Audrey Niffenegger Aikamatkustajan vaimo

Takakannen tekstiote  Aikamatkustajan vaimo kertoo tarinan Claresta ja Henrystä, jotka rakastivat toisiaan koko elämänsä. Clare on taiteilija ja Henry on kirjastonhoitaja. He tapasivat ensimmäisen kerran, kun Clare oli kuuden vanha ja Henry kolmekymmentäkuusi.

Kauan sitten miehet lähtivät merille ja naiset jäivät odottamaan heitä. He seisovat vesirajassa tähyilemässä taivaanranta siinä toivossa, että laiva ilmestyisi näkyviin. Nyt minä odotan Henryä.

Mikä on Aikamatkustajan vaimon genre? Siinäpä pohdittavaa. Aikamatkustaja on kirja, jossa yhtyy nerokkaasti scifi, romantiikka ja fantasia. Se flirttailee aistejasi, ja hellii leikittelemään ajankululla. Kirjan teemoja ovat aikamatkat, parisuhde, elämänkaari ja rakkaus. Olin kartellut kirjaa sen scifileiman takia, koska välttelen niitä parhaani mukaan. Tarina kulkee ajassa eri suuntiin, mutta tapahtumiin Henry ei pysty vaikuttamaan, estämään tai muuttamaan. Hän ei myöskään matkaa eri vuosisadoissa, vaan hän tekee matkaa oman elämänsä puitteissa. Lukiessani tarinaa muistelin elokuvaa Taivas ei tunne suosikkeja, jonka pääosassa on Al Pacino, mutta se on enkelitarina. Kate Atkinsonin Elämä elämältä pyöri myös ajatuksissani.

Voidaan sitä puhua tulevaisuuden muuttamisesta, mutta minulle tämä on menneisyyttä, enkä tietääkseni voi muuttaa yhtään mitään. Yritin kyllä, mutta juuri yritykseni aiheutti koko jutun.

Naimisiin mennessä Clare on kaksikymmentäkolmevuotias ja Henry kolmekymmentäyksi. Kaikelle on selityksensä. Henry on ensimmäinen ihminen, joka kärsii aikasiirtymähäiriöstä. Hän tempautuu tahtomattaan nykyhetkestä menneisyyteen tai tulevaisuuteen varoittamatta, pystymättä vaikuttamaan siirtymiseen. Hän katoaa hetkeksi omista häistäänkin bestmanin kauhuksi, mutta palaa hieman vanhentuneena.

Vaikeuksistaan huolimatta Clare ja Henry pyrkivät elämään normaalia elämää. Heillä on unelmia, jotka pirstoutuvat suruun ja pettymykseen. Intohimoinen rakkaus kestää vaikeuksia ja auttaa tavoittelemaan haaveita. Aikasiirtymisistä huolimatta ajankohdat eivät siirry tietyn rajan yli, joka on signaali lukijalle, mutta myös Clare ja Henry ymmärtävät tämän takia elämän rajallisuuden.

Oletko käynyt lukemassa kuolinilmoituksesi? kysyn.


Henry epäröi, mutta nyökkää sitten. Avaan suuni kysyäkseni uudestaan, mutta sitten minut valtaa pelko.

Alkuperäisteos on The Time Traveler’s Wife, (2005). Kirjan on suomentanut Paula Korhonen. Olen lukenut aiemmin Niffeneggerin Hänen varjonsa tarinan. Kummatkin kirjat luettuani kirjailijan tyyli avautui minulle paremmin.


Audrey Niffenegger (1963) on yhdysvaltalainen professori ja kirjailija. Kirjassa on 652 sivua, mutta en olisi halunnut tiivistää tätä sivuakaan. Kirjasta on tehty myös erinomainen elokuva, jonka kesto on vain hieman yli 1.5 tuntia, jos kirjan sivumäärä kauhistuttaa. Kirjaan sisältyy Rilken, Marvellin, Dickinsonin, Homeroksen ja Shakespearen sitaatteja.

Tällaisen kirjan lukeminen on aina yhtä pakahduttavaa, koska yhtä hyvän kirjan löytäminen on onnen kauppaa. Aikamatkustajan vaimo on ehdottomasti minun kirja. Tulen sijoittamaan tämän kirjan parhaimpien lukemieni kirjojen joukkoon.


Audrey Niffenegger Aikamatkustajan vaimo
Gummerus 2005. Kotikirjasto.


Aikamatkustajan vaimo on luettu todella monissa blogeissa, joten tyydyn vain yhteen linkkiin.

Lumiomena

Audrey Niffenegger Hänen varjonsa tarina

Parikymppiset amerikkalaiskaksoset Julia ja Valentina Poole ovat toistensa peilikuvia. He kuulevat ensimmäistä kertaa äitinsä kaksoissisaresta tämän testamentin yhteydessä.  He ovat perineet Elspeth Noblinin  kodin Lontoon Highgaten hautausmaan liepeiltä. Testamentti sisältää oudon ehdon,  sillä  Elspethin sisar Edwina tai tämän aviomies Jack eivät saa hyötyä tästä mitenkään, itse asiassa vanhemmilla ei ole oikeutta astua sisään asuntoon tai tutkia sen sisältöä. Vastaanottaminen sisältää vielä vaatimuksen, että kaksosten on asuttava asunnossa yksi vuosi ennen sen myymistä.

Julia ja Valentina tarttuvat tilaisuuteen innoissaan täytettyään 21 vuotta. Täti kertoo testamentissaan, että Robert Fanshaw auttaa kaksosia perintöön liittyvissä asioissa. Robert tekee väitöskirjaa ja hänen tutkimuksensa painottuu yhä enemmän Highgaten hautausmaahan haudattuihin. Hän pitää hautausmaan esittelykierroksia. Robert  asuu tyttöjen perimän huoneiston alapuolella.  

Hetkeä ennen kuolemaansa Elspeth  muisteli päivää edelliseltä keväältä. Hän käveli Robertin kanssa mutaisella polulla  Kew Gardenissa Thamesin rannalla. Ilmassa leijui mädäntyneiden lehtien tuoksu. Oli satanut. Robert sanoi: "Harmi, ettei meillä ole lapsia". Elspeth vastasi: "Älä höpötä."

...

Elspeth lähtee kun Robert on juoma-automaatilla. Palattuaan Elspeth on poissa. Robert riisuu kengät ja paneutuu viereen.

...

Sairaanhoitaja löysi heidät tuosta tuntia myöhemmin. Hän jäi seisomaan hiljaa ovelle ja katseli pitkää nuorehkoa miestä, joka syleili siron keski-ikäisen naisen kuollutta ruumista. Sitten hän lähti hakemaan lähihoitajia.

Valentina rakastuu kuolleen tädin miesystävään ja ryhtyy itsenäistymään ja etsimään omaa identiteettiään. Julia paneutuu yläkerrassa asuvan pakko-oireista kärsivän miehen avuksi. Martin on 53-vuotias filosofian tohtori, joka pystyy sulkemaan  ulkopuolisen maailman ulottuviltaan puhelimen ja netin avulla. Hän ei pysty poistumaan kotoaan. Marijke ja Martin Wells osallistuvat yhdessä Elspethin hautajaisiin. Aamulla Marijke vilkaisee makuuhuonetta, jossa hän on nukkunut 23 vuotta miehensä kanssa. Hän kuuntelee suihkusta kantautuvia ääniä ja poistuu muutaman sanan sanottuaan jättäen kirjeen miehensä löydettäväksi.  Marijken on päästävä pois pakkoneuroosien valtaamasta kumppanista, jonka kotiin ei koita edes aamunkoi peitettyjen ikkunoiden takaa.  Marijke on huolehtinut ruokaakin alun tarpeisiin. Virtuaalimaailma palveli Martinia, sillä kaiken sai maksusta kotiovelle. Robert huolehtisi posteista ja roskista. Aiemmin Martin työskenteli British Museumissa kääntäen muinaisia ja klassisia kieliä, mutta teki nyt kotoa käsin etätöitä. Martin tuo mieleen Botho Straussin Omistuksen, joka kertoo kirjakauppias Richard Schroubekista, joka on sulkeutunut asuntoonsa kirjoittamaan hylätyksi tultuaan. Itse asiassa Martin on mielenkiintoinen henkilö, pidän hänestä enemmän kuin monesta muusta kirjan henkilöstä.

Vähitellen  Julia ja Valentina huomaavat,  että Elspeth on läsnä, ainakin tädin haamu on jäänyt asunnon vangiksi ja seuraa heidän elämää. Läsnä ja tuntevana. Valentinan ja Robertin lähentyminen tuottaa mustasukkaisuutta.

Elspeth Noblin oli ollut vainaja jo melkein vuoden eikä vieläkään ollut tajunnut pelin henkeä. Aluksi hän vain leijaili asunnossaan. Hänellä ei ollut voimia, ja hän kykeni ainoastaan tuijottelemaan entistä omaisuuttaan.

 Niffenegger lataa kirjan jännitteet verkalleen. Kirjaa lukee varoen ja toivoen, että tarina ei lässähtäisi loppua kohden. Tarinassa on niin fantasian kuin kummitustarinan elementtejä, tarinassa kuljetaan tuonpuoleisessa ja olevassa todellisuudessa. Kaksosuuden paradigma repii sisaruksia - olla lähellä ja yhdessä ja olla erillään ja erillisenä. Viktoriaanisen kulttuurin muistomerkkinä Highgaten hautausmaa on likellä ja kiehtovana historiansa kanssa. Olisin voinut lähteä kierrokselle heti mukaan, vaikka yöllä. Lontoo on läsnä ja tuttuna.

Audrey Niffenegger  Hänen varjonsa tarina
Gummerus 2010