Harkitsin Adam Anthony Doerrin kirjan Kaikki se valo jota emme näe ja Justin Gon
Katoava ajan välillä, kumman luen. Katoavassa ajassa minua häiritsi kansi,
mutta mietin samalla Sadie Jonesin kirjaa Ehkä
rakkaus oli totta. Olin hylätä sen kirjan nimen ja ulkoasun perusteella –
erittäin mahtavan kirjan. Päätin pyytää kustantajalta kuitenkin kummankin kirjan. En
vain pitänyt Katoavan ajan kannesta. Luin ensin Doerrin kirjan, koska Katoava aika huijasi minua. Eli minulla on vielä toinen kritiikin
aihe ennen kuin pääsen edes kirjan sisältöön. Katoava aika antaa vaikutelman, että on pienempi kuin Doerrin
kirja. Tämä on harhaa, kirja on pienempi kooltaan, mutta sivumäärä paljastaa totuuden.
Sivut ovat epämiellyttävää ”Gabaldon paperia” eli sivujen kääntäminen on hankala,
sillä tiiviitä sivuja riittää 558 sivun verran. Doerrin kirjassa sivuja on 544,
mutta se on kooltaan hulppea.
Katoava aika kertoo rakkaustarinan, joka vie amerikkalaisen Tristanin
kulkemaan kadonneen rakkauden jäljillä halki Euroopan. Nuori amerikkalainen Tristan Campbell saa englantilaisesta asianajotoimistosta kirjeen, jonka mukaan hänellä on vain 7 viikkoa aikaa selvittää, kuka hänen isoäitinsä todella oli. Menneisyyden tarina laittaa Tristanin
kilpajuoksuun aikaa vastaan nykyhetkessä.
Katoava
aika kulkee nykyajan ja menneisyyden aikatasoilla. Olen harvoin lukenut
yhtä hyvin kirjoitettua eri aikatasojen kirjaa. Lisäksi Justin Go pystyy
kuljettamaan kaksi tarinaa yhtä mielenkiintoisena. Kappaleet ovat lyhyitä.
Kirjan rakenne on erinomainen. Kirjan takakannen teksti kertoo selkeästi, että
kirjan aihe on rakkaustarina, ja minä lähdinkin lukemaan rakkaustarinaa, joten en
pettynyt kirjaa lukiessa. Sotakirjaa etsiessäni olisin valinnut Claude Simonin Akaasian, niin olisin saanut hautautua tekstiin ilman dialogien riesaa.
Englantilainen kiipeilijä jättää omaisuutensa naiselle, jonka on tuntenut viikon. Lekandin kesämökki kunnostetaan talvella 1916. Ja yhdistävä tekijä on isoäitini, nainen, jonka ehdin nähdä kolmisen kertaa, kun olin vielä hyvin pieni.
Katoavan ajan keskeisiä henkilöitä ovat nuori kalifornialainen
Tristan ja menneisyyden aikatasolla Ashley Walsingham ja Imogene Soames-Andersson. Ashley Walsingham menehtyy Mount Everestin
retkikunnan reissulla vuonna 1924. Hän jättää omaisuutensa kadonneelle
rakastetulleen Imogenille, mutta 80 vuotta myöhemmin testamentti on
umpeutumassa ja omaisuus menossa hyväntekeväisyyteen. Minne Imogen katosi? Oliko hänellä sittenkin jälkeläisiä?
On tuhat tapaa
kuolla, Ashley tietää, ja toiset tavat ovat parempia kuin toiset. Parasta, mitä
rohkea mies voi toivoa, on haavoittua kunniakkaasti. Edes typerykset eivät
kuvittele selviävänsä vammoitta.
Tristanin äiti on kuollut, isoäitiä ei ole, eikä Tristan tunne englantilais-ruotsalaisia
sukujuuriaan. Tarina kuljettaa Tristania nykyajan reppureissaajan
matkassa Lontooseen, ruotsalaiseen saaristoidylliin, Berliinin, Islannin
laavakentille ja Pariisiin, jossa hän kohtaa Mireillen. Vastaavasti menneisyys vie lukijan 1900-luvun Lontoon hienostopiireihin, ensimmäisen maailmansodan
taisteluhautoihin, rakastavaisten kirjeenvaihtoon ja huikeille
vuoristokiipeilyretkille.
Nousemme Mortmartren portaat sankassa aamusumussa. Kävelen Mireillen perässä, tarraan kaiteeseen pysyäkseni vauhdissa ja seuraan hänen pystyyn nostettua takinkaulustaan. Mireille kääntyy oikealle, mukulakivikadulle, ja sitten äkisti vasemmalle.
Hänellä ei ollut edes matkalaukullista muistoesineitä kannettavaksi mukana maailmalla. Mutta tätä hän oli halunnutkin. Tämän elämän hän oli halunnut.
Ja loppujen lopuksi hän ei kuitenkaan pystynyt. Siihen oli syynsä, miksi he elivät erillään, eivätkä ne syyt olleet vuosien saatossa menneet mihinkään. Ja lisäksi oli vielä ihmisen kiintymyksen oikullisuus – muut ihmiset, joita tuli heidän väliinsä, tai ne, jotka tulisivat myöhemmin heidän rakkautensa hiipuessa.
Mietin, milloin olen lukenut rakkauskertomuksen, joka
kulkisi kahdella aikatasolla? En pysty ottamaan verrokiksi A.S. Byattin kirjaa Riivaus, sillä se on yksinkertaisesti
liian suuri minkään verrokiksi. Ehkä tämä kulkee lähimpänä Jessica Brockmolen
kirjaa Kirjeitä saarelta. Justin Gon vuolas
sanavirta hiertää hieman minua. Kokeilin tänä keväänä erästä kotimaista kirjaa,
turhauduin sen ensimmäisessä kappaleessa, luin kirjaa noin kaksikymmentä sivua
ja uuvahdin. Jos kirjan jokaisesta lauseesta olisi poistettu yksi sana ja yksi
adjektiivi, olisin voinut selvittää kirjan. En karta kuvailua, mutta se vaatii
osaamista. Go lörpöttelee ehkä liikaa, mutta kuvaukset eivät ärsytä minua,
mutta selitykset sitäkin enemmän poste restanten tyyliin. Jonkin verran tätä kirjaa
olisi voinut tiivistää. Tämä on myös hyvä esimerkki juonivetoisesta lukuromaanista.
En katso oikeudekseni juonenkulun enempää avaamista. Tämä on erinomainen
kesäkirja, lukumaraton kirja, pihakirja. Katoava aika kulkee hallitusti loppuun
ja tarjoaa onnistuneen ja uskottavan lopun. Katoava aika tarjoaa
hyvän lukuelämyksen rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta. Suosittelen lämpimästi tarttumaan tähän kirjaan.
Alkuperäisteos on The
Steady Running of the Hour 2014. Kirjan on suomentanut Anna Lönnroth. Los Angelesissa syntynyt Justin Go muutti yliopiston
jälkeen Berliiniin kirjoittamaan ensimmäistä romaaniaan. Go asuu Pariisissa ja
kirjoittaa toista kirjaansa.
Justin Go Katoava aika
Tammi 2015. Arvostelukappale. Kiitoksin.
