Tuula-Liina Varis Huvila

Tuula-Liina Varis Huvila

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Ilostuin huomatessani, että Tuula-Liina Varikselta ilmestyy uusi kirja.  Olen pitänyt monista hänen teoksista, kuten Naisen paras ystävä, Että tuntisin eläväni, Irma, Rakas ja Muotokuvamaalarin tytär.

Hänestä tulisi suuren taitelijan vaimo ja muusa. Niin kuin Rembrandtin Saskia.

Huvila kertoo moniäänisen perhetarinan, perheen tyttären Raakelin tarinan ja äänen saavat myös Selma-piika ja Raakelin tytär Leea. Raakel on kiltti perhetyttö, joka haluaa saada elämältään jotain muuta kuin vanhapiian lehtoraatin.  Tarinan ajankuva on 1920-luvulta sotaan ja tarinan miljöönä Turku ja maalla mahtipontinen hirsilinna. 

Raakelia kylmää tulevaisuus kuihtuneena ikäneitona, tytönkamarinsa iankaikkisena asukkaana.

Variksen tarina on armoton ja surullinen. Raakel tekee typerimmät virheensä elämänjanossaan. Hän pääsee opiskelemaan Turun yliopistoon, joka on yhtä huono valinta kuin Helsinki olisi helsinkiläiselle. Raakel on jäämässä loukkuun, johon läheisriippuvuus ja irtautumattomuus johtavat, eivät ainakaan kohti omaa elämää. Äiti säätää kesäohjelman ja pitää tytön lieassa. Serkkunsa Juhanin myötävaikutuksella Raakel tutustuu taiteilija Aksel Korkeakorpeen, vaikka tuona aikana nuorten tutustumiset olivat vaikeampia. Aksel pyytää perinteitä vaalien Raakelin isältä tytärtä ja kaikki sujuu hyvien tapojen mukaisesti. Kautta tarinan Huvila kietoo sisäänsä yhteiskunnan rakenteen, ajankuvan, pörssiromahduksen, sodan uhrit, Hitlerin Saksan ja kotirintaman.

Tuomiokirkon käytävä on pitkä. Se on satametrinen, pitempi kuin mikään kirkonkäytävä maailmassa. Sillä matkalla on vielä aikaa harkita, sanovat turkulaiset, väitetään, että jotkut ovat harkinneetkin ja kääntyneet puolessavälissä takaisin.

Akselia ei kuvata millään tavoin miellyttäväksi mieheksi. Hän kulkee omien halujensa mukaisesti ja luo uraansa, mutta taide ei vaan myy, mutta aatteiden palo on vankka. Aksel tekee Helsingin reissuja, istuu Esplanadin kuppilassa ja Eurooppa siintää mielessä. 

Mikset sanonut sitä Marrakeshissa? Minä ajattelin… En tiedä,  mitä minä ajattelin. Että sinä suutut. Kun minä muutenkin hermostutin sinua vaivoillani ja vaikka millä. Minä en viihtynyt siellä, siellä haisi pahalle, se meteli on sietämätöntä, mutta se johtui tilastani.

Sitten tapahtuu jotain ja sota alkoi tehdä tuloaan.  Aksel saa paikan Saksasta, mutta vaimossa on tahra, Aksel itse on siittänyt tahran, johon Raakelin äiti on syypää. Aksel on valmis hoitamaan kuukausittaisen avustuksen, mutta maksun edellytyksenä on, että vaimo ei pidä minkäänlaista yhteyttä puolisoonsa.

Kun jäimme kolmistaan, rouva halusi olla minulle Raakel, ei rouva. Silti hän joskus oli niin rouvaa, niin rouvaa. Ei meistä tasa-arvoisia tullut, vaikka elimme kuin kolme nunnaa luostarissa, minun piti käsittää paikkani, ei piian pidä ruveta huushollia johtamaan vaikka huushollin hoitaisikin.

Elämä ei ole sellaista kuin nuorena luulee, mutta en ole Korpilinnaan tuloani katunut.

 Raakel elää tyttärensä ja palvelija Selman kanssa mahtipontisessa Korpivillan hirsihuvilassa isännän lähtiessä. Ateljee saa aikanaan väliaikaiset asukkaat evakoista.  Tarinan lopussa Raakel saa viimeisen iskun vastoin kasvojaan.  Raakelin kuvittelema todellisuus onkin vain varjo Aleksin elämässä.

Miksi ne, jotka eivät ole aiheuttaneet mitään, kärsivät enemmän kuin ne, jotka olivat aatteita julistaneet, sotaa halunneet, sodan aiheuttaneet ja sen aloittaneet, tehneet kaukana taistelupaikoista päätöksiä, jotka ratkaisivat sodan kulun?

Ne tapattivat miljoonia ihmisiä kaikkialla maailmassa, mutta eivät itse saaneet naarmuakaan.

 Variksen Huvila on ajalleen perinteinen tarina, mutta Variksen kertomana tarina on jopa hieman pisteliäs ja ennen kaikkea ajankohtainen, liiankin. Miltään osin tarina ei ole kepeä. Näin on saattanut käydä monta kertaa eri versioin, mutta harvoin se on kerrottu näin vakuuttavasti.  Huvila on jopa pelottava, sillä Variksen näkökulma luotaa menneestä tähän hetkeen hyvin olennaisin näkökulmin.

Blogeissa toisaalla: Kirja vieköön!

Peter Sandström Laudatur

Peter Sandström Laudatur

Alkuperäisteos Laudatur

Suomentaja Outi Menna

S&S 2016. Kustantajalta.  Kiitoksin. 

Normaalisti hän oli aina, joka aamu, käynyt poimimassa äidille ruusun, ja oli joskus ajatellut hänen kertovan sillä, että hän oli tyytyväinen elämäänsä ja valmis kuolemaan. Joka aamu kukinta-aikaan salin pöydällä kulhossa, matalassa vedessä, kellui vasta puhjennut ruusunnuppu. Se oli merkki heidän onnellisuudestaan. Sanoja ei tarvittu.

Luin Peter Sandströmin edellisen teoksen Valkea kuulas ja ihastuin siihen. Pidän Sandströmin kerronnasta ja kielestä. Sen haikea kerronta ravitsee lukijaa. Valkea kuulas ihastutti minua, koska siinä oli jotain samaa kuin ihailemassani Per Pettersonin teoksessa Kirottu ajan katoava virta.

Laudatur on romaani aikuisen miehen elämästä, jonka perhe-elämä ei ole muodostunut aivan toiveiden kaltaiseksi. Laudatur kertoo avioliitosta, toiveista, kumppanuudesta, etäisyydestä sekä ennen kaikkea rakkaudesta ja miten se muuttuu elämän myötä. Niin Valkeassa kuulassa kuin tässäkin kirjassa kirjailija on Peter Sandström, viisikymppinen (1963) mies ja niin myös tarinassa itsessään toistuu tämä sama kuvio. Olen lukenut liian vähän kirjailijan tuotantoa voidakseni vetää sen enempää johtopäätöksiä, mutta kirjailija tuntuu leikittelevän omalla identiteetillään ja elämänsä tapahtumilla. Näin käyttäytyy myös yksi itselleni tärkeimmistä kirjailijoista (PH).

Laudaturissa avioliitto on paikoin surullista viisikymppisen Peterin laahustamista ja kulissien ylläpitoa. Miksi? Se ei selvinnyt minulle. Kuka pesisi toisen pyykit?  Tietyllä tapaa siinä oli jotain lohdullista ja oikeaa, sillä olin päässyt jo pisteeseen jossa oli helppo hyväksyä elämän kääntyneen kohti loppuaan, seikka joka kenties kuulosti runolliselta mutta harvoin oli sitä niille jotka kyseisen oivalluksen joutuivat tekemään.

Kirjan puolisoa kutsutaan Seepraksi. Hän rakentaa vaikuttavaa akateemista uraa ja on iästään huolimatta raskaana neljäkymmentäyhdeksänvuotiaana.  Peter seuraa puolisonsa etenemistä sivusta. Seepra on aktiivinen tutkijana ja viihtyy Mäkisen seurassa. Minkälaisia he ovat yhdessä? Intellektuellit yhdessä henkevine keskusteluineen? Nykyään Seepra piipahtaa kotona muutaman kerran viikossa tuoden likapyykin pestäväksi. Teini-ikäiset lapset, Bonnien ja Neon, Peter tapaa useimmiten kaupungilla. Peterin tuttu professori Tulijärv työskenteli vastaavana päätoimittajana Åbo Akademin tieteellisessä julkaisussa, johon Peterkin kirjoitti. Professori antaa Peterille Gösta Ågrenin runotrilogian Tääl.

Kun tapasin professori Tulijärven ensimmäistä kertaa virka-ajan ulkopuolella, oli keskiviikko, elokuun viimeinen päivä vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan. Hän seisoi baaritiskillä Hasse’s Pubissa Uudenmaankadulla. Olin sinä iltana eksynyt harhateille.

Nykyhetken rinnalla kulkee elokuu 1988, jolloin Peter oli nuorempi ja matkasi Uuteenkaarlepyyhyn Vaasasta, jossa suoritti siviilipalvelustaan. Sandström kirjoittaa vuosiluvut kirjaimin tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan, ja en pitänyt tuosta tavasta laisinkaan. Numerot menettävät merkityksensä, sillä ne melkein sivuuttaa marginaalisina. 

Isä on alakuloinen, sillä muutaman päivän päästä hän täyttää 65 ja hänestä tulee eläkeläinen. Ehkä tässä vielä muutama vuosi on jäljellä. Syksy tulee aina niin nopeasti. Liian paljon hukattuja mahdollisuuksia kullakin takana. Vanhemmilla oli oma elämä isyyden ja äitiyden rinnalla. Oliko heillä muutakin kuin toisensa?

Isä suostui jopa lehtihaastatteluun. Äiti oli jälkeenpäin lähettänyt lehden minulle Turkuun. Artikkelissa isä sanoi noudattaneensa paljouden periaatetta: riittävän paljon oikean värisiä kasveja samassa paikassa, se on taikuutta.

Artikkelissa kerrottiin, että hän ei ollut puutarhurina osoittanut järin suurta kiinnostusta vihanneksiin. Sen sijaan kukkaistutukset ja erilaiset sommitelmat olivat olleet hänen suuri intohimonsa.

Laudatur on monitahoinen perheromaani. Jostain syystä en ihastunut tähän samalla tavalla kuin Valkeaan kuulaaseen. Suosittelen silti kirjan lukemista. Syksyn kirjatarjotin on moninainen, mutta valintaa on tehtävä, sillä vain osan ehtii lukea. Itse tulkitsin lopun toiveikkaaksi.  Pidän avoimista lopuista, joissa kuitenkin elää toivon kipinä.

Blogeissa toisaalla: Kirjakaapin kummitus

Toivotan kakille ihanaa viikonloppua. Itse vaellan  sienimetsässä ja nautin oman pihan omenista ja luumuista.

Maija-Leena Kero Salaperäinen Luostarinmäki

Maija-Leena Kero on historianopettaja. Kirjan kuvitus on toimittaja Laura Salaman käsialaa. Turun pitkästä historiasta on helppo ammentaa aiheita lastenkirjoihin. Olen kertonut kirjasta vuoden 2014 joulukalenterissani täällä, mutta tässä on kirjan oma esittely.

Luostarimäki liittyy Turun historiaan siten, että kun Turku laajeni, alettiin rakentaa reuna-alueita ja niin tapahtui 1800-luvulla Luostarimäelläkin. Toisen maailmansodan jälkeen Luostarimäestä tuli Käsityöläismuseo.

Salaperäinen Luostarinmäki kertoo maaseudun ja kaupunkilaiskulttuurin kohtaamisesta sekä sopeutumisesta kaupunkioloihin. Myös metsät ja puu ovat osallisena kirjassa.

Eräänä päivänä puunhakkaaja tulee kopistelemaan Ukko Naavaparran kotipuuta, kaataakseen Naavaparran kotipuun, jotta saa hirsiä mökin rakentamiseen: kun minun 80 vuotta vanhaa kuustani nyt kaadetaan, en ryhdy uuden puun haltijaksi, lähden seuraamaan mitä puulleni tapahtuu.

Ja niin Ukko Naavaparta lähtee kissansa Wäinön kanssa Turkuun, maan pääkaupunkiin ja suurimpaan kaupunkiin. Siellä hän saapuu Matin kanssa Luostarimäelle, johon Matti rakentaa talonsa ja talousrakennukset ja noutaa sitten perheensä ja eläimensä sinne asumaan. Myös Ukko Naavaparta jää Luostarimäelle rakennusten hyväksi haltijaksi. Hän pitää huolta, että metsän puista rakennetut talot kestävät isältä pojalle. Myös Wäinö päättää jäädä pitkien hellittelyjen jälkeen.

Eräänä keväänä Wäinö alkaa mouruta ja hänelle aletaan etsiä morsianta. Isolta Kirkkokadulta löytyykin Walpuri ja se on rakkautta ensi mouraisulla. Häävalmistelut ovat mittavat. Tarvitaan räätäliä, hopeaseppää, seppää, viulunsoittajaa ja hääkutsuja jaetaan ympäri kaupungin ja Antti-renki lupaa tuoda yllätyksen häälahjaksi.

Oman sepän takomassa padassa oli lihakeittoa. Hääväki söi omilla puulusikoillaan. Mutta, mitä ihmettä? Monen suupielet kääntyivät nurinpäin. Miksi? Lihakeiton joukossa ui outoja pallukoita, joita Luostarimäen ihmiset eivät koskaan aikaisemmin olleet nähneet. He olivat syöneet vain sellaista lihakeittoa, jossa vaeltelivat nauriin ja lantun palaset. Antti virnuili, hän seurasi tarkkaan, miten ihmisten suut menivät.  ”Syökää vain pallukat, ne ovat maaomenia.”

Vuoden kuluvat, kesät ja talvet vaihtuvat, pääsiäinen seuraa joulua, markkinat juhlistavat kesää, kunnes pitkän pitkän ajan kuluttua tyhjentyneitä käsityöläismökkejä saapuu katsomaan seurue, joka alkaa puhua betonilähiöstä. Lopulta kuitenkin Luostarimäestä tulee käsityöläismuseo, jota Tonttu-Ukko vieraili katsomassa joulukalenterissani.

Kirja on mielenkiintoinen ja mielenkiintoisesti rakennettu. Salaperäinen Luostarinmäki sopii aikuisemmankin satukirjaksi. Tämä kirja on hyvä muistaa myös kesäisillä Turun reissuilla, sillä Luostarinmäki on oiva retkikohde.

Maija-Leena Kero Salaperäinen Luostarinmäki

Kerokustannus 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.