesti taiteen tekemisen raadollisen maailman, jokainen kilpailee yksin omasta menestyksestä ja onnistumisesta. Oman työn arvostelulle alttiiksi asettaminen vaatii uskonsa ja voimansa.

Olen lukenut viime aikoina enemmän 50-lukua, joten -70 luvun ajankuva oli vaihtelua. Vuosikymmen myöhempi maistuisi vielä paremmin, kokisin sen helpommin omakohtaisena. Itse koin kirjan päähenkilöksi Luken, mutta keskiössä ovat myös Paul, Leigh ja Nina.  Nämä neljä nuorta etsivät omaa paikkaansa 1970-luvun underground-teatterien maailmassa.  Ehkä rakkaus oli totta on myös näiden neljän nuoren kehitystarina.

Luke Kanowski kohtaa sattumalta Paulin ja Leighin kotikonnuillaan englantilaisessa pikkukaupungissa. Luke on aina kirjoittanut näytelmiä ja lukenut romaaneja. Hän tuntee vetoa kohtaamiinsa ihmisiin teatterin takia, joka heitä yhdistää.  Hän jättää kotiseutunsa ja kiitää ilman sen kummempia vakuuksia Lontooseen karistaen Sestonin tomut jaloistaan asenteella Täältä tullaan elämä. Vanha arki paperitehtaan konttorissa vaihtuu Lontoon arkeen roskakuskina. Kaiken muun antaa ja vie teatteri.  Hän löytää kortteerin Paulin ja Leighin luota. Luken äiti on ollut mielisairaalassa siitä lähtien, kun Luke oli viisivuotias. Vierailut äidin luona oli osa arkea. Lontoossa Luke kohtaa Nina Jacobsin ja rakastuu nuoreen näyttelijään, mutta Nina vain on varattu ja naimisissa. Kirjan alun johdatelmasta pidin kovasti, joka pohjusti Luken ja Ninan kohtaamista jonain päivänä.

Hän tiesi että Leigh oli – oikeutetusti – vihainen Harhautuksesta ja siitä että hän oli pettänyt Paulin. Mutta tuo kaikki tuntui Lukesta kovin kaukaiselta, ja he olivat nyt aivan eri paikassa; hän ei voinut uskoa, että Leigh halusi vain lähteä, vaikka oli niin arvokasta, että he olivat tavanneet tällä tavalla. Hän ei ollut koskaan pitänyt Leighiä kostonhaluisena. Hän ei uskonut, että tämä olisi todella unohtanut, kuinka onnellisia he olivat kerran olleet.

Elämännälkäistä ja lahjakasta Lukea ajaa menestyksen ja onnistumisen tahto ja hänestä tuleekin tähti. Kaikella on hintansa, myös menestyksellä.  Teot vaikuttavat eri suuntiin valintojen tavoin. En osaa moralisoida Luken takinkääntöä.

Leigh oli nähnyt vahingot, joita Luke saattoi aiheuttaa. Hänellä ei olisi mitään takeita. Hän voisi kävellä Luken  luota pois, jos haluisi. Se ei muuttaisi mitään. Hän laski kätensä kevyesti Luken paidalle, aivan solisluun alapuolelle. Luke näytti yllättyneeltä – ja astui sitten Leighiä kohti. Hänen sydämensä takoi Leighin kämmenen alla. Leighiä ujostutti. Luke kumarsi päätään ylettääkseen Leighiin. Ja he suutelivat.

Ehkä rakkaus oli totta on elämänmakuinen, raikas ja taidokas teos, josta viehätyin kovasti. Luin teoksen Joyce Carol Oatesin teosten jälkeen, joten jälkimaku on hieman laimeampi kuin muuten olisi. Oates kirjoittaa jotain sellaista, mille ei oikein löydä vastinetta, joten suodattamalla hieman tuntemuksiani, totean pitäneeni Jonesin kirjasta hyvin paljon.  Paras lukemani kirja tänä vuonna tämä tuskin tulee olemaan, mutta sijoittunee tänä vuonna viiden parhaimman lukemani käännöskirjan joukkoon uutuuksien osalta. Ehkä rakkaus oli totta pitää sisällään valtavan paljon, mutta ehkä kaipaan astetta hitusen raadollisempaa tekstiä. Jonkin verran mieleeni tulvi äskettäin lukemani Laura Honkasalon Perillä kello kuusi sekä Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla.

Sadie Jones Ehkä rakkaus oli totta

2015. Kotikirjasto

Muita linkkejä:

Reader, why did I marry him?

Mari A:n kirjablogi

Ihanaa joulua & Charles Dickensin joululaulu

Toivottelen teille kaikille Hyvää Joulua ja palataan joulun jälkeen uusin voimin ja luetuin kirjoin. Oma jouluni on lukemista, ihania elokuvia ja kiireetöntä yhdessäoloa.

Avaatko oven joulun tulla?
Joulu on jo täällä!
Vai pidätkö ovesi visusti kiinni,
salvat oven päällä?

Sadun huoneessa salaisessa
saat lahjaksi ruusut ja tähdet.
Ota ne reppuun, evääksi,

kun matkoillesi lähdet.

                                                                 - Hannele Huovi Matka joulun taloon 2007



 

Charles Dickens (1812-1870) julkaisi viisi joulukirjaa. Ensimmäinen oli Joululaulu (A Christmas Carol), joka ilmestyi 17.12.1843 ja saavutti valtavan suosion. Joulutraditioni on ollut Dickensin joulukirjan lukeminen, Joululaulun, Saiturin joulun tai millä nimellä se milloinkin on löytynyt käsiini. Kirja on julkaistu eri nimillä, kuvitettuna ja ilman kuvia, eri suomentajien käännöksenä, mutta tarinan perusta on sama. Joululaulu Aavetarina joulusta on tällä kerralla luvussani Bonpokkarina, jonka on suomentanut Marja Helanen-Ahtola.


Joululaulu kuvaa niin viktoriaanista aikakautta kuin yhteiskuntaa. Joululaulussa on viisi nimettyä säkeistöä. Joululaulun päähenkilö on ukko Ebenezer Scrooge. Ensimmäisessä säkeistössä Scrooge on kuuluisa saitimus, joka ei pidä ihmisistä, ei kilteistä, poloisista tai köyhistä. Eikä joulusta. Kerjäläisetkin ohittavat hänet tervehtien lanttia pyytämättä. Hänen alaisensa Bob Cratchit tekee työtään kirjurina. Scroogen työpaikalle saapuu kaksi herraa, jotka keräävät rahaa köyhille, mutta tulijat saavat poistua tyhjin käsin. Konttorin suljettuaan ja kirjurin lähdettyä, Scrooge nauttii ankean päivällisen krouvissa, lukee sanomalehdet ja lähtee kotiinsa. Marley on mennyt jo manan maille, mutta niin vain Scrooge kohtaa entisen kumppaninsa Jacob Marleyn haamun. Marley eli elämänsä Scroogen tavoin ja saapuu varoittamaan entistä kumppaniaan.

Marley oli kuollut, mikä heti alkuun todettakoon. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä. Hänen hautaustodistuksensa vahvistivat nimikirjoituksellaan pappi, lukkari, hautausurakoitsija ja lähin surija. Scrooge allekirjoitti paperin, ja hänen nimensä kelpasi sentään pörssisäkin kaikkeen, mihin hän suvaitsi sen kirjoittaa. Vanha Marley oli kuollut kuin kivi.

Scroogen kauhistuu Marleyn kahleita. Tämä on ollut kuolleena seitsemän vuotta ja taivaltanut tämän ajan ilman lepoa. Marley varoittaa, että jos Scrooge ei paranna tapojansa, hänen kohtalokseen tulee kuoltuaan Marleyn tapaan kantaa painavia kahleita ikuisesti. Marley kertoo entiselle ystävälleen, että häntä tulee tapaamaan kolme henkeä. Nämä joulunhenget ilmestyvät kertomaan kukin vuorollaan menneistä, nykyisestä ja tulevista jouluista. Scroogen täytyy tehdä kaikki mitä henget tahtovat, sillä muuten hänen 'ketjuistaan' tulee painavammat kuin Marleyn.


Toisessa säkeistössä saapuu ensimmäinen kolmesta hengestä. Scrooge herää kellon lyödessä kaksitoista, vaikka hän kävi nukkamaan kahdelta eli kello kävi väärin. Menneiden joulujen henki vie Scroogen lapsuuden jouluihin. Toisessa säkeistössä saapuu toinen kolmesta hengestä. Scrooge herää syvän kuorsauksensa keskeltä, eikä hänelle tarvitse kertoa, että kello lyö yksi. Viimeinen saapuva henki on tulevien joulujen henki. Scrooge kyseleekin, että aikooko henki näyttää tulevia jouluja? Henki vie Scroogen hautausmaalle oman haudan partaalle. Scroogen päätyy katumaan.



Viides säkeistö on Laulun loppu. Scrooge päättää korjata tekemänsä vääryydet ja tuottaa kaikille iloa. Hän jatkaa elämäänsä muuttuneena ja vastedes henkiä kohtaamatta.


Hän pukeutui ”parhaimpiinsa” ja lähti viimein ulos kadulle. Ihmisiä liikkui jo solkenaan, kuten nykyisen joulun henki oli hänelle näyttänyt, ja kädet selän takana astellen Scrooge tarkasteli jokaista iloinen hymy huulillaan.


Dickensin sadunomainen sanoma elää yhä. Joulumme ovat yhä materialistisempia, lahjoja, ruokaa ja materiaa. Joulusta on tehty kiistakapula, kuka viettää sen kenenkin kanssa ja minä päivänä kunkin sopii saapua. Juhlapöytään kokoontuu mitä ihmeellisin sakki. Harvemman joulujuhla on kliseinen kiiltokuva ehjien perheiden luoma illuusio. Moni viettää sen yksin, sairaalassa, hoitokodissa, vankilassa. Joulu on monelle se vuoden juhlista vaikein. Dickensin tarina on oikeastaan helpotus. Joulun löytää sisältään. Joululla on ihan oikeakin merkitys, jos sen löytää kaiken krääsän alta ja blogien yrityskuvien takaa.


Charles Dickens joululaulu
WSOY 204. Bonpokkari. Kustantajalta

Kirjojen kamarissa tämä Joululaulu on luettu myös.

Olen kerännyt tähän muutaman muun version tästä kirjasta. Ylärivin kirjat ovat omiani, mutta alarivissä on kaksi kirjastonkirjaa. Kaksi kertomusta pitää sisällään myös Uuden vuoden kellot.





Charles Dickens Joululaulu. Aavetarina joulusta.
Suomentanut Marja Helanen-Ahtola. Kuvittanut Michael Foreman. WSOY 1984.

Joululaulu
Suomentanut Tero Valkonen. Kuvittamaton. Basam Books 2001.

Saiturin joulu Suomentanut Antti Autio. Kuvittanut P.J. Lynch. Egmont Kustannus / KIRJALITO 2007.


Kaksi kertomusta: Jouluilta. Aavetarina joulusta. Suomentanut Kari Jalonen. Kuvitettu.

Uudenvuodenkellot. Tonttutarina kirkonkelloista, jotka soittivat vuoden loppua ja uuden alkua.

Suomentanut Werner Anttila. Karisto 1972.

Jo Baker Longbournin talossa. Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo.

Lancasterissa asuva Jo Baker on kirjailija ja äiti. Longbournin talossa on hänen kansainvälinen läpimurtonsa. Hänen esivanhempansa olivat palvelusväkeä. Kirjan on suomentanut Helene Bützow.

Kirjaa lukiessa mieleen tulee Sarah Watersin Vieras kartanossa, jonka kertoo palvelijanpoika, joka on tasoittanut koulutuksellaan itseään lähemmäksi kartanon väkeä. Kate Mortonin Paluun Rivertoniin kertoo hoitokodissa asuva 98-vuotias kartanon entinen palvelijatar. Longbournin talon miljöönä on kartano ja ajankuvana 1700–1800-luvun vaihteen Englanti.

Kirjailija on lähtenyt kertomaan palvelusväen Ylpeyttä ja ennakkoluuloa. Ylpeydessä ja ennakkoluulossa palvelukunta on varjon lailla vilahteleva tuiki tarpeellinen tuki. Lukija seuraa Austenin tarinaa kuin salaa, kun alkuperäisessä tarinassa pääosaa esittää Bennetin perhe, niin Longbournin talon elämää elävät palvelijat. Myös nimettömät ovat saaneet nimensä. Olen lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon parikin kertaa, mutta unohtanut liikaa.

Longbournin talon päähenkilö on palvelustyttö. Sarah elää elämäänsä omien unelmiensa ja toiveidensa kanssa. Sarah ahertaa aamusta iltaan, hän pesee lattioita, kerää yöastioita, kun talon tyttäret kuluttavat jouten aikaansa ja valitsevat leninkejään tanssiaisiin. Sarah pohtii elämäänsä Pollyn kanssa: "Tuntuuko sinusta koskaan", Sarah kysyi, "että olisi hyvä, jos olisi jokin toinen paikka johon mennä?" Palveluskuntaan saapuu uusi miespalvelija James Smith, joka osoittautuu osaavaksi, mutta salaperäiseksi. Hän tulee jostain ja on työskennellyt jossain, ja hänen vastaukset ovat hyvin väisteleviä. Jamesilla on salaisuus, joka paljastuu aikanaan.

"Herra B. ei sanonut, missä olet ollut töissä."
"Ai, siellä sun täällä."

Jameskin makasi valveilla poski tyynyä vasten, katsoi silmäkulmastaan pimeyteen. Vanhan tuskan pystyi sietämään, koska oli pakko, koska se ei ikinä katoaisi kokonaan. Ja eikö sekin ollut jotakin, että oli tämä paikka johon palata?

Kirjan tarkkailukulma on näkymättömän palvelusväen, joka on näkymätön, mutta tarvittaessa läsnä ja joka pyörittää arjen, tarjoilee ruoan, huolehti vaatehuollon ja siistii paikat. Näiden kahden kerroksen väen hierarkia on selvärajainen, eikä sitä voi ylittää. Oma kohtalo ei muutu. Teos voidaankin nähdä palvelijan työnkuvan kautta, kahden kerroksen väen nurjemmalta puolelta, jossa arki ei ole lokoisaa oleilua. Samalla tavalla kummassakin teoksessa rouva Bennet huolehtii tyttäriensä kohtalosta, tyttärien saattamisesta miehelään, Netherfield Parkiin saapuu uusi asukas ja upseerit pitävät sodan tuntua yllä.

Kirjan jokainen luku alkaa lainauksella Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, joten lukija pystyy seuraamaan kummankin teoksen kulkua, jos suinkin muistaa tapahtumia.

Jo Bakerin Longbournin talossa on hyvä lukuromaani. Kirjailija on tehnyt rohkean valinnan tarttuessaan maailmankirjallisuuden rakastettuun teokseen, jonka moni tuntee hyvin. Jo Baker selviytyy tehtävästä erittäin hyvin. Tämä kirja herätti mielenkiintoni lukea Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo myös Kersti Juvan suomentamana

Jo Baker Longbournin talossa. Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo.
Tammi 2014, 448 s. Kustantajalta. Kiitokseni.

Virginia Woolf Menomatka & Yö ja päivä

Whoever you are, holding me now in hand,

Without one thing, all will be useless,

I give you fair warning, before you attempt me further,

I am now what you supposed, but far different.

Walt Whitman (1819-1892).

Olen lukenut Virginia Woolfin teoksia Menomatka ja Yö ja päivä reilun kuukauden verran, jona aikana olen tehnyt noin 15 blogitekstiä. Halusin keskittyä samanaikaisesti näihin teoksiin. Virginia Woolf (1882-1941) oli englantilainen kirjailija, kirjallisuuskriitikko ja journalisti, joka toimi kustantajana miehensä Leonard Woolfin kanssa pariskunnan perustamassa Hogarth Pressissä. Hän oli keskeisenä jäsenenä Lontoossa vaikuttaneessa ns. Bloomsburyn -ryhmässä, johon kuului useita kirjailijoita ja kuvataiteilijoita.

Woolfin tunnetuimpia teoksia ovat Mrs. Dalloway (1925), Majakka (1927), Orlando (1928), Oma huone (1929) ja Aallot (1931). Menomatka on Woolfin esikoisromaani (The Voyage Out), joka julkaistiin vuonna 1915 kirjailijan ollessa vasta 33-vuotias. Kirjan Yö ja päivä englanninkielinen alkuperäisteos Night and Day julkaistiin vuonna 1919. The Years julkaistiin vuonna 1937. Vuodet jäi Woolfin viimeiseksi teokseksi, jonka julkaisun hän ehti nähdä ennen astumistaan jokeen. Nigel Nicolson mainitsee kirjassaan Virginia Woolf, että Woolf kirjoitti Menomatkaa seitsemän vuotta, luovuttaen käsikirjoituksen velipuolelleen Gerald Duckworthille, mutta Virginian toistuvien sairastumisten vuoksi kirjan ilmestyminen viivästyi kaksi vuotta.

Viime vuosina olemme saaneet nauttia Virginia Woolfin tuotannon suomennoksista, jotka ovat aina vain laajentaneet kirjailijan monipuolista kuvaa. Yhtä hyvin vanhojen rinnalle saa nyt nostaa Savukeitaan julkaisemat Vuodet, Yön ja päivän sekä Menomatkan, jotka on suomentanut Ville-Juhani Sutinen sekä Teoksen julkaiseman Kiitäjän kuolema ja muita esseitä, jonka on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Woolfia pidetään James Joycen ohella merkittävimpänä modernin kirjallisuuden ja erityisesti ns. tajunnanvirtatekniikan uranuurtajana Euroopassa. Virginia Woolfin teoksista Vuodet olen kirjoittanut täällä blogitekstin, Teos julkaisi puolestaan Kiitäjän kuolema ja muita esseitä -kokoelman vuonna 2013, jonka blogitekstini on täällä.


Teoksessaan Menomatka Woolf kokeili uutta kirjoitustekniikkaa. Woolf käsittelee kirjassaan klassista matkateemaa, niin Rachel Vinracen matkaa tuntemattomaan kuin hänen kasvuaan kohti itseään. Rachel on 24-vuotias, hyvin kokematon ja isänsä kanssa hyvin suojattua elämää elänyt nuori pianoa soittava nainen.

 Rachel kertoi olevansa kahdenkymmenenneljän ikäinen, laivanomistajan tytär, joka ei ollut koskaan saanut kunnon koulutusta. Hän sanoi soittavansa pianoa, olevansa ainoa lapsi ja asuvansa Richmondissa tätiensä kanssa, koska hänen äitinsä oli kuollut.

 Rachel oli tuskin kertaakaan elämässään edes kävellyt köyhän kadun poikki, ja häntä olivat aina saattaneet joko isä, lastenhoitaja tai tädit.

Kirjassa käsitellään naiskirjailijoille tuolloin vähemmän tyypillisiä aiheita: politiikkaa, yhteiskuntaa, naisen asemaa ja uskontoa. Menomatkassa on Woolfin tapaan runsaasti viittauksia kirjallisuuteen. Woolf ruotii myös ihmisten välisiä suhteita, rakkautta, teennäisyyttä, vihaa ja pelkoa. Hän luo aikalaiskuvausta tapahtumista, kuvaa yläluokkaista elämäntapaa, käyttäytymistapoja sekä ihmisten keskinäistä seurustelua. Kanssakäyminen on muodollista, keskustelun aiheina ovat brittiläinen yhteiskunta ja naisten äänioikeus. Keskustelut ovat kuin näytelmien kohtauksia, joissa näkökulmat vaihtuvat rytmittäen tekstiä. Woolf ei ihaile yläluokan ja keskiluokan toimetonta oleilua, vaan suhtautuu siihen kriittisesti ja satiirisesti elämän tuhlailuna.

Terence Hewet kuvaa itseään:

 "Olen englantilainen herrasväen lapsi ja iältäni kaksikymmentäseitsemän", Hewet aloitti. "Isäni oli kartanonherra ja ketunmetsästäjä. Hän kuoli metsällä, kun olin kymmenen. Muistan vieläkin, kuinka hänen ruumiinsa tuotiin kotiin, käsittääkseni näin sen ikkunaluukusta, juuri kun olin laskeutumassa alakertaan teelle."

Menomatkan tarinassa joukko yläluokkaisia, joutenoloisia englantilaisia matkustaa ystävänsä aluksella eteläamerikkalaiseen siirtomaavaltioon kuukausien mittaiselle huvimatkalle. Alun tunnelma on leppoisa kärjistyen lopun julmuuteen elämän kohtalossa. Kirjan suuri henkilögalleria jopa hengästyttää aluksi. Kuvitteellisen Santa Marinan pikkukaupungin hotelli, sen villat ja luonto ovat tapahtumien miljöö. Tässä teoksessa lukija tapaa alkumatkalla myös Clarissa ja Richard Dallowayn. Mrs. Dalloway on henkilöhahmo, jonka Woolf ikuistaa meille myöhemmin hänen nimeään kantavan romaanin päähenkilöksi. Tuo romaani on Woolfin yksi merkittävimpiä ja myös rakastetumpia.

Rouva Dalloway kääntyi miltei heti Willoughbyn puoleen ja aloitti keskustelun: "Minusta meri on uuvuttava, koska siellä ei kasva yhtään kukkia. Kuvitelkaapa vain kedoittain salkoruusuja ja orvokkeja keskellä aavaa. Kuinka taivaallista!"
Helen, Rachelin täti ottaa nuoren tytön vastuulleen isän jatkaessa alkuperäiseen määränpäähän. Rachel miettii ja arvioi Terencen kanssa heidän keskinäisiä tuntemuksia, he ovat omista tunteistaan sangen hämmästyneitä, kokemattomien ja käyttämättömien tunteidensa vallassa.

"Mitä oikein on tapahtunut ?" Terence aloitti. "Miksi minä pyysin sinua naimisiin kanssani? Kuinka se oikein tapahtui?"

"Kositko sinä todella minua?" Rachel ihmetteli. He häilyivät ikään kuin kaukana toisistaan, eikä kumpikaan muistanut, mitä oli sanottu.

Rachel päättelee olevansa onnellinen ja tuntevan onnen tunteita. "Tämä on kai sitten onnea." Terencelle hän sanoi ääneen: "Tämä on onnea."

Rachelin soittaessa pianoa Terence istui hänen lähellään. Satunnainen sanan ylöskirjaaminen osoitti miehen muotoilevan maailmaa sellaiseen uskoon kuin se hänelle ilmeni heidän sovittuaan naimisiinmenosta. Kaikki oli selvästi muuttunut. Kirja, jota hän oli kutsunut nimellä Hiljaisuus, ei olisi sama kuin ennen. Aina jossain vaiheessa Terence laski kynänsä ja tuijotti eteensä pohtien millä tavoin maailma oikein oli erilainen.

Niin surullista kuin onkin, niin Rachelin kohtalona oli vain menomatka. Woolf luo hiljentävät lähdöt ja valkenevat aamut etenevässä elämässä.

Tässä mahtavassa hiljaisuudessa kiiri ainoastaan yksi ääni, hienoinen mutta alati jatkuva hengitys, joka ei koskaan lakannut, vaikkei liikuttanutkaan rintakehää. Se jatkui senkin jälkeen, kun linnut olivat alkaneet pyrähdellä oksalta toiselle, ja suhisi niiden viserrysten ensimmäisten ohuiden sointujen takaa. Se kuului halki kaikkien niiden tuntien kun itätaivas valkeni ja muuttui vähitellen punaiseksi, ja vielä silloinkin, kun taivaan vaalea sini sävytti meren. Mutta kun aurinko nousi, hengitys loppui, ja muut äänet tulivat sen tilalle.

Kääntäjä Ville-Juhani Sutinen on tavoittanut Woolfin aidon kielen. Luin äsken Sutisen suomentaman Ann Radcliffen Udolphon, jonka kieli ja tyyli ovat täysin erilaista. Menomatkan kääntäminen suomeksi oli erinomainen ja ansiokas työ. Kirjan loppuun Ville-Juhani Sutinen on koonnut hyvin tarpeellisen osion Selvityksiä ja taustoja. Minulta Woolf jäisi lukematta englanninkielisenä, vaikka kepeät hömppäromaanit maistuvat niinkin.

Olen lukenut Woolfin lähes koko tuotannon, aloittaen jo lukiossa. Olen löytänyt aina uutta lukiessani uudelleen hänen kirjojaan. Menomatka kertoo ehjän tarinan tunteiden kokemisesta, raottaa perillä ennakkoluulojen virtaa, kuvaa ajankuvan kehyksissä ja säännöksissä rimpuilevia ihmisiä, jotka ovat kuitenkin hyvin salonkikelpoisia hillittyine visioineen ja pidättyväisine käytösnormeineen.

Virginia Woolf Menomatka
Savukeidas 2012. Kustantajalta. Olen kiitollinen tästä upeasta kirjasta Woolfin matkassa.

Tämä kirja on luettu myös Saran kirjoissa







Virginia Woolf Yö ja päivä







Yhdistän tähän samaan blogitekstiin teokset Menomatka ja Yö ja päivä välttääkseni yleistekstin toiston. Ville-Juhani Sutinen on tehnyt upean työn, mutta epäilen, että hän on saanut tuntea samoja tunteita kuin lukija, joka lukee kiitollisuudella Woolfia. Moderni käännös sopii tähän aikaan. Moni painiskelee Woolfin kanssa, että mistä aloittaa? Minulla ei ollut vaihtoehtoja eli tie kulki Majakasta Aaltoihin. Melkein lähtisin Savukeitaan matkaan, jos en olisi tietäni kulkenut. Melkein ehdottaisin teosta Yö ja päivä, mutta se voi olla Woolfiin vihkiytymättömälle puuduttava aloitukseksi. Ville-Juhani Sutinen on sisällyttänyt teokseen esipuheen, jossa hän kertoo teoksesta: kirjan ihmiset kyllä puhuvat, mutta eivät sano toisilleen mitä ajattelevat, vaan näyttelevät. He ovat toisinaan keskenään kuin yö ja päivä: esiintyvät aina vuorotellen, mutta eivät kohtaa kuin kenties iltahämyssä Thamesin veden virratessa...

Yö ja päivä on Virginia Woolfin toinen romaani. Se on salonkiromaani ja tapainromaani. Se on perinteinen romaani niin draamanrakenteen kuin juonikuvion osalta. Se on pinnaltaan eheä tarina arkisista salongeista ja mielten salaisista huoneista, joiden välisissä tapakoodien ikeessä ihmiset poukkoilevat. Tapahtumien miljöönä on edwardiaanisen ajan Lontoo ja sen ajankuva. Yö ja päivä kuvaa yksilöiden välisiä tunteita: rakkaudessa, avioliitossa, ilossa ja onnistumisissa. Yö ja päivä kertoo yläluokan ihmisistä, yhteiskunnasta, yksilön tunteista ja parlamenttipolitiikasta, taiteesta ja totuudesta - yöstä ja päivästä, kun Menomatka oli monisyinen kudelma, Rachelin kasvuromaani, jossa näkökulmat vaihtuivat jatkuvasti henkilöstä toiseen.


Yö ja päivä elää muodollista salonkielämää:

Kun otetaan huomioon, että pieni seurue oli istunut teepöydän äärellä kaksikymmentä minuuttia, ryhmään kuuluvien ihmisten kasvoilla näkyvä eloisuus ja heidän yhdessä tuottamansa äänet olivat suureksi kunniaksi emännälle.

Virginia Woolf esittää kiehtovan ajatuksen salonkikohtauksessa:

Rouva Hilbery otti kirjan, jonka Denham oli laskenut käsistään.

"Jotkut kirjat vain elävät", hän pohti. " Ne ovat nuoria silloin kun itsekin olemme ja vanhenevat meidän kanssamme."

Tunnetko sinä samoin, mikä kirja oli nuori silloin kuin sinä ja vanhentunut kanssasi? Kerrotko muutaman?

Kirjan keskiössä on Hilberyn yläluokkainen perhe, etenkin Katharine Hilbery. Keskeisiä henkilöhahmoja ovat myös Mary Datchet, Ralph Denham ja William Rodney. Yö ja päivä kuvaa terävästi naisen heräämistä ja itsenäistymistä. Mary on rakastunut Ralphiin, mutta ymmärtää, että elättelee turhaan toiveita muuttaa tämän kanssa maalle, sillä hän tiedostaa Ralphin tunteet Katharinea kohtaan. Katharine Hilberyn ajatukset rakkaudesta ovat huikeita, entä jos rakkaus ja avioliitto ovat olemassa, niin onko avioliitto tarpeellista rakkaudessa? Katharine Hilbery kihlautuu William Rodneyn kanssa, mutta Katharinen ja Williamin tunteiden polku päättyy. William päätyy suhteeseen Katharinen serkun Cassandra Otwayn kanssa, Katharinen päätyessä jakamaan tunteensa Ralph Denhamin kanssa. Katharine Hilberyn suhde äitiin, Mrs. Margaret Hilberyyn on lämmin, mutta suhde isän, Mr. Trevor Hilberyn, kanssa on etäisempi.
Mary oli elänyt maaseutupappilan miljöössä isänsä kanssa äidin kuoltua ja määrätietoisesti päättänyt hankia koulutuksen. Hän työskentelee äänioikeutta puolustavan järjestön toimistossa. Ralph Denham toimi virassa herrojen asianajajien Grateley ja Hooper yhtiössä. William runoilee ja kirjoittaa.

Lukiessamme teosta meidän on sijoitettava se omaan aikakehykseen, eli Night and Day ilmestyi 1919. Jos mietimme vakavissamme, kuinka erilainen aika oli tuolloin, olisiko täälläkään ollut mahdollista, että talontytär olisi sanonut isälle, että menen renkipoika Jaaven kanssa riiaamaan, että ei meillä sen vakavampaa ole? Ei varmasti vielä 1950-luvulla avoliitot ja susiparitkaan olleet paras vaihtoehto. Kun rouva Milvain saapuu tapaamaan veljeään Trevoria, paljastuu Katharinen ja Cassandran salaisuudet. Isä Hilbery käy keskustelun tyttärensä kanssa, jossa kohtaavat erilaiset näkemykset. Isä pyrkii saamaan selville, kenen kanssa Katharine on käynyt ulkona ja kenen kanssa Katharinen serkku Cassandra on käynyt ulkona. William Rodney saa osansa kuulusteluissa ja isä yrittää kuitata nuorten tilanteen Katharinen oikkuna, väärinkäsityksenä, joka voidaan selvittää. Ihmisten tunteet on pakattu tässä teoksessa vuoristoradan vanuihin, jossa ne kieppuvat villisti ilman suuntaa.

William ei ollut kertaakaan edes nostanut katsettaan. Katharine tarkasteli parhaillaan molempia herroja, kirjoja, pöytää ja jäi lopulta katselemaan kohti ovea. Vaikutti siltä kuin hän olisi kiinnittänyt asioihin niin vähän huomiota kuin vain oli mahdollista. Herra Hilbery katsoi Katharinea hämmennys ja huoli kasvoillaan. Hänen uskonsa Katharinen vakauteen ja arvostelukykyyn häilyi omituisella tavalla.

Isä Hilbery näkee ongelmia ympärillään ja kokee, että ratkaisuksi sopii sopimus:

"Tehdäänpä nyt sopimus: jätämme nämä hankalat ongelmat toistaiseksi rauhaan. Sillä välin voisimme koettaa käyttäytyä sivistyneiden ihmisten tavoin. Luetaan vaikka sir Walter Scottia. Kumpihan kävisi paremmin, The Antiquary vai The Bride of Lammermoor?"

Katharinen modernit asenteet mykistävät myös rouva Hilberyn: "Mutta emme halua mennä naimisiin", Katharine vastasi myötätuntoisesti ja lisäsi vielä: "Eikö kuitenkin ole aivan mahdollista asua yhdessä ilman, että on naimisissa."

Virginia Woolf kuoli vuonna1941, joten hänen ajatuksensa elivät kaukana tulevaisuudessa, jossa ihmiset valitsevat itse kumppaninsa ja sopivat itse liittonsa, ilman vanhempien osuutta. Katharinen ja isän keskustelu on hyvin moderni Katharinen osalta ja hyvin perinteinen isän osalta - ihan syystäkin ajan huomioiden.

Virginia Woolfin Yö ja päivä on perhetarina, nuorten aikuisuuden kynnyksellä olevien kahden naisen ja kahden miehen tarina. Se on ajankuvan tarina, Lontoon tarina, yhteiskunnallinen tarina. Yö ja päivä on tarina tunteista, rakkaudesta sekä ajassaan rimpuilevien ihmisten tarina. Ihmiset eivät ole vapaita rooleistaan. Kirjaa lukiessa tulee miettineeksi Woolfin uraa, jos se olisi jatkunut, saisinko lukea jatko-osan Katharinen ja Ralphin tarinalle.

Virginia Woolf Yö ja päivä
Savukeidas 2012. Kustantajalta.

John Galsworthy Omenapuu

John Galsworthy (14.8.1867 - 31.1.1933) oli englantilainen kirjailija, joka syntyi asianajajan poikana Surreyssa, Englannissa. Hän opiskeli Harrowissa ja Oxfordissa ja valmistui asianajajaksi, mutta ei harjoittanut ammattiaan. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1932. Tekijän luvalla suomennettu, kääntäjää ei mainita.

Omenapuu on lumoava pienoisromaani, jota on sanottu yhdeksi maailman kauneimmista rakkausromaaneista. Englanninkielinen alkuteos The apple tree on julkaistu vuonna 1916. Forsytein taru on hänen pääteoksensa.

Omenapuu kertoo aidon maalaistytön ja nuoren ylioppilaan ensirakkauden tarinan nyt jo iäkkään miehen muistikuvina. Galsworthy on kuvannut hyvinvoipia yhteiskuntaluokkia, heidän asenteitaan, ja se välittyy myös tässäkin kertomuksessa. Nyt Omenapuussa Galsworthy kuvaa nuoren ylioppilaan kesää, jossa hän kohtaa maalaistytön. Tarina on herkkä ja kaunis. Teksti on vanhahtavaa ja soveliasta. Kirja alkaa Stella Ashurstin ja Frank Ashurstin hopeahääpäivänä, jolloin he suuntaavat autoretkelle maaseudulle ja heidän aikomuksensa on viettää muistojuhlaa yöpymällä Torquayssa, missä he olivat ensi kerran tavanneet. Stella löytää soveliaan paikan vesivärimaalaukseen, joten Frank jää joutilaaksi vaeltamaan.

Siinä kävellessään Frank kokee kompastuvansa haudattuun muistoon.

Kuusikolmatta vuotta sitten, juuri tähän vuodenaikaan, hän oli lähtenyt maatalosta, joka oli puolen mailin päässä tältä paikalta, viettääkseen päivän Torquayssa; silloin hän oli lähtenyt sille matkalle, jolta ei ollut oikeastaan vieläkään palannut. Hänen sydäntään kouristi äkkiä kipeä tuska, hän oli kompastunut tuollaiseen oman elämän menneeseen tuokioon, joiden kauneutta ja hurmaa hän ei ollut osannut pidättää, jotka olivat kiitäneet hänen ohitseen kohti tuntematonta.

Tuona toukokuun ensimmäisenä päivänä, päätettyään viimeisen, yhteisen ylioppilasvuotensa olivat Frank Ashurst ja hänen ystävänsä Robert Garton lähteneet jalkamatkalle. Toverukset eroavat, kun Frank loukkaa jalkansa ja jää parantelemaan sitä maataloon. Hän kohtaa siellä maatalon kauniin tytön, Meganin. Hän kokee kauniin kohtaamisen, ensi rakkauden. Hän lähtee kaupunkireissulle ostaakseen sopivan asun tytölle ja noutaakseen rahaa. Tuo kaupunkireissu on kohtalokas, sillä tahtomattaan kohtalon oikusta toiseen ajautuen Frankin alkuperäinen aie raukeaa. Hän kohtaa ystävänsä sisaren Stellan. Tuo kohtaaminen sinetöi Frankin elämän, sillä olihan Stella soveliaampi ja parempiosainen.

Frank Ashurst kulkee ja päätyy talon portille, löytää vanhan tutun omenapuun. Hän palaa muistoihin ja muistelee Megania. Hän kohtaa vanhan ukon ja kysyy kummeksuen löytämäänsä kumpua. Ukko on oikea kertomaan tarinan. Ukko kertoo nuoresta hieman koppavasta yliopistoherrasta, jonka selkäreppu oli vieläkin tallella, vaikka sen omistaja oli lähtenyt matkaan palaamatta, mikä lie Ashes nimeltään muisteli vanhus. Meganin rakkaus oli liian raskas taakka hänen kannettavakseen.

Lopussa Frank saa muistonsa päätökseen ja palaa vaimonsa luo, joka on saanut työnsä valmiiksi.


John Galsworthy Omenapuu
WSOY. Yhdestoista painos 1982. Kotikirjasto


Osallistun tällä Jokken kirjanurkassa Haaste 14 nobelista eli 14 nobelistin teosta




Tällä hetkelläluettuna

1. Hermann Hesse Kulkija

2. F. E. Sillanpää Ihmiset suviyössä

3.Thomas Mann Kuolema Venetsiassa

4. John Galsworthy Omenapuu

5. Alice Munro Kallis elämä

6. Françoie Mauriac Pyhä suudelma

Sarah Waters Vieras kartanossa

Sarah Waters (s. 1966) on englantilainen kirjailija, joka on romaaneissaan tarttunut historiallisiin aiheisiin ja uudistanut ne nykyaikaisella kertojanäänellä. Waters on saanut tuotannostaan lukuisia tunnustuksia. Häneltä on suomennettu mm. Silmänkääntäjä sekä Yövartio. Lontoossa asuva Sarah Waters on suorittanut tohtorin tutkinnon Englannin kirjallisuudessa ja luennoinut avoimessa yliopistossa. Kirjan on suomentanut Helene Bützow.


Luin kirjasta Lumiomenan kuvauksen ja päätin tarttua hänen houkuttelevan kuvauksen takia kirjaan. Kirja on roihunnut blogisavujen suosioissa ja luen kirjan jälkijunassa. Minulle se on luontevaa, koska en metsästä uutuuksia ja viimeiseksi haen suuren hehkutuksen saavia kirjoja. Tammen Keltainen kirjasto on riittävä motiivi lukemiseen. Minulla on kesken Ann Radcliffen Udolpho, joka edustaa goottikauhun genreä ikonisimmillaan.

Vieras kartanossa on tiiliskivi, lähes 600-sivuinen romaani, mutta viihdyin kirjan kanssa alusta loppuun, pitkästymättä. Tapahtumamiljöö on englantilaisen yläluokan suvun rapistuva Hundreds Hallin kartano. Kyseessä on perheromaani, kauhuromaani, romanttinen kertomus jne. Romantiikan nälkään kirja ei kuitenkaan tuo helpotusta.

Näin Hundreds Hallin ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana. Oli sodanjälkeinen kesä, ja Ayresit olivat vielä varoissaan, seudun merkkihenkilöitä. Vietettiin maailmanvallanpäivää, minä seisoin kylän muiden lasten kanssa rivissä ja pidin kättä partiolaisten tervehdyksessä, kun rouva Ayres ja eversti jakoivat muistomitaleita, ja jälkeenpäin joimme vanhempiemme kanssa teetä pitkissä pöydissä luullakseni eteläisellä nurmikentällä.

Kertojana on ulkopuolinen tohtori Faraday. Tohtori Faraday on entisen palvelijan poika, joka on opiskellut lääkäriksi ja siten kohonnut sosiaalisella asteikolla yhteiskunnassa. Syntyperältään hän on yhä palvelijan poika suhteessa kartanolaisiin, joiden syntyperä on taustoittanut heidän roolinsa. Heikkouteni on 1900-luvun alun brittiyhteiskunta, kartanomiljöö, kahden kerroksen väen kuvaus. Kirjassa on 1700-luvun goottikauhun ainekset: mahtava kartano, menneiden haamut, kolkot käytävät ja portaikot, äänet, mielen sisäinen hullu maailma. Luurangot, kaunat ja kiroukset kolisuttelevat mieliä. Tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun lopulle, toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, yhteiskunnan muutokseen, luokkayhteiskunnan murenemiseen ja maalaisaatelin rapistumiseen.

Kohtalon oikusta tohtori Faraday päätyy kartanon omistajaperheen lääkäriksi ja vähitellen hyväksi ystäväksi. Hän palaa kartanoon, johon pääsi tutustumaan joskus kauan sitten lapsena äitinsä mukana. Kartano loihti ja vangitsi pienen pojan mielen. Nyt hän palaa kartanon yhteyteen ja hänestä tulee kartanoväen tukipilari. Perheen muodostaa sodassa haavoittunut Roderick, hänen vanhapiikasisarensa Caroline ja heidän leskiäiti rouva Ayres. Nämä laskevat tohtorin keskuuteensa ja avaavat ahdinkoaan, kartano rapistuu, puutarha umpeutuu, taloudelliset huolet painavat perhettä yhä lujemmin. Rod uskoutuu Faradaylle, että talossa on jokin, joka haluaa sille ja sen asukkaille pahaa. Kartanon ainoa kokopäiväinen palvelustyttö Betty tuntee pahan läsnäolon. Kartanossa tapahtuu ihmeellisiä asioita: outoja puhelinsoittoja, seiniin piirtyviä merkkejä, huonekalujen siirtymisiä, itsestään syttyviä tulipaloja. Psykologinen jännityskertomus vahventaa vähitellen otettaan, se lietsoo pelkoa ja kauhua ilman verta. Esi-isät seuraavat ja vartioivat läsnä olevina muotokuvissaan.

Lukija joutuu miettimään Bettyn kertomaa:

Sitten Betty oli kuullut enemmän narahduksia, ja hän oli yllättynyt tajutessaan, että neiti Ayres ei ollutkaan menossa alas vaan portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Tiesikö Betty, miksi neiti Ayres oli mennyt sinne? Siihen Betty ei osannut sanoa mitään. Oliko yläkerrassa muuta kuin tyhjiä huoneita? Ei, ei mitään muuta. Betty oli kuullut, kuinka neiti Ayres oli kävellyt yläkerran käytävässä hyvin hitaasti, aivan kuin olisi tunnustellut tietään pimeässä. Sitten Betty oli kuullut, että neiti Ayres pysähtyi ja äännähti.

Oliko neiti Ayres äännähtänyt? Millä tavalla?

Hän oli huudahtanut.

Vai niin. Mitä hän oliu huudahtanut?

Hän oli huudahtanut: "Sinä."

Lukijalle jää tulkinta tapahtumista ja tohtori Faradayn roolista, minun roolini ei ole spoilata. Kirjan edetessä Carolinen rooli muuttuu, mutta myös kertojan luonne tulee esille erilaisena. Faraday kantanee syyllisyyttä kaunan ja kateuden kautta, mutta kauhun elementtejä ei sovi riistää aaveilta, menneisyydeltä tai goottilaisen kauhuromaanin perustoilta. Vieras, rapistunut kartano on laskenut vieraan käytävilleen, eikä tunne armoa tai vapautusta.

Kirjan viimeinen lause on arvoituksellinen: Petyn joka kerta kun käännyn katsomaan, sillä näen vain haljenneen ikkunaruudun, ja tajuan että vääristyneet kasvot jotka katsovat siitä kaipaavasti ja hämmentyneinä, ovat omani.

Vieras kartanossa oli viihdyttävä lukukokemus. Sarah Waters kertoo upean tarinan ja välittää tapahtumien ajankuvan lumoavasti. Kirjan kansi on lumoavan kaunis kuin koru. Tämä on kirja, jonka ostaa kirjahyllyynsä. Loppu ei olisi voinut olla toisenlainen. En kokenut tarinaa ahdistavana, hitaana tai pelottavana, sillä vanhalla kartanolla on aina tarinansa.

Sarah Waters Vieras kartanossa

Tammi 2011. Keltainen kirjasto. Kotikirjasto.

Virginia Woolf Vuodet

Viime vuosina olemme saaneet nauttia Virginia Woolfin tuotannon suomennoksista, jotka ovat aina vain laajentaneet kirjailijan monipuolista kuvaa. Savukeidas on julkaissut Virginia Woolfilta Menomatkan vuonna 2012 sekä Yön ja päivän vuonna 2012 sekä vuonna 2013 tämän kirjan Vuodet.

Teos julkaisi puolestaan Kiitäjän kuolema ja muita esseitä -kokoelman vuonna 2013. Virginia Woolf eli vuosina 1882-1941. Vuodet jäi Woolfin viimeiseksi teokseksi, jonka julkaisun kirjailija hän ehti nähdä ennen astumistaan jokeen.

Kääntäjä Ville-Juhani Sutinen tuo esiin, että Woolfin teokset eivät ole mitään hämähäkinseittien marinoimia ikiaikaisia niteitä, vaan ovat yleisinhimillisyytensä ansiosta säilyttäneet ajankohtaisuutensa ja arvonsa myös 2000-luvulla.

Virginia Woolfin tuotantoa pelätään ja pidetään vaikeana, mutta Vuodet on helposti lähestyttävissä ja omaksuttavissa. Henkilögalleria on moninainen, mutta ihmisten roolit kertautuvia kuten sisareni, veljeni, veljeni poika jne. Vuodet on sukutarina, joka seuraa suvun vaiheita viiden vuosikymmenen ajan. Keskiössä on hyväosainen Pargiterien perhe, eversti Abel Pargiter ja hänen perhepiirinsä sekä perheen vaiheet 1880-luvulta 1930-luvulle. Varsinainen sukusaaga tämä kirja ei ole, sillä henkilöhahmojen vaiheet esitetään sirpaleisina. Tapahtumia katsotaan kulloisenakin vuonna yhden päivän ajan. Pääosassa ovat naiset, mutta tapahtumia katsotaan niin perheenpään eli vanhan everstin silmin kuin perheen uskollisen palvelijan kautta. Woolf kuvaa elämän arkea hyvin tarkasti, mitättömän arkisia asioita ja samalla hän rientää tarinoissa vuosia ja vuosikymmeniä väliin jättäen. Lukija kiitää hänen tekstinsä mukana tietäen, että mikään sana ei saa jäädä tajuamatta, on pysyttävä mukana alati vaihtuvien kertojien ajatuksissa ja tunteissa.

Woolf kirjoittaa tajunnanvirtaa, juoni kulkee ihmisen mielessä, ihmiset kuolevat ja häviävät tarinasta, mutta tarina jatkaa kulkuaan. Woolfin kehittämä tajunnanvirta on hienovireistä, jolla hän purkaa ihmismielen tuntoja, valaa hetkellisiä aistimuksia ja muistikuvia ja käy sisäisiä monologeja. Taustalla on englantilainen yhteiskunta, viktoriaanisen ajan arvomaailma, joka elää murroksessa kohti modernin yhteiskunnan syntyä. Lontoon metropolin ajankuva välittyy sellaisena kuin Woolf sen eli. Ensimmäinen maailmansota, ilmahälytykset, Lontoon pommitukset häälyvät taka-alalla, sivulauseissa. Esimerkiksi Eleanor ajattelee mielessään, että Peggyn mukava ja hiljainen veli Charles oli kuollut sodassa.  Tässä kehyksessä ja ajankuvassa vuodet seuraavat suvun ihmisten kohtaloissa. Vuodet vaihtuvat ja ihmiset elävät, vanhenevat ja muuttuvat muutoksissa.  Sanomattomissa tunteissa elää ihmiselämän käyttämättömät mahdollisuudet ja ohiliukuvat hetket. Vuosien alkua rytmittää lyyrinen maiseman tarkkailu ja kulloisenkin vuodenajan kuvaus. Woolf luo kohtaamisiin huikeat lataukset, joita lukee haltioituneena.

Eleanor oli seissyt ovella vilkuttamassa kouluun lähtevälle Morrisille, ja talon edessä oli pieni puutarha, johon he olivat istuttaneet krookuksia. Ja nyt Crosby kipusi vaunuihin pidellen Roveria sylissään ja lumihiutaleet leijailivat hänen mustalle hilkalleen. Eleanor sulki oven ja meni sisään.

...

Eversti laskeutui verkkaisesti alakertaan. Hän tunsi olonsa alakuloiseksi ja pettyneeksi. Hän ei ollut saanut tilaisuutta keskustella kahden Eugénien kanssa, eikä ollut voinut kertoa tälle mitään. Kenties hän ei koskaan kertoisi kenellekään siitä.

...

Maaseudulla oli kerrassaan tavallinen päivä - yksi niistä päivien pitkistä puolista, jotka rullasivat vuosien kulkiessa vihreistä oranssinsävyisiksi, ruohon kasvusta sadonkorjuuseen. Ei ollut kuuma tai kylmä, oli englantilainen kevätpäivä; melko kirkas, joskin violetti pilvi kukkulan takana saattoi enteillä sadetta. Nurmella väreili varjo, sitten taas valo.

Palvelijoiden keskellä elävä perhe tuo melko selvästi esille oman arvonsa ja eronsa heihin. Eleanor katsoo Crosbyn haikeata lähtöä tämän neljänkymmenen palvelusvuoden jälkeen:

"Sinusta on varmasti hauska päästä pois kellarista, Crosby",  Eleanor sanoi kääntyen jälleen katsomaan aulaa. Hän ei ollut koskaan huomannut kuinka pimeä ja matala se oli ennen kuin oli katsonut sitä.

...

Crosby oli tuntenut jokaisen kaapin, lattialaatan, tuolin ja pöydän siinä suuressa labyrinttimaisessa talossa eikä hän ollut nähnyt niitä puolentoista tai kahden metrin korkeudelta, kuten he muut, vaan polvien tasalta, kuuratessaan ja kiillottaessaan.

...

Martin puisteli päätään, hän ei keksinyt mitä olisi sanonut seuraavaksi. Hän vihasi palvelijoiden kanssa keskustelemista, sillä se sai aina hänet tuntemaan itsensä vilpilliseksi. Aina kun virnistelee teennäisesti tai sitten on liian sydämellinen, hän ajatteli. Ja molemmissa tapauksissa valehtelee.

Lopummalla kirjaa Eleanor purkaa ajatuksiaan elämästä ulos, kiteyttäen elämäänsä muutamiin riviin. Woolf liittää elämän vaikeuden ja sen vaikeaselkoisuuden Eleanorin mietteisiin.

 Minun elämästäni, hän sanoi itselleen. Se oli kummallista, sillä se oli toinen kerta sinä iltana, kun joku oli puhunut hänen elämästään. Eihän minulla edes ole elämää, Eleanor mietti. Eikö elämän pitäisi olla jotain sellaista, jota voi hallita ja joka tuottaa jotain? Etenkin, jos sitä on elänyt yli seitsemänkymmentä vuotta. Mutta minulla on vain nykyhetki.

On oltava toinen elämä, Eleanor mietti vajoten ärsyyntyneenä takaisin tuoliinsa. Ei unissa, vaan tässä ja nyt, tämän huoneen sisällä, elävien ihmisten keskellä. Hänestä tuntui kuin hän olisi seissyt kuilun reunalla, tuuli olisi tuivertanut hänen tukkaansa ja hän olisi juuri ollut tarttumaisillaan johonkin joka yritti koko ajan karkuun. On oltava toinen elämä, tässä ja nyt, Eleanor toisti.  Tämä elämä on liian lyhyt ja rikkonainen. Emme tiedä mitään - emme edes itsestämme. Olemme vasta pääsemässä alkuun, hän mietti, alamme vasta ymmärtää jotain sieltä täältä.

Savukeidas on tehnyt upean työn meille Virginia Woolfin lukijoille ja kääntäjä Ville-Juhani Sutinen ansiokkaan käännöstyön. Näennäisesti tämä on tarina Pargiter -nimisestä perheestä, joka alussa asuu suuressa viktoriaanisessa talossa Lontoossa eli samanlaisessa kuin Virginia Woolf asui lapsuudessaan. Perheenjäsenten tiet kulkevat eri tahoille, mutta näitä seurataan kirjan ilmestymisvuoteen saakka. Niin rouva Pargiter kuin rouva Stephen kuolevat miltei saman ikäisinä. Teosta pidetään osittain omaelämäkerrallisena.

Lopun selitysosa on hyvin valaiseva. Toivottavasti tämä ei jää tähän. Woolfin kieli tai sanoma ei vanhene ajassa. Tein vuoden alussa blogiini suunnitelman, mitä luen keväällä 2014. Kiteytin tekstiin ajatuksiani luettavista kirjoista, että Woolfin Vuodet -teokseen huutaa mieli - mitäpä tuohon voin lisätä. Minulta on lukematta Menomatka sekä Yö ja päivä, joten niiden parissa sitten jatkan matkaa.


Virginia Woolf Vuodet
Savukeidas 2013. Arvostelukappale.Kiitoksin.