Ursula Poznanski Äänet

Ursula Poznanski Äänet

Alkuperäisteos Stimmen (2015)

Suomentaja Anne Mäkelä

Atena 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Itävaltalainen Ursula Poznanski (s. 1968) on Wienissä asuva kirjailija, joka työskenteli monta vuotta lääketieteen toimittajana ennen kuin ryhtyi kirjailijaksi. Poznanskin ensimmäinen tiivistunnelmallinen trilleri Vii5i nousi heti Saksan myydyimpien kirjojen listalle ja kansainväliseksi menestykseksi. Äänet on Salzburgiin sijoittuvan Beatrice Kasparyn kolmas murhatutkimus. Poznanskin Sokeat linnut ihastuttivat minua. Ennen rikosromaaneja Poznanski on kirjoittanut myös lasten- ja nuortenkirjoja.

Ursula Poznanskin uusimman dekkarin miljöönä on sairaala, jossa murhataan lääkäri. Kun täsmennetään, että kyseessä on mielisairaala ja lääkäri ei ole potilaana, niin tilanteesta saadaan jo parempi käsitys. Minulla oli aluksi vaikeuksia orientoitua aiheeseen. Mietin, että voidaanko sairaalan asukkia pitää rikosoikeudellisessa vastuussa teoistaan? Miten Beatrice Kaspary ja kollegat kuulevat potilaita?  Miten maallikko pystyy kommunikoimaan ihmisten kanssa, jotka eivät ole läsnä tässä hetkessä, eivät ilmaise itseään puhumalla tai muutenkaan?  

Kaksi konstaapelia, jotka olivat olleet etsimässä raiskaaja ja löytäneet sen sijaan Jasminin, olivat pienien maaseutukylien poliiseja. Nyrkkitappelut, rattijuopot ja satunaiset varkaudet olivat heille peruskauraa. Mutta se, mitä he löysivät Hermann Matheisin kellarista vajaat kuusi vuotta sitten, oli heille aivan liikaa. Myös kielellisesti.

Tarinan miljöönä on Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrian osasto, joka on erikoistunut hyvin vaikeasti traumatisoituneisiin potilaisiin. Tohtori Max Schlager löydetään raa’asti murhattuna sairaalasta.  Mielisairaalan potilaista Maja ja Jasmin ovat keskiössä. Maja puhuu vuolaasti, mutta hänen puheensa on provosoivaa. Hän syyttää eri henkilöitä hyväksikäytöstä. Jasmin vaikenee kaikin mahdollisin tavoin, mutta hänen elämänsä on ollut hirveän traaginen. Sairaalla pyrkii takamaan Jasminille yksityisyyden suojan, joten hänestä käytetään nimeä Maria. Entä mikä on hoitohenkilökunnan rooli tapauksessa?

”Tiedättekö – minä en ole kovinkaan huolissani suurimmasta osasta potilaita. He pystyvät suhtautumaan tilanteeseen. Kuten Maija tai vaikka Walter. Mikä ei väistämättä tarkoita, että voisitte luottaa siihen, mitä he kuulustelussa sanovat. Tietenkään. He elävät toisessa todellisuudessa.”

Lääkäri huokasi syvään. ”Meillä on kuitenkin yksi potilas, jonka tahtoisin todella mielelläni säästää siltä sirkukselta. Ja te kyllä vielä ymmärrätte, miksi, kun tapaatte naisen.

Tapahtumia selvittävät Salzburgin poliisiaseman rikoskomisario Beatrice Kaspary ja hänen työparinsa Florin. Heidän välillä on alusta lähtien ollut havaittavissa viehtymystä toisiinsa.  Beatrice elää vaikeassa tilanteessa, sillä hänen entinen puoliso, Achim, ei tee kanssakäymistä helpoksi. Lasten takia entisen pariskunnan on oltava tekemisissä toistensa kanssa. Jasminin ja Majan kohtalo on hyvin mykistävä ja puhutteleva, joten Beatrice ja Florinin suhde kevensi tarinan tunnelmaa. Tapaus on visainen, sillä jopa tarot-korttien viestit kelpaavat avuksi, kun sanoja ei ole.

”Ja teidän erikoisalanne ovat…?”

”Hengitysterapia, soivat kulhot, rummutus, horoskooppi- ja tarotterapia. Niin, tiedän kyllä, että ne kuulostavat aika erilaisilta lähestymistavoilta, mutta pohjimmiltaan ne ovat vain erilaisia keinoja murtaa muureja pehmeällä tavalla.”

 Äänet on erittäin koukuttava ja mielenkiintoinen dekkari. Poznanski rakentaa tarinansa uskottavasti ja koskettavasti.

Blogeissa toisaalla Annika ja Kirjasähkökäyrä

Sylvia Plath Lasikellon alla

Sylvia Plath Lasikellon alla

Alkuteos The Bell Jar (1963)

Suomentaja Mirja Rutanen

Otava 1975. Kotikirjasto

Lasikellon alla on runoilija Sylvia Plathin (1932–1963) ainoa romaani. Teosta pidetään ainakin jonkin verran autofiktiivisenä. Teos on vaikuttava kuvaus herkän ja kunnianhimoisen nuoren ihmisen suhtautumisesta elämään, ihmisiin ja omaan itseensä.

Luin Lasikellon alla joskus lukioaikanani ensimmäisen kerran. On huikea kokemus tarttua ikoniseen teokseen, jonka lukee eri näkökulmasta kuin aiemmin. Hankin äskettäin omaksi myös elokuvan Sylvia.  Elokuva on kaunis ja koskettava. Sylvian päärooleissa nähdään Gwyneth Paltrow ja Daniel Craig. Olen nähnyt myös elokuvan Lasikellon alla VHS-vuokrakasetilta. Elokuvan nimeä en muista varmuudella. Elokuva lienee valmistunut 1979. Sen musiikki oli sellainen, että se ei ikinä katoa mielestä, sillä tuulikellon / soittimen helinä on siinä maaginen. Haluaisin nähdä tuon elokuvan uudelleen ja omistaakin sen.

Olen tutumpi Plathin runojen suhteen, mutta en uskaltaisi esitellä niitä blogissani. Plathin omasta tuotannosta minulla on runojen lisäksi Sylvia Plathin Päiväkirjat sekä tekstikokoelma Paniikki-Johnny ja Uniraamattu, mutta kummankin lukeminen on kesken. Plathin puolison, Ted Hughesin, Syntymäpäiväkirjeet hankin vasta äskettäin omaksi. Seuraava lainaus oli pakollinen valinta:

Kasvitiede oli hauskaa, sillä minusta oli ihanaa leikellä lehtiä ja katsella niitä mikroskoopissa ja piirtää kaavakuvia leipähomeesta ja oudonnäköisestä, sydämenmuotoisesta lehdestä, joka kuuluu sananjalan sukupolven vuorotteluun. Se tuntuu jotenkin niin todelliselta.

Se päivä, jona menin fysiikan luennolle oli kuin kuolema.

Lasikellon alla tapahtumat alkavat kesällä 1953, jolloin massachusettilainen Esther Greenwood saa kuukauden stipendin New Yorkiin.  Hän pääsee harjoittelijaksi erääseen aikakausilehteen 12 muun tytön kanssa. Tytöt tekevät töitä ja käyvät ilmaiseksi balettiesityksissä, muotinäytöksissä ja muotisalongeissa. Esther on 19-vuotias nuori ja kokematon nainen, joka pääsee suurkaupungin outoon humuun ja ylelliseen elämään.  Hänen pitäisi olla ikionnellinen, mutta Esther tuntee itsensä hiljaiseksi ja pohjattoman tyhjäksi, sillä muut tytöt ovat niin erilaisia. Asuntolakulttuuri on hierarkkinen tyttöjen kesken.

Tuollaiset tytöt tekevät minut sairaaksi. Olen niin kateellinen, etten saa suustani sanaa. Minä olin yhdeksäntoista, enkä ollut koskaan ollut Uuden Englannin ulkopuolella tätä New Yorkin matkaa lukuun ottamatta. Tämä oli minun ensimmäinen suuri mahdollisuuteni, mutta siinä minä nyt istuin tuoliini vaipuneena ja annoin kaiken tuon valua hiekkana sormieni välistä.

Viimeisinä päivinä Estherin on koko ajan yhä vaikeampi päättää tehdä mitään. Lähdön koittaessa hän on miltei voimaton pakkaamaan. Palatessa Bostonin esikaupungin arkeen hänen  ote arkeen kirpoaa. Itsemurhayrityksen jälkeen alkaa matka sairaalan arkeen ja sähköhoitoihin.  Äiti vie tyttärensä tohtori Gordonin vastaanotolle, mutta muutaman käynnin jälkeen tämä ottaa tytön sisään yksityissairaalaansa Waltoniin. Kirjan teemoja ovat masennus, mielisairaalakuvaukset sekä seksuaalisuuden kenttä eri tavoin.

Hetken ajan ajattelin, että se oli juuri samanlainen kuin seurusteluhuone eräässä täysihoitolassa, jossa kerran kävin eräällä saarella jossakin Mainen rannikolla. Ranskalaiset ikkunat päästivät sisään häikäisevän valkoista valoa, suuri piano täytti huoneen takanurkan, ja kesäpukuisia ihmisiä istui pelipöytien ääressä ja huojuvissa korinojatuoleissa, joita niin usein tapaa halvemmissa rantalomapaikoissa.

Sitten huomasin, että yksikään noista ihmisistä ei liikkunut. 

Isän varhainen menetys vaikuttaa Estherin elämässä. Äiti piti lapsia liian nuorina hautajaisiin. Niin Plathille itselleen kuin Estherille isän menetys on yhteinen kokemus. New Yorkista paluuseen sisältyy myös pettymys, kun äiti kertoo kotimatkalla, että Esther ei päässyt haluamalleen kirjoituskurssille.

Teosta pidetään autofiktiivisena, koska kirjailijan oma elämä kulki osin samoja ratoja. En oikeastaan halua kertoa tästä teoksesta enempää.  Raotan kuitenkin hieman Plathin elämää tässä yhteydessä. Se, mitä tapahtui Sylvian omassa elämässä, kertautui myös myöhemmin tulevassa ajassa.  Sylvia toipui omasta masennuksesta, matkusti Englantiin, rakastui, avioitui ja sai kaksi lasta Ted Hughesin kanssa. Elokuvassa Sylvia on kohtaus, jossa Plath ja Hughes tutustuvat Assia ja David Wevilliin vuonna 1961 etsiessään alivuokralaisia Lontoon asuntoon. Myöhemmin alivuokralaiset kävivät Plathin ja Huhgesin luona Devonissa vierailulla. Plathin suhde puolisoon oli ongelmallinen, sillä Hughes menestyi runoilijana ja Plath painiskeli perinteisten roolien, masennuksen ja kirjoittamisen välillä. Aikanaan sitten myös Tedin rakastaja Assia Wevill luopui elämästään vuonna 1969. Itsensä lisäksi Assia vei mukanaan pariskunnan nelivuotiaan tyttären, kun Sylvia puolestaan säästi lapset. Myös Sylvian poika ajautui itsemurhaan aikuisena.

Plathin elämäkerroissa korostuvat samat teemat kuin kirjassa Lasikellon alla. Teemoja ovat nuoruus, nuoruuden seurustelut, suosiosta kilpailu, seksuaaliset suhteet ja niiden lait sekä 1950-luvun amerikkalainen yhteiskunta.

Niinpä aloin ajatella, että ehkä naimisissa oleminen ja lasten saaminen merkitsi jonkinlaista aivopesua, jonka jälkeen nainen eli tylsänä ja tunnottomana kuin orja jossakin yksityisessä totalitäärisessä valtiossa.

Suosittelen lukemaan kirjan alkuteoksen suomennoksen sijaan. Tunnetko teoksen Meg Wolitzer Kuulen sisareni kutsuvan? Kirjassa on keskeisesti esillä niin Anne Sexton kuin Sylvia Plath. Olen blogannut kirjan täällä. Olen tehnyt joskus oman kirjakaanonin kirjoista eli listannut 10 tärkeintä kirjaa. Taidehistoriassa listasimme samalla tavalla taideteoksia. Se ei ole mahdotonta, mutta vaatii paneutumista. Oma kirjallisuuteni kymmenikkö on pysynyt miltei samana jostain parikymppisestä lähtien. Tuo Wolitzerin kirja mahtuu tuohon joukkoon.

Vanhatalo Keskivaikea vuosi ja Rauanjoki Jonain keväänä herään

Pauliina Vanhatalo Keskivaikea vuosi
S & S 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Luin viime vuonna Vanhatalon kirjan Pitkä valotusaika. Ihastuin kirjaan. Tuon takia halusin lukea myös tämän. Mietin, miten luonnehtia Vanhatalon kirjaa. Keskivaikea vuosi on hyvin omakohtainen, avoin ja rohkea kirja. Tämä on ns. tunnustuskirjallisuutta, joka liittää sen niiden jatkumoon Christer Kihlmanin ja Henrik Tikkasen tavoin. Luin tähän ryhmään lukeutuvan  Mathias Rosenlundin teoksen  Kuohukuja 5 viime vuoden joulukuussa.  En ihastunut kirjaan, sillä  en vain jaksanut sen ajatusmaailmaa.

Tuon samaan blogitekstiin kaksi tämän kevään uutuutta, jotka liikkuvat saman aiheen kentässä, vaikka hyvin eri tavoin. Siitäkin huolimatta nostan vielä kolmannesta kirjasta lainauksen. En pysty ohittamaan Ann Heberleinin teosta En tahdo kuolla, en vain jaksa elää.

Jos olet istunut Annin kanssa St. Larsin odotushuoneessa, niin tuskin olet unohtanut kirjan aloitusta. Heberlain aloittaa kirjansa näin: St. Larsin odotushuoneessa olemme yhdenvertaisia. Ihmisiä, emme enempää emmekä vähempää. Psykiatrian päivystyksen tervetulleeksi toivottavan lempeän valon alla ei tunneta titteleitä. Kännikalat ja dosentit, asunnottomat, itkuiset teinitytöt, ahdistuneet keski-iänkriisiä potevat ihmiset ja haisevat ukot. Siellä me istumme nukkavieruilla nojatuoleilla. Usein yksin. Useimmiten yksin.

Vanhatalon kirja Keskivaikea vuosi seuraa kirjailijan elämää masennusdiagnoosin jälkeen vuoden ajan. Vanhatalolla ei ole esittää sairastumisen päivänmäärää eli hän on matkannut sen kanssa jo jonkin aikaa ennen psykiatrin vastaanotolle astumista. Kirja on hyvin avoin ja rohkea. Mitä tapahtuu, kun entinen yhdeksän laudaturin ylioppilas ei koe täyttäneensä muiden odotuksia? Laudaturit eivät takaa onnistunutta elämää, jokainen meistä tietää jonkun tapauksen, kuinka niilläkin voi pudota. Joku päätyy kultakaupan myyjäksi, toiselle työ menettää merkityksensä ja ote elämästä kirpoaa taivaan tuuliin.

Täytän pian kolmekymmentäviisi vuotta. Olen työskennellyt kirjoittamisen parissa niistä viimeiset kaksitoista, ensin kolmisen vuotta kirjoittamisen opettajana ja sen jälkeen pääasiassa kirjailijana. Jo ennen esikoisromaanini julkaisemista kirjoitin tavoitteellisesti kymmenen vuotta. Masennuskevääseen mennessä olen julkaissut kuusi romaania, neljä omalla nimelläni ja kaksi viihteellisenä alter egonani Veera Vaahterana.

Vanhatalon roolit ovat tavallisia eli hän on nainen, vaimo ja äiti. Hän on kuitenkin introvertti ja valinnut siihen nähden epätavalliset työroolit. Hän on tehnyt elämästään haasteellisen antautuessaan julkiseen työhön, ottamaan palautetta ja arvostelua jokapäiväisinä annoksina vastaan ja olemaan julkisesti esillä. Hän on herkkä. Hän hakeutuu psykiatrin vastaanotolle saadakseen B-lausunnon, jotta hän voi hakeutua syksyllä oman alansa ammatilliseen kuntoutukseen. Tähänkin suoritukseen Vanhatalo on valmistautunut huolella, hän on miettinyt sanottavansa ja valinnut huolella psykiatrin. Silti arjessaan hän on uupunut, sillä jopa tiskikoneen täyttäminen uuvuttaa, jo sen täytön ajattelu. Ammatillinen kuntoutus tuntuu turvallisemmalle, sillä terapian aloittaminen tuntuu epäonnistumiselle. Aiempi terapiajakso liittyi nuoruuden kasvukipuihin opiskeluihin ja lapsuudenkodista irtautumiseen.

Angstin määrä elämässäni on tätä nykyä jokseenkin vakio. Määrä on kestettävissä, mutta sen verran suuri kuitenkin, ettei päiviä voi väittää täysin onnellisiksi.

Vanhatalo kuvaa kirjassaan arkea, ja toisaalta hän tekee irtiottoja arjesta. Hän tuo julki huolensa ja pelkonsa psyykkisen sairauden suhteen. Kuinka säätiöt ja kustantajat luottavat hänen voimavaroihinsa?   Kuinka jakaa diagnoosi  Facebookissa?  Hänen tekstissään korostuu tarve omaan tilaan, sillä luova työ tarvitsee etäisyyttä. Luovuus ei rajoitu taiteilijoihin, sillä luovuus ja innovaatiot toteutuvat monenlaisissa työtehtävissä. Eniten ehkä vierastan näitä elämäntapa-oppaita ja niihin tukeutumista.  Hauskana huomiona pidän, että Vanhatalo kertoo puolisonsa olevan hänen Facebook-kamu. Puolisoni ei ole fb-kamuni. Ja varmaan noudattaisin hyväksi havaitsemaani periaatetta, että saman rodun kotimaista kasvattajaa en hyväksy helpolla kamukseni ja sitähän hän on, jopa enemmän kuin minä. Minäkin ahdistuisin, jos hän lukisi blogiani. Joitakin kohtia olen hyväksyttänyt hänellä, koska olen kertonut omia ajatuksiani rohkeasti, jotka kuitenkin koskettavat enemmän muita kuin minua.

Vanhatalo saa minut pohtimaan tekstiään, masennusta ja ihmisten valintoja.  Mietin lukiessani, kuinka paljon ihminen jaksaa? Mistä masennus syntyy? Entä sitten, jos ihmiseen kasaantuu ulkoa päin liikaa? Ilman, että itse voi siihen vaikuttaa? Voiko ihminen edes säästyä masennukselta, jos hänen elämänsä eliminoidaan? Luin viikonloppuna Hesarista 58-vuotiaan helsinkiläismiehen tarinan. En voi sanoa tietäväni häntä edes nimeltä. Ok tiesin tilanteesta toisen kertomana.  Jos tekisin hänestä haastattelun, niin minulle ei tulisi mieleen esittää hänelle kysymystä, no masentaako sua? Sen sijaan kartoittaisin vihaa, häpeää, katkeruutta ja pettymystä instituutioon. Kysyisin, miltä tuntuu menettää se kaikki, minkä eteen on ponnistellut koko elämänsä? Tämä kevät on ollut monen institutionaalinen helvetti.

Keskivaikea vuosi on masennuskirja, mutta kirja ei ryve epätoivossa. Se on avoin ja kaunis kertomus. Vanhatalo käsittelee tunteitaan ja elämäänsä kärsivällisesti uskoen parempaan. Uskon, että hänen kirjansa on avuksi samanlaisten ongelmien kanssa puurtaville. Tällaisten kirjojen lukeminen tuottaa minulle vaikeuksia, sillä olen sairaala- ja hoitolaitoskammoinen ihminen.Yleensä en halua edes tietää kirjailijasta enempää eli minulle riittää hänen kirjansa.

Blogeissa toisaalla: Kirjojen kamari, Tuijata,  Kirjapolkuni, Omppu, Annika, 



Katri Rauanjoki Jonain keväänä herään
Atena 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.




Katri Rauanjoki (s. 1973) on oululainen äidinkielen ja luovan kirjoittamisen opettaja. Häneltä on vuonna 2012 ilmestynyt romaani nimeltä Muuri.  Jonain päivänä herään on aloitukseni kirjailijan tuotantoon.

Kirjan taustalla on kirjailijan omakohtainen kokemus masennukseen sairastumisesta, sillä Rauanjoella todettiin syksyllä 2008 keskivaikea masennus. Vaikka päähenkilössä on yhtymiä kirjailijaan, niin teos on fiktiivinen tapahtumiltaan, mutta tunteissa on varmasti paljon itse koettua. En oikein tiedä, miksi minulle on valikoitunut kaksi näin aiheeltaan samanlaista kirjaa ja vielä kevääseen. Tiedän kevään olevan vaikea monille ihmisille, mutta olen itse syntynyt 31.3 ja nautin suunnattomasti luonnon heräämisestä, valkoisen mönjän häviämisestä ja kylmyyden alistumisesta auringon voimaan.

Jonain keväänä herään alkaa lokakuun pimeydestä ja kuljettaa lukijan mukanaan seuraavaan kesään. Tarinan päähenkilö on Kerttu, jonka voimat uupuvat opettajan työssä. Työterveyspsykologin patistamana Kerttu hankkii unikkovihkon, johon hänen olisi tarkoitus kirjata positiivisia ajatuksia. Todellisuudessa Kerttu kuitenkin kirjaa siihen salaa itsemurhapäiväänsä. Sitten kun perhe ei ole kotona. Aina tuntuu olevan kuitenkin esteitä, kuten hääpäivä, lapsen synttärit, pikkujoulut, joulujuhla - päiviä jotka eivät ole soveliaita itsemurhaan toteuttamiseen.

Unikkokantinen lepäsi pöydällä ahdistavan rauhallisena. En halunnut kerätä vihkoon positiivisia asioita, jotta huomaisin arjen kauneuden ja jaksaisin iloita siitä. Itse asiassa tein sen, mitä useimmiten ajattelin: nostin laukusta kalenterini ja selasin niitä, etsin sopivaa päivää.

Kerttu on pärjääjä jo koulussa. Hän menee yliopistoon ja perustaa perheen. Hänellä on mies, kaksi lasta, opettajan työ ja unelmiensa talo. Unelmien toteuduttua  Kerttu huomaa olevansa tyytymätön. Mikä saa naisen ympyröimään päivämääriä  kalenterista? Naisen ja miehen suhde on väljähtynyt, hajuton ja mauton. Kerttu myöntää, että suhteen alussa Lasse olisi halunnut olla pari vuotta vapaa.

Jossain täydellisemmässä perheessä olisin sanonut ajatukseni ääneen, mutta minun elämässäni oli kahvia ja pullaa, ohipuhumista, sydämentykytystä ja varmuutta siitä, että toinen välitti. Ei osannut sanoja, mutta välitti. Ojensi lehden siististi taitettuna minulle sen merkiksi.

Rauanjoki kirjoittaa perheen hektisestä arjesta, työssä venymisestä, seksuaalisesta häirinnästä, sisarkateudesta, normiarjesta selviytymisestä, työpaikan kehityskeskusteluista, työsuhteiden määräaikaisuudesta sekä parisuhde- ja perheongelmista. Rauanjoki kuvaa hyvin sairauden tuomia ongelmia, sillä ihmiset eivät ymmärrä masennuksen vaatimia pitkiä sairaslomia. Työyhteisössä työt kasautuvat toisten kontolle.  Jostain syystä meidän on helpompi tukea fyysisistä sairauksista kärsiviä kuin psyykkisten ongelmien kanssa kamppailevia. Jonain keväänä herään ei ole ankea aiheestaan huolimatta, sillä se luotaa valoa kohden.