Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Alkuteos: Nesnesitelná lehkost bytí 1984

Suomentaja: Kirsti Siraste

WSOY. Bon pokkari. Marraskuun ostos.

Olemisen sietämätön keveys on neljän keskieurooppalaisen, kahden pariskunnan tarina, sillä tarinan keskiössä ovat Tereza ja Tomás sekä Sabina ja Franz. Ja Karenin, joka on nimetty Tolstoin Anna Kareninan mukaan. Takakannessa sanotaan, että kirja on myös rakkauskertomus, syvimpiä ja kauneimpia mitä koskaan on kirjoitettu. En kyseenalaista tuota lausetta.

Kunderan kirja jakautuu lyhyisiin lukuihin, mutta tarina soveltuu parhaiten intensiiviseen lukuun. Näin tarina rakentuu ehjänä mielessä.  Teemat ovat moninaiset, sillä niin rakkaus, ero, yhdessäolo, ihmissuhteet kuin elämän tarkoitus ovat olennaisia. Seksuaalisuus siten, että se on elokuvan tuomaa enemmänkin. Olemisen sietämätön keveys on osin  intertekstuaalinen, mutta ehkä kaikkein tärkeimmät sanat ovat oleminen ja keveys sekä niiden sietämättömyys. Tomásilla on heikkoutena naiset. Kunderan teksti on paikoin filosofista.  Tekstissä on lähes jatkuvasti lauseita, jotka haluaisi tallentaa mieleensä. Yksilöä repii ja koettelee usko yhteiskunnan rakenteisiin, ennen kaikkea yhteiskunnan edellyttämä sitoutuminen poliittisiin vaatimuksiin.

Elämä draama on aina ilmaistavissa painon metaforalla. Sanomme että ihmisen kannettavaksi on pantu jokin taakka. Ihminen joko kantaa taakkansa tai sortuu sen alle, kamppailee sen kanssa, häviää tai voittaa. Mutta mitä Sabinalle oikeastaan oli tapahtunut? Ei mitään. Hän oli jättänyt yhden miehen koska oli halunnut jättää tämän. Oliko mies vainonnut häntä? Tai kostanut hänelle? Ei. Sabinan draama ei ollut painon vaan keveyden draama. Hänen kannettavakseen ei ollut pantu taakkaa vaan olemisen sietämätön keveys.

Minun heikkouteni ovat keskiaikaiset hautausmaat, elävän kulttuuriperinnön osalta. Saanko kuljettaa sinut muutamaan lainaukseen?

Tsekkien maan hautausmaat ovat kuin puutarhoja. Hautoja peittävällä nurmella kasvaa monivärisiä kukkia ja vaatimattomat muistokivet häviävät lehtien vihreyteen. Hämärän langettua hautausmailla palaa lukuisia pieniä kynttilöitä ikään kuin vainajilla olisi lastenkutsut.

Lähin oli Montparnassen hautausmaa, jonka jokaisella haudalla komeili pieni talo tai pienoiskappeli. Sabina ei voinut käsittää, miksi vainajat halusivat haudalleen palatsijäljitelmän.  Koko hautausmaa henki kiveksi muutettua turhamaisuutta. Hautausmaan asukit eivät olleet kuoltuaan järkevöityneet vaan käyttäytyivät vielä mielettömämmin kuin eläissään, toivat muistokivissään esiin tärkeyttään. Haudoissa ei levännyt isiä, veljiä, poikia tai isoäitejä, vaan arvokkaita julkisuuden henkilöitä, arvonimien, ansiomitalien ja kunniamerkkien haltijoita.

Olemisen sietämätön keveys löytyy hyvin kirjablogeista, mutta kuitenkin odotettua vähemmän. Luin kirjan ensimmäisen kerran, kun se suomennettiin. Eilen ostin puhtaan, uuden pokkarin. Kirjan loppupuolella on surullinen kappale, joka ei liity Terezaan ja Tomásiin, ei toiseenkaan pariin. En siis spoilaa. Se kertoo menetyksestä ja kuolemasta, joka itkettää joka kerta, kun ihminen joutuu tilanteen eteen. Kymmenen tai viisitoista vuotta ovat vain raakoja numeroita.  Se on silti täysin ymmärrettävää, luonnollista, jokainen sen  kokenut tietää tuon surun.  Se vain ottaa koville, olen kiljunut ja huutanut tuskissani, mutta vain aika tuo surkean helpotuksensa, jos sekään. Voit silmäillä tuon ostamani pokkarin kantta, joten siitä voit arvata, mistä minä puhun, kun puhun surusta.

Hän oli itsekin yllättynyt toimiessaan vastoin periaatteitaan. Kymmenen vuotta aiemmin hän oli eronnut ensimmäisestä vaimostaan. Ero oli ollut hänelle yhtä juhlava kokemus kuin toisille häät. Hän oli tajunnut, ettei ollut syntymään elämään naisen rinnalla, että hän saattoi olla täysin oma itsensä vain poikamiehenä. Sen jälkeen hän oli pyrkinyt huolellisesti muovaamaan elämänsä sellaiseksi ettei yksikään nainen voisi enää koskaan työntyä siihen matkalaukkuineen. Siksi hänen asunnossaan oli vain yksi vuode.

Tomás on prahalainen kirurgi ja naistenmies, joka rakastuu herkkään hauraaseen tarjoilijattareen Terezaan. Tomás  havahtuu tunteisiinsa halutessaan viettää yön tuon naisen kanssa, nukahtaa tämän kanssa. Olivatko he pidelleet toisiaan kädestä koko yön? Tomás haluaa tytön mutta hän haluaa pitää myös muut naisensa.  Heistä tärkein on Sabina, joka on vapauttaan rakastava taiteilija. Ajankuvana on 1960-luku ja erityisesti Prahan kevät 1968 ja keskeisenä miljöönä Praha ja Neuvostoliiton miehityksen aika.

 Tereza on henkilöistä vapain, mutta hänen lähtökohtansa elämään olivat vaikeimmat. Kundera pohtii elämää: elämän ainainen paluu (Nietzsche) vai vain kerran (Kundera).  Meillä on vain tässä ja nyt. Frank tunnustaa Marie-Claudelleen pettävänsä tätä, joka johtaa kotoa muuttoon, mutta Sabina on paennut jo aiemmin.  Tomás maksaa kalliin hinnan vakaumuksestaan, sillä hän päätyy ikkunanpesijäksi ja sieltä maaseudulle.  

 Tomás pohtii suhdettaan tyttöön, onko hänen rakkautensa Terezaan todellista rakkautta vai hysteeristä, sentimaalista rakkauden kuvittelua. Keskivaiheilla kerrotaan Sabinan saamasta kirjeestä, jota ei avata tarkemmin tarinassa, mutta lukija jatkaa tuon tiedon varassa kirjan loppuun.

Jos Olemisen sietämätön keveys on sinulta lukematta, niin kiiruhda kirjastoon. Miten tästä saisi ruman?  Ei mitenkään. Ehkä tämä vaatii useampia lukukertoja, ehkä kokemuksia rakastamisen vaikeudesta ja elämästä ilman romantikon ruusunpunaisia unelmia.

Kirjan lukeneille esitän kysymyksen.  Minkä kirjan nostaisit tämän rinnalle?

Blogeissa toisaalla: Mari A, Jokken kirjanurkka, Katarina

Osallistun tällä marraskuun minihasteeseen.

Arnaldur Indriđason Varjojen kujat

Arnaldur Indriðason on islantilainen kirjailija, historiantutkija ja toimittaja. Tutustuin Indriðasoniin sattumalta. Otin osaa lukuhaasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa.  Olin vähällä epäonnistua haasteessa, sillä minulta puuttui islantilainen kirja. Luin viime vuonna Kristín Steinsdóttirin kirjan Omaa tietä ja halusin ehdottomasti lukea islantilaista nykykirjallisuutta.  Löysin Indriðasonin dekkarit bloggarikamujen kautta ja samalla monta kirjailijalta jo aiemmin suomennettua rikosromaania.  En ole lukenut aiempia Indriðasonin kirjoja, mutta sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Ihastuin kirjailijan tapaan kertoa tarinaa, luoda jännitystä ilman silmitöntä  väkivaltaa. Syyskuussa ilmestynyt Varjojen kujat on Indriðasonin 12. dekkarisuomennos.

Indriðason kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa, toinen tarina tapahtuu sodan aikana 1940-luvulla ja toinen nykyajassa. Olen lukenut useita kirjoja, jotka kulkevat kahdessa aikatasossa, mutta vähemmän dekkareita. Menneisyys on pyrkinyt tosin esiin tänä vuonna muutamankin kerran muun muassa Gard Sveenin Raskaissa varjoissa (Bazar), Anna Lihammerin Kun pimeys peittää maan (Atena) sekä Jaana Lehtiön Kolmas oli ensimmäinen (Myllylahti) teoksissa.

Lukija pääsee seuraamaan menneisyyden rikostutkijoita työssään, kun poliisin etsivä Flovent ja amerikkalainen Thorson yrittävät ratkaista tapausta.  Flovent ja Thorson tekevät yhteistyötä tapauksissa, jotka liittyvät sekä Islannin poliisin sekä amerikkalaisen sotapoliisin toimialueeseen. Thorson hakeutui armeijan palvelukseen ja maailmansodan puhjettua hänet lähetettiin Islantiin brittien miehitettyä saaren. 

Islantilainen tyttö ja amerikkalainen sotilas viettävät lemmenhetkiä Kansallisteatterin takana, mutta heidän touhunsa keskeytyvät kammottavaan löytöön. Nuoret pakenevat suin päin, mutta vastaantulija tunnistaa tytön entiseksi oppilaakseen, Ingiborgiksi. Silminnäkijä löytää myös uhrin. Ingiborgin deittikumppanin löytyminen onkin sitten työläämpää, kun Frankin antamat henkilötiedot paljastuvat vääriksi. 

Tyttö oli kuolleenakin kaunis. Hänen särkynyt katseensa tuijotti synkkää rakennusta ikään kuin hän olisi jo kadonnut Kansallisteatterin kiviseinän sisällä oleskelevan piilokansan asumuksiin.

 Toisaalla vuosikymmeniä myöhemmin nainen huolestuu, kun hänen naapuriaan ei ole näkynyt muutamaan päivään. Hän tekee katoamisesta ilmoituksen poliisille.  Poliisi löytää 90-vuotiaaan miehen tämän omasta sängystä sydänkohtaukseen menehtyneenä. Tapaus vaikuttaa pitkään luonnolliselle kuolemalle.  Lukijaa seuraa nykyajan rikostutkijoiden työtä, tosin tätä seurataan pääasiassa eläkkeellä olevan poliisi Konráđin kautta, joka kiinnostuu tapauksesta ja päättää tutkia tapausta. Vanhuksen asunnosta löytyy kolme lehtileikettä,  joissa kerrotaan murhatutkimuksesta Toisen maailmansodan aikana, jossa nuori tyttö löydetään kuristettuna Kansallisteatterin takaa vuonna 1944.  Menehtyneen vanhuksen nimeä ei kerrota aluksi, vaikka naapurin rouva nimetään leskirouva Birgitaksi. Kaikella on tarkoituksensa, sillä vanhus on syntynyt Manitobassa ja on siten lännenislantilainen.

Konráđ otti kuvan mukaansa olohuoneeseen ja istuutui vanhan miehen kirjoituspöydän ääreen. Hän piteli lehtileikkeitä kädessään ja katsoi vuorotellen niitä, valokuvaa ja edessään avoimena olevaa kirjaa. Hän ajatteli isäänsä, murhattua tyttöä, Islannin miehitystä, meedioistuntoja, menneisyyden piinattuja sieluja ja vanhaa miestä, joka oli asunut yksin ja löydetty kuin nukkuvana huoneestaan, mutta joka oli surmattu tukehduttamalla.

Kuinka nämä tarinat kytkeytyvät toisiinsa? Ratkeaako vanha tarina viimein?  Tarina on hyvin vaikuttava, sillä Konráđ saa yhteyden asianosaisiin vuosikymmenien jälkeen. Tarina avautuu pala palalta, hienovaraisesti. Pidin tavattoman paljon tästä tarinasta. Indriðason keskittyy ihmisiin, heidän kertomuksiin ja tilannekuvauksiin. Hän jättää vähemmälle tapahtumien vyöryn ja väkivallan.  Tarinassa on myyttisyyttä, meedioiden läsnäoloa ja piilokansaa.  Varjojen kujat on älykäs dekkari. Eniten tämä muistuttaa äskettäin lukemaani Stephen Boothin kirjaa Nummi palaa (Blue Moon). Mielestäni oli jännittävää lukea Islannista sekä reykjavikilaisen poliisiin työstä.

Molemmat tarinat ovat aidontuntuisia ja kulkevat rinnatusten tasa-arvoisina. Kumpikin tarina koukuttaa lukijan mukaansa. Lukija tietää niin paljon enemmän koko ajan, sillä hän seuraa tapahtumia niin menneessä kuin nykyajassa. Upea rikosromaani.

Arnaldur Indriđason Varjojen kujat
Alkuteos Skuggasund, 2013.

Suomentanut Seija Holopainen
Blue Moon 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Tämän kirjan ovat lukenut myös Tuijata

José Saramago Oikukas kuolema

Saramago on itse luonnehtinut Oikukasta kuolemaa jatkoksi teokselle Kertomus näkevistä.
Olen jokseenkin tottunut Saramagon tyyliin, joten kirjailijan tyyli rikkoa kieliopin sääntöjä ei haittaa minua. Enemmän minua haittaa tekstin hahmottaminen, kun repliikkiviivoja ei ole. Pilkun jälkeiset isot kirjaimet kismittävät. Koen lukijana, että en saa rytmiä tauoista. Lause saattaa kestää sivun. Kyse on enemmän lukemisen sujuvuudesta.

Oikukas kuolema on yhteiskunnallinen satiiri, jossa on mukana hilpeyttä, vaikka lukijaa viedäänkin kuoleman kulttuurissa. Tarinan ymmärtäminen mahdollistuu kuoleman kontekstin kautta, että tunnemme tietyt käsitteet kollektiivisista kertomuksista, saduista, uskomuksista ja kansanperinteestä. Meillä on jonkinlainen käsitys kuoleman hahmoista ja apureiden symboliikasta.

Tarinan päähenkilö on tuoni. Pienellä alkukirjaimella. Kertomus alkaa uudenvuodenpäivästä, kun eräässä kuningaskunnassa yksikään ihminen ei kuole. Ajankohtakin on uskomaton, että kuolemia ei tapahtuisi, kun ihmiset juhlivat, käyttävät liikaa alkoholia, lähtevät maanteillä kilpasille, selviävät hurjista kolareista, mutta kuolonsanomia ei vain kerry. Kuolemattomuus ei ole vain iloinen asia, sillä ajan mittaan se aiheuttaa ongelmia. Sairaalat ja hoitokodit täyttyvät. Kuolemattomuus rajoittuu vain tähän maahan, jota ei nimetä. Kuolemaisillaan olevia aletaan kuljettaa maan rajojen ulkopuolelle, jotta kuolemaisillaan olevat saisivat ikilevon. Tilanne aiheuttaa myös yhteiskunnallisia ongelmia, kun terveydenhuollon väki, hautausalan toimijat ja eri uskontokunnat listaavat omat ongelmansa. Hautaustoimistojen edustajat vaativat, että hallitus määrää pakolliseksi luonnollisella tai tapaturmaisella tavalla kuolleiden kotieläinten hautauksen tai tuhkauksen ja huomioivat myös  toimialan vaatimat  rakennemuutokset sekä uuden know-how'n osaamisen. Onhan eri asia haudata ihminen kuin saattaa viimeiseen leposijaan kanarialintu, kissa, sirkusnorsu tai kylpyhuoneen krokotiili.

Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut. Sellainen elämän normeja perin pohjin rikkova seikka herätti ihmismielissä tavatonta hämmennystä, mikä oli toki joka suhteessa asiaankuuluva seuraus, muistettakoon ettei maailmanhistorian neljästäkymmenestä niteestä ollut löydettävissä, miltään ajalta tietoa tämänkaltaisesta ilmiöstä, ei minkäänlaista esimerkkitapausta, että olisi kulunut kokonainen vuorokausi,  kaikki päivään ja yöhön, aamuun ja iltaan jakautuneet kaksikymmentäneljä rikassisältöistä tuntia, joiden mittaan ei olisi sattunut ainoatakaan sairauden aiheuttamaa kuolemantapausta, hengen vaatinutta kaatumista, onnistunutta itsemurhaa tai mitään vastaavaa, lyhyesti  sanoen yhtään mitään.

Kuolemalla eli tuonilla on naisen hahmo, siis ihmiskunnan tuonilla. Kotvan kuluttua hän muuttaa systeemiään siten, että kuoleminen käynnistyy uudelleen. Jokainen kuoleva saa viikkoa aikaisemmin kirjeitse tiedon tulevasta kuolemastaan, jotta kuoleva osaa valmistautua lähtöönsä. Violetti kirjekuori alkaa luoda kammoa. Tuoni joutuu ongelmiin tässäkin tilanteessa, kun yksi kirje palautuu. Tuoni haluaa selvittää, millainen ihminen hänen voimaansa vastustava olento on.  Tämän sellistin oli pitänyt kuolla nuorena, koska niin oli määrätty. Hänen oli tarkoitus kuolla vain neljäkymmentäyhdeksänkesäisenä, mutta tämäpä vain oli kehdannut täyttää viisikymmentä. Hän oli häpäissyt siten kohtaloa, päiviemme määrää, horoskooppia, sallimusta ja kaikkia muita mahteja.

Kirjaa lukiessa ei jaksa uskoa, että loppua kohden vaihdetaankin satiirista rakkauskertomukseen. Tuoni rakastuu koiransa kanssa elävään sellistiin, joka harjoittelee  Johann Sebastian Bachin soolosellosarjoja. Tuoni istuu aitiossa kuuntelemassa, juttelee miehen kanssa, seuraa tätä miehen kodissa, valvoo miehen unta, sillä tuoni ei nuku koskaan.

Oikukas kuolema on erinomainen,  mustaa huumoria hyödyntävä teos. Sen voi nähdä kuvaavan nykyaikaakin, kun ihmiset voivat paremmin, toipuvat sairauksista ja elävät yhä vanhemmiksi. Saramago kirjoittaa erittäin hyvin ja hänen inhimillinen elämänkatsomuksensa ihastuttaa. Taitavasti Saramago vie lukijan mielikuvituksen rajoille ilman, että tarina lässähtäisi absurdisuuteen.

Hän meni keittiöön, sytytti tulitikun, vaatimattoman tulitikun, vaikka olisi voinut tuhota paperin pelkällä katseellaan ja muuttaa sen tuskin näkyväksi tomuksi, vaikka olisi voinut sytyttää sen sormiensa kosketuksella, mutta silti aivan tavallinen arkinen tulitikku poltti poroksi tuonen kirjeen, jonka vain tuoni itse voi tuhota. Siitä ei jäänyt tuhkaa. Tuoni meni takasin sänkyyn, sulki miehen syliinsä ja käsittämättä mitä hänelle oikein tapahtui, hänelle joka ei koskaan nukkunut, tunsi kuinka uni sai hellästi hänen silmäluomensa painumaan kiinni. Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut.

José Saramago Oikukas kuolema

 As intermitências da morte 2005

Suomentaja Erkki Kirjalainen
Tammi 2008. Keltainen kirjasto. Kotikirjasto

Henning Mankell Italialaiset kengät

Luin yhtenä kesänä Mankellin dekkareita, mutta tein harmittavan virheen eli luin kirjat satunnaisessa järjestyksessä. Wallander-dekkareissa on kuitenkin jatkumoa ja tunsin menettäväni jotain olennaista. Voisin lukea hänen kirjansa uudelleen. Mankellin Afrikkaan sijoittuvat teokset kiinnostavat minua vähemmän. Sen sijaan Italialaiset kengät viehätti minua.

Frederik Welin on entinen kirurgi, joka on vetäytynyt ulkosaariston yksinäisyyteen. Kirjan alku on uskomattoman hyvä, olisin voinut lukea koko kirjan Welinin muisteluita menneestä ja hienovaraisia kohtaamisia postintuoja Janssonin kanssa. Tuo on vain tarinan alku. Jotkut tarinan episodit ovat hieman painolastina, jotka olisi voinut jättää jopa pois. Yhteiskunnallinen tematiikka tuntuu liialliselle tässä yhteydessä. Yksinäisen koiran kohtaaminen vaikuttaa irralliselle, mutta sen Mankell saa kytkettyä tarinaan hyvin. Kirjan takakansi spoilaa liikaa, joten en suosittele sen lukemista. Aion itse kertoa paljon niukemmin.

Menin ulos ja avasin takaoven. Koira hyppäsi heti autoon ja käpertyi kerälle. Yksinäinen koira, ajattelin. Kuin hyvin yksinäinen ihminen.

Welin on kuudenkymmenenkuuden vuoden ikäinen ja hänellä on eletty menneisyys. Hän on erakko, joka asuu itärannikon saarellaan eristyksissä kissan ja koiran kanssa. Pohjoinen, skandinaavinen luonto on läsnä. Welin oli nuori antaessaan eräälle naiselle lupauksen. Elämä vei parin eri teille. Itse asiassa Welin lähti kertomatta lähdöstään, katosi sanaakaan sanomatta stipendinsä turvin Yhdysvaltoihin. Elämä meni menojaan paluunkin jälkeen. Welin ehti vuosikymmenien aikana kahteen avioliittoonkin.

Vaikka olin nähnyt hänet viimeksi lähes neljäkymmentä vuotta sitten, tiesin että se oli hän, Harriet Hörnfeldt, jota olin kerran rakastanut enemmän kuin ketään muuta naista.

Eräänä päivänä talvisessa maisemassa, hän hahmottaa talonsa edessä rollaattoriin nojaavan vanhan naisen. Näky ei suostu olemaan kangastus. Tälle naiselle hän oli luvannut jotain kauan sitten. Ja nyt tämä nainen oli saapunut lunastamaan lupausta neljänkymmenen vuoden jälkeen. Harriet Hörnfeldt on kuolemassa syöpään ja pyytää, että Frederik täyttäisi kauan sitten antamansa lupauksen ja veisi hänet eräälle tietylle pohjoiselle metsälammelle.

Olen joutunut käyttämään paljon voimia sinun unohtamiseesi. Se ei koskaan onnistunut. Nyt kun vihdoin seison täällä sinun lampesi jääkannella, kadun että etsin sinut käsiini. Mitä minä oikein kuvittelin? En enää tiedä. Kuolen pian. Miksi käytän aikani vanhojen haavojen auki repimiseen? Miksi olen täällä?

Frederikillä on menneisyydessä haavoja, hän jätti kirurgin ura, koska hän sortui työssään virheeseen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hänen on kohdattava henkilö, jonka hän vaurioitti. Harriet esittelee myös tyttärensä ennen loppua. Tarinaan liittyy myös kummallinen tarina ”veneen poltosta”. En osaa hämmentyä sitä oikeastaan mitenkään, vaikka sitä on kritisoitu. Jos miettii edes hetken mahtitalojen hautakappeleita, niin…

Italialaiset kengät on hieno romaani rakkaudesta, anteeksiannosta, yksinäisyydestä, ystävyydestä, odotuksesta ja sovituksesta. Ystävyydellä en tarkoita ihmissuhteiden merkitystä, sillä se rajaisi liikaa tuollaisissa olosuhteissa. Tämä kirja ei anna paikkaa tauolle.


Henning Mankell Italialaiset kengät
Alkuperäisteos Italienska skor (2006)
Suomentaja Laura Jänisniemi
Otava 2007. Kotikirjasto.


Blogeissa toisaalla

Satun luetut

Kirjavinkit

Laitan tähän vielä Jokken kirjanurkan linkin, jossa on erittäin hyvä katsaus Mankelliin.

Eduardo Mendoza Tulvan vuosi

En ole lukenut aiemmin Eduardo Mendozan teoksia ja omistankin vain Kissatappelun.

Tulvan aikaan sopii hyvin tähän vuoteen, koska luen Espanjaan ja Portugaliin sijoittuvia kirjoja. Löysin tämän kirjavinkin Elinan blogista. Mendozalta on suomennettu Ihmeiden kaupunki (1989) ja Kissatappelu - Madrid 1936 (2012).

Tulvan vuosi on tavallaan rakkaustarina, omanlaisensa ja erilainen. Mendozan kerronta on ainutlaatuista, sillä niin vähäeleisesti hän kertoo tarinan. Tarinan miljöönä on Bassoran San Ubaldon kylä, Barcelonan provinssissa. Ajallisesti romaani sijoittuu 1950-luvun Kataloniaan, sisällissodan jälkeiseen aikaan, maalaiskylään ja sen poliittisiin olosuhteisiin. Tarinan teemoina ovat rakkaus, kielletty suhde sekä edelliseen liittyen tiukoin määrätyt normit. Kirjan keskeiset henkilöt ovat paikallisen luostarin nunna Consuelo ja mahtava maanomistaja Augusto Aixela de Collbató.

Sisar Consuelo on nimitetty luostarinsa sisarkunnan johtajattareksi. Hän lähestyy lähellä asuvaa rikasta maanomistajaa siinä toivossa, että Augusto Aixelàn soisi rahoitusta luostarin yhteyteen perustettavalle vanhainkodille. Luostarin sairaala oli pahoin rapistumassa, mutta likeiseen, kasvavaan Bassoraan on rakenteilla uusi sairaala, joten Consuelon hanke ei saa rahoitusta. Yhteiskunnallinen rakennemuutos on kuitenkin käynnissä, kun nuoret muuttavat kaupunkiin, sukupolvet asuvat erillään, vanhuksista ei kanneta huolta. Sisar Consuelo ajautuu ristiriitoihin itsensä kanssa projektin etenemisen myötä. Tarinan taustalla tapahtuvat luonnonmullistukset näyttävät voimansa, kun kuivunut joki muuttuu vuolaaksi virraksi ja vesimassat vyöryvät kaupunkiin tehden tuhoja.

Rakastan tätä maatilaa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa, mutta kun kuolen, miten sen käy?

Hedelmätarha oli säilynyt entisellään ja tuoksui kostealle mullalle ja vihanneksilta. Sudenkorento liihotteli ja kaukaa kuului sammakon kurnutusta. Tohtori Suñé potilaineen pysähtyi lammikon reunalle. Sisar Consuelo tuijotti veteen ja kuiskasi: Juuri tänne halusin tulla, nyt voimme mennä. En haluaisi olla epähieno, mutta ettekö aio kertoa mitään?

Aihe on hieman mahdollisuuksia rajaava. Huolestuin alussa jopa heppoisesta asetelmasta. Tämän takia tarinalle on parhaiten tietynlainen sovelias loppu, mutta tunteita ja intohimoa Mendoza ei kirjassaan piilottele. Joinakin hetkinä kirjailija turvautuu jopa koomillisiin kohtauksiin välttäen pateettisuuden. Elämänsä lopussa Consuelo palaa Aixelàn puutarhaan vielä kerran.


Uskon, että tämä sivumäärältään suppea kirja säilyy mielessä, sillä loppua jää hieman miettimään. Mitä haluaisin sanoa mahdolliselle kirjan lukijalle? Ehkä vihjeen, että älä pilaa lukufiilistä lukemalla kirjan takalievettä. Takaliepeen viimeinen kappale olisi pitänyt jättää pois.

EduardoMendoza Tulvan vuosi Alkuperäisteos El año del diluvio, 1992 Tammi 1999. Keltainen kirjasto.

Saul Bellow Ainoa oikea

Aloitin tutustumiseni Saul Bellow'n tuotantoon Ainoalla oikealla. En ole varma, olenko lukenut häneltä mitään aiemmin. Vain Sadekuningas tuntuu tutulle. Yhä useamman sydän pettää on ollut pidempään lukujonossa. En sanoisi ihastuneeni kirjailijaan välittömästi, sillä lukeminen jumitti alussa. Ainoa oikea vaatii keskittymisen ja ajatusten harhautumattomuuden.

Kirjan keskeisiä henkilöitä ovat jo osittain eläkkeellä olevan Harry Trellmanin lisäksi rikas Sigmund Adletsky ja Amy Wustrin. Kirjan teemoina ovat ensirakkaus, sielunkumppanuus ja juurettomuus. Miljöönä on Chicago ja ajankuvana 1990-luku. Alkuperäinen teos ilmestyi 1997 Yhdysvalloissa Bellowin ollessa kahdeksankymmenen. Bellow sai Nobel-palkinnon vuonna 1976. Hänen syntymästään tuli sata vuotta 10.6.2015.

Harry Trellman tuntee olevansa erilainen kuin muut. Hän on elänyt chicagolaisessa orpokodissa olematta orpo, sillä molemmat vanhemmat elivät. Äiti oli sairaalloinen ja isä tavallinen kirvesmies. Harry on ulkonaisesti kiinalaisen näköinen, mutta ei selittele taustaansa. Hän asui joitakin vuosia Kaukoidässä, mutta palasi Chicagoon, jossa hänen emotionaaliset juuret olivat. Harry on ollut uskollinen nuoruuden rakkaudelleen, sillä hän on rakastanut Amya neljänkymmenen vuoden ajan. Kertomansa mukaan hän olisi voinut asettua yhtä hyvin Baltimoreen tai Bostoniin, mutta Chicagossa oli Amy, nuoruuden rakkaus.

Puolenvuosisadan tunteet on investoitu häneen, puolen vuosisadan haaveet, fantasiat ja hajamielisyys, mielikuvituksessa käydyt keskustelut. Neljäkymmentä vuotta kestäneen keskittyneet kuvittelun jälkeen tunnen pystyväni kuvailemaan hänet millä hyvänsä hetkellä minä hyvänä päivänä.

Chicagossa minulla oli kesken jäänyt rakkausjuttu. Bostonissa tai Baltimoressa olisin ajatellut yötä päivää sitä samaa naista, mitä minun olisi pitänyt sanoa hänelle ja mitä hän olisi saattanut vastata.

Amy Wustrin on elänyt tahollaan omaa elämäänsä, mennyt toistamiseen naimisiinkin.


Hän on muuttunut rikkaasta rutiköyhäksi, suositusta opiskelijatytöstä aikuiseksi naiseksi ja toisen vaimoksi. Harry ja Amy päätyvät yhdessä hautausmaalle hautaamaan uudelleen Jay Wustrinia erikoisen haudansiirtäjäisepisodin takia. Tämän myötä Harry rohkenee kertomaan tunteistaan ja esittämään kysymykseen, johon lukijalle ei kuitenkaan suoda vastusta. Toisaalta sillä ei ole edes merkitystä. Heidän yhteytensä on säilynyt erillään eli siinä lienee tuon tunteen salaisuus.


Minä astuin hieman taemmas ja katsoin Amyn kasvoja. Kellään muulla maan päällä ei ollut sellaisia kasvoja. Se oli maailman ihmeellisin asia.

Ainoa oikea on rakkauskertomus, uskollisen rakkauden kaunis kuvaus, mutta rakkauden rinnalla se paljastaa ajankuvaa olemalla armoton kuvaus nykyhetken Amerikalle tyypillisistä yhteiskunnallisista ilmiöistä, taustana Chicago ja Michiganjärvi. Tässä ajankuvassa nousee mieleen Don DeLillo kirjat. Toisaalta mietin lukiessani F. Scott Fitzgeraldin Kultahattua.

Ainoa oikea on myös kuvaus rahan materialistisesta mahdista ja rikkaiden yltäkylläisestä elämästä. Bellow’n ihmiskuvaus ja ihmissuhteiden monisäikeisyys välittyy lukijalle säälimättömänä. Jatkan ehdottomasti Bellow’n lukemista tämän jalokiven jälkeen, joka sytytti minut hitaasti.

Saul Bellow Ainoa oikea
Alkuperäisteos The Actual
Suomentaja Kristiina Rikman
Tammi 1997. Kotikirjasto

Ainoan oikean ovat lukeneet minun lisäkseni ainakin:
P.S. Rakastan kirjoja, Oksan hyllyltä, Kirjan jos toisenkin