Deborah Levy Uiden kotiin

Deborah Levy Uiden kotiin
Alkuteos Swimming Home (2011)

Suomentanut Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

He tietävät, että heidän on itse uneksittava itsensä elämän tuolle puolen ja taas takaisin, sillä elämän on aina voitettava meidät puolelleen. Siitä huolimatta toistan sanat joka ilta.

Toistan ne joka ilta, varsinkin silloin kun sataa.

Uiden kotiin on yllätyksellinen kirja. Turistivillan joutilaat ihmiset viettävät aikaa uima-altaalla. Kirjan tunnelma on odottava. Lukijan ei kannata tuudittautua lokoisaan oleiluun, vaan olemus kannattaa korjata ryhdikkääksi, sillä kirja tempaa lukijan mukaansa… Joutenolon vire on silkkaa hämäystä. 

Tämä kirja tuo eniten mieleeni Modianon Villa Tristen, josta en pidä sekä Saganin tarinat. Tästä kirjasta tiedostin alusta lähtien, että pidän ja viihdyn kirjan seurassa. 

Joe Jacobs on kuuluisa englantilaisrunoilija, joka viettää perhelomaa Ranskassa toimittajavaimo Isabelin ja 14-vuotiaan tyttäre Ninan kanssa vuonna 1994.  Joe on puolalaissyntyinen, mutta muuttanut nimensä helpommin lausuttavaan muotoon. 

Mukana ovat myös perheystävät Mitchell ja Laura, jotka sulkivat antiikkiliikkeensä loman ajaksi. Tohtori Madeleine Sheridan on puolestaan nivelreuman runtelema vanha nainen. Talonmiehenä toimivalla Jurgenilla on hyvä kirjamaku. (… anteeksi).  Claude puolestaan houkuttelee seuralaisia kahvilaansa. Isabel on lähes viisikymppinen sotakirjeenvaihtaja, joka on aina valmis lähtemään.

Jurgen oli saksalainen hippi, joka ei ollut koskaan tarkka mistään. Hän kuvaili itseään ”luonnonmieheksi” ja kulki aina nenä kiinni Hermann Hessen Siddhartassa.

Kitty Finch on parikymppinen, punatukkainen nainen, kasvitieteilijä ja kenties runoilijakin, jonka saapuminen saa aikaan särön. Lähistön hotellit ovat täynnä torstaihin asti, joten Isabel kutsuu Kittyn vierashuoneeseen. Nizzan kuuma rantabulevardi, laventelin tuoksu ja kiemurtelevat vuoristotiet houkuttelevat kulkijoita. Tarina rakentuu hetkistä. Se on yhtä paljon Joen kuin Ninan kuin Kittyn tarina. Kitty on viehättynyt alastomuuteen (alasti julkisesti) ja hänen mielensä on epävakaa ja ailahteleva. Vähitellen selviää, että villan omistaa psykiatri Rita Dwighter, johon Kittyllä on sidonnaisuuksia

Tarinassa on ihania, hykerteleviä lauseita: Jos hän todella oli kasvitieteilijä, hän ei ollut viettänyt juurikaan aikaa ulkona. Toisaalla taas kerrotaan hänen sanoutuneen irti Itä-Lontoossa sijaitsevasta Hackneyn Victoria-puistosta.  Mahtava puisto, mutta miksi biologi haravoi ja leikkaa nurmikkoa siellä?

”Näytänkö minä sinusta karhulta, Nina?” hän koukisti oikean kätensä tassuksi ja sohaisi sillä pilvetöntä sinitaivasta. Hänen kynsilakkansa oli kirkkaanvihreää.

Pienet mitättömät lauseet painostavat ja enteilevät sitä, että tarina ei ole kepeä. Lisäksi ihmetellään asiaa, jolle on kuitenkin selkeä peruste, sillä tuolta minäkin tuota kasvia etsisin. Kasvin nimi on Conium maculatum. Se kuuluu samaan heimoon kuin fenkoli, palsternakka ja porkkana. Olin aika ihmeissäni, kun löysin sitä kirkkomaalta. Lehdet ovat vähän kuin persiljassa, eikö vain?

Uiden kotiin pitää lukijan omanaan sanojen voimalla. Tarinan naiset ovat arvoituksellisia ja toimeliaita, ja mies vietävissä. Tekstissä on tietynlainen mystisyyden, salaperäisyyden ja seksuaalisuuden vire, mutta tarina välttää unenomaisuuden karikot.  Tarinassa on monia säikeitä, joihin tarttua, mutta en halua avata enempää. Ihmisten motiivit on rajuja ja kieroja. Toki tämä tarina on kerrottu moneen kertaan, mutta teoksen syvällisyys herätti kiinnostukseni kirjailijan tuotantoon. Tarinan ihmiset ovat etsijöitä - irrallisia ja eksyneitä. Mestarillinen helmi sanon minä ja vaadin lisää!

Blogeissa muualla Tuijata ja Maisku

Karin Erlandsson Kuolonkielot

Karin Erlandsson Kuolonkielot

Suomentaja Taija Mård

Alkuteos Missdåd

Kustantamo S & S  Kustantajalta. Kiitoksin.

Karin Erlandssonin tuotanto ei ollut minulle entuudestaan tuttua. Itse asiassa yllätyin, että kirjailija onkin suomalainen. Hän on kotoisin Uudestakaarlepyystä, mutta toimii nykyisin kulttuuritoimittajana Ahvenanmaalla.  Ennakko-odotukseni kirjan suhteen toteutuivat, sillä odotin Kuolonkieloilta sujuvaa, hyvin kirjoitettua jännittävää, mutta hillittyä dekkaria.

Pääkaupungissa toimittajaksi opiskellut Sara Kvist on hakeutunut kesätöihin pieneen paikallislehteen Pohjanmaalle saadakseen arvokasta työkokemusta. Työpaikka vaikuttaa varsin otolliselle, sillä Sara tapailee paikkakunnalla hevostallia pitävää Robertia.  He olivat tutustuneet, kun Sara oli haastatellut Robertia hevosmessuilla.  Robert oli houkutellut luokseen asumaan, mutta se oli liian nopeatempoinen ajatus. Sara ei oikein tiennyt, mitä noin pienessä kaupungissa edes tapahtuisi. Todennäköisesti hän laatisi kesän uimakouluraportteja ja ilmoituksia kadonneista kissoista.

Saran ensimmäinen työpäivä osuu juhannukseksi, jolloin hänen roolinsa on päivystää toimituksessa muiden ollessa vapaalla. Gunnar määrää yksinkertaisia tehtäviä eli Saran pitää koota juttu paikallisista, perinteisistä  juhannustapahtumista. Työparikseen Sara saa valokuvaajan, Oskarin.

Juhannuksen pitäisi olla ihana keskikesän juhla, jossa ei tapahdu mitään ihmeellistä. Sara saa ulkopuoliselta havainnon, joka viestii, että jotain on tapahtunut. Sara lähtee valokuvaajan kanssa tutkimaan vinkkiä ja kuinka ollakaan metsästä on löytynyt paikkakuntalaisen naisen ruumis, jota poliisit ovat jo tutkimassa.  Uusi pappikin Linna Smeds on kovin kiireinen ensimmäisessä toimipaikassaan juhannuksesta huolimatta. Hän ehtii jopa kasviretkelle kieloja ihastelemaan, kun kirkollisia toimituksia ei ole. 

Teoksessa on jonkin verran tapahtumien ennalta-arvattavuutta ja kielellisiä kliseitä.  Saran poikaystävässä stereotypiat menevät hieman yli äyräiden.  Fiksu nainen viskaisi hanskat naulaan ja häipyisi. Erlandsson onnistuu tilanteiden ja miljöön kuvauksessa, sillä supisuomalaisessa juhannuksessa välittyy  leppoisan joutilas tunnelma.  Tarinassa ovat läsnä kesäjuhlat, telttaretket, mökkeily, rantalaituri ja kesäinen luonto. Lempikin pyrkii jaolle kesäillassa.

Sara uppoutuu tapauksen selvittelyyn kuin rikostoimittaja konsanaan, hän haastattelee uhrin puolisoa ja muita asianosaisia.  Suloiseen idylliin mahtuu myös salaisuuksia. Varsin pian Sara havahtuu siihenkin, että hänen oma tilanteensa ei ole kovin kaksinen, kun tallien lannanluontia saisi tehdä silloinkin, kun olisi jo unentarve. Robert paljastuu öykkäriksi ja narsistiseksi kumppaniksi, joka tarvitsee enemmän tallirenkiä kuin kumppania.
Kirjan kansi on hyvin aiheeseen sopiva ja taidokas. Kuolonkielot sopii oikein hyvin kesäillan viihdyttäjäksi.

Jay Asher & Carolyn Mackler The Future of Us

The Future of us  on virtuaalinen aikamatkatarina, teinitarina ystävyydestä ja yhdessäolosta. Ennen kaikkea kirja kertoo maailman avautumisesta, uuden aikakauden alkamisesta. Tarinan keskeiset henkilöt ovat Josh ja Emma, lapsuuden bestikset, joiden vuorotteleviin teksteihin tarina rakentuu. Tarina kertoo nuoruudesta ja elämisen ilosta.

Tapahtuma-aikana on vuosi 1996. Eikä se voisikaan olla kymmenen vuotta ennen tai kymmenen vuotta myöhemmin.  Internet teki tuloaan tuolloin 1996. Sain vuonna 1982 ensimmäisen tietokoneeni ja siirryin siitä toiseen fossiiliseen eli Commadoreen. Vasta vuona 1996 yhteydet aukenivat mitä ihmeellisimmillä modeemeilla. Yliopistolla oleminen oli eduksi.

(Laitan sinut kartalle oman kertomukseni avulla. Mitä muistan vuodesta 1996? Hengitin jälleen Stadin ilmaa ja tuuletin tunkkaiset tomukerrostumat itsestäni, saatoin vihdoin hengittää. Enää ei tarvinnut katsella tehtaan puolen oransseja seiniä haikeana tai kitkeränä, sillä tuttu metro viiletti silmieni edessä. Yliopistolla tutustuin työkoneeseen, joka yritti luoda intiimiä suhdetta läväyttämällä aamuisin tekstin: Hei kulti, mitäs tänään tehdään? Nettiin koneella ei päässyt.  Seuraavalla työkoneella pääsin nettiin jo elokuussa. Sain kotisivuni pystyyn. Facebookiin liityin vasta myöhemmin ystäväni pakottamana. Aluksi netti oli väline ulos maailmalle, eikä niinkään kotikamuihin. Maailma avautui uskomattomalla tavalla, saatoin Jennien aamulla matkaan ja illalla / yöllä  näin alkeellisen chatin kautta oman kissani kulkevan uudessa kodissaan muiden keskuudessa tuolla kaukana rapakon takana. Suomalaisen lintukodon pentua ei pelätty, sillä yleensä kissa laitetaan karanteeniin, etenkin kun kyseessä oli erittäin merkittävä kissala. Kaikki olivat yhtä aikaa netissä, kotisivut olivat kasvatustyön edellytys, sukutaulujen kasvattajanimet muuttuivat henkilöiksi eri puolilla maailmaa. Wau se oli mahtavaa!)

The Future of us  elää vuotta 1996. Facea ei ole. Internet tekee tuloaan, älypuhelimista ei ole kuultu ja vasta Nokian matopeli on läsnä. Emma saa isältään tietokoneen hyvittelylahjana. Isän muuttaessa äitipuolen kanssa Pennsylvaniasta Floridaan Emma sai vanhan Hondan avaimet ja ensimmäisen lapsen synnyttyä Emma tietokoneen.  Joshin äidiltä Emma saa rompun, jonka asenettuaan kaksikko pääsee aikamatkalle kurkistamaan, millaista heidän elämä olisi 15 vuoden kuluttua. Emma ja Josh oivaltavat, että heillä on edessään tulevaisuuden ilmiö nimeltä Facebook. Sen avulla ihmiset päivittävät tietoa arjestaan, urastaan, parisuhdestatuksestaan.

My dad shipped me the computer as yet another guilt gift. Last summer, before he and my stepmom moved from central Pennsylvania to Florida, he handed me the keys to his old Honda and then started his new life. They just had their first baby, so I got this desktop computer with Windows 95 and a colour monitor.

Emma vaistoaa tulevaisuudestaan, että hän ei koe itseään onnelliseksi. Joshin elämä vaikuttaa lupaavalle, hän nappaa tavoitellun Sydney Millsin. Järkytyksekseen kaverukset havaitsevat, että heidän vuonna 1996 tekemänsä valinnat heijastuvat myös heidän tulevaisuuteen. Mitä tulevaisuus tuo mukanaan? Kannattaako tulevaisuuteen kajota?

All week, I’ve known bits and pieces of my future, and I’ve wondered how my current actions affect me in fifteen years. But when Emma’s finger touched mine, I was only thinking about  now.

The Future of us  on uskomattoman ihana tarina siitä, että tässä hetkessä eläminen on tärkeintä. Tässä hetkessä on ihan tarpeeksi ongelmia, että ei kannata surra huomistakin. En tiedä, koskettaako kirja samalla tavalla, jos ei ole elänyt tuota aikaa.  Internet oli mullistava kokemus.  Tein graduni tietokoneella ja piirsin kartatkin koneella, mutta kuinka monet naputtivatkaan kirjoituskoneella vielä hieman ennen? Voi, että jos saarten kartat olisi voinut piirtää maastossa! Nostalginen opushan tämä on ja hivenen köykäinen. Emman ja Joshin hahmot olisivat tarvinneet lihaa luidensa päälle enemmän. Asher ja Mackler onnistuvat paljon paremmin nuorten arjen kuvaamisessa.

Jay Asher  & Carolyn Mackler The Future of Us (Sinä ja mina sitten joskus) 

Simon and Schuster 2011. Kotikirjasto

Tarinoiden taikaa on lukenut tämän kirjan

Saul Bellow Ainoa oikea

Aloitin tutustumiseni Saul Bellow'n tuotantoon Ainoalla oikealla. En ole varma, olenko lukenut häneltä mitään aiemmin. Vain Sadekuningas tuntuu tutulle. Yhä useamman sydän pettää on ollut pidempään lukujonossa. En sanoisi ihastuneeni kirjailijaan välittömästi, sillä lukeminen jumitti alussa. Ainoa oikea vaatii keskittymisen ja ajatusten harhautumattomuuden.

Kirjan keskeisiä henkilöitä ovat jo osittain eläkkeellä olevan Harry Trellmanin lisäksi rikas Sigmund Adletsky ja Amy Wustrin. Kirjan teemoina ovat ensirakkaus, sielunkumppanuus ja juurettomuus. Miljöönä on Chicago ja ajankuvana 1990-luku. Alkuperäinen teos ilmestyi 1997 Yhdysvalloissa Bellowin ollessa kahdeksankymmenen. Bellow sai Nobel-palkinnon vuonna 1976. Hänen syntymästään tuli sata vuotta 10.6.2015.

Harry Trellman tuntee olevansa erilainen kuin muut. Hän on elänyt chicagolaisessa orpokodissa olematta orpo, sillä molemmat vanhemmat elivät. Äiti oli sairaalloinen ja isä tavallinen kirvesmies. Harry on ulkonaisesti kiinalaisen näköinen, mutta ei selittele taustaansa. Hän asui joitakin vuosia Kaukoidässä, mutta palasi Chicagoon, jossa hänen emotionaaliset juuret olivat. Harry on ollut uskollinen nuoruuden rakkaudelleen, sillä hän on rakastanut Amya neljänkymmenen vuoden ajan. Kertomansa mukaan hän olisi voinut asettua yhtä hyvin Baltimoreen tai Bostoniin, mutta Chicagossa oli Amy, nuoruuden rakkaus.

Puolenvuosisadan tunteet on investoitu häneen, puolen vuosisadan haaveet, fantasiat ja hajamielisyys, mielikuvituksessa käydyt keskustelut. Neljäkymmentä vuotta kestäneen keskittyneet kuvittelun jälkeen tunnen pystyväni kuvailemaan hänet millä hyvänsä hetkellä minä hyvänä päivänä.

Chicagossa minulla oli kesken jäänyt rakkausjuttu. Bostonissa tai Baltimoressa olisin ajatellut yötä päivää sitä samaa naista, mitä minun olisi pitänyt sanoa hänelle ja mitä hän olisi saattanut vastata.

Amy Wustrin on elänyt tahollaan omaa elämäänsä, mennyt toistamiseen naimisiinkin.


Hän on muuttunut rikkaasta rutiköyhäksi, suositusta opiskelijatytöstä aikuiseksi naiseksi ja toisen vaimoksi. Harry ja Amy päätyvät yhdessä hautausmaalle hautaamaan uudelleen Jay Wustrinia erikoisen haudansiirtäjäisepisodin takia. Tämän myötä Harry rohkenee kertomaan tunteistaan ja esittämään kysymykseen, johon lukijalle ei kuitenkaan suoda vastusta. Toisaalta sillä ei ole edes merkitystä. Heidän yhteytensä on säilynyt erillään eli siinä lienee tuon tunteen salaisuus.


Minä astuin hieman taemmas ja katsoin Amyn kasvoja. Kellään muulla maan päällä ei ollut sellaisia kasvoja. Se oli maailman ihmeellisin asia.

Ainoa oikea on rakkauskertomus, uskollisen rakkauden kaunis kuvaus, mutta rakkauden rinnalla se paljastaa ajankuvaa olemalla armoton kuvaus nykyhetken Amerikalle tyypillisistä yhteiskunnallisista ilmiöistä, taustana Chicago ja Michiganjärvi. Tässä ajankuvassa nousee mieleen Don DeLillo kirjat. Toisaalta mietin lukiessani F. Scott Fitzgeraldin Kultahattua.

Ainoa oikea on myös kuvaus rahan materialistisesta mahdista ja rikkaiden yltäkylläisestä elämästä. Bellow’n ihmiskuvaus ja ihmissuhteiden monisäikeisyys välittyy lukijalle säälimättömänä. Jatkan ehdottomasti Bellow’n lukemista tämän jalokiven jälkeen, joka sytytti minut hitaasti.

Saul Bellow Ainoa oikea
Alkuperäisteos The Actual
Suomentaja Kristiina Rikman
Tammi 1997. Kotikirjasto

Ainoan oikean ovat lukeneet minun lisäkseni ainakin:
P.S. Rakastan kirjoja, Oksan hyllyltä, Kirjan jos toisenkin

Laura Honkasalo Perillä kello kuusi

Olen kertonutkin, että Joel Haahtela on suosikkini kotimaisissa mieskirjailijoissa ja vastaavasti pidän kotimaisista naiskirjailijoista esimerkiksi Laura Honkasalon tuotannosta. Pidän Honkasalon kirjailijaäänestä ja kauniista kielestä. Eniten olen pitänyt teoksesta Sinun lapsesi eivät ole sinun.

Ostin tämän Kirjan ja ruusun päivänä. Luinkin tämän miltei heti, mutta en ole ehtinyt tuoda tätä blogiini. Luin samoihin aikoihin Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta, joka sijoittuu Lontooseen 1960–70-lukujen taitteeseen teatterimaailmassa.

Perillä kello kuusi on perhetarina, joka seuraa tapahtumia vuosina 1966 ja 1996 kolmen sukupolven naisen osalta. Keskeisintä on mennyt aika. Nykyajassa tapahtuva talon tyhjentäminen ja sen loppuunsaattaminen sekä hautajaiset kehystävät tarinaa.

Tapahtumien miljöönä on Helsinki ympäristöineen. Keskiössä ovat nelikymppinen seurapiirirouva Vuokko, hänen nuorempi kuusitoistavuotias tyttärensä Piitu sekä kuusikymppinen uskovainen vanhapiika Aune, joka työskentelee lakiasiaintoimistossa tunnollisena sihteerinä. Vuokon mies Risto keskittyy työhönsä ja luo mammonaa rakennusarkkitehtinä.

Menneisyys veti puoleensa ja työnsi loitommas. Hän muisti lukeneensa, että sanassa nostalgia yhdistyivät kotiinpaluu ja kipu. Tuntui, että omat muistot muuttuivat valokuvien kaltaisiksi, kellastuneiksi, haalistuneiksi. Samalla tunne, että jossakin kaukana takana oli jokin piste, jolloin oli ollut turvassa.

Lasten aikuistuessa Vuokon elämään hiipii tyhjyys. Parsisuhde on väljähtynyt. Kummallakin on oma elämä. Vuokko kohtaa toistakymmentä vuotta nuoremman Martin, joka johtaa tunteiden paloon. Aune puolestaan lähtee modernisti etelään Kanarialle perinteisen täysihoitolan sijaan.

Nykyajassa Vuokon tyttäret, Piitu ja Eetu, tyhjentävät kuolleen isänsä kotia, ja muistelevat lapsuuttaan. He halusivat tehdä tuon kaksin ilma miehiä, ilman tyttäriä. Vuokko ei ole läsnä, sillä hän ei halua mitään. Kuolema oli vain piste tarinan lopussa ja tarina oli alkanut kolmekymmentä vuotta takaperin.

Piitulla oli raukea olo, aineeton olo. Talo oli tyhjennetty ja pantu myytiin, jätelavakin oli kadonnut pihasta. Hänellä oli omituinen tunne, että lapsuus loppui vasta nyt, kun taloa ei enää ollut. Samaan aikaan, kun talo meni myyntiin, oli alettu purkaa isän rakennuttamia lähiötaloja…

Kirjassa naiset ovat keskiössä, kun taas miehet jäävät sivullisiksi ja paperisiksi tarkoituksellisesti. Kirjassa on stadin slangia dialogeissa, ehkä liiankin kesyä, mutta kyllä pidin siitä paljon. Toki pidin miljööstä. Se tuli minulla enemmän pintaan, kuin jos tapahtumat olisivat sijoittuneet 1960-luvun agraariseen maaseutuun.

No mulla ei todellakaan ole mitään salattavaa. Enimmäkseen kökötän täällä hemmetin kullatussa häkissäni tai lahoan jossakin naistoimikunnassa. Mulla ei ole mitään omaa Ja sinä, sulle tulee kaikki valmiina eteen, etkä edes tajua sitä. Mä ostan sulle helvetti alusvaatteetkin.

Voin suositella tätä kirjaa kesän lukuhetkiin. Kirjan tarkka ajankuva on mielenkiintoinen ja niin todellisen tuntuinen, elämänmakuinen. Kirjan naiset kulkevat elämänsä taitekohdissa ja tekevät jopa rohkeita valintoja. Avioerolla oli tuohon aikaan hyvin erilainen status kuin tänä päivänä. Kirjailija on paneutunut ajankuvaan ja tehnyt onnistuneen taustatyön. Ajankuva ei rakennu vain kadunnimien mainintoihin kuten aivan liian usein.

Tässä vaiheessa kirjavuotta on vielä vaikea hahmottaa kokonaisuutta, mutta oletan tämän sijoittuvan kolmen parhaan joukkoon Ullan Luetuissa kirjoissa. Hieno, hieno kotimainen romaani naisista nostalgian sävyin.

Laura Honkasalo Perillä kello kuusi Otava 2015. Kirjan ja ruusun päivän ostos

Kirjan ovat lukeneet myös mm, Mari A, Krista ja Jaana.

Valkoinen sydän kylmetti minut Javier Marias Valkoinen sydän

Luin äskettäin Javier Mariasin kirjan rakastumisia, jonka on suomentanut Tarja Härkönen. Ihastuin täysin lukemaani, joten ajattelin lukea toisen kirjan heti perään. Löysin kirjailijan alun perin Mari A:n kirjablogista, sillä hänellä on projektina lukea espanjankielistä kirjallisuutta. Aloitin itse vuoden alussa samanlaisen projektin ja aikeenani on lukea espanjan- ja portugalinkielistä kirjallisuutta tai näihin kahteen maahan sijoittuvia kirjoja. Mari kertoo sivullaan miettineensä seuraavaa: että mikä on kirjan punainen lanka, päädyin lopputulokseen, että saatoin ehkä kadottaa langanpään jossain vaiheessa.

Minusta Marin toteamus oli lohdullista, mutta itse huokaan kadottaneeni koko lankakerän. Mietin kirjan kesken jättämistäkin, mutta olen huono siinäkin. Mietin, miten kaksi saman kirjailijan kirjaa voi poiketa näin. Valkoinen sydän on aiemmasta tuttua tajunnanvirtaa, loppumattomilta tuntuvia lauseita ilman kaivattua pistettä, mutta tästä en saanut otetta.

To Be or Not to Be on ongelma kerrassaan. Marias on muuttanut sen muotoon kertoako vai ei kertoa. Loppujen lopuksi kaiken jahkaamisen jälkeen en tiennyt, olenko kiinnostunut enää edes kuulemaan koko salaisuutta. Aivan äskettäin Ian McEwan koetteli kärsivällisyyttäni oikeusalikäytännöillä. En kaipaa niitä kaunokirjallisuuteen. Arvostan kääntäjän työtä, mutta en ole varma senkään kiinnostavuudesta kaunokirjallisessa tekstissä. Marias tarjoilee kääntäjän ja tulkin tehtävistä sangen riittävästi näkökulmia. Tälläkin lienee oma symboliikkansa.

Olin tutustunut Luisaan melkein vuosi sitten työni merkeissä, vähän narrimaisesti ja samalla myös vähän juhlavissa merkeissä. Niin kuin olen jo kertonut, me molemmat työskentelemme kääntäjinä tai tulkkeina (ansaitaksemme elantomme), minä teen enemmän töitä kuin Luisa, mutta se ei millään muotoa tarkoita, että minä olisin pätevämpi, pikemminkin päinvastoin.

Kirjan teemoina ovat rakkaus, kuolema, perhesalaisuudet, epäily, sanat, kuunteleminen ja kääntäminen. Kirjan kertoja on Juan, Luisan aviomies. Epäily ja salailu vievät lukijan hermot. Mielestäni on todella viisasta pidättäytyä parisuhteesta, jos jokainen muuttuja on tarkistettava ja ennakoitava. Yksinkertaisesti elämän arvoituksellisuus ja sattumanvaraisuus eivät anna sellaiseen vakuuksia. Varman päälle pelatessa kannattaa elää turvallista elämää ja toivoa, että salamanisku ei tapa ja että vakuutukset kattavat haaverit.

Tiedän, tai luulen tietäväni, että en tiedä ehkä vielä pitkään aikaan mitä Luisan ja minun välillä on tapahtunut tai tulee tapahtumaan, tai ehkä minä itse en tule koskaan tietämään vaan vasta jälkeläiseni, jos sellaisia saamme, tai sitten se on joku meille kaukainen ja tuntematon, joka ei ehkä vielä ole edes olemassa tässä kaivatussa maailmassa, syntyminen riippuu eleestä, tämän saman maailman toisella laidalla sanotusta lauseesta.

Rakastumisia–kirjassa on hieman dekkarimainen ote, mutta tässä se jää löysäksi. Kirjan aloitus on dramaattinen. Häämatkalta palannut tytär surmaa itsensä kylpyhuoneessa poistuttuaan ruokasalista. Tapahtumaan palataan paljon myöhemmin. Tarina jatkuu Havannassa, kun kertoja eli vastavihitty espanjalainen kääntäjä on puolisonsa kanssa häämatkalla. Huonovointinen Luisa nukkuu huoneen hämärässä. Mies näkee hotellinsa parvekkeelta mulattinaisen menevän naapurihuoneeseen, kuulee salamyhkäisen miehen ja Miriamin keskustelun: Mutta hän ei kuole. Hän on ollut kuolemaisillaan jo vuoden mutta ei kuole. Tapa hänet kertaheitolla, sinun pitää järjestää minut täältä pois.


Kirjassa kuullaan paljon tarinoita suhteista. Miehen työ vie häntä matkoille viikoiksi. New Yorkissa hänellä on majapaikka espanjalaisen Bertan, entisen opiskeluaikaisen kollegansa luona.


Lauseiden variaatiot ovat loppumattomia

…niin kuin Luisa jonain päivänä valmistautuu katsomaan minun kuvaani, sitten kun hänellä ei ole enää puoltakaan elämää edessään ja minun elämäni on loppunut. Vaikka eihän kukaan tiedä missä järjestyksessä kukin elää tai kuolee, kenen vuoro on ensin kokea tuskaa tai pelkoa.

Oletko varma, mistä illasta kannattaisi puhua? Mutta minun ei kannata puhua enempää siitä illasta vaan toisesta, pian sitä seuranneesta illasta, tai ihan äskettäisestä illasta, täsmälleen samana päivänä kun palasin Geneven kaupungista sen jälkeen, kun olin viettänyt (melkein) kahdeksan työviikkoani, kolme viikkoa sen illan jälkeen, josta ei kannata enää puhua.

Miestä huolettaa parisuhteen onnistuminen, mutta hän päättää vaieta epäilyistään - onhan heillä vielä puoli vuosisataa elämää yhdessä elettävänä. Muutamaa kuukautta myöhemmin mies on palannut matkalta kotiinsa ja tulee yllätetyksi nukahdettuaan. Hän herää vaimonsa ja isänsä läsnäoloon toisaalla talossa ja kuuntelee näiden keskusteluja. Myöhemmin hän kuulee vaimonsa ja isänsä käymän keskustelun ja saa tietää sukunsa menneisyydestä sellaista mitä ei olisi koskaan halunnut. Hän kuulee Luisan vakuuttavan: ”Olkaa huoleti”, Luisa vastasi hänelle rohkeasti ja humoristisesti (hänellä oli tarpeeksi rohkeutta sanoa se ja huumoria koska oli ajatellut sitä), ”minä en aio tappaa itseäni jonkin neljäkymmentä vuotta sitten tapahtuneen asian takia, olkoon se sitten mitä oli.”

Valkoinen sydän ei ollut minun kirjani. Kirja on varmasti hyvä, mutta minä uuvuin. Toivon kirjan tavoittavan lukijansa, sillä minä todella ihastuin kirjaan Rakastumisia. Hieman vähemmillä lausevariaatioilla tämäkin teos olisi loistava. Voi vain toivoa, että nornilla on minua pidempi pinna tuollaisten jahkailijoiden kanssa, etteivät ne nipsaise aiottua aiemmin elämänlankaa poikki.

Javier Marias Valkoinen sydän
Otava. 1997. Kotikirjasto

Paul Auster Illuusioiden kirja

Paul Auster (1947) on Yhdysvaltain arvostetuimpia nykykirjailijoita, joka on julkaissut runoja, esseitä, näytelmiä ja muistelmia. Alkuperäisteos on The Book of Illusions (2002). Kirjan on suomentanut Erkki Jukarainen vuonna 2002.


Paul Auster merkitsee minulle kirjailijaa, jonka suhteen olen ailahtelevainen, jonka toisista kirjoista pidän paljon ja toisista en pidä niinkään. Tämäkin lienee kuitenkin parempi vaihtoehto kuin pariskunnan toisen osapuolen, Siri Hustvedtin, kohtalo, jolle en syty laisinkaan. Illuusioiden kirja kuuluu suosikkeihini. Pidän tarinasta alusta lähtien loppuun asti. Talvipäiväkirja, Sattumuksia Brooklynissa, Näkymätön viehättävät minua, mutta Mielen maisemissa jätti minut kylmäksi. Paul Auster kuuluu minulla Michael Cunninghamin ja John Irwingin joukkoon, joiden kirjoja kerään ja luen. Vastaavanlaista yhtä vahvaa naiskolmikkoa minun on vaikea löytää, ehkä Joyce Carol Oates, Carol Shields ja Margaret Atwood. Haluaisin antaa naiskolmikolle määritelmän, jotka toimivat aktiivisina kirjailijoina ja miellyttävät minua tyylillään. Selvästikin määritelmässäni on paha ongelma, kun Carol Shields putoaa pois. Vielä pahemman kolauksen koen, kun myönnän, että aivan tämän vuoden alussa olen huomannut, että olen heivaamassa yhden oman kirjakaanoni kirjailijan pois. Valtaako Anne Tyler Shieldsin ja Alice Hoffmann Atwoodin paikan, vai miten tässä käy? Olen tyrmistynyt. Ainakaan se ei ole Siri. Olen luokitellut Atwoodin Orjattaresi scifiksi, mutta hänen nykyistä tuotantoa luonnehditaan spekulatiivisen fiktio -termin alle. Siihen en lähde. Kaikki alkoi Kivettyneistä leikeistä, mutta olen tullut tieni päähän. En tarkoita, ettenkö voisi pitää spefistä, en, mutta se on genre, joka ei ole ominta aluettani.

Illuusioiden kirja alkaa lauseella: "Kaikki luulivat Hector Mannin kuolleen". Auster tarjoaa näin ensimmäisen illuusion. Voimme olettaa tuosta aloituksesta, että tulemme tutustumaan tähän henkilöön. Avaus antaa myös oivalluksen, että kuolemassa on epävarmuutta, että ihmiset luulevat tuon nimisen henkilön kuolleen eli lukija terävöityy miettimään, että mies saattaakin olla elossa.


Illuusioiden kirja on psykologinen romaani, jossa on Austerin tutut teemat minuudesta ja sen rajoista. Mikä on identiteetti eri nimien, identiteettien ja roolien jälkeen? Kirjassa on dekkarigenren sävyjä ja hirtehisiä kohtauksia. Auster on mestarillinen tilannekuvien luomisessa. Tarinan päähenkilöt ovat collegeprofessori David Zimmer ja kadoksissa oleva mykkäelokuvien tekijä Hector Mann.


Zimmer elää ja rypee keskellä suruaan. Hän on kadottanut elämänhalunsa menetettyään vaimonsa ja pienet lapsensa lento-onnettomuudessa. Hänellä on vain työnsä, joka antaa jonkinlaisen merkityksen hänen elämälleen, ainakin joinakin hetkinä, ainakin selvimpinä. Zimmer jättää vakituisen opettajantoimensa ja uppoutuu unohdetun mykkäelokuvien tekijän Hector Mannin tuotantoon ja elämään. Zimmer julkaisee tämän miehen elämäkerran. Hän etsii vastauksia moniin, outoihin kysymyksiin. Kun Zimmerin teos Hector Mannin hiljainen elämä ilmestyi vuonna 1988, niin kukaan ei ollut kuullut Mannista kuuteenkymmeneen vuoteen. Kirja ei kertonut paljoakaan Hectorin elämästä, vaan se keskittyi Mannin filmeihin.

Hyvästejä jättämättä tuo Hector Mann lähti elämästään, hän vain käveli ulos vuokraamastaan talosta hyläten kaiken. Kukaan ei pystynyt kumoamaan tai vahvistaman huhuja, sillä hänen ruumistaan ei löytynyt. Yhden tarinan mukaan hän oli tehnyt itsemurhan ja toisen tarinan mukaan hän oli palannut synnyinmaahansa Argentiinaan jne. Kukaan ei ollut kuullut hänestä vuoden 1929 jälkeen. Hän oli kadonnut ja unohtunut tyystin kuin menneisyyden mykkäelokuvat, sillä elokuvissa oli uudet näyttelijät ja äänet.

"Hän katosi. Hän jätti taakseen kaiken paitsi päällään olleet vaatteet ja lompakossa olleen käteisen rahan, ja kymmenen aikaan seuraavana aamuna hän istui jo Seattlen-junassa matkalla kohti pohjoista. Hän uskoi ilman muuta jäävänsä kiinni".

Sitten eräänä päivänä David Zimmer saa kirjeen Frieda Spellingiltä (rva Hector Mann), jossa kerrotaan Mannin olevan elossa, tosin kuolemaisillaan. Zimmer ottaa asian huonona pilana. Zimmer saa mietittäväksi, mitä ja miksi on tapahtunut kaikkien näiden vuosien aikana.

" Hänen tarkoituksenaan, Alma kertoi, oli rimpuilla itse asettamiensa ankarien rajoitustensa alla, tehdä elämästään mahdollisimman epämukava.

…. Hänen päätöksissään ei ollut tietoakaan säännönmukaisuudesta, Alma selitti….

Hänen katumuksensa oli alituisen muutoksen tilassa ja rangaistukset, joita hän itselleen langetti, muuttuivat sen mukaan mitä hän piti kulloinkin suurimpana puutteenaan."

Frieda Spellingin yhteydenotto suistaa Zimmerin tapahtumien keskelle ja monien vastausten äärelle Alma Grundin seurassa. Alma saapuu hakemaan Zimmeria New Mexikoon Mannin luokse tämän ranchille. Elokuvaohjaaja haluaa esittää tutkijalle salassa olleet elokuvansa.

Tämä on sirpaleiden kirja, suruista ja puolittain mieleen palanneista unista koostettu ja tarinan kertominen vaatii minua rajoittumaan vain niihin tapahtumiin, jotka kuuluivat sen piiriin.

Kirjan lopussa on kulunut 11 vuotta Zimmerin käynnistä New Meksikossa, ja sen ajan kertojamme on vaiennut niin Almasta, Hectorista kuin Friedasta. Sillä kuka sellaista tarinaa olisi uskonut, jos olisin yrittänyt kertoa? Kirja loppuu illuusioon, että jos joku löytää Alman kätkön, niin illuusio alkaa uudelleen.

Paul Austerin kirja on upea lukukokemus, joka pitää otteessaan loppuun asti. Illuusioiden kirja on tunnusomaisinta Keltaista kirjastoa. Olisin lukenut tämän kirjan jopa laveampana, sillä en olisi halunnut päästä tarinan loppuun. Auster on tarinankertoja, jonka seurassa viihdyn, joiden henkilöhahmoja en unohda.


Paul Auster Illuusioiden kirja
Tammi Keltainen pokkari 2014. Kotikirjasto.

Kate Morton Paluu Rivertoniin

Entisen elämäni haamut vierailevat nykyään luonani usein, ja hämmästyksekseni huomaan, että en edes pane sitä pahakseni. En läheskään niin paljon kuin olin kuvitellut. Voi jopa sanoa, että kaikki nuo aaveet, joita olen koko ikäni pakoillut, tuntuvat nyt lähes lohduttavilta, tervetulleilta; odotan niitä vähän niin kuin Sylvia odottaa televisiosarjojaan ja kiirehtii kierrostaan ehtiäkseen alakerran isoon saliin seuraamaan niitä. Ilmeisesti olin unohtanut, että synkkien muistojen joukossa on myös valoisia.

Viikonloppuna luin kolme kirjaa, sillä sain olla omassa rauhassani. Valmentauduin Kirjablogistien maratoninpäivään 19.6. En ole ikinä osallistunut vastaavaan. Luin Gabrielle Zevinin Sumuisen saaren kirjakauppiaan, Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan sekä Kate Mortonin Paluun Rivertoniin (The House at Riverton). Yritin valita kolme täysin erilaista kirjaa luettavakseni. Ainakin huomasin, että sain niskaparkani jumiin. Kirjan on suomentanut Helinä Kangas.

Paluu Rivertoniin tuo mieleen Sarah Watersin kirjan Vieras kartanossa. Tarinan kertoo palvelijan poika, tohtori Faraday. Hänestä varttuu  aikanaan lääkäri ja joka näin kohoaa yhteiskunnallisessa hierarkiassa. Kate Mortonin tarinan kertoo palvelijatar, joka hänkin etenee arkeologiksi. Myös Gracen äiti oli ollut palvelija Rivertonissa. Kummankin kirjan kertoja on ulkopuolinen, jotka lumoutuvat kartanomiljööstä. Toisin kuin Vieras kartanossa, niin Paluu Rivertoniin tarinan rakenne ei ole suosikkini. Mieluiten luen kirja, joka etenee alusta loppuun kronologisesti. Olen mieltynyt vähemmän Mortonin ratkaisuun, että tarina alkaa lopusta, ja etenee sitten takaumien avulla. Tämä rakenne ei viehätä minua edes dekkareissa. Silti edellisellä ei ole merkitystä arvioidessani kirjaa kokonaisuutena. Hyvin kerrottu tarina saa minut pauloihinsa ihan kummalla tavalla vaan.

Kate Mortonin Paluu Rivertoniin  kertojana on hoitokodissa asuva 98-vuotias kartanon entinen palvelijatar. Grace Bradley suostuu tapaamaan nuoren ohjaajan, joka haluaa tehdä elokuvan Robbie Hunterin tapauksesta. Grace palaa takaisin menneisyyteen ja  Rivertoniin kolmannen kerran. Lukijalle selviää hyvin pian, kuinka paljon salaisuuksia Grace oli padonnut  itseensä pitkän elämänsä aikana. Lukijan ei tarvitse keskittyä salaisuuksien ilmituloon, sillä vihjeet ovat helposti avautuvia tienviittoja.

Voin kuvailla huoneen, mutta pelkään että mikään kuvaus ei pysty välittämään sitä merkillistä viehätystä, jota se minussa herätti. Huone oli suorakaiteenmuotoinen, suuri ja synkkä, ja siitä henki arvokkuutta, jossa oli hienoinen laiminlyönnin tuntu. Siitä aisti luopumista, ikivanhan tarinan taikaa. Kuin se olisi nukkunut satavuotista unta. Ilma oli raskasta, paksua, kylmää ja pysähtynyttä, ja takan vieressä olevassa nukkekodissa päivällispöytä oli katettu juhlavieraille jotka eivät koskaan saapuisi.

Paluu Rivertoniin vie  lukijan 1920-luvun englantilaiseen kartanomiljööseen ja 1990-luvun Lontooseen. Kirja  on tarina rakastamisesta, murhasta, valheista, vaikenemisesta ja salaisuuksista sekä kertomus Hartfordien ja Luxtonien  perheistä. Se on murtuvan luokkayhteiskunnan kuvaus, peribrittiläisen yhteiskunnan ajankuva uuden ja vanhan ajan rajapinnassa. Siitä huokuu Evelyn Waughin Mennyt maailma ja Mary S. Lovellin  Mitfordin tytöt.  Grace kuvaa Rivertonin kartanon elämää ja palvelijoiden arkea ja etenkin kartanon tytärten Emmelinen ja Hannahin elämänkulkua.

Kesällä 1924 Rivertonin kartanossa on juhlat, joissa on hetkensä.

Uskomatonta: olemme keskikesän juhlissa. Hannahin kiinalaiset lyhdyt välkehtivät pimeässä. Orkesteri soittaa jazzia, klarinetti kiljahtelee. Iloiset ihmiset tanssivat charlestonia...

 Grace katsoo valmista elokuvaa ja havahtuu kovaan pamaukseen, kun kahden kuvankauniin sisaren silmien edessä sodasta palannut runoilija Robbie Hunter ampuu itsensä filmin lopussa Rivertonin järvellä.  Grace ei huolestu nukahtamisestaan, ja vaikka elokuvan loppu lipui häneltä ohi, niin hän tietää, ettei se mennyt noin. Myös Gracen äidin hautajaisissa oli läsnä sivullinen. Grace puhuu tarinansa tyttären pojalleen, sillä Marcus on perheen kirjailija. En voi mitään ajatukselle, että sivustaseuraajan oma tarina oli ollut jopa mielenkiintoisempi.

Paluuta  Rivertoniin on luettu blogeissa ahkeraan, sillä se on ilmestynyt jo 2011.  Siksi en liitä tähän linkkejä. Kate Mortonin Paluu Rivertonin on viehättävä lukukokemus, joka maistuu kesällä. Siinä on goottikirjallisuudet elementit: kartano, sukusalaisuudet, syntyperät ja menneisyys. Paluu Rivertoniin on kiehtova matka menneisyyteen. Ihastuin kirjan kanteen, mutta tarina oli enemmän kepeähkö kuin sen enempää. Odotan seuraavan Mortonin lukemista innokkaana. Bazar on minulle kustantajan vieraampi, mutta mieluinen yllätys.

Kate Morton  Paluu Rivertonin

Bazar Kustannus 2011.  Kotikirjasto

Daniela Krien Vielä joskus kerromme kaiken

Saksalainen Daniela Krien (s. 1975) vietti nuoruutensa isänsä kotikylässä Vogtlandissa (Sachsen), ja asuu nykyään miehensä ja kahden tyttärensä kanssa Leipzigissa. Krien on käsikirjoittanut ja leikannut dokumenttielokuvia. Vielä joskus kerromme kaiken voitti Junger Literaturpreis -palkinnon. Kirjan käännösoikeudet on myyty 15 maahan ja kirjasta on tekeillä myös elokuva. Kirjan on suomentanut Ilona Nykyri.

Daniela Krienin esikoisromaani on kertomus kielletystä rakkaudesta ja intohimosta. Vielä joskus kerromme kaiken (saksankielinen alkuteos Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011) kertoo väreilevän kuumasta kesästä vuonna 1990. Tarinan kertoo 16-vuotiaasta Mariasta, joka viettää aikaansa poikaystävänsä vanhempien Brendelien maatilalla Itä-Saksassa. Tapahtumat sijoittuvat maaseudulle, maataloon. Marian päivät kuluvat koulusta pinnaten, laiskotellen ja Karamazovin veljeksiä lukien. Jollain tasolla Marian käytös jopa ärsyttää, toisaalta nuoruuden huuma on polttavaa. Karamazovin veljesten parempi tuntemus olisi voinut tuoda lukemiseen ajatuksia, jotka nyt saatoin sivuuttaa.

Brendelien ja Hennerin tilat ovat kylän suurimpia maatiloja. Naapuritilan nelikymppinen, erakkomainen Henner asuu yksin hevostensa ja koiriensa kanssa. Aito maalaisidylli syntyy vehnäpelloista, kastanjapuiden tuoksusta, karjasuojista, ladoista, vihannesmaista sekä aidatuista niityistä.

Vielä joskus kerromme kaiken tapahtumien keskiössä murenee valtio, kun DDR lakkaa olemasta. Tuollainen tapahtuma muurien murtuessa on valtava prosessi. Oma aikalaisaikani on kokenut muitakin vastaavia tapahtumia kuten Baltian maiden itsenäistymisen ja Neuvostoliiton hajoamisen. Yksilöt pyrkivät sopeutumaan muutoksiin myös omassa elämässään siihen, että maa katoaa, pyyhkiytyy pois, DDR lakkaa olemasta... Kirja kuvaa tapahtumia uskottavasti aikalaisen silmin.

Tunne siitä, että minulla on maailmassa jotain merkitystä, on tähän saakka kasvanut vuosi vuodelta. Mutta nyt, kun täytän seitsemäntoista ja maailmasta on äkkiä tullut niin kovin avara, oma merkitykseni tuntuu taas vähenevän. Kyllä minua täällä tilalla sentään hiukan tarvitaan, vaikka tultaisiin täällä hyvin toimeen ilmankin.

Maria ajautuu Hennerin luo ja kiihkeään suhteeseen, joka johtaa valheisiin, häpeään ja petollisuuteen. Kerta toisensa jälkeen hän päätyy erilaisten alibien varjolla Hennerin luo. Rakkaustarinassa on outoja sävyjä, jos jotakin kaunistakin. Johannes valokuvaa ja omistautuu sille. Hänet kuvataan hyväuskoisena hölmönä, joka ei kysele Marian menoista. En paljasta tarinasta yhtään enempää, sillä lopunkin vihjailu olisi liikaa. Etsiikö Maria Henneristä isähahmoa? Marian isä on toisaalla leningradilaisen, nuoren naisen pauloissa ja työttömän äidinkään elämä ei ole kovin hallinnassa. Johannekselle hän haluaa tunnustaa: "Silloin minulle tulee yhtäkkiä tarve kertoa hänelle kaikki, todella kaikki. Hän ei halveksi minua, siitä olen varma. Hän on minun isäni. Hän ymmärtäisi. Mutta silloin hän astuu jo autoon ja hurauttaa tiehensä."

Hmm, kannesta, mietin sen asettaneen kirjalle ehkä enemmän vaateita. Se ei ollut suloisessa ihanuudessaan minun makuuni. Sen sijaan Vielä joskus kerromme kaiken hullaannutti lukemaan kirjan ilman keskeytyksiä. Pidin kirjan intensiivisestä otteesta alusta loppuun, jopa kirjan tummat sävyt sointuivat yhteen. Vielä joskus kerromme kaiken on rohkea esikoisteos, jossa rakkaus ja väkivalta, konflikti ja kaipaus kytkeytyvät erottomasti toisiinsa.


Daniela Krien Vielä joskus kerromme kaiken

Someday We'll Tell Each Other Everything
Gummerus 2014. Arvostelukappale.


Tästä on kirjoittanut myös Kirjasähkökäyrä  ja  Omppu