Niina Hakalahti Lumilinna

Niina Hakalahti Lumilinna

Karisto 2016. Arvostelukappale kustantajalta. Kiitoksin.

Niina Hakalahti (s. 1966) on tamperelainen kirjailija ja kirjallisuuden sekatyönainen. Hän opiskeli pääaineenaan kirjallisuutta ja sivuaineina Rooman kirjallisuutta sekä aate- ja oppihistoriaa ja valmistui ja filosofian maisteriksi Oulun yliopistosta 1996. (Jännä olen opiskelllut ja valmistunut vuotta aiemmin samasta opinajosta kirjailijan kanssa).  Hakalahti on kirjoittanut niin runoja kuin proosaakin. Lumilinna on hänen 13. kaunokirjallinen teoksensa.

Olen lukenut aiemmin Niina Hakalahdelta Sydänystävän. Pidin kirjailijan tarkasta ihmissuhdekuvauksesta. Sydänystävän näkökulma on naisten välisessä ystävyydessä. Lukija lähes ärsyyntyi toisen kiltteydestä. Lumilinnassa on samanlaisia kismittäviä elementtejä.

Lumilinna elää tässä ja nyt, meidän ajassa. Ehkä tähän saisi väkisin vedettyä moninaistuvan Suomenkin mukaan, jos se olisi tarpeen lukijalle. Todellisuudessa kirjan päähenkilö on 27-vuotias Sami Sumijoki, yksi meistä. Sami on kotonaan mainostoimisto Mementomorissa ja kotonaan Kalliossa. Kallio on vain nimi, joka ei rakennu sen enempää tarinaan. Tokihan minua kiinnosti juuri tuo sana ja Helsinki. Sami on rakastunut maailmanparantajanaiseen, Veeraan, jonka elämän täyttää graduseminaari. 

Samilla on tarjota vain itsensä, ei menneisyyttä. Hän on koulukotilapsi, joka varttui ja kävi lukion Vaasassa. Vanhemmat menehtyivät tulipalossa. Ei muistoja, ei menneisyyttä, ei valokuvia. Sami on vapaa, mutta Veeran into painaa päälle ahdistaen lukijaakin. Veera on junantuoma opiskelijatyttö, joka on kotoisin Kemistä, niin ydinperheen lapsi kuin vain voi olla. Veeran sisko tulee Helsingin vierailulle lasten kanssa. Hän tuo murteen mukanaan, joka olisi sopinut Veerankin suuhun, sillä kerronta on kovin helsinkiä puhekielen osuuksissa.

Sami ei ollut tiennyt, että elämän sisällä on elämiä. Että maatuska-nuken tavoin elämästä paljastui toisia.

Tarinassa Sami piipahtaa Ruotsissa, nykyhetkessä sekin. Veeran kanssa Sami matkaa joulunviettoon pohjoisen perhejouluun. Toisaalta Bagdad tunkee päälle samoin kuin Facebook ja tuntemattoman numeron puhelut. Samilla on myös toinen maailma, toiset tavat ja toiseus.  Valveilla Sami pystyy hukkamaan sen, mikä unissa kulkee vieri vieressä antamatta vapautusta. 

Jossain vaiheessa Sami nukahti, peittona pelkkä lakana ja menneiden paino.

Lumilinnan teemoina ovat identiteetti ja minuus, mutta yhtä hyvin sivullisuus ja irrallisuus. Sami on jättänyt osan minuudestaan taakseen. Veera löytää Samin passin, jossa syntymäpaikka on Bagdad, mutta nimenä Sami Sumijoki, ei Saami Shummari. Kuwaitin projektissa hän pystyy sanomaan arabiankielisen fraasin, jonka hän selittää sillä, että oli lapsena muutaman vuoden Irakissa vanhempien työn takia. 

"Sun passi oli pöydällä.

Niin se on siellä vieläkin, Se on ihan laillinen Suomen passi.

Mikset ole kertonut, että sun syntymäpaikka on Bagdad? Veera kysyi ja räpytteli silmiään kiihtyneesti."

Samin tie vie lyhyelle vierailulle Ruotsiin. Hän seuraa sinne itseään vanhempaa ihmistä, verisukulaistaan, jota hän ei ole tavannut 24 vuoteen. Ibrahim tekee muuttoaan ja näyttäytyy ehdottomana  ja fundamentalistisena. Sami  käy hyvästelemässä ihmisen ja kohtaa toisenkin, jolle häntä ei enää ole edes samassa huoneessa olevana. Hyvästeltävän kasvojen hymy tulee syvältä yhtä syvältä kuin toisen viha.

Kaikesta huolimatta ja jostakin käsittämättömästä syystä Sami käveli veljensä perässä keskellä kerrostaloautiomaata. Hän olisi voinut juosta pois, sanoa haista vittu ja kadota, jatkaa elämäänsä Helsingissä aivan samaan tapaan kuin ennen veljen ovikellon soittoa. Hän olisi voinut  coolisti tilata taksin, ja astua siihen, palata elämään, joka oli hänen, copyright Sami Sumijoki.

Lumilinna on luettava yhteen menoon. Tarinassa on  hienokseltaan trillerin sävyjä, sillä salaisuudet ja muunnellut totuudet pyrkivät esiin. Minä pidin tarinasta, pidin myös huomattavasti enemmän Samista kuin Veerasta. Voi, miten ilahduin tästä kirjasta. Tässä tarinassa ei ollut sivuakaan liikaa tai liian vähän.

Niina Hakalahti Sydänystävä

Niina Hakalahti on oululaissyntyinen, nykyisin Tampereella asuva suomalainen kirjailija, toimittaja ja kirjoittajakouluttaja. Hakalahti on valmistunut filosofian maisteriksi (pääaineena kirjallisuus, sivuaineena Rooman kirjallisuus sekä yleinen aate- ja oppihistoria) Oulun yliopistosta vuonna 1993 ja toiminut läänintaiteilijana Pirkanmaalla 1998–2002 ja Hämeen läänissä 1994–1997. Niina Hakalahden kaunokirjallinen tuotanto sisältää kolme runokokoelmaa ja kaksi romaania. Runoissaan hän käsittelee erotiikkaa ja rakkautta sekä arjen kauneutta ja vaikeutta nuoren naisen näkökulmasta.

En ole lukenut aiemmin Hakalahden tuotantoa. Tämä kirja on osa tämän vuoden lukuprojektiani eli tutustumista kotimaiseen kirjallisuuteen. Sydänystävä kertoo kahdesta naisesta, ystävyksistä ja näiden perheistä. Nämä kaksi naista ovat olleet parhaita ystäviä lapsesta saakka. Nyt molemmat ovat äidinkielenopettajia, naimisissa, vaimoja ja kumpikin teini-ikäisen pojan äitejä. Ystävyys on kestänyt vuosikausia, mutta nyt on aika arvioida se uudelleen, kenen ehdoilla ystävyys toimii? Yhteinen hiihtoloma, sattumukset ja paritalon hankkiminen prosessoivat tilanteen uudelleen ja uusin silmin. Onko toisen hyviltä tuntuvat ehdotukset ja suunnitelmat parempia kuin toisen?

Kävelimme yhtä matkaa. Kävely oli aina yhdistänyt meitä, olimme Kaisan kanssa kävelleet varmasti maapallon ympäri. Pitkät, lumiset suorat olivat olleet ratkaisu, kun meillä oli ollut riitaa. Kaisan kiihkeä luennointi- ja yksinpuhelutaipumus ei häirinnyt silloin, kun kävelimme tasaista maisemaa. Päinvastoin. Ja jos kävelin yksin, kuulin usein Kaisan puheen päässäni.

Parhaat päivänsä nähnyt avioliitto, maailmantuskaa poteva ja irtiotoin oireileva teini, dementoituva äiti ja toimelias ystävä kuormittavat Minnan voimavarat äärimmilleen. Hakalahden teemana on ystävyys, elämänhallinta ruuhkavuosien keskellä ja Minnan kehityskertomus. Sydänystävä tapahtuu tässä ja nyt, arjessa, vaikka alussa ovat lapsuudenmuistot, jossa ystävyyden peruskivet ovat muokattu.

Ystävyys ei ole tasapainoisessa tilassa, sen dynamiikka on vinoutunut Kaisan voimakkuuden varaan. Minna on liian läheisriippuvainen ja saamaton pitämään puoliaan. Heidän symbionttinen ystävätärsuhde on kahlitseva, sisaruussuhdemaisen likeinen, tukahduttava. Itselläni ei ole kokemusta tuollaisesta ystävyydestä, ei edes lukiossa, että minulla olisi ollut paras ystävä. Meitä oli viisi tyttöä ja lopussa neljä. Ei ollut parinvaihtoa tai mahdollisuutta riitaan. Meillä oli koskettamattomuussuoja kiusaamiseen sukupuolen takia. Eikä minulla ole edes sisaruussuhdetta, mutta en ainakaan näe sitä kadehtimisenarvoisena kumppanini kautta. Opiskeluajan paras ystäväni oli Kirsti Simonsuuren Pohjoinen yökirja. Tiesin hänen vaeltaneen samoja ahtaita käytäviä ja aistineen yhtä pysähtyneen ajan.

Sydänystävän vahvimmat henkilökuvat ovat Minnan ja Kaisan, kummankin miehet ovat hyvin paperimaisia, pojat Eetu ja Leevi todentuntuisia. Hakalahti saavuttaa hyvin tämän päivän perhe-elämän kuvaamisen. Tapahtumat voisivat tapahtua Salkkareiden jaksoissa. Kirja saakin kiitoksen ajankuvastaan, että uskalletaan kirjoittaa kaikkien lukijoiden tuntemasta hetkestä tässä ja nyt.

Kirjan Minna antaa aivan liian suuren osan itsestään ystävälleen, mikä on poissa parisuhteesta, pojalta ja dementoituvalta äidiltään. Ystävyyden rajoja arvioidessaan Minna on tukeutumassa taas toisiin. Ainoa ryhdikkyyden osoitus on oman pojan puolustelu rehtori-isän edessä, joka tuntuu tuovan rehtoriuuden myös kotiin. Sen sijaan Kaisan piikikkyyden Minna nielee raivostuttavan kiltisti ja vähäeleisesti. Lopun ryhdikkyys selkiyttää ja Minna vihdoin ottaa vastuu itse elämästään.

Kaisa oli ollut osa minua ja nyt tunsin, kuinka tuo osa tuotti kipua. Kaisa sattui.

Olin aina ollut sitä mieltä, että laastari piti repäistä kerralla, nopeasti. Ja kylmään veteen piti mennä aikailematta, oli paha virhe jäädä seisomaan niin, että vesi ulottui vyötäisiin.

Mutta Kaisan kanssa en ollut osannut toimia niin. Ja nyt oli jo liian myöhäistä.

Sydänystävä on sujuvasti kirjoitettu ja kiinnostava lukukokemus. Kirjan ystävyys tuntuu perustuvan enemmän uskollisuuteen ja alistuvuuteen kuin ystävyyteen. Pesärikko tapahtuu enemmän tilannekuvauksilla kuin tunteiden selvittämisellä. Ehkä aiheiden keskinäinen suhteutus sivumäärään olisi ollut merkityksellisempi ihmisen elämässä.

Ihmiset puhuvat kirjassa paljon, mutta puhumisen sisältö ei käsittele tunteita. Kirjan ihmissuhteet ovat väljähtyneitä ja emotionaalisesti köyhiä. Hakalahti onnistuu tilannekuvauksissa hyvin. Hakalahden kirja saa lukijan ajattelemaan omia ystävyyssuhteitaan, kuinka turhia ja yhdentekeviä ihmissuhteita kukin meistä raahaa mukanaan elämänrepussa.


Niina Hakalahti Sydänystävä
Karisto 2014. Kustantajalta. Kiitollisena