Margaret Atwood Yli veden

Margaret Atwood (1939) on hyvin monipuolinen kanadalainen kirjailija, sillä hän on kirjoittanut runokirjoja, lastenkirjoja, novelleja, romaaneja, tietokirjoja, televisio- ja radiokäsikirjoituksia. Hän on yksi suurimmista suosikeistani. Hänen teksteissä korostuu usein luonnontieteellinen tietämys, joten laitan seuraavan lauseen avaamaan hänen taustaansa. Hän on kanadalaisen hyönteistutkijan, eläintieteen professori Carl Atwoodin tytär. Isä otti usein perheensä mukaan tutkimusmatkoilleen.

Luin viime vuonna David Vannin kirjan Kylmä saari, joka tuli voimakkaasti mieleeni tätä Atwoodin kirjaa lukiessa. Henkilöhahmoissa on myös samaa irrallisuutta. Kummassakin luonto on mukana voimakkaana elementtinä kuin myös saari eristävänä elementtinä. Uskoisin, että jos viehätyit tuosta kirjasta, niin haluat lukea myös tämän. Luin aivan äskettäin myös Vuokko Sajaniemen upean teoksen Pedot, jossa ihmisen luontosuhde on korostetusti esillä.

Yli veden on Atwoodin varhaistuotantoa. Usein blogeissa tuodaan ilmi, kuinka kirjailijaa arvostetaan, mutta tuotantoa pidetään joskus vaikeana. Yli veden on vaikeammasta päästä siitäkin huolimatta, että sen tarina on yksinkertaisimpia. Neljä ihmistä lähtee erämaamökille aikomuksenaan yöpyä yksi yö. Mikä sitten vaikeuttaa? 

Vaikeudet syntyvät Atwoodin kohdalla siitä, että kirja on tiivis, monitahoinen ja hyvin allegorinen kivisine kuvineen (kalliomaalaus) ja ryöppyävine muistoineen sekä vastakkain asetteluineen: turistit, kaupunkilaisuus, amerikkalaisuus ja jopa miehet nähdään luontoa ja alkukantaisuutta vastaan.

Yli veden on vahva naiskuvaus, jossa ilmenevät myös ihmisen ympäristö- ja luontosuhde, ekokritiikki sekä ekofeministinen näkökulma, kun tarinan taustalla on Kanadan pohjoinen, villi luonto. Tästä kaikesta kirjan minäkertoja ammentaa uutta syvyyttä suhteessaan menneisyyteen, sisäiseen minuuteensa ja uuteen identiteettiin. Neljä kaupunkilaisnuorta lähtee retkelle syrjäseudun saarimökille, koska seurueen toisen naisen isä on kadonnut.  Tässä vaiheessa kerronta keskittyy parisuhteisiin, miehen ja naisen suhteen tilaan. Anna ja David ovat naimisissa, kirjan kertojakin on ollut naimisissa, mutta Joe on hänen nykyinen kumppaninsa. Kertojanainen jää nimettömäksi, mutta kyseessä on hänen lapsuudenkotinsa. Ammatiltaan nainen on graafikko ja kuvittaja. Hänen vanhempansa eivät aikoinaan oikein hyväksyneet avioliittoa, mutta vielä vähemmän he  hyväksyivät avioeroa. Aluksi Davidin ja Annan suhde vaikuttaa täydelliselle, mutta se alkaa rakoilla. Isä ei löydy kuin aivan lopussa… 

Kertojanainen jää yksin seurueen lähdettyä. Tästä alkaa kerronnan kolmas ulottuvuus, kun nainen tavoittelee yhtenevyyttä luontoon, sulautumista osaksi luontoa, myös ravinnon osalta hän pitäytyy luonnon antimissa.

Metsä loikkaa ylöspäin, valtaisana, sellaisena kuin se oli ennen hakkuita, jähmettyneen auringonvalon pilareita; vierinkivet kelluvat, sulavat, kaikki on rakentunut vedestä, kivetkin. Jossain kielessähän ei ole ollenkaan nimisanoja, vain verbejä joiden annetaan kestää hiukan kauemmin.

Eläinten ei tarvitse puhua, miksi puhua kun itse on sana

Nojaan puuhun, olen puu nojaamassa

Äkkiä tulen taas kirkkaaseen aurinkoon ja vajoan kasaan, pää maata vasten

En ole eläin enkä puu. Olen se missä puut ja eläimet liikkuvat ja kasvavat, olen paikka.  

Yli veden on sitä Atwoodia, jonka takia minä olen lukenut hänen kirjoja alusta lähtien. Tässä teemat ovat ehkä helposti lähestyttäviä, mutta vaikeita. Mökki ja puutarha eivät ilmennä idylliä.  Jos muistan oikein, niin tämä teos oli neljänneksi lukemani Atwood aikanaan. Luulen, että tämä verkkaisesti käynnistyvä tarina vaatii oikean mielentilan ja paikoin runsaasti kärsivällisyyttä. Ja palataan vaikeuksiin. Loppu ei ole yksiselitteinen tai yksinkertainen. Mitä naiselle tapahtuu?

Margaret Atwood Yli veden
Alkuperäisteos Surfacing
Suomentaja Matti Kannosto
Kirjayhtymä 1986. Kotikirjasto


Tämä kirjan ovat lukeneet Marile ja Asko. K.

Erin Hunter Etsijät 4 – Viimeinen erämaa ja Vuosi kuvina Tammikuu

Viimeinen erämaa (Seekers: The Last Wilderness 2008) jatkaa pseudonyymi Erin Hunterin Etsijät-sarjaa jo neljännellä osalla. Alkuperäinen sarja ilmestyi jo 2008-2011 välisenä aikana kuusiosaisena. Sarjan viides osa ilmestyy meillä keväällä 2015 ja päätösosa syksyllä 2015.


Victoria Holmes on kertonut, että kun Soturikissat-sarjan innoittamana haettiin uutta eläinjoukkoa seikkailemaan, mietittiin ensin koiria, mutta niitä pidettiin elintavoiltaan liian samanlaisina kuin kissoja eli Soturikissat-sarjaa (sittemmin koirat on kuitenkin otettu käyttöön). Mietittiin hevosia, saukkoja ja delphiinejä, mutta näitä kaikkia pidettiin liian ”kesyinä” taistelemaan ja luomaan jännittäviä kohtauksia. Karhujen mukana saatiin Victoria Holmesin omat ympäristönsuojeluintressit, kierrätys ja halu pelastaa maapallo. Holmes on myös saanut vaikutteita alkuperäiskansojen kielestä ja kulttuurista. Esimerkiksi muotoaan muuttamaan pystyvän Ujurakin innoittajana on ollut shamaanit, joiden on oletetaan pystyvän muuntumaan toisiksi eläimiksi. Karhut ovat erivärisiä ja rasismi nostaa päätään ja erivärisillä karhuilla on erilaiset taustat ja uskomukset, jotka aiheuttavat kahnauksia.


Alun perin orvoksi jääneet Toklo, Kallik, Lusa ja Ujurak kohtasivat sarjan aiemmissa osissa ja lähtivät Ujurakin johdolla etsimään Viimeistä suurta erämaata. Lusalla oli suojattu elämä eläintarhassa, mutta vapauden hinku sai hänet karkaamaan lattanaamojen ja tulipetojen maailmaan. Pitkän taipaleen ja erilaisten vaarojen jälkeen joukkio löytää vihdoin etsimänsä. Vihdoinkin ruokaa on tarjolla yllin kyllin.


Kallik on suuri valkoinen jääkarhu, joka tuntee jään kutsun, Toklo on harmaakarhu, jonka tekee mieli lähteä merkkaamaan reviiriään puihin, Lusa on pieni mustakarhun pentu, joka ei tahdo pysyä muiden kyydissä ja jota muut eivät kuuntele, kun hän haluaisi olla villi mustakarhu, asua metsässä ja kiipeillä puissa, mutta ei haluaisi eroon ystävistään. Ujurakin päässä kuuluu kuitenkin: Tämä ei ole vielä tässä.

Hanheksi muuntautunut Ujurak nielaisee uistimen ja on menehtyä. Ystävykset kantavat lattanaamaksi muuntuneen Ujurakin parantaja Tiinchuun majan eteen ja toivovat parasta.

”Se on ohi”, Tiinchuu vakuutti. ”Annoin sinulle lutukkaa verenvuotoon ja auringonhattua tulehdukseen.”


”Juo tätä”, parantaja sanoi istuutuen vuoteen reunalle. ”Se on tehty lamosalalin marjoista. Se helpottaa kipua ja auttaa nukkumaan. Siinä on myös seljaa laskemaan kuumetta.”

Hänet viedään kuitenkin läheiseen kaupunkiin sairaalaan ja toiset huolestuvat. Tällä välin Toklo ryhtyy elämään oikean harmaakarhun tavoin, mutta saa huomata, että oman reviirin valtaaminen ei olekaan niin yksinkertaista. Kallik ja Lusa lähtevät pelastamaan Ujurakia ja kuinka ollakaan nöyryytetty Toklo yhyttää heidät kaupungin rajalla. Sairaalamatkalla Ujurakille kuitenkin selviää, mikä on ongelma.

”Mitä täällä on tapahtunut?” Ujurak kysyi tyrmistyneenä.
”Tämä on Propkinin öljykenttä”, hoitaja selitti. ”Tuolla tavoin öljyä saadaan maasta.” Hän pörrötti hymyillen Ujurakin hiuksia.

…

Lumivalkoisin siivin ilmassa liitävä Ujurak rääkäisi epätoivoissaan. Hänen painajaisnäyssään karhuja ei enää ollut, eikä liioin karibuja, hanhia eikä kettujakaan – vain putkia ja melua ja katkun pilaamaa ilmaa niin kauas kuin silmä kantoi. Saaste oli levinnyt jopa merelle: jäässä nousi esiin mustia seiniä, aaltoihin vyöryi jätteitä. Pakopaikkaa ei ollut.

Viimeinen erämaa on Hunterin kuvaus pohjoisen haavoittuvasta luonnosta öljykenttien uhatessa levitä viimeisiinkin erämaihin. Tarina on hyvin mukaansatempaava ja sen lukee mielellään aikuisempikin lukija. Totta kai luin nuo lääkekasvien käytön tarkemmin ja oikein ne olivat. Viimeinen erämaa on eläinfantasiaa ja arvostan sen ekologista aspektia. Biologina näen siinä paljon hyvää ja fantasian lukijana pystyn astumaan sen maailmaan, vaikka karhut eivät olisi juuri niin lajityypillisiä tapoineen.


Erin Hunter Etsijät 4 – Viimeinen erämaa

The Last Wilderness 2008

Suomentaja Mika Renvall.

Jalava 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Vuosi kuvina tammikuu

Huomaatko näiden kuvien välisen eron? Nuo langat pimentävät pienenkin myrskyn  jälkeen kotimme.

Lunta ei ole paljon. Tuon sentään sietää.

Anna Lönnroth Baselinvihreää

Baselinvihreää on Anna Lönnrothin esikoisromaani. Hän on koulutukseltaan filosofian ja oikeustieteen maisteri ja toimii suomentajana. Hänen kiinnostuksen kohteita on  antiikin Kreikan maailma. Hän asuu Tuusulassa ja niinpä kirjassakin seikkaillaan Tuusulan rantatiellä.

Kirja alkaa Zean pääsihteerin, Carlo Fischerin murhalla Tirolissa Ötztalin Alpeilla. Carlo on perustanut Zean kolmekymmentä vuotta aiemmin idealistisen kukkaiskansan aikaan. Sittemmin Zeasta on kehittynyt luonnonmukaista viljelyä ajava kansainvälinen järjestö, jolla on hallussaan erittäin arvokas siemenpankki, jonka tulevaisuudesta riidellään järjestön sisällä. Fischerin murhan myötä siemenpankki on kadoksissa. Fischerin erikoistutkinnassa ovat olleet kumppanuuskasvit, monivuotiset viljakasvit ja sopeutuminen mahdollisimman karuihin olosuhteisiin.

Katariina lukee Olivia Ceccarellin kirjoittama kirjaa kasvinjalostuksen historiasta: Pitkäpiimäisen mendelöintijorinoiden sijaan hän oli huomannut lukevansa uskomattomista seikkailuista eri maanosissa, kun kasvitieteilijät olivat henkensä kaupalla rynnineet tiettömillä taipaleilla vain muutaman siemenen tähden. Miten venäläinen tutkija  Nikolai Vavilov oli pysähtynyt matkallaan Xinijiangiin maistelemaan omenoita Alma-Atan villiomenalehdoissa, joissa kasvoi satoja eri omenatyyppejä. Niistä pääkaupunkikin oli saanut nimensä. Alma-Ata, omenoides isä.

Fischerin ruumiin löytävät Zean johtohahmoihin kuuluvat italialainen biologi ja professori Olivia Ceccarelli ja Genevessä toimiva juristi Katariina Hirvi. Naiset epäilevät toisiaan ja jopa toistensa osuutta murhaan.  Kirjan teemana on Fischerin siemenpankin ja siihen liittyvien arkistotietojen löytäminen. Niitä etsivät Zealaiset sekä kansainväliset suuryritykset, jotka aikovat tuhota materiaalin. Kirjassa seikkaillaan Italiassa, Itävallassa, Sveitsissä, Färsaarilla ja erityisesti Suomessa, jossa myös toimii Zean trendikäs, nuorista koostuva alajärjestö.

Vasta kun ne oli geenitekniikalla muunnettu kestämään Emerald Hopen omaa torjunta-ainetta, Emerald Overkilliä, ne olisivat valmiita patentoitaviksi. Siihen asti olisi erittäin tuhoisaa, jos Fischerin aineisto tulisi julki. Emerald Hopen näkökulmasta Fischer oli ylijalostanut kasvinsa, koska koeaineiston perusteella lajikkeet kestivät karuutta, tuholaisia ja rikkakasveja liiankin hyvin.

Geenimuuntelun puutarhassa kasvaa jotain hurmaavaa kuten neidonhiuspuu:

Hän piti erityisesti niiden syysvärin puhtaasta kermankeltaisesta, mutta vihreinäkin ne olivat tyylikkäitä puita. Elävinä fossiileina ne symboloivat sitä, miten kasvien satojen miljoonien vuosien kehitys kulminoitui Emerald Hopen jalostustyöhön. Hänen ajatuksensa käväisivät Goethen runossa, jonka hän oli antanut kehystää puistoon sen jälkeen, kun joku oli maininnut, että Goethe oli kirjoittanut neidonhiuspuuhun liittyvän rakkausrunon.

Kirja alkaa ja jatkuu vauhdikkaasti loppuhuipennuksen kynnykselle ja murhia ja murhayrityksiä tapahtuu tiuhaan tahtiin, mutta loppuratkaisu lässähtää aivan täysin Islannin tulivuorenpurkauksen ja lentokiellon alla. Kirjassa on 70 lukua,  jotka ovat usein vain 2-3 sivun mittaisia eli luvuissa hypitään tiuhaan asiasta toiseen ja ja uusien asioiden hahmottuminen teemaan vaiketuu. Baselinvihreäkin saa muutaman rivin selityksen, mutta se ei ole missään tärkeässä roolissa.

”Toksikologinen tutkimus kertoi meille yllättävän seikan. Myrkky oli kupariasetaattia, eli niin sanottua pariisinvihreää. Aine tunnetaan muillakin nimillä, smadagrinvihreä, baselinvihreä ja myrkynvihreä.”

Kirjan lähtöasetelmana ovat hyvät ekodekkarin ainekset, mutta kirjoittajan ote heltiää henkilöiden ja juonenkäänteiden tulvassa. Faktoja tosielämästä sekoitetaan mukaan, kuten mainintoja todellisista ympäristökatastrofeista. Kirjoittajan henkilövalikoimassa on hippejä, biologian professori, kansainvälinen juristi, YK:n toimihenkilö, kansainvälinen toimittaja, teollisuusjohtaja, poliisin johtohahmoja, nörtti hakkeri, lentäjä, kansainvälinen murhaaja, homopari, huumevälittäjä, divarin pitäjä jne. Minulle jäi tunne, että  asioita tapahtuu sattumalta liiaksi oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Kirjan epilogi ei ainakaan avaudu kaikille lukijoille. Ekodekkarin aihe on mielenkiintoinen ja ajankohtainen, jopa hieman dystopiamainen kasvinjalostuksen osalta sekä toisaalta menneisyyteen kurkottava kestävien maatiaislajikkeiden palauttamisen kautta. Asioita selitellään paikoin liikaa ja juoni haarautuu myös liikaa, joten jäin kaipaamaan tiiviimpää otetta.

Anna Lönnroth Baselinvihreää

Teos 2014. Kustantajalta.

Osallistun tällä kirjalla Rikoksen jäljillä-lukuhaasteeseen Oksan hyllyllä

Myös Eniten minua kiinnostaa tie on lukenut tämän kirjan.

Erin Hunter Etsijät osa 2: Iso Karhujärvi

”Kauan, kauan sitten, kauan ennen kuin karhut kulkivat maan päällä, jäätynyt meri pirstoutui palasiksi ja pienenpieniä jäänsiruja lensi ympäri taivasta. Jokaisessa sirussa asuu karhunhenki, ja jos olette hyviä, urheita ja vahvoja, jonain päivänä teidän henkenne liittyvät niiden joukkoon.”

Iso Karhujärvi on Erin Hunterin karhuja käsittelevän eläinfantasiasarja toinen osa. Ensimmäinen osa, Matka alkaa, ilmestyi helmikuussa 2013. Kolmas osa Savuvuori ilmestyy kevään 2014 aikana. Erin Hunter on salanimi, jonka taakse kätkeytyy kuusi kirjailijaa. Kirjan on suomentanut Mika Renvall.




Sarja seuraa neljän karhunpennun seikkailuja. Pentujen nimet tulevat intiaanikielistä, esimerkiksi Ujurak tarkoittaa kalliota, Toklo toista, Lusa mustaa, Kallik tarkoittaa inuikkien kielellä salamointia ja Taqqiq tarkoittaa kuuta. Victoria Holmesin mukaan Ujurakin muotoa muuttavassa hahmossa on shamanistista ajattelua.



Pentujen sosiologiset taustat ovat erilaiset. Kallik on ”valkoinen” jääkarhunpentu, joka jää yksin jäälautalle kun sen emo ja veli katoavat. Toklo on harmaakarhu, jonka emo masentuneena hylkää sen toisen pennun kuoltua. Lusa on mustakarhunpentu, joka on syntynyt Karhulinnassa, ja joka saa Toklon emolta tehtäväksi viedä viesti Toklolle. Niin Lusa päättää karata tietäen, että hän menettää vanhempansa, leikkinsä ja ravinnon, ja Lusa tietää että paluuta ei koskaan ole.



Toinen osa Etsijät vie lukijan pohjoisen tundralle, missä ilmaston lämpiäminen ja ihminen muuttavat luontoa, hakkaavat metsiä, pienentävät karhujen asuinalueita, tuhoavat siirtymäreittejä, vähentävät niiden ravintolähteitä ja ikijään reuna loittonee. Mustapolkuja pitkin kulkevat lattanaamojen tulipedot vaarantavat karhujen hengen.

”Jää sulaa joka auringonkierrolla aina vain nopeammin”, toinen karhu sanoi. ”Me tulimme kutsumaan sen takaisin, mutta mahtavatko jäähenget kuulla meitä? Sen minä haluaisin tietää.”

Kolme hyvin erilaisista lähtökohdista orvoksi jäänyttä karhunpentua ovat kohdanneet ja jatkavat seikkailua ristiriitaisissa tunnelmissa. Muotoaan muuttamaan (shape-shifting) pystyvä harmaakarhu Ujurak johdattaa Tokloa ja Lusaa kohti karhujen pisimmän päivän juhlapaikkaa Isolla Karhujärvellä.



Lusalla on viesti Toklolle tämän kuolleelta emolta, mutta tämän ylpeys ei suostu sitä kuuntelemaan. Keskenkasvuiset karhunpennut kulkevat kuitenkin urheasti seikkailusta toiseen saavuttaakseen kohteensa. Toisaalla yksin jäänyt Kallik tekee samaa vaellusta seuraten isompien karhujen jälkiä. Nämä neljä karhunpentua tulevat erilaisista perheistä, ovat ”erivärisiä” ja heidän maailmankatsomuksensa on hyvin erilainen. Perillä pentujen tiet kohtaavat monien risteymien kautta ja mukaan tulee Kallikin teini-ikäinen kovisveli Taqqiq, joka kiusaa vanhuksia ja varastaa ruokaa heikommiltaan.



Harmaakarhujen juhlassa Toklo joutuu sankarin roolissa matkaamaan yksin Käpälänjälkisaarelle lepytelläkseen Arcturuksen henkeä ja palauttaakseen saalistusonnen.

Hän jäi seisomaan rantaveteen toviksi ja tunsi laineiden liplattelevan vatsan alla. Hän oli onnistunut! Hän oli viettänyt päivän ja yön Käpälänjälkisaarella ja palannut takaisin harmaakarhujen luo. Yhtäkkiä hän tunsi jonkin törmäävän jalkaansa ja upotti vaistomaisesti käpälänsä veteen. Hänen kyntensä osuivat lihavaan loheen ja hän kiskaisi sen vedestä. Sitten hän kahlasi kala kidassaan rannalle ja lähti kohti Oogrookia. Karhut väistyivät antaakseen hänelle tietä ja hän pudotti kalan puhekivelle.

Kirja on kertomus nuorten karhujen vaelluksesta, selviämisestä ilman emoa, sosiaalisista suhteista eri karhulajien joukossa ja välillä. Kirjassa karhut puhuvat ja ymmärtävät asioita omista näkökulmistaan. Ujurakin muuttaessa muotoaan hän näkee asiat kuten kotka tai hirvi. Hunter käsittelee myös rasismia ja ystävyyttä karhujen näkökulmasta ainutlaatuisella tavalla. ”Mustat” karhut ovat heikompia ja vähäosaisempia, joilta valkoiset karhut yrittävät anastaa niiden alueen ja ravinnon.


Etsijöissä tekijät halusivat tarpeeksi erilaisen eläinlajin seikkailemaan. Lähdin Etsijöiden matkaan huolettomasti, mutta lukiessani ihastuin karhuihin ja huomasin sisällön huomattavasti monimuotoisemmaksi kuin olin olettanut. Kirjasarjan tulkinnan tekee lukija, sillä kirjalla on tärkeä ekologinen ja biologinen aspekti ja sitä tulee tarkastella olemassaolon taistelun sekä alkuperäiskansojen kontekstin kautta. Nämä karhut yrittävät löytää oman ekolokeronsa ihmisten pirstomassa ekosysteemissä. Aikuiselle nämä kirjat avautuvat aivan eri tasolla kuin nuorelle lukijalle. Tarina on fiktiivinen, jossa eläimet ovat pääosissa. Biologin lukiessa tarinan hän kiinnittää huomionsa siihen, että karhut eivät käyttäydy lajityypillisesti, mutta toisaalta lukijalla pitää olla kyky antautua fiktioon.


Erin Hunter Etsijät osa 2: Iso Karhujärvi
Jalava 2013. Arvostelukappale. Kiitoksin.