Christina de Stefano Nainen ristitulessa kertoo Oriana
Fallacin tarinan. Christina de Stefano on Pariisissa asuva italialainen
toimittaja.
Yritin löytää blogitekstiäni viikonloppuna, mutta en
vain löytänyt. Luin kirjan jouluna ja tein tekstini heti vuoden alussa, mutta
sijoitan tämän hassulle paikalle. Eli olet saattanut lukea tekstini jo aiemmin.
En vain ymmärrä Bloggerin sielunelämää. Luen
jonkin verran elämäkertoja, etenkin kirjailijoiden ja näyttelijöiden.
Kotimaisia en niinkään. Oriana Fallaci
on kiehtonut minua aina, sillä hän oli rohkea ja urhea nainen.
Oriana Fallaci syntyi Tosca (Cantinin)
Fallacin ja Eduardo Fallacin lapsena 29. kesäkuuta vuonna 1929 Firenzessä. Fallacit
olivat köyhiä, mutta rakastivat kirjallisuutta. Orianan synnyinkodissa, Via del
Piaggionen varrella, asuivat kaikki yhdessä, vanhemmat, isovanhemmat ja isän
naimattomat sisaret. Pikkutyttönä hän oli partisaanien juoksutyttö. Hän
opiskeli aluksi lääketiedettä, mutta hän oli tiennyt viisivuotiaasta, että
hänestä tulee kirjailija. Nuorena hän lähti sotatoimittajaksi ja raportoi
lopulta Vietnamista, Etelä-Amerikan kriisipesäkkeistä sekä Lähi-idästä ja
Kreikasta sotilasvallankaappauksen aikana.
Nainen
ristitulessa on tarina eurooppalaisesta naisesta, joka lapsuudestaan asti
uskalsi mennä kahden tulen väliin. Oriana Fallaci (1929 - 2006) oli yksi
1900-luvun merkittävimmistä journalisteista. Fallacin kirjoja on
suomennettu kolme: Kirje lapselle joka ei
koskaan syntynyt (1975), Mies
(1981) ja Inshallah (1992). Kirje
lapselle joka ei koskaan syntynyt on upea kirja,
kosketti aihe tai ei, sillä se laskee Fallacin lähelle. Oriana kirjoitti romaanin Lettera a un bambino mai
nato yhteen menoon, heti toisen keskenmenon jälkeen vuonna 1966. Sitten hän
sulki käsikirjoituksen pöytälaatikkoon melkein kymmeneksi vuodeksi
kauhistuneena tekstin voimaperäisestä ja tuskantäyteisestä sävystä.
Orianan ensirakkaus oli Alfredo
Pieroni. Suhteen loppu oli murskaava. Hän eli kaikki lemmensuhteensa tietäen,
että ne päättyvät ennemmin tai myöhemmin, joskus dramaattisesti. Mutta hän oli
oppinut ymmärtämään, että tuskaan ei kuole, vaikka kuinka yrittäisi. Fallaci rakasti
intohimoisesti, ja kun rakkaus loppui, niin se loppui. ei ehkä tuskatta, mutta
loppumisen jälkeen ei jäänyt mitään.
François Pelou jakoi työtä ja uraa Fallacin kanssa tapahtumien
keskipisteissä. Fallaci odotti miehen avioeroa, sillä hän olisi halunnut mennä
naimisiin ja saada lapsia. Tämäkin suhde päättyi ja Fallaci lähetti parin
kirjeenvaihdon vaimolle.
Oriana Fallaci
teki merkittäviä haastatteluja suurnaisista ja miehistä. Hänen haastatteluissaan
istuivat mm. Henry Kissinger, Haile Selassie, Deng Xiaoping, Khomeini,
Qaddafi, presidentti Thieu, Yasir Arafat , Golda Meir, Iranin shaahi Reza Pahlavi,
arkkipiispa Makarios ja Indira Gandhi. Fallaci esitti kohteilleen kysymyksiä, jotka
suistivat vastaajan kauhun valtaan. Hänestä sanottiin, että hän on toimittaja,
jolle
edes maailman johtajat eivät sano ei.
Haastatellessaan Gina Lollobrigidaa hän aloitti keskustelun sanomalla: ”En usko, että olet tyhmä niin kuin monet luulevat.” Sitten kysymys:” Eikö sinusta ole moraalitonta ansaita miljoonia ja miljoonia jokaisesta elokuvasta?” Fallaci kuvaa parhaiten adjektiivi rohkea. Hän eli uralleen ja sivalsi sanoillaan.
Oriana ja (Alexandros) Alekos Panagoulis
kohtasivat elokuussa 1973, kun mies oli juuri vapautunut vankilasta. Kirjan takakannen mukaan Fallaci oli naimisissa
kreikkalaisen vallankumousaktivistin kanssa eli aina sitä lukee uutta. En ollut
koskaan yhdistänyt kohteeseen avioliiton instituutiota saati uskontoa tai lapsia,
keskenmenoja kylläkin. Luulen,
että tuo liittyy sivun 201 lauseisiin (silti en usko väitteeseen):
Oriana suostui jopa menemään naimisiin, tosin omalla tavallaan eli vaihtamalla sormuksia. Alokos lahjoitti minulle erittäin kauniin sormuksen, jossa oli briljantteja. Itse annoin hänelle varsin vaatimattoman sormuksen, koska hän itse halusi sellaisen. Mies on kirja, jolla olisi voinut olla personoitu nimi, mutta Fallaci jätti sen anonyymiksi. Elämäkerran mies on Alekos Panagoulis. Un uomo ilmestyi heinäkuussa 1979. François toteaa kirjassa, että olen aina ajatellut, että kirjan nimi oli Orianan kosto minulle, eräänlainen syytös. Ikään kuin viesti minulle: Näetkö? Tällainen on todellinen mies. Luulen, että hän teki sen ärsyttääkseen minua.
Christina de
Stefanon kirja on hieman pintapuolinen tutkimusretki Fallacin elämään, sillä hän
ei vain saa puhallettua teokseensa Orianan hehkua ja intohimoa. Christina de Stefano on kuitenkin erinomainen
johdatus Fallaciin, jos ei tunne kohteen tuotantoa ja intohimoista asennetta hänen
oikeiksi uskomiinsa asioihin. Christina de Stefano ei tavannut koskaan
kohdettaan, mutta hänellä oli perikunnan materiaalia käytössään. Hieman
hämmästelin kirjan ilmestymistä, sillä Fallaci oli antanut ymmärtää, että
kukaan ei sitä kirjoita. Parhaimman kuvan Fallacista saa lukemalla hänen
julkaisemansa teokset. Olen lukenut paljon Fallacista, myös elämäkertoja, mutta
minusta tuntuu, että parhaimmin hän puhuu omissa kirjoissaan.
Kirjan lopussa on vastaus amerikkalaiselle tutkijalle, joka olisi halunnut kirjoittaa 1990-luvulla Fallacin elämäkerran. En ole koskaan antanut lupaa, enkä koskaan aiokaan antaa, henkilökohtaisen elämäkertani kirjoittamiseen. Olen sanonut sen sinulle tuhanteen kertaan. Asianajajani ovat aina pysäyttäneet kaikki, jotka halusivat kirjoittaa elämäkertani, toisin sanoen minun ja perheeni elämäntarinan. Tiedät hyvin myös miksi. Ensinnäkään en koskaan antaisi toisen ihmisen kirjoittaa oman elämäni vaiheista, toiseksi elämäkerran kirjoittajan ovat yh(t?)ä petollisia kuin kääntäjät: hyvässä uskossa tai tahallaan, he joka tapauksessa tekevät aina virheitä. Kolmanneksi yksityisyyden suojeleminen on minulle pakkomielle.
Oriana oli tottunut asumaan ja
työskentelemään yksin, mutta väsymyksen hetkinä hän uneksi, että mies olisi
hänen luonaan ja pitäisi hänestä huolta. Hän viihtyi yksin, hän ei kestänyt, että aika
kuluisi hukkaan. Hän sanoikin suorittaneensa loppututkinnon yksinäisyyden yliopistossa.
En koskaan pitkästy ollessani yksin, muiden seurassa sen sijaan ikävystyn aika
usein.
1990-luvulla Oriana ei enää juuri poistunut New Yorkista. Hän omistautui kirjoittamaan kirjaansa. Hänen kotinsa oli lattiasta kattoon asti täynnä kirjoja, joita Oriana rakasti yli kaiken. Makuuhuoneessa kirjahylly peittää koko seinän vuoteeni edessä. Ennen kuin nukahdan ja kun herään, näen aina kirjoja. Minusta on mukava katsoa kirjoja, koskea ja lehteillä niitä. Kaikissa kaupungeissa, missä hän vieraili, hän vietti tuntikausia antikvariaateissa, tutki hyllyjä ja innostui aina tehdessään mielenkiintoisen löydön.
Oriana sanoi olevansa kristitty ateisti, sillä hän arvosti kristinuskon kulttuurihistoriaa ja hän oli kasvanut Firenzen tuomiokirkon, Santa Maria del Fioren kellonsoittojen kuminassa.
En usko, että Oriana avautuu
elämäkerran kautta, mutta onhan tämä hyvä johdanto myyttisen hahmon elämään. Teos
olisi tarvinnut hakemiston ja jotkut asiat tarkennuksia. Tämä olisi voinut olla tiiliskivi ja vähemmän kepeä.
Christina de Stefano Oriana Fallaci Nainen
ristitulessa
Alkuperäisteos Oriana
- Una donna, Rizzoli, Italia 2013
Suomentaja Elina Suolahti
Gummerus 2014. Kustantajalta.
Tämän kirjan on lukenut myös MarikaOksa.
Tämän kirjan on lukenut myös MarikaOksa.
Selailin Oriana
Fallacin teosta Mies (s. 289-290, Kirjayhtymä
1981), jossa puhutaan sormuksesta. Tässä Orianan antama on valkokultaa.
Eräänä
päivänä sinä palasit kotiin, ja sinulla oli briljanttisormus minulle, ja minä
juoksin heti ostamaan valkokultasormuksen sinulle, mutta erehdyin koon suhteen,
ja sinun oli pujotettava se nimettömän asemasta vasemman käden pikkusormeen,
johon se suureksi riemukseni myös jäi, ja sinä valittelit asiaa ääntäen
italiankielen sanan anello, sormus, väärin, niin että siitä tuli agnello,
karitsa: ”Tämä minun pieni karitsaiseni!”
Minulla on tämä kirja, kun voitin sen - olikohan juuri sinun? - arvonnassa. En vaan ole vielä ehtinyt lukea. Tuo Mies oli minulle aikanaan räjähdyttävä kokemus, tosin osin ulkokirjallisista syistä.
VastaaPoistaHarmillista, jos tässä Fallacin kuvaus jää puolitiehen. Ihana rohkea nainen!
Et minulta. Mies on hieno teos. Häneltä olisi pitänyt suomentaa paljon enemmän.
PoistaHän on omanlaisensa ikoni.
No, minä en vain usko, on asioita, jotka tarvitsisivat scannatun todistuksen, että lukiessaan pysyisi tuolilla. Tietynlaisten rakkauksien painotus myy ehkä, mutta hänen uransa oli jotain. Se olisi ansainnut enemmän huomiota. Hän oli upea nainen.