Emelie Schepp Ikuisesti merkitty

Emelie Schepp Ikuisesti merkitty

Alkuperäisteos Märkta för livet 2014

Suomentaja Hanna Arvonen
HarperCrime 2017. Kustantajalta. Kiitoksin.

Emelie Schepp (1979) on ruotsalainen kirjailija, jonka debyyttitrilleriin saamme nyt tutustua. Sitä on myyty yli 140 000 kappaletta vain Ruotsissa. Sarja on nyt myyty myös Suomeen, Tanskaan, Norjaan, Saksaan, Hollantiin, Japaniin, Tsekkeihin, Italiaan ja Puolaan.  Ikuisesti merkitty on ensimmäinen osa kirjasarjasta, joka kertoo syyttäjä Jana Berzeliuksesta. Tähän mennessä Jana Berzelius-sarjassa on ilmestynyt jo kaksi muutakin. Pohjoismaiset dekkaristit ovat suosikkejani.

 Jana Berzelius herää eräänä kesäpäivänä sairaalassa 9-vuotiaaana ilman muistikuvaa kuka hän on tai mistä hän tulee.

Jana Berzeliukselta vei kymmenen minuuttia kertoa lyhyt elämäntarinansa. Hän istui Danilon vieressä ohuella patjalla karussa olohuoneessa. Molempien polvet olivat koukussa ja pää kumarassa.

Sinut siis adoptoitiin? Danilo sanoi.

”Kyllä, minut adoptoitiin. ” Nyt  etunimeni on Jana. Sukunimi on Berzelius. Isäni oli valtakunnansyyttäjä, mutta on nyt eläkkeellä. Hän halusi  enemmän kuin mitään muuta pojan, joka seuraisi hänen jalanjäljissään. Mutta sen sijaan minä jouduin tekemään sen.

Kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin hän saa menestyneenä syyttäjänä tehtäväkseen johtaa esitutkintaa, joka koskee huomiota herättänyttä Norrköpingin maahanmuuttoviraston johtajan Hans Juhlénin murhaa. Tapahtumaan liittyy outoja piirteitä, sillä talosta löytyy lapsen sormenjäljet, vaikka Juhlénit ovat lapsettomia eikä perhetutuen lapsiakaan majaile heillä.

Vaimon saapuessa kotiin hän löytää miehensä murhattuna. Hän soittaa miehensä tilasta hälytyskeskukseen. Ikkunalla on oma roolinsa tässä, joka enemmän ehkä huvittaa ehkä liikaakin suomalaista lujaa.

Hätäkeskus 112, mitä on tapahtunut?

Mieheni on kuollut…”

Hätäkeskuspäivystäjä Anna  Bergström kuuli naisen tärisevän äänen ja vilkaisi nopeasti edessään olevan tietokoneen näytön kulmaa. Kello olin 19.42.

Voisitteko kertoa nimenne?

Kerstin Juhlén. Aviomieheni on Hans. Hans Juhlén

Jana aloittaa selvitystyön tapauksen ratkaisemiseksi yhdessä rikoskomisario Henrik Levinin ja rikostutkija Mia Bolanderin kanssa. Tutkimus saa uuden käänteen kun löydetään jälleen pojan ruumis.  Kun Jana selvittää kuolleen pojan taustaa, sitä lähemmäksi hän pääsee myös oman tapauksensa totuutta. Tarina saa synkkiä värejä tässä kohtaa.

Ikuisesti merkitty on lupaava aloitus, hyvin kirjoitettu, ajankohtainen ja jännittävä. Toivon saavani jatkaa Emelie Schepp seurassa myös vastaisuudesa. Ikuisesti merkitty on lupaava lisä ruotsalaisiin  dekkareihin.

Blogeissa toisaalla: Kirjasähkökäyrä

Tiina Martikaisen Kasvot pinnan ja Marraskuun minit

Tiina Martikaisen Kasvot pinnan

Myllylahti.  2015. Tekijältä.  Kiitoksin

Tiina Martikainen on freelance-toimittaja, kirjoittajakouluttaja. Kasvot pinnan alla on Tiina Martikaisen esikoisdekkari.

Kasvot pinnan alla on tyypiltään poliisidekkari, joita luen vähemmän, etenkin kotimaisia.  Tosin Rönnbacka kuuluu lukemistooni, ja se on myös poliisidekkari. Luin kuitenkin Martikaisen uutuuden Jäätyneet kasvot, joten halusin saada esikoisenkin luettua. Luen mielelläni arvoitusdekkareita ja rikosromaaneja, jossa jälkimmäisissä kuvaus on tekijän. Luen erityisen mielelläni Ann Cleevesin, Mari Jungstedtin ja Katarina Wennstamin kirjoittamia dekkareita.  Martikaisella on koko poliisin revohka käytössä, joten lähestymistapa on erilainen ja poliisin arki on enemmän keskiössä. Pidän tästäkin ratkaisusta. Olen kokeillut kotimaisia kestosuosikkeja ja todennut, että ne eivät ole minun juttu.

Lohjalla, Aurlahden uimarannalla sijaitsevassa pienessä 18-paikkaisessa Uimari-kaviossa 27-vuotias Sonja Lahtinen vilkaisi kelloa ja totesi sen olevan varttia vaille kahdeksan illalla. Sulkemisaika oli käsillä ja Sonja alkoi laskea kassaa. Tuskin kukaan enää tulisi, kun rantahietikkokin oli jo tyhjä auringonpalvojista. Lauantai-iltaisin ihmisillä oli muutakin tekemistä kuin liottaa itseään järvessä.

Kesälomien kynnyksellä Lohjan poliisiaseman pitkäkestoista rikostutkintaa työllistää nuoren naisen katoaminen. Sonja Lahtinen on kahvilatyöntekijä, joka katoaa työpaikaltaan lohjalaiselta Aurlahden uimarannalta. Kolme viikkoa myöhemmin Sammatista löytyy naisen ruumis, joten mystinen katoaminen saa  ratkaisun. Rikosylikonstaapeli, poliisikoiranohjaaja Hanna Vainio alkaa selvittää tapausta.  Sonja Lahtiseen tuntuu kytkeytyvän useampi murhaajakandidaatti, mutta motiivit ja alibit eivät tunnu kohtaavan. On entisiä ja nykyisiä poikaystäviä, mustasukkainen vaimo jne. Jos edes sukulaisuussuhteet olisivat selviä, niin syyllisen motiivien kaivelu olisi helpompaa. Myös valehtelu tuntuu olevan ihmisten yleinen hupi tai taakan siirtely itseltä pois. Miksi Sonja Lahtinen oli harkinnut lähestymiskiellon tekemistä?

Oma seututuntemukseni ei ole kehuttava, sillä parhaiten tunnen Pähkinäniemen, Torholanluolan ja Karkalin seudun. Sammatissa olen puolestani viettänyt kesiäni.  Ihan hyvin pysyin kuitenkin kartalla.

Hanna astui Sonja Lahtisen Laurinkadulla sijaitsevaan asuntoon ja kiitti huoltoyhtiön miestä oven aukaisusta. Eteisen lattialla oli vain muutama kirjekuori. Muu posti oli pinottu eteisen pöydälle kasaan, ilmeisesti äidin toimesta. Laskuja oli availtu. Eteisen lattia pursuili naisten kenkiä.

Hanna on 36-vuotias yksinhuoltaja, joka elää ammattikoulua käyvän tyttärensä Miran kanssa. Vanha omakotitalo Sammatissa, kiireinen ex-mies ja selvittämätön rikostapaus pitävät Hannan toimeliaana. Mira haluaa säilyttää myös yhteyden isäänsä, joten Hannan on tultava toimeen ex-miehensä kanssa.

Ruumis- ja henkilöetsintään erikoistuneen saksanpaimenkoira Riinan vainu on pettämätön. Poliisikoiran mukanaolosta pidän. Sen taustojen selvittäminen on tarpeen, sillä liian harva ymmärtää niiden roolin. Opaskoiran tavoin se on työkoira, joka ei kaipaa ulkopuolisten hellittelyä tai huomiota. Kasvot pinnan alla on varsin lupaava esikoisdekkariksi.

Blogeissa toisaalla: Krista 

 Marraskuun minit

Otin osaa Satu Ekoluoman minihaasteisiin.  Tarkoituksena oli lukea marraskuussa  kirjallisuuta, jonka alkuperäiskieli oli muuta kuin suomi, ruotai  tai englanti.

Yu Hua Elämänkaari

Kiinankielinen alkuteos: Huó zhe 1993

Milan Kundera  Olemisen sietämätön keveys

Tsekinkielinen alkuteos: Nesnesitelná lehkost bytí 1984

Erlend Loe: Niin loppuu maailma

Norjankielinen alkuteos Slutten på verden slik vi kjenner den (2015)

Arnaldur Indriðason Muistin piinaamat

Islanninkielinen alkuteos: Kamp Knox, 2014

Thomas Bernhard Kolme pienoisromaania 

Saksankieliset alkuteokset Amras 1964, Watten 1971, Gehen 1971

Robert Walser Konttoristi

Saksankielinen alkuteos: Der Gehülfe (1908)

Christian Rönnbacka Kaikki mikä kiiltää ja Terhi Nikulainen Menneisyyteen tatuoitu

Christian Rönnbacka Kaikki mikä kiiltää

Crime Time 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Christian Rönnbacka on suomalainen kirjailija, joka tunnetaan jännitysromaaneista. Hän on työskennellyt vakuutusetsivänä, keskusrikospoliisissa ja poliisina pääkaupunkiseudulla, joten ammatillinen tausta luo vakuuttavuutta tapahtumien kuvauksiin Olen lukenut aiemmat  Antti Hautalehto-sarjan kirjat, blogannut seuraavat Rakennus 31 ja Kylmä syli ja lisäksi olen lukenut myös Julman ja  Operaatio troijalaisen.

Kaikki mikä kiiltää on Rönnbackan viides dekkari. Tällä kerralla seurataan tarinaa huumerikosten parissa meillä ja muualla, vaikka tarinan keskiössä ovatkin timantit. Nuoret Porvoolaiset Anton ja Linda toimivat kansainvälisinä kuriireina Liverpoolin mafian leivissä. He kuljettavat huumeita ja pesevät rahaa kuljettamalla timantteja. Tosin he eivät itsekään tiedä, mitä he ovat kuljettamassa Amsterdamista Lontooseen. He eivät myöskään tiedä, että Europol seuraa heidän kintereillä.

Nuorten auto hyytyy kesken matkan ja vaihtaessaan uuden akun vanhan särkyessä siitä löytyy puolen miljoonan timantit. Nuoret häviävät vähin äänin kun eivät saa ohjeita ja lähettävät timantit kotiin selfiekeppiin piilotettuna. Nuoret palaavat takaisin Porvooseen saadakseen huomata, että mafian tappajat ovat heidän perässään.

KRP seuraa nuoria ja Pappa Lindfors huomaa sattumalta KRP:n varjostajat. Kerrottuaan asiasta rikosylikomisario Antti Hautalehdolle, Antti suivaantuu siitä, että KRP tekee keikkaa hänen tontillaan kertomatta asiasta. Yhteydenotoista huolimatta hän ei saa KRP:stä mitään irti. Niinpä Antti päättääkin lähteä pistäytymään Jokiniemessä.

- Onko sinulla tapaaminen sovittuna? vartijavahtimestari kysyi.

- En tiedä, Antti sanoi. – Ei vastaa puheluihin, joten tulin käymään.

- Vai silleen, mies katsoi epäilevästi Anttia. – Soitan ja kysyn voiko ottaa vastaan.

- Kyllä se voi. Sano että täällä odottaa vittuuntunut Hautalehto.

Tällä välin Antonin lapsuudenystävä sekä keikkojen järjestäjä Sebastian pakenevat henkensä edestä tappajia.

Hyttysten ininä loppui, mutta pohkeessa tuntui pisto. Anton säpsähti ja läimäytti itikan kuoliaaksi. Hän jäi tuijottamaan paneelikattoa ja joutui hetken miettimään missä oli. Sebastian oli googlannut vuokramökin Porvoon läheltä Sondbyn lammen rannasta. Kun mökin omistaja oli ilmoittanut mökin olevan vapaa, olivat he ajaneet sinne.

Minua huvitti tarinan miljöö, sillä Rönnbacka sijoittaa tarinansa usein Porvooseen, mutta nyt ollaan kotinurkillani ja marjamaillani. Tarinassa ihmiset kärsivät hyttysistä, mutta enemmän täällä hirvikärpäset  piinaavat ihmisiä loppukesällä.

Löytääkö Antti nuoret ajoissa? Pappa Lindfors ehditään teloa sairaalakuntoon jälleen kerran. Antin tiimiin kuuluvat konstaapelit Johanna Holm ja Petri Nummi ovat tällä kertaa statisteina. Sen sijaan ärhäkkä tekninen tutkija Simon Kannas saa näkyvämmän roolin. Antti ja Simon lähtevät tarkistamaan Sondbyn lammen mökkiä:

Antti ei ollut nähnyt Kannasta pitkään aikaan niin pirteänä kuin nyt avatessaan asehuoneen oven.

- Onko sulla koopeen lisenssi vielä voimassa? hän varmisti.

Simon nyökkäsi ottaessaan seinältä Heckler & Kochin konepistoolin… Antti valitsi itselleen samanlaisen konepistoolin kuin Simon…

- Mulle sopii jaloitella vähän, Simon totesi. – Kyllä tämä kroppakeikat ja penslaamiset voittaa. Vielä jos pääsisi vähän tärskäyttämään.

Pientä epätarkkuuttakin mahtuu mukaan:

Auto törmäsi liikennemerkkiä pystyssä pitävään betoniporsaaseen ja sammui. Lopulta mies laski kätensä. Jonna oli kiertänyt auton toiselle puolelle ja kiskaisi oven auki. Hän kurottautui sammuttamaan auton.

Vauhtia ja tapahtumia riittää tässäkin tarinassa. Poliisin tehtävät ovat poukkoilevia ja päällekkäisiä, sillä seuraavana minuuttina voidaan joutua kiirehtimään aivan jonnekin muualle. Siksi jotkut tapahtumista ovat irrallisia, varsinaiseen tarinaan liittymättömiä sivujuonteita. Rönnbackan kieli on pääosin kirjakieltä, vaikkakin Antti murjaisee aina väliin voi ristus -hokemaa. Aiemminkin olen todennut, että ”muumiruotsi” elävöittäisi kummasti tässä miljöössä. 

Rönnbackan teksti ja tarinointi koukuttavat. Luen kotimaisia dekkareita hyvin vähän, mutta Rönnbackan dekkareiden ilmestymisen seuraan. Mieluiten luen skandinaavisia ja brittiläisiä dekkareita.  Tämän tarinan tapahtumia on helppo seurata, kun osa tapahtumista sijoittuu kotinurkilleni. Pappa Lindforsin härskit naisjutut ja karski huumori ovat siistiytyneet. Tämänkertainen tarina tuntui jopa kesymmältä edellisiin osiin verrattuna. 

Antti Hautalehto toimisi hyvin televisiosarjana.  Alusta lähtien olen miettinyt Hautalehdon ehtivyyttä, sillä kateellisena totean, että hänellä tuntuu olevan vuorokaudessa enemmän tunteja kuin minulla, vaikka koirankin ulkoilutan samassa jokirannassa kuin Hautalehto.

Blogeissa toisaalla: Serentis ja Tuijata

Terhi Nikulainen Menneisyyteen tatuoitu

Myllylahti 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Terhi Nikulainen on työskennellyt pitkään aluekirjastonjohtajana Espoon kaupunginkirjastossa.  Hän aloitti kirjoittamisen työ ohella, mutta kirjoittaa nykyään päätoimisesti.

Menneisyyteen tatuoitu on Vera Ranta –sarjan aloitus. Sen päähenkilö on Pietarissa syntynyt Vera Ranta, joka työskentelee ylikonstaapelina Helsingin murharyhmässä. Tarinan tapahtumamiljöö on niin Kalliossa ja Toukolassa kuin Raumalla, mutta myös Porvooseen päin ehditään ajella. Myös Amsterdam liittyy tarinaan keskeisesti. Menneisyyden varjotkin kumpuavat voimalla esiin.  Tarina kulkee niin nykyajassa kuin sotavuosissa (1940–41).

Nainen istui nyt kuulusteluhuoneessa toisella puolella pöytää, Voitto Veran vieressä. He eivät olleet ehtineet puhua menettelytavoista, siitä miten toimisivat yhdessä, eikä aiempaa kokemusta ollut. Ensi tilassa pitää palaveerata, Vera ajatteli. Voitto vaikutti hänestä kuitenkin niin verkkaiselta, ettei pystyisi ainakaan äkkinäisellä tyhmällä kommentilla aiheuttamaan vahinkoa.

Vera kuvataan kauniiksi ja elegantiksi, mutta kuvaus on tehty perin kliseisesti. Rikospoliisia ei odottaisi näkevän vartalonmyötäisessä trikoomekossa piikkarit jaloissa. Venäläisyyden korostaminen toistuu turhan usein. Veran työparina on kuusikymppinen, ylikonstaapeli Voitto Aaltonen. Iäkäs, vanttera ja mahakas Voitto on mies kuin maalta.

Olemme tunteneet viisi vuotta. Meitä yhdisti kalevalainen maailmankuva ja kotiseutumme Rauman tienoo. Minähän asuin varhaislapsuuden Eurajoella, joka on hyvin lähellä Raumaa. Olemme tavallaan sukuakin: äitini sisar on naimisissa Josefiinan isän serkun kanssa. Kun bändini vieraili Nosturissa, tutustuimme, ja meille syntyi puolisen vuotta kestänyt suhde. Mutta olemme enemmän sielusukulaisia ja hengenheimolaisia kuin intohimoisia rakastavaisia, joten suhde päättyi.

 Vera ja Voitto pääsevät työn touhuun, kun Anette Koivunen soittaa Pohjan Neiti tatuointistudiosta Kalliosta poliisille, että ystävä ja työkaveri Josse, Josefiina Malmberg on löytynyt kuolleena.  Myöhemmin tulee ilmi, että Amsterdamissa on tapahtunut kaksi vastaavanlaista murhaa, joten kytkeytyvätkö ne jotenkin Jossen tapaukseen? Hermostunut Anette on paniikissa ja salaa ilmiselvästi jotain. Puhutettuaan Anettea Vera ja Voitto käyvät Josefiinan kotona, jonne he pääsevät sisään naisen laukusta löytyneillä avaimilla. Josefiinan koti oli varsin idyllisessä ympäristössä Toukolassa punamultatalossa likellä Annalan kartanoa. Myös edellisillan viimeinen asiakas Itis Korkman käydään puhuttamassa keskustassa Fredrikinkadulla. Tarinan olisi voinut kehitellä tälläkin joukolla, kun lisänä ovat mahdolliset kytkökset Amsterdamiin sekä Ylermi Nieminenkin. Onko Hedrika Ackermannin ja Kitty Verhoevenin kuolemilla kuitenkaan yhteyttä Suomeen?

Sarjamurhaajan metsästyksessä paahdettiin töitä. Amsterdamiin ja Tukholmaan lähetettiin KRP:n  kautta virka-apupyyntö. Rajoille toimitettuja tietoja täydennettiin piirroksella, jonka poliisin piirtäjä luonnosteli Anetten kuvauksen perusteella. Poliisi odotti että tärppäisi.

Menneisyyteen tatuoitu on kun ruusutarha konsanaan, sillä ruusuja riittää, sillä jopa Josefiinhan olkavarteen on ikuistettu ruusuköynnös.

Katseet vangitsi lipaston yläpuolella riippuva jättikokoinen taulu. Kuvan taustalle oli maalattu ruskean ja harmaan sävyillä ornamenttia, tai ehkä kuvioista hahmottui lehti. Lahoavien lehtien keskeltä työntyi tulipunaisten ruusujen köynnös, joka kiertyi kiertymistään ympäri. Köynnöksen keskelle muodostui yhä ahtaammaksi käyvä onkalo.

Nikulainen kirjoittaa sujuvasti ja mielenkiintoisesti. Tatuoidun ruusun tarinaa ei pysty ennakoimaan, mutta se ei johdu niinkään kerrotusta tarinasta, vaan enemmänkin rönsyilevästä henkilögalleriasta ja sivujuonista. Pidän enemmän siitä, että niin uhri kuin syyllinen ovat esillä pitkin tarinaa kunnon arvausdekkarin tyyliin kuin, että  sukusalaisuudet ja salaisuuksien kipuilu kytketään mukaan.  Kursivoitu sisäkertomus on tyypillinen ruotsalaisissa dekkareissa, mutta en ole kovin ihastunut sen käyttämiseen. Nikulainen hyödyntää sitä kuitenkin taidokkaasti.  Jään odottamaan jatkoa!