maanantai 24. huhtikuuta 2017

Scott Bergstrom The Cruelty – Nyt olet yksin



Scott Bergstrom The Cruelty – Nyt olet yksin

Alkuteos The Cruelty (2017)

Suomennos Inka Parpola

Otava 2017. Ennakkokappale kustantajalta. Kiitoksin.



Posti toi Otavalta jokin aikaa sitten kaksi ennakkokappaletta yhtä aikaa. Niistä tämä jälkimmäinen, The Cruelty, on ehdottomasti vetävämpi, ja se pitää lukea suurin piirtein samalta istumalta. Geir Tangenin Maestro on sarjamurhaajadekkari ja murha toistetaan ja toistetaan suurin piirtein saman sähköpostivaroituksen perusteella useita kertoja.

Gwendolyn Bloom on diplopentu, joka on päässyt New Yorkin parhaimpaan yksityiskouluun diplomaattipassilla. Hän on siellä koulukiusattu ihonvärinsä ja asemansa perusteella, kun muut ovat huippurikkaiden perillisiä. Hän on kuitenkin asunut eri puolilla maailmaa ja puhuu viittä eri kieltä.

Vietetään isän (itse asiassa isäpuolen) syntymäpäivää ja isä kysyy Gwendolyniltä, että onko hän lukenut George Orwellin 1984. Seuraavana aamuna isä on lähtenyt ennen Gwendolynin heräämistä Pariisiin. Gwen viettää vapaapäivää, koska hänet on erotettu koulusta päiväksi , kun hän kirosi kiusaajalleen.

Seuraavana yönä Gwen herää, kun kaksi agenttia diplomaattisen turvallisuuden virastosta kolkuttaa hänen oveaan. Vähitellen Gwenille selviää, että isä ei olekaan YK:n diplomaatti, vaan CIA:n agentti, joka on siepattu työtehtävissä. Äiti oli tapettu Algiersissa Gwenin olessa seitsemän isän ollessa siellä komennuksella.

Gwenille kypsyy pikku hiljaa ajatus, että hänen on pelastettava isänsä, kun CIA:n tutkimukset eivät johda mihinkään. Tästä seuraa päätä huimaava seikkailu Pariisiin, Berliinin ja lopulta Prahaan Euroopan pahimpien rikollisliigojen sekaan. Kaikki mihin hän on uskonut on mennyttä, keheenkään ei voi luottaa.

Gwendolyniä on verrattu James Bondiin ja Katniss Everdeeniin sekä fantasiaksi. En olisi tästä kuitenkaan samaan mieltä. Bond on karismaattinen naistenmies ja Katniss teki mitä teki pakotettuna dystropiassa. Samoin Aveyardin Mare Barrow, vaikkakin ikä on sama seitsemäntoista. Fantasiakirjallisuus taas tapahtuu menneessä. Gwen lähtee taisteluun aivan oma-aloitteisesti nykyajassa ja hänen tekojensa seuraukset kuitataan kintaalla kuten Lee Childin Jack Reacherilla. Eli Gwen on lähinnä moraaliton naispuolinen Reacher.

Kyseessä on siis koukuttava toimintatrilleri parhaimmasta päästä, vaikka teos on paikka paikoin melko raaka. Kirjasta on tekeillä elokuva Vaughnin kickass-sankari –tyyppisesti ja sen ohjaa Jerry Bruckheimer. Siinä mielessä Gwen on epäuskottava, että seitsemäntoistavuotias voisi selviytyä kaikista seikkailuista ja osata ampua esimerkiksi granaatinheittimellä tuosta vaan ennen sellaista näkemättä.

The Cruelty on Bergstromin esikoisteos, jonka hän julkaisi omakustanteena vuonna 2014. Siihen kuitenkin tarttuivat isot kustantamot ja nyt kirja on jo ehtinyt ilmestyä suomeksikin. Kirja soveltuu toimintatrillerien ystäville, eikä mielestäni ole YA-kirja ja YA-kirja siinä merkityksessä. Kirja päättyy kutkuttavasti siten, että siitä on helppo jatkaa jatko-osia.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Geir Tangen Maestro



Geir Tangen Maestro
Alkuteos Maestro (2016)
Suomennos Päivi Kivelä
Otava 2017. Ennakkokappale kustantajalta. Kiitoksin.


Norjalainen yläasteen opettaja Geir Tangen aloittaa uuden tähtitoimittaja Viljar Ravn Gudmundsonista ja ylikomisario Lotte Skeivollista kertovan sarjan. Norjalaiset dekkarit ovat nousseet viime aikoina ruotsalaisten rinnalle Samuel  Bjørkin ja Jon Nesbøn vanavedessä.
Kirjan etuliepeessä kerrotaan: 

Mietinkin usein, miten kiero kirjailijan ajatusmaailma on, kun hän voi kuvitella niin hirvittäviä tekoja. Nerokkaita ja kamalia rikoksia, jotka eivät ikinä tulisi mieleenikään. Psykologisesti piinaavia ajatuksia ja juonenkäänteitä, jotka saavat lukijan ymmälleen ja pakottavat irtautumaan todellisuudesta, tästä hetkestä.

Maestro lähtee liikkeelle kahdesta alaikäisestä pojasta, jotka ovat rakastuneet toisiinsa. Toisen isä on kiivas uskovainen, jolle homous on maailman pahin synti. Toisen pojan murhasta ja homoudesta vuonna 2000 kirjoittanut Gudmundson saa neljä vuotta myöhemmin sähköpostin, jossa kuvaillaan tarkasti murha seuraavalle päivälle. Nimi ja tekopaikka puuttuvat. Näin käynnistyvät sarjamurhat, jotka ovat aina askeleen edellä poliisin toimia. Sarjamurhaaja on aina suunnitellut huolellisesti murhansa etukäteen kuin orkesterinjohtaja, maestro. Gudmundson on juoppo, työhönsä turhaantunut toimittaja. Tapahtumat kuvataan vuorotellen vuodessa 2010 ja ”nykyhetkessä” 2014.
Sarjamurhaaja on ottanut oikeuden omiin käsiinsä ja tuomitsee kuolemaan ihmisiä, jotka oikeus on vapauttanut riittämättömän näytön perusteella. Hän ilmoittaa niistä Gudmundsonille etukäteen sähköpostilla, joiden vihjeiden perusteella pitäisi arvata seuraava uhri. Murhaaja osaa ennakoida etsivien jokaisen askeleen, jopa Lotten pään. Lotten, Olavin ja Viljarin polut eivät sovi yhteen missään kohdin ja rikokset junnaavat paikallaan.


Lotte Skeisvoll oli nuorin poliisinainen, jonka ohjaajana hän oli toiminut poliisikorkeakoulussa. Keltanokka, joka kuvitteli osaavansa kaiken heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Olavin muistin mukaan hän oli niin pikkutarkka, että olisi luultavasti kerännyt vuoden verran todisteita varmistaakseen, että munia piti keittää yhdeksän minuuttia jotta niistä tuli kovia.

Maestro on kelpo dekkari luettavaksi, mutta mielestäni se ei nouse samaan sarjaan Nesbøn tai Bjørkin rinnalle. Eniten siinä häiritsee englantilaisten tv-sarjojen tavoin se, että etsivistä tehdään kerta toisensa jälkeen tyhmiä. Päivänselviä totuuksia ei ymmärretä. Lotte ja varsinkin Olav Scheldrup Hansen kuvataan yksinkertaisiksi. Murhia ei kuvata aivan yksityiskohtaisesti, mutta vähän liian raa’asti makuuni.

Edvard Munch maalasi monia versioita tauluistaan. Joka kerta saatuaan taulun valmiiksi hän löysi siitä jotain mihin ei ollut tyytyväinen, ja niinpä hän maalasi uuden version. Madonna- ja Tyttöjä sillalla –tauluja on monta erilaista. Edvard Munch oli etuoikeutettu. Minulla on vain tämä yksi tilaisuus onnistua täydellisesti. En voi tehdä sitä toista kertaa. Minussa on vain yksi Huuto..

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Jaana Lehtiö Älä aivan vielä ja Pääsiäisarvonnan tulokset



Jaana Lehtiö Älä aivan vielä

Myllylahti 2017. Arvostelukappale kustantajalta. Kiitoksin.


Älä aivan vielä on Jaana Lehtiön neljäs dekkari. Aiemmat komisario Muhosen selvittämät mysteerit ovat  Joka viisautta rakastaa (2013), Uutta auringon alla (2014) ja Kolmas oli ensimmäinen (2015). Kirjat ovat itsenäisiä kertomuksia, eivätkä edellytä aikaisempien lukemista.

Housujaan jatkuvasti nostelema Muhonen viettää pullatonta toukokuuta. Seurustelukumppani Ellen lähtee tyttöporukassa kahdeksi viikoksi Kreikkaan porukan 213-vuotissynntärimatkalle ja Muhosella lyö tyhjää.
Kolmen päivän päästä Ellen lentäisi etelään. Muhonen rypisti otsaansa, oli yllättävän vaikea päästää irti… Hän ei halunnut rajoittaa puolisonsa vapautta. Hän ei kuitenkaan voinut mitään sille, että tuntui kuin hänet olisi jätetty kuin nalli kalliolle, yksin kotiin, hylättynä ja pullattomana. Oli jopa hieman huijattu olo.

Kaiken huipuksi Muhosen esimies Eric Sääksmäki on vuorotteluvapaalla ja hänen sijaisekseen on määrätty Sirkku Lindman, Muhosen entinen koulutoveri, joka ottaa Muhosen silmätikukseen ja määrää Muhosen tiimille joutavalta tuntuvan tutkimuksen: Porvoon hautausmaalla tapahtuu ilkivaltaa, koriste-esineitä ja kukkia katoaa ja rikotaan. Asiaan syventyäkseen Muhonen osallistuu opastetulle hautausmaakierrokselle, jota lähtee opastamaan Muhosen suureksi harmiksi Hilkka Alitupa.

- Ymmärrän kyllä turhautumisesi, Juha, Sirkku Lindman sanoi. – On kuitenkin muistettava, että vuodesta toiseen hautausmaalla tapahtuvat rikokset eivät ole mikään pikkujuttu.

- Onhan se tunteita kuohuttavat alue, Muhonen totesi ja työnsi peukalot vyön alle.

Kulttuurihistoriallisesti arvokas hautausmaa vetää puoleensa kaikenlaista kulkijaa ja pikkuhiljaa alkaa tapahtua kaikenlaista kun latvialainen huumeliiga, Italialainen mafia ja porvoolaiset höpsöt vanhukset kuten Tyyne Kvarnström ja Saaren veljekset sekä Muhosen ainainen kiusankappale Hilkka Alitupa ratkovat välejään ja sekoittavat tutkintaa.

Älä aivan vielä on sekava pakkaus erillisiä tapauksia, jotka on punottu yhteen vähän liian epäuskottavasti. Italialaisen mafian välienselvittely Porvoon hautausmaalla kuulostaa jo uskomattomalta. Ihmeellisintä teoksessa on loppuratkaisu Sondbyn mökillä (siis tuossa muutaman kilometrin päässä), joka muistuttaa kovasti Christian Rönnbackan viimeisimmän Kaikki mikä kiiltää tapahtumia. Siinä komisario Antti Hautalehto toimii melko lailla samoin kuin tässä Lehtiön teoksessa komisario Juha Muhonen ja aivan samassa paikkaa.

Hän katsoi Elleniä silmiin, pyöritteli taskunsa pohjalla sormusta. Oli maailman paras hetki, elämän tärkeitä sanoja varten.




Pääsiäisarvonnan tulokset
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Onnea voittajille.
Tarvitsen osoitteet: Mira, annikajokinen, Elise H., Pieni Lankapaikka (Aila ja Mannilainen, oletan teidän osoitteiden olevan entiset).

1. Victoria Aveyard Punainen kuningatar   Mira
2. Riikka Pulkkinen Vieras   annikajokinen
3. Arundhati Roy Joutavuuksien jumala (pokkari)  Mannilainen
4. Antti Tuomainen Synkkä kuin sydämeni (pokkari)  Elise H.
5. Hanna Weselius Alma   Pieni Lankapaikka
6. Nippu 1. Ulla-Lena Lundberg Marsipaanisotilas (pokkari), Sophie Kinsella Himoshoppaajan sisko (pokkari), Henning Mankell Väärillä jäljillä, Henning Mankell Kadonneiden miesten metsä (pokkari), Henning Mankell Rauhaton mies, Yashar Kemal Puuvillatie, Francois Mauriac Pyhä suudelma, Magnus Mills Taivaanrannan kulkijat,Qiu Xiaolong Kuolemanjärvi, Franz Kafka Oikeusjuttu, Thomas Mann Buddenbrookit, Linda Lay Shuler Kun kotka laskeutuu 1-2, Eeva Tikka Hiljainen kesä.  Aila
7. Nippu 2. Mazo de la Roche: Jalna   Mannilainen

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Mila Teräs Jäljet – Romaani Helene Schjerfbeckistä



Mila Teräs Jäljet – Romaani Helene Schjerfbeckistä

Karisto 2017. Arvostelukappale kustantajalta. Kiitoksin.


Mila Teräksen Jäljet ei ole elämäkerta, vaan romaani, fiktio, joka peilaa lyyrisesti yhden Suomen rakastetuimman taidemaalarin, Helene Schjerfbeckin (1862-1946), muotokuvan, sen mitä mikään ei voi sammuttaa, taiteilijan kauneudenkaipuun. Mila Teräs on kulkenut taiteilijan jalanjäljillä ja esimerkiksi vuosiluvut ovat ainakin noin faktaa.

Viime vuosina on ilmestynyt useita vastaavia teoksia. Omasta hyllystäni löytyvät Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika, Katja Kaukosen Kohina, Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat ja Venla Hiidensalon Sinun tähtesi.

On syksy 1945 ja Gösta Stenman on kuljettanut Helene Schjerfbeckin pakoon Helsingin pommituksia Ruotsin ”Rivieralle”, Saltsjöbadenin Grand Hotelliin, jossa hän yrittää piirtää yhtä viimeisistä omakuvistaan.

Olen liian heikko seisoakseni, saati kävelläkseni, mutta istuen voin kenties piirtää vielä vähän.

Peilissä välähtää eksyneen lapsen katse. Vedän hiilellä pari viivaa, mutta jälki on niin jännittynyttä, että rytistän roskakoriin syntyneen luonnoksen.

Muistot ovat voimakkaampia kuin nykyhetki, eikä oikeastaan kukaan ennen elänyt ole kuollut. Hän käykin mielessään keskusteluja taiteilija-kirjailija Helena Westermarckin kanssa. Aluksi palataan aivan lapsuuteen, Helsinkiin 1860-luvulle, jolloin traaginen onnettomuus mursi Helenen lonkan, mistä hoitamattomana jäi elinikäinen vamma. Helene käy läpi järkyttäviä tapahtumia, mitä hänen elämänvarrelleen sattui: hänen molemmat isosiskonsa ovat kuolleet, nälkävuodet, sortovuodet, ensimmäinen maailmansota, sisällissota, toinen maailmansota. Silti Helene ei lakkaa uskomasta ihmisen pohjimmaiseen kauneuteen ja hyvyyteen.

Toisaalta hän pääsee jo nuorena, vähän yli kymmenvuotiaana vapaaoppilaaksi Ateneumin taidekouluun, on tämän jälkeen Adolf von Beckerin yksityisoppilaana, opiskelee Pariisissa, työskentelee Bretagnessa ja St Ivesissä, käy Firenzessä ja asuu hetken Cornwallin rannikolla.

Helenen taiteellisuuden huomaa jo kymmenvuotiaana Lina Ingman. Palava halu taiteilijaksi vetää Heleneä puoleensa alalle, jonne naisilla ei ole ollut sijaa. Hän arvosteli omia töitään ankarasti ja yritti maalata sielunsa kankaalle.  Lopulta miespuolisten taidemaalarienkin täytyi hyväksyä Helenen teokset.

Ainoa, jotka eivät Helenen maalaamista hyväksyneet, olivat vanhemmat ja veli Magnus, joka valitti, että Helene pääsee liian helpolla, kun isän kuoltua varhain, köyhä perhe joutui pitämään kotiaan täysihoitolana.

Suomeen palattuaan Helene opetti Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa, mutta muutti vuonna 1902 äitinsä kanssa Hyvinkäälle. Helene olisi tarvinnut rauhaa maalatakseen ja häiriö saattoi estää inspiration pitkäksi aikaa. Hyvinkäällä hän joutui törmäyskurssille äitinsä kanssa, kun arkiaskareet kutsuivat ja niinpä hän alkaa viettää kesiä Tammisaaressa.

Jäljet kertoo Helenen maalamisesta ja maalamisen intohimosta, Hän maalasi paljon lapsia ja loppuaikoinaan omakuvia. Oma suosikkini on Toipilas vuodelta 1888.