Anthony Doerr: Davidin uni

Anthony Doerr: Davidin uni
Alkuteos:  About Grace (2004)
Suomentaja: Hanna Tarkka
WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin

Luin viime vuonna Anthony Doerrin Pulitzer-palkitun teoksen Kaikki se valo jota emme näe.  Pidin kirjasta paljon, mutta en ihastunut täysillä. Siitä huolimatta se on erinomainen lukuromaani. Davidin uni on hyvin erilainen, sillä se  kertoo alaskalaisesta hydrologista, joka pakenee kohtaloaan pelastaakseen perheensä.

David Winkler ei ole mies minun makuuni, sillä minun kammoamia elementtejä ovat lumi, jää, lumikiteet, joita tuo mies rakastaa. En pidä talvesta. Minun puolestani valkoinen mönjä saisi olla saapumatta. Mutta olen biologi, joten ymmärrän Davidia, olen opiskellut hydrologian kursseja, sietänyt talvibiologiaa Oulangan biologisella tutkimusasemalla ja päntännyt veden kiertokulkua. Doerr käyttää maagista realismia tavalla, joka lumoaa minut. Hän käyttää sitä taitavasti. Hieman eri tavalla kuin Murakami, sillä Doerr tuo mieleeni ennemmin Alice Hoffmanin taidokkaan Punaisen puutarhan.

Äiti, jääkuningatar. Äidin tavaroista oli jäljellä vain kirja: W. A. Bentleyn Jääkiteet. Siinä oli tuhansia huolella tehtyjä mikrokuvia lumihiutaleista, ja jokainen kuva oli jäljennetty kahdentoista neliösentin ruudulle, valkoiset kiteet järjestetty mustalle kentälle ruudukoksi, neljän ja kolmen riveihin, kaksitoista joka sivulla. Kirja oli kangassidoksinen vuoden 1931 ensipainos, jonka äidin isoisä oli löytänyt kirpputorilta. Äiti selasi sen lehtiä varovasti, lähes palvovasti, ja pyysi silloin tällöin Davidin luokseen valitsemaan suosikkinsa.

Tarinan alkaessa 59-vuotias David on lentokoneessa, mutta ei aloiteta siitä, vaan palataan kaikkeen siihen, mitä tapahtui kauan sitten.

 David on erilainen kuin useimmat meistä. Hän näkee välähdyksiä tulevasta. Jotkut niistä ovat pieniä ja arkisia asioita, joita kuka tahansa haluaisi tietää, kuten lentokoneessa matkatavaralokeron aukeaminen. Hyvin harva haluaisi tietää tulevia, ikäviä tapahtumia, koska niihin puuttuminen ei ole kenellekään hyväksi. Etiäisten kanssa on oltava varovainen.  

David peri suomalaissyntyisen äitinsä rakkauden lumeen ja lumikiteisiin. Alaskan  Anchoragessa David tapaa unelmiensa naisen ja he saavat ihastuttavan Grace-tyttären. Sitten eräänä yönä David näkee unen, jossa yrittää pelastaa tyttärensä hyökyaallon alta. David tekee vaikean päätöksen, jonka myötä hän hylkää Sandy-vaimonsa ja lapsensa paeten kauas pois, aina Karibianmeren saarelle asti. Hän toivoo, että pakeneminen estää enneunen toteutumisen. Vuodet kuluvat. Vuosia kertyy kaksikymmentäviisi ja lukematon määrä kirjoitettuja kirjeitä. Eräänä päivänä hän on valmis kohtaamaan menneen tai menneisyyden hippuset, jotka ovat ehkä olemassa. Yhden hippusen hän kohtaa Chevronin huoltoasemalla 46. avenuen ja Lake Otisin kulmassa.  

Winkler jäi Grenadiineille kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi. Neljännesvuosisadaksi, kolmasosaksi ihmiselämää. Vuodet kulkivat ohi niin kuin pilvet, kiiltävinä, utuisina, tiivistyen, liukuen jonkin aikaa eteenpäin, sitten taas haihtuen kuin aaveet. Hän korjasi vuotavia putkia, istutti puita ja siivosi lasilattian alapinnasta korallintähteitä magneettityökalulla.

Davidin uni kertoo anteeksiantamisesta ja  elämän merkityksellisistä palasista. Mennyttä ei voi elää uudelleen. David ratkaisu on mysteeri. Miksi aikaa kertyi noin paljon? Hän lähtee kohti mennyttä ilman minkäänlaisia vakuuksia. Tavoittaako hän enää ketään? Lähtenyt voi palata. Jotakin voi rakentaa uudelleen läsnäolollaan. Naaliyah on sukulaissieluni.

Muistoissa, tarinoissa, loppujen lopuksi, voimme tehdä elämästämme juuri sellaisen kuin meille on tarpeen. Joutua yllätetyksi, kerta kaikkiaan ja täydellisesti yllätetyksi  siinä, minkälaiseksi elämä muodostuu – siinä oli todellinen lahja, kuten Winkler oli alkanut tajuta.

Doerrin vuolas kerronta hieman harmittaa, sillä tykkäisin tiiviimmästä ilmaisusta, mutta tämä Doerrin esikoisteos on enemmän minuun makuuni kuin Kaikki se valo jota emme näe. Sota vastaan Alaskan villi luonto, niin kumpaa minä luen mieluummin – jälkimmäistä lumiallergiastani huolimatta. Doerrin kieli on kaunista ja tarinan symboliikka kiehtovaa. Davidin uni on kirjailijan esikoisteos, joka ilmestyi kymmenen vuotta sitten, mutta pidän kustantajan ratkaisusta suomentaa tämäkin. Davidin uni oli eriomainen lukuelämys.

Blogeissa toisaalla: Arja ja Kirjakaapin kummitus

Anthony Doerr Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr palkittiin arvostetulla Pulitzer-palkinnolla huhtikuussa 2015. Vuonna 2014 palkinnon voitti Donna Tartt romaanillaan Tikli ja sitä edellisenä vuonna sen sai Adam Johnsonin Orpokodin poika. Lähdin lukemaan Doerrin kirjaa pienellä varauksella, koska kumpikaan edellä mainituista ei saanut minua ihastumaan lukemaani. Alkuperäisteos on All The Light We Cannot See. Kirjan on suomentanut Hanna Tarkka.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokean, ranskalaistytön ja orvon, saksalaispojan lapsuudesta toisen maailmansodan aikaan. Kirjassa on 544 sivua, mutta se on nopealukuinen. Luvut ovat lyhyitä ja kirjan rakenne selkeä. Tarinan keskeisistä hahmoista kuusivuotiaana sokeutunut Maria-Laure asuu Pariisissa ja Werner Pfennig asuu pikkusisarensa Jutan kanssa orpokodissa noin viidensadan kilometrin päässä Pariisista koilliseen, Zollvereinin kaivoskaupungissa.

Marie-Laure LeBlanc asuu isänsä kanssa osoitteessa rue Vayborel 4, korkean talon kuudennessa ja ylimmässä kerroksessa. Isä on Pariisin luonnontieteellisen museon päälukkoseppä. Isän rakentama kaupungin pienoismalli on Marie-Lauren apuna lähiympäristön hahmottamisessa ja liikkumisen helpottamisessa.

Marie-Lauren isä on Pariisin luonnontieteellisen museon päälukkoseppä. Kun mukaan lasketaan laboratoriot, varastot, neljä erillistä museota, eläinkokoelma, kasvihuoneet, kasvitieteellisen puutarhan Jardin des Plantesin laajat lääkeyrtti- ja koristekasvitarhat sekä kymmenet portit ja paviljongit, museoalueella on isän arvion mukaan yhteensä kaksitoistatuhatta lukkoa. Kukaan muu ei tunne asiaa niin että voisi olla arviosta eri mieltä.

Sodan myötä Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Bretagneen, Saint-Malon kaupunkiin. Saksassa Werner seuraa öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Radiot ovat Wernerin intohimo. Pian myös natsit havaitsevat pojan lahjakkuuden ja näppäryyden korjaajanakin, jonka myötä Werner saa opiskelupaikan SS-yksikössä.

Tämän tästä sanat leijuvat mieleen kuin kipinät: Sinut on valittu. Jokainen kulunut minuutti merkitsee yhtä vähempää tässä talossa. Tässä elämässä.

Vuosien kuluessa Marie-Lauren ja Wernerin tiet lähentyvät toisiaan, kunnes heidän tiensä viimein risteytyvät hetkeksi.

Hetkenä minä hyvänsä joku havaitsee heidät, joko amerikkalaiset tai hänen oman maansa sotilaat, ja heitä vaaditaan tekemään jotakin. Tekemään työtä, liittymään, tunnustamaan, kuolemaan. Jostakin kuuluu tulen rätinä kuivuneiden ruusunlehtien ääni, kun ne rusennetaan nyrkkiin.

Joskus paljon myöhemmin, sillä tarina kuljettaa aina vuoteen 2014 asti, Marie-Laure asuu yhä samassa talossa, jossa hän varttui ja kävelee yhä museolle, jossa hän johtaa pientä laboratoriota. Väitöskirjaa tehdessä hän pääsi Bora Boralle ja Biminille meren ääreen, kahlaamaan riutoille ja keräämään simpukoita. Hän kohtaa myös Wernerin sisaren, kun Jutta palauttaa Marie-Laurelle tutun esineen.

Marie-Laure on mieluiten elävien olentojen keskellä, riutoilla tai omien akvaarioidensa äärellä. Riittää, että löytää kotiloita ryömimästä kivillä, noita pienen pieniä tahmeita otuksia, jotka siivilöivät vedestä kalsiumia ja keräävät sen unenomaisen kuultaviksi selkäkuoriksi.

Kaikki se valo jota emme näe ei ole rakkaustarina, mutta tämä on erinomainen lukuromaani (tästä termistä on keskusteltu paljon, mutta tähän se mielestäni sopii). Sota on läsnä, mutta taustalla, mutta ihmisten arkea se koettelee ja väijyy. Eniten tämä toi mieleen Markus Zusakin Kirjavarkaan. Luin juuri myös Jamie Fordin Kiinalaisen kehtolaulun, jonka keskeiset henkilöt ovat orpokodissa asuvat Willliam ja sokea Charlotte.

Voidaan tietenkin kysyä, kuinka paljon uutta tämä antaa aiheeseen? Onko tätä aihetta helpompi käsitellä, kun aiheeseen on jonkin verran etäsyyttä? Aihetta ei pidä unohtaa. Jonkin verran kirjaa olisi voinut tiivistää, väsyin paikoin radioaaltoihin, mutta taas kotiloihin ja etanoihin tunsin lukkarin rakkautta. Toisaalta Doerr rinnastaa menneen ajan sähkövirrat nykyajan valtaviin muutoksiin: tekstiviestivirtoihin, sähköpostivirtoihin, valtaviin kuitu- ja johtoverkostoihin kaupungin yllä ja alla. Doerr väistää sentimentaalisuuden karikot.

Tämä vuosi on miltei puolessa välissä ja kustantajien julkaisema käännöskirjallisuus vaikuttaa hyvin vahvalle. Kaikki se valo jota emme näe ei nouse helmiin, mutta luin sen. Kotimainen kirjallisuus ei ole vielä tuonut helmiä esille viime vuoden Kultarinnan ja Kohinan tavoin. Toisaalta eniten odottamani kirjat ovat vasta ilmestymässä.


Antony Doerr Kaikki se valo jota emme näe

WSOY 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

P.S. Rakastan kirjoja on lukenut myös tämän kirjan.