sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Virginia Woolf Menomatka & Yö ja päivä




Whoever you are, holding me now in hand,

Without one thing, all will be useless,

I give you fair warning, before you attempt me further,

I am now what you supposed, but far different.

Walt Whitman (1819-1892).

Olen lukenut Virginia Woolfin teoksia Menomatka ja Yö ja päivä reilun kuukauden verran, jona aikana olen tehnyt noin 15 blogitekstiä. Halusin keskittyä samanaikaisesti näihin teoksiin. Virginia Woolf (1882-1941) oli englantilainen kirjailija, kirjallisuuskriitikko ja journalisti, joka toimi kustantajana miehensä Leonard Woolfin kanssa pariskunnan perustamassa Hogarth Pressissä. Hän oli keskeisenä jäsenenä Lontoossa vaikuttaneessa ns. Bloomsburyn -ryhmässä, johon kuului useita kirjailijoita ja kuvataiteilijoita.

Woolfin tunnetuimpia teoksia ovat Mrs. Dalloway (1925), Majakka (1927), Orlando (1928), Oma huone (1929) ja Aallot (1931). Menomatka on Woolfin esikoisromaani (The Voyage Out), joka julkaistiin vuonna 1915 kirjailijan ollessa vasta 33-vuotias. Kirjan Yö ja päivä englanninkielinen alkuperäisteos Night and Day julkaistiin vuonna 1919. The Years julkaistiin vuonna 1937. Vuodet jäi Woolfin viimeiseksi teokseksi, jonka julkaisun hän ehti nähdä ennen astumistaan jokeen. Nigel Nicolson mainitsee kirjassaan Virginia Woolf, että Woolf kirjoitti Menomatkaa seitsemän vuotta, luovuttaen käsikirjoituksen velipuolelleen Gerald Duckworthille, mutta Virginian toistuvien sairastumisten vuoksi kirjan ilmestyminen viivästyi kaksi vuotta.

Viime vuosina olemme saaneet nauttia Virginia Woolfin tuotannon suomennoksista, jotka ovat aina vain laajentaneet kirjailijan monipuolista kuvaa. Yhtä hyvin vanhojen rinnalle saa nyt nostaa Savukeitaan julkaisemat Vuodet, Yön ja päivän sekä Menomatkan, jotka on suomentanut Ville-Juhani Sutinen sekä Teoksen julkaiseman Kiitäjän kuolema ja muita esseitä, jonka on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Woolfia pidetään James Joycen ohella merkittävimpänä modernin kirjallisuuden ja erityisesti ns. tajunnanvirtatekniikan uranuurtajana Euroopassa. Virginia Woolfin teoksista Vuodet olen kirjoittanut täällä blogitekstin, Teos julkaisi puolestaan Kiitäjän kuolema ja muita esseitä -kokoelman vuonna 2013, jonka blogitekstini on täällä.


Teoksessaan Menomatka Woolf kokeili uutta kirjoitustekniikkaa. Woolf käsittelee kirjassaan klassista matkateemaa, niin Rachel Vinracen matkaa tuntemattomaan kuin hänen kasvuaan kohti itseään. Rachel on 24-vuotias, hyvin kokematon ja isänsä kanssa hyvin suojattua elämää elänyt nuori pianoa soittava nainen.
 Rachel kertoi olevansa kahdenkymmenenneljän ikäinen, laivanomistajan tytär, joka ei ollut koskaan saanut kunnon koulutusta. Hän sanoi soittavansa pianoa, olevansa ainoa lapsi ja asuvansa Richmondissa tätiensä kanssa, koska hänen äitinsä oli kuollut.
 Rachel oli tuskin kertaakaan elämässään edes kävellyt köyhän kadun poikki, ja häntä olivat aina saattaneet joko isä, lastenhoitaja tai tädit.
Kirjassa käsitellään naiskirjailijoille tuolloin vähemmän tyypillisiä aiheita: politiikkaa, yhteiskuntaa, naisen asemaa ja uskontoa. Menomatkassa on Woolfin tapaan runsaasti viittauksia kirjallisuuteen. Woolf ruotii myös ihmisten välisiä suhteita, rakkautta, teennäisyyttä, vihaa ja pelkoa. Hän luo aikalaiskuvausta tapahtumista, kuvaa yläluokkaista elämäntapaa, käyttäytymistapoja sekä ihmisten keskinäistä seurustelua. Kanssakäyminen on muodollista, keskustelun aiheina ovat brittiläinen yhteiskunta ja naisten äänioikeus. Keskustelut ovat kuin näytelmien kohtauksia, joissa näkökulmat vaihtuvat rytmittäen tekstiä. Woolf ei ihaile yläluokan ja keskiluokan toimetonta oleilua, vaan suhtautuu siihen kriittisesti ja satiirisesti elämän tuhlailuna.

Terence Hewet kuvaa itseään:
 "Olen englantilainen herrasväen lapsi ja iältäni kaksikymmentäseitsemän", Hewet aloitti. "Isäni oli kartanonherra ja ketunmetsästäjä. Hän kuoli metsällä, kun olin kymmenen. Muistan vieläkin, kuinka hänen ruumiinsa tuotiin kotiin, käsittääkseni näin sen ikkunaluukusta, juuri kun olin laskeutumassa alakertaan teelle."

Menomatkan tarinassa joukko yläluokkaisia, joutenoloisia englantilaisia matkustaa ystävänsä aluksella eteläamerikkalaiseen siirtomaavaltioon kuukausien mittaiselle huvimatkalle. Alun tunnelma on leppoisa kärjistyen lopun julmuuteen elämän kohtalossa. Kirjan suuri henkilögalleria jopa hengästyttää aluksi. Kuvitteellisen Santa Marinan pikkukaupungin hotelli, sen villat ja luonto ovat tapahtumien miljöö. Tässä teoksessa lukija tapaa alkumatkalla myös Clarissa ja Richard Dallowayn. Mrs. Dalloway on henkilöhahmo, jonka Woolf ikuistaa meille myöhemmin hänen nimeään kantavan romaanin päähenkilöksi. Tuo romaani on Woolfin yksi merkittävimpiä ja myös rakastetumpia.

Rouva Dalloway kääntyi miltei heti Willoughbyn puoleen ja aloitti keskustelun: "Minusta meri on uuvuttava, koska siellä ei kasva yhtään kukkia. Kuvitelkaapa vain kedoittain salkoruusuja ja orvokkeja keskellä aavaa. Kuinka taivaallista!"
Helen, Rachelin täti ottaa nuoren tytön vastuulleen isän jatkaessa alkuperäiseen määränpäähän. Rachel miettii ja arvioi Terencen kanssa heidän keskinäisiä tuntemuksia, he ovat omista tunteistaan sangen hämmästyneitä, kokemattomien ja käyttämättömien tunteidensa vallassa.

"Mitä oikein on tapahtunut ?" Terence aloitti. "Miksi minä pyysin sinua naimisiin kanssani? Kuinka se oikein tapahtui?"

"Kositko sinä todella minua?" Rachel ihmetteli. He häilyivät ikään kuin kaukana toisistaan, eikä kumpikaan muistanut, mitä oli sanottu.

Rachel päättelee olevansa onnellinen ja tuntevan onnen tunteita. "Tämä on kai sitten onnea." Terencelle hän sanoi ääneen: "Tämä on onnea."

Rachelin soittaessa pianoa Terence istui hänen lähellään. Satunnainen sanan ylöskirjaaminen osoitti miehen muotoilevan maailmaa sellaiseen uskoon kuin se hänelle ilmeni heidän sovittuaan naimisiinmenosta. Kaikki oli selvästi muuttunut. Kirja, jota hän oli kutsunut nimellä Hiljaisuus, ei olisi sama kuin ennen. Aina jossain vaiheessa Terence laski kynänsä ja tuijotti eteensä pohtien millä tavoin maailma oikein oli erilainen.

Niin surullista kuin onkin, niin Rachelin kohtalona oli vain menomatka. Woolf luo hiljentävät lähdöt ja valkenevat aamut etenevässä elämässä.

Tässä mahtavassa hiljaisuudessa kiiri ainoastaan yksi ääni, hienoinen mutta alati jatkuva hengitys, joka ei koskaan lakannut, vaikkei liikuttanutkaan rintakehää. Se jatkui senkin jälkeen, kun linnut olivat alkaneet pyrähdellä oksalta toiselle, ja suhisi niiden viserrysten ensimmäisten ohuiden sointujen takaa. Se kuului halki kaikkien niiden tuntien kun itätaivas valkeni ja muuttui vähitellen punaiseksi, ja vielä silloinkin, kun taivaan vaalea sini sävytti meren. Mutta kun aurinko nousi, hengitys loppui, ja muut äänet tulivat sen tilalle.

Kääntäjä Ville-Juhani Sutinen on tavoittanut Woolfin aidon kielen. Luin äsken Sutisen suomentaman Ann Radcliffen Udolphon, jonka kieli ja tyyli ovat täysin erilaista. Menomatkan kääntäminen suomeksi oli erinomainen ja ansiokas työ. Kirjan loppuun Ville-Juhani Sutinen on koonnut hyvin tarpeellisen osion Selvityksiä ja taustoja. Minulta Woolf jäisi lukematta englanninkielisenä, vaikka kepeät hömppäromaanit maistuvat niinkin.

Olen lukenut Woolfin lähes koko tuotannon, aloittaen jo lukiossa. Olen löytänyt aina uutta lukiessani uudelleen hänen kirjojaan. Menomatka kertoo ehjän tarinan tunteiden kokemisesta, raottaa perillä ennakkoluulojen virtaa, kuvaa ajankuvan kehyksissä ja säännöksissä rimpuilevia ihmisiä, jotka ovat kuitenkin hyvin salonkikelpoisia hillittyine visioineen ja pidättyväisine käytösnormeineen.

Virginia Woolf Menomatka
Savukeidas 2012. Kustantajalta. Olen kiitollinen tästä upeasta kirjasta Woolfin matkassa.

Tämä kirja on luettu myös Saran kirjoissa







Virginia Woolf Yö ja päivä







Yhdistän tähän samaan blogitekstiin teokset Menomatka ja Yö ja päivä välttääkseni yleistekstin toiston. Ville-Juhani Sutinen on tehnyt upean työn, mutta epäilen, että hän on saanut tuntea samoja tunteita kuin lukija, joka lukee kiitollisuudella Woolfia. Moderni käännös sopii tähän aikaan. Moni painiskelee Woolfin kanssa, että mistä aloittaa? Minulla ei ollut vaihtoehtoja eli tie kulki Majakasta Aaltoihin. Melkein lähtisin Savukeitaan matkaan, jos en olisi tietäni kulkenut. Melkein ehdottaisin teosta Yö ja päivä, mutta se voi olla Woolfiin vihkiytymättömälle puuduttava aloitukseksi. Ville-Juhani Sutinen on sisällyttänyt teokseen esipuheen, jossa hän kertoo teoksesta: kirjan ihmiset kyllä puhuvat, mutta eivät sano toisilleen mitä ajattelevat, vaan näyttelevät. He ovat toisinaan keskenään kuin yö ja päivä: esiintyvät aina vuorotellen, mutta eivät kohtaa kuin kenties iltahämyssä Thamesin veden virratessa...

Yö ja päivä on Virginia Woolfin toinen romaani. Se on salonkiromaani ja tapainromaani. Se on perinteinen romaani niin draamanrakenteen kuin juonikuvion osalta. Se on pinnaltaan eheä tarina arkisista salongeista ja mielten salaisista huoneista, joiden välisissä tapakoodien ikeessä ihmiset poukkoilevat. Tapahtumien miljöönä on edwardiaanisen ajan Lontoo ja sen ajankuva. Yö ja päivä kuvaa yksilöiden välisiä tunteita: rakkaudessa, avioliitossa, ilossa ja onnistumisissa. Yö ja päivä kertoo yläluokan ihmisistä, yhteiskunnasta, yksilön tunteista ja parlamenttipolitiikasta, taiteesta ja totuudesta - yöstä ja päivästä, kun Menomatka oli monisyinen kudelma, Rachelin kasvuromaani, jossa näkökulmat vaihtuivat jatkuvasti henkilöstä toiseen.


Yö ja päivä elää muodollista salonkielämää:
Kun otetaan huomioon, että pieni seurue oli istunut teepöydän äärellä kaksikymmentä minuuttia, ryhmään kuuluvien ihmisten kasvoilla näkyvä eloisuus ja heidän yhdessä tuottamansa äänet olivat suureksi kunniaksi emännälle.

Virginia Woolf esittää kiehtovan ajatuksen salonkikohtauksessa:

Rouva Hilbery otti kirjan, jonka Denham oli laskenut käsistään.

"Jotkut kirjat vain elävät", hän pohti. " Ne ovat nuoria silloin kun itsekin olemme ja vanhenevat meidän kanssamme."

Tunnetko sinä samoin, mikä kirja oli nuori silloin kuin sinä ja vanhentunut kanssasi? Kerrotko muutaman?

Kirjan keskiössä on Hilberyn yläluokkainen perhe, etenkin Katharine Hilbery. Keskeisiä henkilöhahmoja ovat myös Mary Datchet, Ralph Denham ja William Rodney. Yö ja päivä kuvaa terävästi naisen heräämistä ja itsenäistymistä. Mary on rakastunut Ralphiin, mutta ymmärtää, että elättelee turhaan toiveita muuttaa tämän kanssa maalle, sillä hän tiedostaa Ralphin tunteet Katharinea kohtaan. Katharine Hilberyn ajatukset rakkaudesta ovat huikeita, entä jos rakkaus ja avioliitto ovat olemassa, niin onko avioliitto tarpeellista rakkaudessa? Katharine Hilbery kihlautuu William Rodneyn kanssa, mutta Katharinen ja Williamin tunteiden polku päättyy. William päätyy suhteeseen Katharinen serkun Cassandra Otwayn kanssa, Katharinen päätyessä jakamaan tunteensa Ralph Denhamin kanssa. Katharine Hilberyn suhde äitiin, Mrs. Margaret Hilberyyn on lämmin, mutta suhde isän, Mr. Trevor Hilberyn, kanssa on etäisempi.
Mary oli elänyt maaseutupappilan miljöössä isänsä kanssa äidin kuoltua ja määrätietoisesti päättänyt hankia koulutuksen. Hän työskentelee äänioikeutta puolustavan järjestön toimistossa. Ralph Denham toimi virassa herrojen asianajajien Grateley ja Hooper yhtiössä. William runoilee ja kirjoittaa.

Lukiessamme teosta meidän on sijoitettava se omaan aikakehykseen, eli Night and Day ilmestyi 1919. Jos mietimme vakavissamme, kuinka erilainen aika oli tuolloin, olisiko täälläkään ollut mahdollista, että talontytär olisi sanonut isälle, että menen renkipoika Jaaven kanssa riiaamaan, että ei meillä sen vakavampaa ole? Ei varmasti vielä 1950-luvulla avoliitot ja susiparitkaan olleet paras vaihtoehto. Kun rouva Milvain saapuu tapaamaan veljeään Trevoria, paljastuu Katharinen ja Cassandran salaisuudet. Isä Hilbery käy keskustelun tyttärensä kanssa, jossa kohtaavat erilaiset näkemykset. Isä pyrkii saamaan selville, kenen kanssa Katharine on käynyt ulkona ja kenen kanssa Katharinen serkku Cassandra on käynyt ulkona. William Rodney saa osansa kuulusteluissa ja isä yrittää kuitata nuorten tilanteen Katharinen oikkuna, väärinkäsityksenä, joka voidaan selvittää. Ihmisten tunteet on pakattu tässä teoksessa vuoristoradan vanuihin, jossa ne kieppuvat villisti ilman suuntaa.

William ei ollut kertaakaan edes nostanut katsettaan. Katharine tarkasteli parhaillaan molempia herroja, kirjoja, pöytää ja jäi lopulta katselemaan kohti ovea. Vaikutti siltä kuin hän olisi kiinnittänyt asioihin niin vähän huomiota kuin vain oli mahdollista. Herra Hilbery katsoi Katharinea hämmennys ja huoli kasvoillaan. Hänen uskonsa Katharinen vakauteen ja arvostelukykyyn häilyi omituisella tavalla.

Isä Hilbery näkee ongelmia ympärillään ja kokee, että ratkaisuksi sopii sopimus:
"Tehdäänpä nyt sopimus: jätämme nämä hankalat ongelmat toistaiseksi rauhaan. Sillä välin voisimme koettaa käyttäytyä sivistyneiden ihmisten tavoin. Luetaan vaikka sir Walter Scottia. Kumpihan kävisi paremmin, The Antiquary vai The Bride of Lammermoor?"

Katharinen modernit asenteet mykistävät myös rouva Hilberyn: "Mutta emme halua mennä naimisiin", Katharine vastasi myötätuntoisesti ja lisäsi vielä: "Eikö kuitenkin ole aivan mahdollista asua yhdessä ilman, että on naimisissa."

Virginia Woolf kuoli vuonna1941, joten hänen ajatuksensa elivät kaukana tulevaisuudessa, jossa ihmiset valitsevat itse kumppaninsa ja sopivat itse liittonsa, ilman vanhempien osuutta. Katharinen ja isän keskustelu on hyvin moderni Katharinen osalta ja hyvin perinteinen isän osalta - ihan syystäkin ajan huomioiden.

Virginia Woolfin Yö ja päivä on perhetarina, nuorten aikuisuuden kynnyksellä olevien kahden naisen ja kahden miehen tarina. Se on ajankuvan tarina, Lontoon tarina, yhteiskunnallinen tarina. Yö ja päivä on tarina tunteista, rakkaudesta sekä ajassaan rimpuilevien ihmisten tarina. Ihmiset eivät ole vapaita rooleistaan. Kirjaa lukiessa tulee miettineeksi Woolfin uraa, jos se olisi jatkunut, saisinko lukea jatko-osan Katharinen ja Ralphin tarinalle.

Virginia Woolf Yö ja päivä
Savukeidas 2012. Kustantajalta.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Saimi Hoyer & Petri Salmela Sieniä ja ihmisiä


 

 

Sieniä ja ihmisiä -kirja johdattaa kolmelletoista sieniretkelle. Sieniä ja ihmisiä muistuttaa ulkoisilta puitteiltaan ja tyyliltään suomalaista versiota Antonio Carluccion kirjasta Intohimona sienet. Samanlaista rustiikkia on Syötävän hyvässä sienikirjassa (Readme), josta pidän kovasti. Sieniä ja ihmisiä -kirja on hieman erilainen kirja, sillä maasto-oppaaksi se ei formaatiltaan sovellu. Toisaalta siihen ei ole niin tarvettakaan. Kappaleiden tekstien keskeyttäminen väliteksteillä vaikeuttaa lukemista. Punaisella ja vihreällä painetut tekstit vaikeuttavat lukemista samoin kuin sivunumeroiden puuttuminen useilta peräkkäisiltä sivuilta. Sienten tunnistuskohdassa helttasienten tärkeintä tuntomerkkiä eli itiöpölyn väriä ei tuoda tarpeeksi esille. Sivulla 95 oleva miniatyyrisienen kuva noin 1 cm läpimittaisesta sienestä on turhake, sen sijaan ukonsienen kuvasta (s. 19) ei välity mahtisienemme ulkoasu mitenkään! Sieniä ja ihmisiä  esittelee 41 lajia ja tarjoaa 40 sieniruokareseptiä.


Sieniä ja ihmisiä esittelee erinomaisia ruokasieniä ja tekee tunnettavaksi vähemmän tunnettuja sieniä. Sieniä ja ihmisiä tutustuttaa haperoiden tuntijaan, joka esittelee isohaperon ja tuo esiin, kuinka sitä jää syksyisin metsään keräämättä. Juhani Ruotsalaisen toteamus pätee omalla alueellani, sillä kukaan muu ei sitä kerää. Tuollaisen sienigurun yhyttäminen olisi kannattanut hyödyntää hyvän tai ehkä useammankin isohapero-ohjeen muodossa, eikä keskittyä vaikeammin tunnistettaviin haperolajeihin. Aloitan itse sienikauden juuri isohaperolla, joka on erinomainen, satoisa ja helposti tunnistettava hapero.  

Männynsuomuorakkaan lanseeraaminen ruokasieneksi on tämän hetken trendi, mutta se ei ole ongelmatonta. Rouskusalaatti on irtonainen kappaleessaan. Kirjan lajikuvat ovat tummia, yksittäisistä itiöemistä ja näyttävät usein paikoilleen istutetuille. Martta ja kosmopoliitti -kappaleessa on resepti mantelihaperoa ja ankanrintaa, mutta mantelihaperossa on taksonomisia ongelmia.


Monet kirjassa esitellyt sienet ovat sienikorin kuriositeetteja eli liian harvinaisia tai pieniä kerättäviksi. Sieniä  ja ihmisiä johdattaakin lukijan aarteiden äärelle. Intohimoisen sienestäjän on tunnettava kultarousku ja kurttusieni, uskallettava ottaa ne koriin ja saatava kokea niiden makuelämys, mutta niiden varaan ei voi sienireissua rakentaa. Sikurirousku on ollut viime vuosien trendisieni, jota en itse sienikoppaan ota. Nokirousku on mahtava pastasieni, mutta yleensä saalis jää muutamiin itiöemiin. Rouskujen uusi tuleminen -kappaleessa käsitellään rouskujen suolaamista, umpioimista, kansallispuistoja ja kulta- ja sikurirouskua, mutta uusi tuleminen jää välittymättä.


Sienestän itse tammivyöhykkeen saariston alueella. Kopat täyttyvät pääosin herkkutateista, isohaperoista, kantarellista, haaparouskusta ja mustatorvisienistä.  Enempään ei ole edes tarvetta kahden aikuisen ja koiran (Halla) taloudessa.  Eli Halla murkinoi herkkutatteja siinä missä mekin. Vaikka ruokasienten tuntemus perheessämme on kattavaa (Suomen sienioppaan verran), niin lajimäärä on hyvin rajoittunutta. Toki sitä täyttäisi kopat kultarouskulla, nokirouskulla, oranssirouskulla, männynrouskulla, hallavahakkaalla, tuoksuvalmuskalla ja kurttusienellä. Perheessämme sienikulttuurit ovat olleet törmäyskurssilla, kun toisen käyttö on ollut perinteisempää ja toisen hyvin uusmaalaista ja intohimoisen sienestäjän siivittämää.


Sieniä ja ihmisiä parasta antia on Sami Tallbergin villiyrttien osuus, jota olisi voinut painottaa enemmän. Tuoreet herneet ja kukkakaali ovat mitä parhain lisä sieniwokkiruokiin. Ketunleipää tulen ehdottomasti  kokeilemaan suolan korvikkeena, vaikka se sisältääkin oksaalihappoa. Sami Tallbergin Villiyrttikeittokirjasta on otettu ansaitusti jo viides painos (Readme 2014). Osiossa häiritsee Tallbergin sienten syöminen raakana, mitä ei voi kenellekään suositella. Merikaalin ja auringonkukan nuput ovat myös hankalasti saatavia. Iisopin käytössä on oltava varovainen, koska se ei sovi verenpainetta sairastaville (kts. Sinikka Piippo Luonnon lääkeyrtit, 2. osa). Iisoppi on minulle uusi kokemus sienten maustajana, joten kävin torilla ja ostin taimia eli aion kokeilla. Sen sijaan litulaukka, pikkuluppio ja saksankirveli ovat kokeilemisen arvoisia. Litulaukka sopii täydellisesti kantarellien makuun. Testasin käenkaalin kantarellin kanssa, mutta maku jäi liian miedoksi. Kirjassa opastetaan vihdoin myös paistaman sienet nopeasti.
 
Sienimöiden käyttö on hieman vastakkaista ajattelua mushroom hunting -ilmiölle. Loppukesän ja syksyn paras osa on ehdottomasti sieniretket, sienten keruu ja löytämisen ilo. Yhdessä vietetty aika ja luonnossa kulkeminen, löytyi sieniä tai ei. Sienten käsittely kotona on pakollista ja välttämätöntä ja samoin syöminenkin. Itselle sienestys ei ole sitä, että lähdetään sieniretkelle. Se on sosiaalinen tapahtuma, usein ystävien kanssa tai jokailtainen ruoka-aineiden nouto, Hallan ja oman kuntoiluannoksen luontohetki.

Olisin odottanut, että tekijät olisivat käyttäneet suhteitaan vieläkin enemmän ja kaapanneet keittiöön Kari Aihisen ja pakottaneet Henri Alénin loihtimaan sen parhaimman sienipastan. Sieniruokien uudistaminen lähtee alan todellisten asiantuntijoiden kautta, eikä niinkään siententuntijoiden käsistä. Minäkin tartuin kirjaan, koska etsin jotain uutta. Meillä olisi erityisesti tarvetta sienikirjalle, joka päivittäisi sienten käytön nykypäivään ja jättäisi perinteisen slaavilaisen keittiön unhoon smetana- ja voiruukkuineen. Sieniruokien teko sienilajeista, joita ei ole koskaan haistanut, maistanut tai edes nähnyt ei onnistu. Kokin pitää olla alan ammattilainen ja perehtynyt sienten käyttöön, jotta osaa loihtia sienistä jotain vastaavaa kuin avokadopastan, joka jää elämään. 

 Hallaöiden salaisuus, Martta ja kosmopoliitti sekä Katse ylös! –kappaleisiin olisi toivonut vähän ytyä. Tosin Jaakko Selinin osuus ja toteamus: ”Ei kannata sotkea monen makuisia sieniä keskenään, vaan rakentaa ruoka yhden maun ympärille” on erinomainen.  Selin on kulkenut pitkin maailmaa ja maistellut maailman makuja, joten hänen osuuttaan olisi kannattanut painottaa. Turhimpia osioita ovat Sienikuiskaaja, Sienikirjamies ja Mies joka elää talvetkin sienille, jotka eivät anna tavalliselle sienestäjälle mitään. Vanhojen sienikirjojen omistaminen katselemiseen on ihan kivaa, mutta täytyy muistaa, kuinka paljon niiden teksteihin voi luottaa.  Vanhoissa sienikirjoissa on hyvin vaarallisia virheitä, koska käsitykset sienten myrkyllisyydestä ovat täydentyneet. Kirjan sienihakemistossa voisi mainita myös tieteelliset nimet, koska ne lajiesittelyiden yhteydessä  mainitaan. Samoin kirjassa mainitaan sieniä useammin, mutta hakemistoon on otettu vain esittelyissä ja resepteissä mainitut kohdat esimerkiksi mantelihaperolle annetaan vain reseptisivu.

Ingrid Holmberg ja Pelle Holmberg Herkkuja Sienistä on myös erinomainen, uudenlainen sieniruokakirja, mutta odottaisin enemmän meidän nuoremman polven keittiömestareilta, jotka kulkevat luonnossa ja arvostavat lähiruokaa. Kirjan kansi on hieman hailu, mutta niin kannessa kuin muuallakin kirjassa Saimi on kuvauksellinen metsän haltijattarena ja hän loihtii retken metsän aarteisiin.

Saimi Hoyer & Petri Salmela Sieniä ja ihmisiä

Tammi 2014. Kustantajalta.
 
 

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Ullan päivän arvonta 4.7.2014


 
 
Ullan päivän arvonta 4.7.2014

Arvonnassa alla olevat kirjat. Kukin kirja arvotaan erikseen. Voit ottaa osaa yhden, useamman, tai  kaikkien kirjojen arvontaan. Mainitse kommentissasi kirjan tai kirjojen numerot, joiden arvontaan otat osaa.

Arvonta on kohdistettu vain rekisteröityneille lukijoilleni tai lukijoiksi nyt liittyneille. Yhden lisäarvan saa linkittämällä arvonnan omassa blogissaan. Arvontaan voi osallistua olit sitten lukijani Ullan Luetut kirjat tai Siniunikon blogissa tai kummassakin.

Arvonta suoritetaan 4.7.2014 klo 20.30  ja virallisena valvojana toimii kuvan Zhamanen Violetta FM. (Villa uskoo olevansa oppiarvoltaan FM, eikä usko yhdistelmän tulevan isukista Fangio ja äidistä Ma'am Elentàrista)


1. Hakkarainen, Anna-Kaari: Purkaus. Tammi 2014.

2. Mathis, Ayana: Huonetta ja sukua. WSOY 2014.

3. Mehr, Marissa: Veristen varjojen ooppera. WSOY 2013.

4. Cleeves, Ann: Viiltoja: Karisto 2014.

5. Lähteenmäki, Laura: Ikkunat yöhön. Karisto 2014.

6. Rinne, Tiina: Kaislatähti ja laventelikranssi. Gummerus 2014.


 

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Kesäkuun katsaus kirjahaasteisiin (täydennetty)

Kirjahaasteet 2014

1. Lukuiloa Perhoslaaksossa Kirjasähkökäyrä Mai

Yhden kirjan lukija lukeutuu Kaaliperhosiin.
Kaksi kirjaa lukevat liittyvät Sitruunaperhosiin.
Kolmen kirjan lukijat voivat röyhistellä rintaansa Amiraaleina.
Neljän kirjan lukijat ovat itseoikeutettuja aatelisia eli Ritariperhosia.
Viiden kirjan lukijat ovat vannoutuneita perhosfaneja ja liittyvät Neitoperhosiin.
Yli viisi kirjaa lukeneet kuuluvat ehdottomasti Isosiilikkään eli Isosiilikehrääjän heimoon. Isosiilikäs on Suomen suurin ja värikkäin kehrääjä. Isosiilikäs on yleinen Suomessa, mutta sen näkee vain yöaikaan.

 
Olen lukenut
1. Daphne Kalotay Bolsoin perhonen
2. Virginia Woolf Kiitäjän kuolema ja muita esseitä.
Kuulun siis Sitruunaperhosiin.
 

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste Oksan hyllyllä

Säännöt löydät tuota Oksan hyllyn sivuilta.


 
Rikoksen hyllyllä on mahtava haaste kesään. Kesäillat ja hyvä dekkari on täydellinen yhdistelmä.

Luettuna
 
1. Ursula Poznanski Sokeat linnut
2. Mary Higgins Clark Kuin kaksi marjaa
3. Viveca Sten Pinnan alla
4. Anna Lönnroth Baselinvihreää
5. Kristine Olsson Paratiisiuhrit
6. Tarquin Hall Vish Puri Kohtalokkaan voikanan tapaus
 
Tulossa
Gillian Flynn Paha paikka

 
 
3.   14 nobelia eli 14 nobelistin teosta. Jokken kirjanurkka.

Säännöt löydät tuolta Jokken kirjanurkan sivuilta.

 
Harkitsin tähän lähtemistä. Ilmoittauduin myöhään mukaan. Halusin nähdä lukutilanteeni.

Nobel-listani 2014
 
5. Thomas Mann Kuolema Venetsiassa
6. Mauriac Pyhä suudelma
7. John Galsworthy Omenapuu
8. Doris Lessing Erittäin kissamaista (hymyilyttää laittaa tämä ;))
9. Hermann Hesse Matka aamun maahan
10. Andre Gide Pastoraalisinfonia
11. Mario Vargas Llosa Tuhma tyttö
 


4. Le Masque Rougen KIRJABINGO! 

Säännöt voit lukea tuolta kirjabingon sivuilta. 
 
 

 
Puuttuu venäjäinen kirjailija, E-kirja ja Kannen ruokakuva.
Heinäkuun tilanne 20.7
 

 
5. Opuscolon Keltainen kesä on täällä jälleen!

Keltaisen kesän säännöt voit lukea tuolta Opuscolon sivuilta.


 
 
 
 Luettu
1. Alice Munro Kallis elämä
2. Jhumpa Lahiri Tulvaniitty
3. Sarah Waters Vieras kartanossa
4. Kerstin Ekman Huijareiden paraati
5. Anilda Ibrahimi Ajan riekaleita
6. Jayne Anne Phillips Murhenäytelmä
 
 
 
3
 

Viveca Sten Pinnan alla




Ruotsalainen Viveca Sten (s. 1959) on juristi, joka on siirtynyt täysipäiväiseksi dekkarikirjailijaksi. Hän asuu Tukholmassa ja viettää kesät Sandhamnin saarella, joka on myös Pinnan alla -kirjan tapahtumapaikka. Stenin dekkareissa rikostutkijoiden perhe ja ihmissuhteet työn ulkopuolella nousevat tärkeään rooliin. Viveca Stenin Sandhamn-sarjan aiempia kirjoja ovat Syvissä vesissä, 2012 (I de lugnaste vatten 2008) ja Sisäpiirissä, 2013 (I den innersta kretsen 2009). Stenin Sandhamn-tarinoista on tehty TV-sarja Murha Sandhamissa. Kirjan on suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.

Sarjan kolmannen osan Pinnan alla (I grunden utan skuld, 2010) tapahtumapaikkana on Sandhamnin idyllinen ulkosaaristo. Nuori nainen, Lina, katoaa jäljettömiin syksyisenä myrsky-yönä. Tuloksettomien etsintöjen jälkeen Linan epäillään tehneen itsemurhan hukuttautumalla mereen. Nora Linde kuulee juhlissa, että omalla aviomiehellä on toinen nainen, joten hän pakenee talvilomalle Sandhamniin poikiensa kanssa. Lasten leikkiessä metsässä he löytävät eläinten näkyviin kaivamia ruumiinosia. Nora alkaa selvittää tapausta ystävänsä Thomas Andreassonin kanssa.

Thomas tarkasteli Noraa valppaana. Noran arvaukset osuivat usein oikeaan, ja Nora oli osoittautunut poliisimaisen tarkkavaistoiseksi monta kertaa aiemmin. Se liittyi luultavasti juristin koulutukseen, arveli Thomas. Poliisien tavoin Nora oli joutunut harjoittelemaan loogista ajattelua ja analyyttisyyttä. Poliisipäällystöltä ei suinkaan sattumalta edellytetty oikeustieteen tutkintoa.
”Selittäisitkö tarkemmin?”
Nora hypisteli keittiön pöydällä olevaa kynttilänjalkaa.
”Mietin, olisiko murhaaja voinut piilottaa ruumiinosat kotiinsa ja odottaa pölyn laskeutumista.”


Niukat johtolangat johtavat lopulta yli sadan vuoden takaisiin tapahtumiin. Tarinassa kuljetetaan päällekkäin kahta kertomusta kahdella eri aikatasolla. Toinen on nykyaika ja toinen alkaa vuonna 1899. Tarinat nivoutuvat yhteen aivan lopussa jopa vähän teennäisenkin tuntuisesti.

Thorwaldia oli etsitty saarelta. Hänen huhuttiin karanneen kotoa. Arvidille oli ollut pettymys, ettei Thorwald ollut uskoutunut hänelle, mutta toisaalta hän ei voinut moittia ystäväänsä.

Arvid oli omin silmin nähnyt Thorwaldin mustelmat yhteisillä uintiretkillä samoin kuin Gottfridin vyön jäljet. Thorwald oli ollut vuoteenomana viikon juhannuksen aikaan, ja Vendelan ilmeestä Arvid oli ymmärtänyt, että ystävä oli ollut todella huonossa kunnossa.

Pinnan alla on helppolukuinen, perinteinen dekkari, ehkä vähän liiankin helposti ennalta arvattavissa. Kirjan luvut ovat hyvin lyhyitä, usein vain 2-3 sivun pituisia, joten kertojat, aikakaudet ja näkökulmat vaihtuvat tiuhaan. Sandhamnin saaristomiljöö ja historialliset kuvaukset ovat kiinnostavia. Kosto ja oikeuden hakeminen omiin käsiin on keskeinen teema. Pinnan alla dekkarin poliisien Thomas Andreassonin ja Margit Grankvistin roolit eivät ole keskeisiä tai sen enempää perinteinen poliisien tekemä tutkintatyö. Keskiössä on keskeisten henkilöiden repaleiset ihmissuhteet sekä rakastamisen vaikeudet. Takaumat tuntuvat paikoin tylsille, mutta ovat juonen kannelta tarpeellisia. Rikos selviää oikeastaan kaiken muun ohessa. Pinnan alla on erinomainen kesädekkari mökki-illan ajanvietteeksi.


Viveca Sten Pinnan alla
WSOY 2014. Kustantajalta.


Yöpöydällä blogissa on myös pidetty tästä kirjasta.

Osallistun tällä kirjalla Rikoksen jäljillä-lukuhaasteeseen Oksan hyllyllä
 

Frans Emil Sillanpää Elokuu




Frans Emil Sillanpää (16. syyskuuta 1888 Hämeenkyrö – 3. kesäkuuta 1964 Helsinki) on ainoa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut suomalainen kirjailija. Palkinto myönnettiin hänelle vuonna 1939  maansa maalaisväestön kuvauksesta ja taidosta kuvata kansanihmisiä, heidän elämäntapaansa ja heidän luontosuhdettaan.

Sillanpään  Elokuu alkaa miljöön ja elokuisen päivän tunnun kuvauksella. Tarinassa seurataan elämää maaseudulla pienen kanavan äärellä verkkaisesti etenevän elokuisen lauantain ja sunnuntain varhaisaamun välistä aikaa.

Päivät olivat vieläkin pitkiä ja poutaisia; varsinaisista kesähelteistä ei oikeastaan voikaan puhua ennen elokuuta. Kumminkin oli taivas jo käynyt korkeammaksi, ja ihmiset alkoivat maisemassa liikkuessaan sitä silmäillä - mitä he eivät juuri tee alkukesän kukkivina päivinä.

Elokuu on Sillanpään viimeisimpiä romaaneja. Sen teemana on avioliittokuvaus, alkoholismin kuvaus, luokkayhteiskunnan kuvaus  ja maaseudun kuvaus.

Elokuu on lukunsa kesken jättäneen Viktor Sundvallin, juopon kanavanvartijan tarina. Tarinassa on takaumia, muistoja, muistot ovat kultautuneet vuosien kuluessa ja saaneet sädekehän ja arki näyttäytyy ehkä raaempana kuin se edes on.  Symboliikka on läsnä, ukkonen ja rajuilma leijuu uhkaavana,  kesä on lopulla, ihmisen elämä on illassa, rappio on läsnä.

Taloon odotetaan tamperelaispariskuntaa, mutta Maija Länsilehto saapuukin kylään yksin ilman miestään ja tuo muistot mukanaan. Hän oli Viktorin läheinen ystävä, mielitietty ennen Saimaa joskus kauan sitten. Länsilehdon tuliainen on viheliäinen konjakkipullo. Saima on jo muutenkin huolestunut miehensä alkoholinkäytöstä ja hän piilottaa pullon. Viktor vaatii Saimaa antamaan vähän väliä tilkkasen, aina kun hän tarvitsee pienen ryypyn.

Viktor Sundvall oli kirjoittanut pitkään suurta näytelmää, joka ei koskaan valmistunut. Hänessä elää vahva usko, että kaikki olisi paremmin kun näytelmä valmistuisi, viinankin valta nujertuisi. Sillanpää kuvaa, että: Ihminen kestää niin kauan kuin se aivan tosissaan ajaa takaa jotain harhakuvaa. Se on viimeinen oljenkorsi elämänmereen hukkuvalle - niin kuin kuolevalle sairaalle aamun koittaminen.   Viktor Sundvall  oli nainut piikansa, joka yrittää pitää miehensä, tyttären ja palveluväen kurissa. Tyyne, 16-vuotias tytär haikailee illan iltamiin, jotka Saima kieltää.

Viktor Sundvallin elämän patsas oli se, että hän katsoi tilapäiseksi kaiken alennuksensa, jota hänelle elämän aikana oli sattunut. Kun hänen opintonsa olivat keskeytyneet ja hän oli joutunut tuohon poliisikamarin ilmaan, joka lemahti pesemättömiltä vaatteilta, silloinkin hän piti sitä vain tilapäisenä viivytyksenä, hän palaisi kyllä vielä päättämään lukunsa. Hän lukikin iltaisin ja säilytti huolellisesti kurssikirjansa ja muistiinpanonsa.
...
Tajusi yleensä, että hän, Viktor Sundvall, nyt oli lopussa kaikin puolin. Tällöin suu vaistomaisesti huusi äitiä.
...
Ja Taave astui rauhallisesti tuota nuorta koulutyttöä kohti ja tarjosi hänelle kättään. Tyyne tarttui siihen - ja kaiketi ensi kerran heidän tämän tapaamisensa aikana katsoi Taavea silmiin.

Ukkonen jyrisee ja rajuilma nousee.  Sen myötä kanavanvartijan humalatila ja ahdistus ottavat ylivallan. Kanavanvartija kuolee rajujen sekavuuskohtausten keskelle. 

Sillanpään Elokuu on haikea kuvaus ihmisistä, joiden toiveet eivät toteudu ja elämä ei suju odotusten mukaan. Pidemmälle vietynä ongelma kuvautuu myös Sillanpäähän itseensä. Yleensä Sillanpään tuotannossa kuvastuu luonto ja sen ykseys, ja luonnon kaikkivoipaisuuden kuvaaminen. Elokuu on hieno kirja menneestä ajasta, jota Sillanpää taidokkaasti kuvaa, kyllä hän on arvostuksensa ansainnut kertojana.  Hän kuljettaa tarinan upeasti välittäen sen tämän päivän lukijalle.

Luin kirjan Kirjabingon haasteena ja katsoin kirjan pohjalta tehdyn samannimisen elokuvan vuodelta 1956, jonka on ohjannut Matti Kassila. Kassilan Elokuu  kuvattiin Muroleella.  Sillanpään romaanin tapahtumat sijoittuvat toisaalle sillä hän kuvaa Ruoveteläistä Kautun kanavaa. Matti Kassilan ohjaama Elokuu on erittäin arvostettu ja palkittu. Katsomassani DVD:ssä oli Peter von Baghin johdanto.  Kanavanvartijan roolissa eli Viktor Sundvallina nähdään Toivo Mäkelä, jonka roolisuoritus on upea hurjia juoppohulluuden rajatiloja myöten. Elokuva nojautuu hyvin kirjan tekstiin. Elokuvakin alkaa renkipoika Taaven yksinpuheluna, joka toistuu muuallakin elokuvan kuljettajana.  Elokuva päättyy myös Taaven kuvailuun.  Elokuvassa kanavanvartija on pettynyt elämäänsä, avioliittoonsa kuin myös kariutuneisiin toiveisiin kirjoittajan urasta ja menehtyy lääkärin diagnoosin mukaan sydänhalvaukseen. Elokuvassa korostuu renkipoika Taaven roolisuoritus.

Frans Emil Sillanpää Elokuu
Otava 1963. Kotikirjasto ja DVD Porvoon pääkirjasto

Osallistun tällä Kirjabingo haasteeseen sekä Jokken 14 nobelistin  haasteeseen.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Jarmo Nieminen Aarresaaret - Helsingin saariston uskomaton luonto





Saaristo, meren saaristo on tärkeä elementti minulle ja siksi pyysin kirjan. Se ei ole tunteiden luomaa illuusiota vaan elettyä elämää. Asun nytkin saaristoon johtavan tien varressa. Perämeren kansallispuistossa kuljin kesiä saarelta toisille, piirsin karttoja, inventoin jokaisen mahdollisen kasvilajin. Joskus edessä oli vain ulkosaariston luoto, jota yritettiin lähestyä ja joskus päästiinkin. Helsingissä pääsin tutustumaan Vallisaareen SYKE:n populaatiobiologian tutkijoiden exkursiolla, kun kiersimme saaristoa ja Uudenmaan uhanalaisten kasvien huippukohteita.

Aarresaaret on luontokuvaaja, tietokirjailija, kaupunginvaltuutettu, luonto-opas, operettilaulaja, luontokonsultti ja everstiluutnantti, evp. Jarmo Niemisen tarkkailun tulos saarista yli 30 vuoden ajalta eri vuodenaikoina. Sotahistorian laitoksen johtaja on vaihtanut sotilasuran sotilassaarten historiaan ja luontoon, valokuvaamiseen, tutkimiseen, kartoittamiseen, alustuksiin ja opastuksiin. Hän on kirjoittanut Santahaminasta useita kirjoja. Pitkäjänteisen työn tuloksena saarten aarteet tunnetaan: aarnimetsiä, lukemattomia harvinaisia ja uhanalaisia kasveja ja hyönteisiä sekä runsaasti eläimiä, lintuja ja sammakoita.

Muistin myös vuoden 1992 kesäleirin Säkylä Porsaanharjussa. Tapasin maastossa majurin. Hän oli joukkueen kanssa raivaamassa metsää. Me helsinkiläiset sotilaat ajattelimme, että nyt porilaiset ovat sotilaallisesti ryhdistäytyneet, kun ovat raivaamassa tulialueita, jotka meidänkin mielestämme ovat liian umpeenkasvaneita. Kävin ilmoittautumassa tälle majurille. Hän kertoi, että he raivaavat uhanalaisille perhosille ja heinäsirkoille lisääntymiskäytäviä harjurinteeseen.


Yleisesti ottaen puolustusvoimien hiekkapohjaisilla harjoitusalueilla on selvästi enemmän uhanalaisia lajeja kuin suojelualueilla, jotka yleensä kärsivät umpeenkasvusta. Puolustusvoimien alueiden etuina ovat avomaa-alueiden voimakas maanpinnan häiritseminen. Yllättävästi voisikin todeta, että puolustusvoimat suojelee luontoa panssarivaunuilla jyräämällä, ampumalla, polttamalla ja räjäyttämällä.

Kirjassa esitellään ensin kirjan tekijä Jarmo Nieminen. Sen jälkeen kirjassa kerrotaan saarista keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella hyvin kauniina kuvina ja tarinoina.

Helsingin suuruus on sen pienuudessa, puistoissa ja metsissä, saarissa, rannoilla ja meressä, päivin ja öin. Toivon, että Helsinki luottaa omintakeisuuteensa. Maailman matkiminen ei kannata. Helsinki on meidän Stadi.

Kevät lähtee kevätjäiltä jäiden lähtöön. Nähdään mäyrän pesä, sammakoita, kotka ja kyitä. Ollaan hylkeenpyytäjän ja lintumiehen matkassa ja lopuksi päästään myrskyn silmästä sumujen saarille. Valkovuokkojen toukokuinen kukinta on minulle yksi alkavan kesän kohokohdista. Odotan kukkia malttamattomasti ja seuraan niiden kasvua päivittäin.

Kesässä tutustutaan muun muassa sotatulokkaaseen (ketunsara), nähdään sudenkorentoja, rantakäärmeitä, hirviä, kanahaukkoja, valkoposkihanhia, haikara, huuhkajia ja ollaan lepakkoretkellä. Vartiosaaressa on Suomen ainut tunnettu rantaruttojuuren kasvusto. Silti saare tunnuskasvina voi pitää lehtomaitikkaa. Sillä on keltaiset kukat ja siniset ylälehdet, minkä vuoksi sitä on kutsuttu ruosinlipuksi sekä yöksi ja päiväksi.

Syksyssä meri kumisee, ollaan merihädässä, tutustaan ihmisiin, käydään Rivieralla ja Saharassa sekä muinaismuistoa katsomassa. Lopuksi mennään valoa päin siniseen uneen. Santahaminassa Metsähallituksen suojelubiologi Antti Belowin neuvot hätkähdyttivät entisestään: ”Täällä pesivät jokin aikaa sitten Suomenlahden pohjoisrannikon viimeiset lampiviklot. Ne voitaisiin saada takaisin, jos ampuisitte syksyisin tuleen nuo ruovikot. Nyt rantaniittyjen kasvusto on liian korkeaa. … Luulin tietäväni luonnonsuojelusta aika paljon. Myöhemmin ymmärsin, että enpä tiennyt.

Talvessa joudumme Antti-myrskyyn, näemme keskiyön aaveen (huuhkaja) ja paljon muita lintuja sekä näemme valoja ja Suomenlahden tähtitaivaan. Koko myöhäissyksyn 2012 olimme Petrin kanssa odottaneet ja valmistautuneet kuvaamaan lumen tuloa. Toivoimme kainosti, että tulisi oikein raju myräkkä suoraan avoimen Suomenlahden yli ja sataisi kerralla taivaan täydeltä lunta valtaviksi kinoksiksi. … Marraskuun loppuun meni odotellessa, mutta sitten räjähti, aivan käsikirjoituksemme mukaan. Meren yli tullut itämyrsky ravisteli rajusti Suomenlahden rannikkoa. … Lunta tuli hetkessä yli 30 cm ja siellä missä Petrin kanssa kahlasimme, huimasti enemmän. … Taas kerran sain kokea, miltä tuntuu olla kärpäsen paskan kokoinen luonnonvoimien edessä. … Ja niin tulivat hirmuaallot kerta toisensa jälkeen. Yksi venyi kalman kouraksi, joka yritti imaista minut mukaansa. … Antiksi nimetystä myrskystä alkoi kertarytinällä Helsingin lumitalvi.


Monen kansan historian kokeneista, toistaiseksi suljetuista sotilassaarista voisi kehittää ainutlaatuisen nähtävyyden ja virkistysalueen huomioiden kuitenkin luonnon antaen sen säilyä entisellään. Aarresaaret on upea kirja, josta välittyy aito ylpeys Stadiin  ja sen saaristoon. Niin lähellä ja niin merkittävää. Suljetut saaret merkitsevät myös säilyvyyttä, jota ei pidä vaarantaa. Jarmo Niemisellä on kyky välittää kokemansa ja näkemänsä.

Jarmo Nieminen Aarresaaret - Helsingin saariston uskomaton luonto.
Gummerus 2014. Kustantajalta.

Doris Lessing Erittäin kissamaista



Doris Lessing (1919-2013, syntyjään Doris May Tayler) syntyi Kermanshahissa, Persiassa, nykyisen Iranin alueella. Hänen vanhempansa olivat brittiläisiä, äiti sairaanhoitaja ja isä pankkivirkailija. Perhe muutti vuonna 1925 Persiasta Rhodesiaan (nykyisin Zimbabwe) viljelemään maissia. Kirjayhtymä kustansi tämän Sinikka Buckleyn suomentaman kirjan vuonna 1988 (alkuperäisteos ilmestyi 1967)..

Doris Lessing kävi katolilaista luostarikoulua ja tyttölukiota Salisburyssä. Hän lähti kotoa jo 15-vuotiaana, eikä myöhemmin jatkanut opintojaan, vaan työskenteli mm. lastenhoitajana ja puhelunvälittäjänä. Hän meni ensimmäisen kerran naimisiin 19-vuotiaana ja perhe sai kaksi lasta. Hän jätti perheen muutaman vuoden kuluttua. Hän kiinnostui poliittisesti tiedostavasta lukupiiristä, jonka keskeisiä hahmoja oli Gottfried Lessing, jonka kanssa hän meni naimisiin ja sai pojan. Vuonna 1949 Lessing muutti poikansa kanssa Lontooseen.

Lontoossa hän julkaisi kirjan The Grass is Singing. Tämän kirjan myötä Lessing aloitti kirjailijan uran. Ruoho laulaa herätti laajalti huomiota niin Euroopassa kuin Amerikassakin, koska siinä käsitellään rohkeasti Afrikan mustien ja valkoisten jännitteisiä suhteita, jopa hyvin voimakkain sävyin. Hän sai huomiota myös The Golden Notebook -kirjalla (suom. Kultainen muistikirja, 1962), jota on luonnehdittu feministien pyhäksi kirjaksi. Kultainen muistikirja on erittäin vaikuttava teos, mutta olen lukenut sen jo aiemmin, joten valitsin luettavaksi jotain muuta. Doris Lessing on saanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja arvonimiä. Lessingille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 2007.

Kirjayhtymä julkaisi Lessingiltä kirjan Erittäin kissamaista (1988), joka edustaa kirjailijan hieman erilaista tuotantoa. Suhtautumiseni kirjaan on hieman kaksijakoinen, sillä pidän siitä, mutta toisaalta kirjaa on paikoin raskas lukea. Erittäin kissamaista tapahtumien miljöönä on lapsuuden Teheran, nuoruuden Etelä-Rhodesia ja myöhemmin Lontoo. Kirjassa kuultaa kuitenkin tuttu ääni, vaikka sanat kohdistetaan kissan pehmeisiin askeliin ja kehruun suloiseen ääneen. Teheranin ja erityisesti Afrikan osuus on paikoin hyvin brutaali surullinen ja vatsaa vääntävä kissojen joukkoteurastuksineen. Jonkun toisen kirjailijan ollessa kyseessä olisin läiskäissyt kirjan kesken kiinni. Vasta Lontoossa Lessing saa kosketuksen kissaan ja kokee kissaihmisten yhteyden. Kissan asema on tietenkin tänä päivänä toinen, valistus on tehonnut ihmisiin ja eläinlääkärien saatavuus toinen.

Kirjan päähenkilöinä ovat Lontoossa harmaa kissa ja musta kissa. Lessing ei hempeile ja identifioi kissojaan persoonallisilla nimillä. On vain harmaa kissa ja musta kissa. Lessing kuvaa kissat älykkäiksi, viehätysvoimaisiksi ja hemmottelee nämä piloille, kuten me kisanomistajat teemme.

Harmaa kissa omasi osittaisesti hienon taustan, sillä se oli siamilaisen ja kulkukissan jälkeläinen. Mustan kissan kanssa Lessing käy kamppailun, jonka voi voittaa, jos onnetar suosii, eikä katkaise elämänlankaa. Tuossa taistelussa sitä rakastuu karvapalleroon, kun saa sen rajalta takaisin. Lessing keskittyy kuvaamaan harmaan kissan ja mustan kissan elämää, näiden keskinäisiä sosiaalisia suhteita, pennutuksia sekä arkea kissanomistajan näkökulmasta. Voisin kuvitella, että ei-kissaihminen pitkästyy mirrien murkinoiden, välien selvittelyyn ja suvunjatkamisen kuvailuun. Monia ongelmia olisi vältetty kastrointien avulla, jotka tuntuvat olevan vielä kirjan kirjoittamisen aikaan hankalia. Kirja on lukiessa asetettava sen omaan aikakehykseen, sillä Particularly cats ilmestyi 1967.

Mustan kissan sairastaminen on lähentävä kokemus:
Ja ehkä myös mustan kissan kannalta, joka oli väkisin ja vastoin tahtoaan pakotettu takaisin elävien kirjoihin. Se oli nyt kuin pentu, jonka on opeteltava kaikki uudestaan, tai toisaalta kuin jokin raihnainen vanhus.
Kissaihminen pystyy ymmärtämään Lessingin kuvaamat hierarkiat. 
Asiassa tehtiin tällainen sovintoratkaisu: harmaa kissan nukkui tyynyn vieressä, musta kissa jalkopäässä. Mutta harmaan kissan oikeudeksi jäi minun herättämiseni aamulla - mikä toimitus tästä lähtien tehtiin pelkästään mustan kissan kiusaksi.
Kuukauden sisällä leikkauksesta sen ulkonäkö muuttui. Se kadotti - ei vähitellen, vaan äkisti - solakkuutensa, sulokkuutensa ja kömpelöityi kaikin tavoin. Sen silmät ulkonivat omalaatuisesti ja poimuttuivat, sen posket levisivät. Äkkiä siitä tuli pullukka, vaikkakin sievännäköinen kissa.

Kohtasin Doris Lessingin kauan sitten yliopiston luentosalissa, jossa edelläni jonottivat nimmareita kirja-aarteisiin A.I. ja A.K.(S). Ilta oli ollut jännittävä ja mielenkiintoinen ja muistan sen jännityksen yhä seistä näiden kahden minua vanhemman opiskelijan takana. Doris Lessing oli jopa tiukantuntuinen ja ankara, mutta toisaalta ystävällinen ja vaatimattoman oloinen. En ole yleensä etsiytynyt vastaaviin tilaisuuksiin, sillä haluan kirjailijoiden puhuvan kirjoillaan. Valitsin tämän erikoisen kirjan Jokken Nobel-haasteeseen ja siksi loin tuon kirjailijakatsauksen, koska tämä on hieman poikkeava valinta. Kirja on suloinen ja helppolukuinen, sillä sitä Doris Lessing ei ole kaikissa kirjoissaan. Hempeämieliselle en kirjaa kuitenkaan suosittelisi. Erittäin kissamaista on viehättävä lisä Lessingin kirjailijakuvaan.


Doris Lessing Erittäin kissamaista
Kirjayhtymä 1988. Kotikirjasto.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Jonathan Balcombe Eläimellinen nautinto





Jonathan Balcombe on eläinten käyttäytymistieteen tohtori ja kirjailija. Hänen kirjoittamansa Eläimellinen nautinto on tieteellisen näyttöön perustuva kirja, joka pyrkii valottamaan erilaisten eläinten tunteita mielihyvästä kipuun. Kirjan on suomentanut Eila Salomaa.

Kaikki tietävät, että koirat ja kissat voivat nauttia elämästään, mutta entä muut eläimet: nisäkkäät, kalat ja jopa hyönteiset? Rapsutamme omaa kissaa tai naapurin koiraa niin näemme sen tuottavan mielihyvää. Vielä jokin aika sitten tiede kielsi, että eläimillä olisi tunteita tai ajatuksia. Balcombe tuo esiin valtavan määrän esimerkkejä eläinten tunteista eri eläinten piirissä.

Kirja jakautuu kolmeen osaan: Miksi kirja eläinten mielihyvästä?, Eläinten mielihyvä – mitä se on? ja Eläinten mielihyvästä. Näissä käsitellään eläinten leikkiä, ravintoa, seksiä, kosketusta, rakkautta ja ylimaalisia iloja kärpäsistä kaloihin. Kirjallisuusluettelo on vakuuttava, pitkä kuin nälkävuosi, kaiken kaikkiaan 38 sivua.

Jonathan Balcomben mukaan:
”Viime aikoihin asti vallitsevat tieteelliset opit ovat torjuneet ajatuksen, että eläimillä on mieli ja tunteita. … On selvää, että niillä on runsaasti positiivisia kokemuksia, aina leikeistä ruokamieltymyksiin ja seksuaalisesta käyttäytymisestä palkintojen odotukseen. Me emme ole ainoa laji, joka tuntee haltioitumisen huumaa, odotuksen viehätystä tai ilon puuskia.”


Jonathan Balcomben mukaan:
”Muilla lajeilla, erityisesti sosiaalisilla eläimillä, on käyttäytymissäännöt. Menestyksellinen ryhmässä eläminen edellyttää tulemista toimeen ryhmätoverien kanssa. Yksilöt, jotka eivät käyttäydy sääntöjen mukaisesti, voidaan sulkea ryhmän ulkopuolelle. Monien lajien kädellisillä vaikuttaa olevan taju oikean ja väärän lisäksi myös reilusta ja epäreilusta.”
Jokainen löytää tästä esimerkkejä, sillä kissa raapii saatuaan jonkin muun kuin Sheba-purnukan tai talitiaiset eivät syö yhtä innokkaasti talipalloja kuin rasvapötköä.

Eläinten nautinnosta ei ole edes puhuttu. Eläimellinen nautinto on historian ensimmäinen kirja, jonka aiheena on eläinten kyky tuntea nautintoa. Kirja ryydittää viime vuosien tutkimustietoa lukuisilla anekdooteilla ja paljastaa, että eläinkunta on täynnä nautintoa.
Jos on yksi syy, miksi hyvä olo ei kuulu pelkästään Homo sapiensille, se on tämä: mielihyvä edistää sopeutumista. Hyvinvointi on vahva kannustin, joka ohjaa eläimiä käyttäytymään niin, että ne pysyvät hengissä ja lisääntyvät. Toisin kuin yleisesti uskotaan, elämä villissä luonnossa ei ole toivottoman ankaraa; eloonjäänti ja mielihyvä kuuluvat yhteen. … Mielihyvä auttaa eläimiä säilyttämään tasapainon. Kun meitä paleltaa, hakeudutaan lämpimään, mutta kun on kuuma, sama lämpö ei enää tunnukaan mukavalta jne.



Ajatus siitä, että mielihyvällä saattaa olla eloonjäämisarvoa ei ole uusi. George Romanes esitti 1884: ”Mielihyvän ja kivun on täytynyt kehittyä sellaisten prosessien subjektiivisena seuralaisena, jotka ovat organismeille hyödyllisiä tai haitallisia. toisin sanoen ne ovat kehittyneet siinä tarkoituksessa, että organismi tavoittelisi toista ja karttaisi toista.”


Eläimet vastaavat moniin aistimuksiin, muun muassa ruokaan, huumausaineisiin ja seksiin. Eläimellinen nautinto kurkistaa myös eläinten kokemiin abstraktimpiin tunteisiin, kuten rakkauteen, älyllisiin ja esteettisiin nautintoihin ja moraalisuuteen. Se on silmät avaava ja lämminhenkinen - nautinnollinen - kirja, joka saa tajuamaan, että olemme vain yksi nautintoa tavoittelevista eläinlajeista.
Ruuan ja mielihyvän välinen yhteys lienee vahva ja yleinen eläinkunnassa. Ruoka on eloonjäämisen perusta, ja mielihyvä on voimakas kannustin. Tarkka makuaisti on lisäksi elintärkeä, jotta eläin osaa välttää myrkyllistä ja epäsopivaa ravintoa.
Kipu on arvokasta eläimille, joilla on aivot ja jalat (evät) ja jotka voivat oppia välttämään ja pakenemaan kipua tuottavia tai uhkaavia asioita. Marian Stamp Dawkins: ”Kipu kehittyi, koska se epämiellyttävyytensä vuoksi pitää meidät loitolla suuremmasta evolutionaarisesta tuhosta eli kuolemasta.

Suurin osa eläinten hyvinvointia koskevaa lainsäädäntöä tähtää kivun ja kärsimyksen vähentämiseen, ei mielihyvän maksimoimiseen. Kivun lievittäminen ja mielihyvä kulkevat kuitenkin käsi kädessä. Näin ollen lait voivat antaa eläimille paremman mahdollisuuden tuntea olonsa hyväksi.

Jonathan Balcomben Eläimellinen nautinto on asiallinen tietokirja eläinten tunteista. Se on kiihkoton esitys tunteista. Se vakuuttaa lukijan paremmin kuin kärjistävä pamfletti. Balcomben tekstin tiedettävä popularisoiva tyyli on uskottava, mutta lämminhenkinen ja eläintä kunnioittava. Balcomben antaa suunnan eläinten tunteisiin, vaikka ei pysty kaikkea todistamaan tieteellisin tuloksin. Alkuperäisteos on julkaistu 2006, josta tutkimus on edennyt ja antanut lisää tietoa.

Jonathan Balcombe Eläimellinen nautinto

Into 2014. Kustantajalta.

John Galsworthy Omenapuu





John Galsworthy (14.8.1867 - 31.1.1933) oli englantilainen kirjailija, joka syntyi asianajajan poikana Surreyssa, Englannissa. Hän opiskeli Harrowissa ja Oxfordissa ja valmistui asianajajaksi, mutta ei harjoittanut ammattiaan. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1932. Tekijän luvalla suomennettu, kääntäjää ei mainita.

Omenapuu on lumoava pienoisromaani, jota on sanottu yhdeksi maailman kauneimmista rakkausromaaneista. Englanninkielinen alkuteos The apple tree on julkaistu vuonna 1916. Forsytein taru on hänen pääteoksensa.

Omenapuu kertoo aidon maalaistytön ja nuoren ylioppilaan ensirakkauden tarinan nyt jo iäkkään miehen muistikuvina. Galsworthy on kuvannut hyvinvoipia yhteiskuntaluokkia, heidän asenteitaan, ja se välittyy myös tässäkin kertomuksessa. Nyt Omenapuussa Galsworthy kuvaa nuoren ylioppilaan kesää, jossa hän kohtaa maalaistytön. Tarina on herkkä ja kaunis. Teksti on vanhahtavaa ja soveliasta. Kirja alkaa Stella Ashurstin ja Frank Ashurstin hopeahääpäivänä, jolloin he suuntaavat autoretkelle maaseudulle ja heidän aikomuksensa on viettää muistojuhlaa yöpymällä Torquayssa, missä he olivat ensi kerran tavanneet. Stella löytää soveliaan paikan vesivärimaalaukseen, joten Frank jää joutilaaksi vaeltamaan.
Siinä kävellessään Frank kokee kompastuvansa haudattuun muistoon.
Kuusikolmatta vuotta sitten, juuri tähän vuodenaikaan, hän oli lähtenyt maatalosta, joka oli puolen mailin päässä tältä paikalta, viettääkseen päivän Torquayssa; silloin hän oli lähtenyt sille matkalle, jolta ei ollut oikeastaan vieläkään palannut. Hänen sydäntään kouristi äkkiä kipeä tuska, hän oli kompastunut tuollaiseen oman elämän menneeseen tuokioon, joiden kauneutta ja hurmaa hän ei ollut osannut pidättää, jotka olivat kiitäneet hänen ohitseen kohti tuntematonta.
Tuona toukokuun ensimmäisenä päivänä, päätettyään viimeisen, yhteisen ylioppilasvuotensa olivat Frank Ashurst ja hänen ystävänsä Robert Garton lähteneet jalkamatkalle. Toverukset eroavat, kun Frank loukkaa jalkansa ja jää parantelemaan sitä maataloon. Hän kohtaa siellä maatalon kauniin tytön, Meganin. Hän kokee kauniin kohtaamisen, ensi rakkauden. Hän lähtee kaupunkireissulle ostaakseen sopivan asun tytölle ja noutaakseen rahaa. Tuo kaupunkireissu on kohtalokas, sillä tahtomattaan kohtalon oikusta toiseen ajautuen Frankin alkuperäinen aie raukeaa. Hän kohtaa ystävänsä sisaren Stellan. Tuo kohtaaminen sinetöi Frankin elämän, sillä olihan Stella soveliaampi ja parempiosainen.

Frank Ashurst kulkee ja päätyy talon portille, löytää vanhan tutun omenapuun. Hän palaa muistoihin ja muistelee Megania. Hän kohtaa vanhan ukon ja kysyy kummeksuen löytämäänsä kumpua. Ukko on oikea kertomaan tarinan. Ukko kertoo nuoresta hieman koppavasta yliopistoherrasta, jonka selkäreppu oli vieläkin tallella, vaikka sen omistaja oli lähtenyt matkaan palaamatta, mikä lie Ashes nimeltään muisteli vanhus. Meganin rakkaus oli liian raskas taakka hänen kannettavakseen.

Lopussa Frank saa muistonsa päätökseen ja palaa vaimonsa luo, joka on saanut työnsä valmiiksi.


John Galsworthy Omenapuu
WSOY. Yhdestoista painos 1982. Kotikirjasto


Osallistun tällä Jokken kirjanurkassa Haaste 14 nobelista eli 14 nobelistin teosta




Tällä hetkelläluettuna

1. Hermann Hesse Kulkija

2. F. E. Sillanpää Ihmiset suviyössä

3.Thomas Mann Kuolema Venetsiassa

4. John Galsworthy Omenapuu

5. Alice Munro Kallis elämä

6. Françoie Mauriac Pyhä suudelma

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Jarkko Vehniäinen Kamala luonto Karhunvatukoita





Jarkko Vehniäisen piirtämä ja käsikirjoittama sarja Kamala luonto on suosittu sarjakuva. Kamala luonto on eläinsarjakuva, jonka pääosissa seikkailevat ilves ja kärppä. Mukana nähdään sivurooleissa muun muassa hirvi, karhu, kettu, lammas, possu, pupu sekä lukuisa joukko muitakin luomakuntamme eläimiä.


Kamala luonto sarjasta on ilmestynyt jo kolme albumia. Seuraavaksi heinäkuussa ilmestyy Kamala luonto Sulassa sovussa. Kamala luonto tunnetaan nykyisin mm. Metro-lehdestä, Turun Sanomista sekä Ilta-Sanomien verkkosivuilta. Helsingin Sanomat alkoi julkaista sarjan strippejä helmikuussa 2013.

Kamalan luonnon pääkaksikko ilves ja kettu, miettivät syntyjä syviä sen minkä raatelemiselta ehtivät. He tuntuvat tietävän, mikä elämässä on parasta. Kamala luonto on perinteinen strippisarjakuva, jossa yksi strippi on tyypillisesti kolmen ruudun mittainen. En lue paljon sarjakuvia, mutta minuun Kamalan luonnon huumori puree, se on paikoin hyvinkin älykästä. Se hyödyntää suomalaisia eläinaiheisia sananlaskuja ja sanontoja, tilannekomiikkaa ym. Vehniäinen on löytänyt kielen runsaudensarven kansanperinteestä.


Joiltakin tahoilta kritiikkiä Kamala luonto on saanut eläinten ei-lajityypillisestä käyttäytymisestä, väkivallasta, jota on tyrehdytetty vasta-argumenteilla, että luonto on julma. Luontoihminen löytää Vehniäisen hyvän huumorin. Väkivaltaa on niin Nakessa, Sylvesterissä, Akussa kuin muissakin. Niin on elämässäkin, jota Kamala luontokin voi hetkisen keventää. Tämän albumin helmi on esim. sivulla 140, joka selittää lajityypillistä käytöstä tyyliin, että ei omena kauas puusta putoa. Myös hirven panikointi valkopartaista, punanuttuista orjuuttajaa kohtaan toimii sekä ilveksen pohjoisessa asuva esi-isä, josta riittää muistoja kerrottavaksi. Luin sarjakuvan lukumaratonin ensimmäisenä opuksena.


Jarkko Vehniäinen Kamala luonto Karhunvatukoita

Arktinen Banaani 2014. Kustantajalta.

Hermann Hesse Kulkija













Puut ovat aina olleet minulle saarnaajista hartaimpia. Kunnioitan niitä niiden eläessä kansoittain ja perheittäin, metsissä ja lehdoissa.

Kulkija sotki lukumaratonille tekemäni suunnitelmani, löysin tämän vasta tällä viikolla. Olin ohittanut tämän totaalisesti. Porvoon kirjastoissa ei ole edes tätä kirjaa. Tämän lukumaratonin takia en ole ehtinyt selvittää, sisältyvätkö nämä kertomukset joihinkin kokoelmiin tms. Selasin äsken kirjani ja en löytänyt. Omistan kirjan ruotsiksi Vandring (1977). Ruotsinkielinen teos sisältää runot, joita suomenkielisessä versiossa ei ole. Kummastakin puuttuu alkuperäisen 14 akvarellia. Hyllyssäni 28 kirjaa Hesseltä eri kielillä. Onnistuin saamaan tämän lainaan Käpylän sivukirjastosta. Tietenkin minun on saatava tämä omaksi, mutta tällä aikataululla en ehtinyt siihen.

Hermann Hesse (1877-1962) syntyi Etelä-saksassa, pienessä Calwin kaupungissa. Hänen isänsä Johannes Hesse oli syntynyt Virossa Venäjän kansalaisena. Äiti Marie Gundert oli syntynyt Intiassa, jossa äidinisä toimi pietistisenä lähetyssaarnaajana. Hesselle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1946.

Anuirmeli Sallamo-Lavi kirjoittaa Keskisuomalaisessa 4.1.2011 19:43 :
Oli pelottavaa tarttua Hermann Hessen Kulkija-kirjaan. Kun Arosuteen rakastumisesta on kulunut yli kolmekymmentä vuotta, pelkää väkisinkin, että ajan hammas on iskenyt kieleen tai vähintäänkin oma elämänkokemus tehnyt Hessen teksteistä naiiveja. ...Huokaisen, sillä pelkoni on osoittautunut sittenkin turhaksi. Ei näissä kansissa välttämättä mitään uutta ole, mutta sitäkin vahvistavampaa kylläkin. Eikä ajan hammas pysty hyvään kirjallisuuteen. Tunsin itse aivan samat ajatukset ja lopussa saman huojentavan tunteen. Nuoruuden angstit tuntuvat kirjailijan mitätöinniltä, sillä ihminen etsii itseään läpi elämänsä.

Kulkija saattaa yhteen Hessen kaksi keskeistä pienoisteosta - kaksi omaelämäkerrallista matkakuvausta. Vaellus (1920) on toiveikkaan kulkijan näkemys elämästä.

Nürnbergin-matka (1927) vie Hesseä velvollisuudesta rautateitse kaupungista toiseen.

Kulkijaan sisältyy suomentaja ja Hesse-tutkija Teppo Kulmalan essee. Hessen toistuvana teemana on matka, matka omaan itseen. Jatkuva itsensä etsintä, jonka päättää vasta kuolema. Teppo Kulmala on eräässä haastattelussa miettinyt, että fantasian suosio voisi palauttaa lukijoita Hessen ääreen. Hessellä on keskeisessä roolissa luonto, sadunomaisuus ja fantasiaan taipuva henki. Tämä haastattelu on äärimmäisen hienosti Hesseä tulkitseva, mutta hän vakuuttaa minut myös Kulkijassa.

Pystyn vain raapaisemaan pintaa, sillä lukemastani on niin lyhyt aika. Olen sanomattoman närkästynyt itseeni, että en omista tätä kirjaa. Yhtä onnellinen olen löydöstäni.

Halusin olla runoilija ja minusta tuli runoilija. Halusin saada talon ja pystytin sellaisen. Halusin vaimon ja lapsia ja minulla oli heidät. Halusin puhua ihmisille ja vaikuttaa heihin ja tein sen. Ja jokainen täyttymys eteni nopeasti kyllästymiseen. Mutta olla kylliksi oli jotain mitä en voinut sietää. Runoileminen kävi minusta halveksittavaksi. Talosta tuli ahdas. Yksikään saavutettu tavoite ei ollut päämäärä, jokainen tie oli kiertotie, jokainen levähdys synnytti uutta kaipuuta.

Nürnbergin-matkalla Hesse pohtii ajankäyttöä, jossa hänen ajatuksensa yhtyvät tämän hetken ihmisen taisteluun ajan kanssa. Tekstien välillä on väliä vain seitsemän vuotta. Vaelluksessa Hesse on avoin etsijä, luontosuhteen aistija ja välittäjä. Teksti on romanttista, kaipuuta, lähtöä, kulkemista.
Tai mikäli tämä ei minulta onnistu, kysyttäköön sitten näin: onko nyt ylipäätään niin tärkeää, mitä kaltaisellani ihmisellä on kertomista yhdestä matkasta, ihmisellä, joka hyljeksii rautateitä ja käyttää niitä silti hyödykseen, joka tuhlaa päivänsä joutavuuksiin ollen alituisesti väijymässä itselleen huvituksia ja leikittelyä, joka kutsuttaa itsensä luentotilaisuuteen samalla kun ajattelee tätä toimintaa äärimmäisen skeptisesti ja jolle vakavan, todellisen, modernin, kunnollisen, työteliään elämän torjuminen ja halveksiminen on muodostunut eräänlaiseksi tympeäksi urheiluksi?

Nürnbergin-matkalla Hesse ironisoi itseään, uraansa, modernisoituvaa yhteiskuntaa ja ajankäyttöään varsin kriittisesti. Nürnbergin-matkalla hän kärttyilee kokemusmaailmansa kanssa.
 Tein tuttavuutta erään lukijan kanssa, joka tervehti minua innokkaasti Peter Camenzindin tekijänä. Siinäpä seisoin ja häkellyin. Mitä miehelle kuuluisi sanoa? Pitäisikö hänelle todeta, etten enää voi muistaa kyseistä kirjaa, en ole lukenut sitä viiteentoista vuoteen, muistoissani se vaihtui usein Säckingenin torvensoittajaan?

Paikoin Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias tulee mieleeni. A. J. Fikry haluaisi myydä kirjoja ilman esillä oloa, hyviä kirjoja, Hesse tuntee myös mielensä huojentuneeksi saadessaan olla rauhassa:
 Ei ollut maanittelevaa lehdentoimitusta, ei korrehtuureja kinuavaa kustantajaa, ei nimikirjoitusten metsästäjää, ei nuorta kirjailijaa, ei lyseolaista pyytämässä neuvoa aineeseen, eikä myöskään joidenkuiden germaanisten raivopääyhdistysten uhka- ja häväistyskirjeitä, ei mitään siitä kaikesta, ei muuta kuin hiljaisuutta, rauhaa!

Näin juhannukseen sopii, että Hessestä oli naurettavaa, että kun kaupunkilaiset etsiytyvät maalle löytääkseen puhdasta luontoa, he vaativat matkoiltaan urbaania ilmapiiriä, seuranpitoa, hygieniaa, teknisiä matkametodeja, eleganssia ja ohjattavuutta, jonka kaiken tarkoituksena on vain täyttää turistien mukavuudenkipeät olosuhteet.

Mistä matkan Hesseen voisi ja kannattaisi aloittaa? Arosuden veroisia aloituksia ovat Lasihelmipeli, Mannin Taikavuori, Murdochin Meri, meri, Woolfin Aallot tai Majakka sekä Musilin Mies vailla ominaisuuksia tai Proust. Ehkäpä juuri tämä Kulkija, Kertomuksia tai Matka aamun maahan, Ystävykset, Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä ja muita tarinoita sopisivat tutustumiseen. Pieni fantasiageenin murunen olisi tarpeen. Itse aloitin kauan sitten matkan teon klassisesti Siddharthalla. Valehtelisin, jos sanoisin, että en osaa Arosuden runoja ulkoa tai Huilunsoittajan palasia, joten en sano niin. Tein tämän arvion lukukokemuksen jälkeen, mutta matkaan vielä tovin jos toisenkin tämän kirjan kanssa. Ehkä sen tekee erityiseksi, että siinä kirjailija puhuu itse. Sanoja lukee hänen sanoina.

Hermann Hesse Kulkija
Suomentaja Teppo Kulmala
SanaSato 2010. Kotikirjasto.