Joyce Carol Oates Blondi

Joyce Carol Oates on kirjailija, jonka kirjoja olen lukenut pitkän aikavälin sisällä. Luin aikoinaan aloituksena hänen novellikokoelmansa Tavallinen rakkaus. Olen blogannut vasta Putouksen. Haudankaivajan tytär sekä Sisareni, rakkaani tulevat blogiini jossain vaiheessa, kunhan jaksan kerrata ne.


En ole elämäkertojen lukija, mutta eihän Blondi edes ole elämäkerta. Blondi on fiktiivinen kertomus Marilynistä. Joitakin kirjailijoiden elämäkertoja olen lukenut, mutta vieroksun niitä. Hieman enemmän pidän muistelmista, mutta en ole niidenkään lukija. Loppujen lopuksi Blondi ei ole helppo luettava minulle, koska Marilyn on kovin vieras minulle, hän elää enemmän kulttina kuin lempinäyttelijänä. Tiedän, että hänen viimeiseksi elokuvaksi jäi Sopeutumattomat, mutta senkin tiedän toisen pääosan esittäjän takia. Bussipysäkki lienee suosikkini.

Blondin elämäkertamaisen kronologisesti etenevä rakenne tekee ainakin minulle lukiessa kepposia. Joudun suodattamaan Oatesin tekstiä, koska en tunne tarinaa tarpeeksi, toisaalta tiedän, että eihän edes Oates tunne tarinaa. Hänellä tosin ikä antaa etulyöntimatkaa itseeni nähden. Toisaalta lukeminen helpottuu, kun ymmärtää, että tämä on vain yksi perusteelliseen pohjatyöhön perustuva tulkinta, mutta järjettömän hyvä sellainen.

Palataan nykyaikaan tai siis melkein, heh. Mietitään toista menehtymistä. Mitä siitäkään tiedetään? Tiedämme, että HKK menehtyi auto-onnettomuudessa Pariisin yössä lähdettyään hotelli Ritzistä. Jotta joidenkin oli helpompi jatkaa elämää, niin tuosta yöstä on kyseenalaistettu lähes kaikki. Elämme kukin tietyssä omassa aika-ankkurissa, ja jonkun henkilön menehtyminen kolahtaa meihin enemmän kuin johonkuhun toiseen, vaikka emme olisi tunteneet edes tätä ihmistä henkilökohtaisella tasolla. Myös Marilynin kuolemasta on monia versioita, joista Oates on valinnut yhden. Oates yrittää kuvata Marilynin mieltä ja ajatuksia, joita kukaan ulkopuolinen ei tunne. Tavoittaako hän Marilynin hyvin vain huonosti, sitä emme tiedä. Jollain tasolla ajattelen, että HKK oli suljetusta häkissään huolimatta helpommin tavoitettava kuin Marilyn ja, että vain negatiivisella sanottavalla on enää merkitystä eli mitä pahempaa ja ilkeämpää pystymme suoltamaan julkisuuteen, niin sen parempi. Vääjäämättä aikaperspektiivi tekee hankalaksi hahmottaa Marilyniä, sillä en ole seurannut tai lukenut hänestä aikalaisena. Kaikki elokuvat ja lehtijutut olen nähnyt ja lukenut vasta jo tähden kuoltua.


Oates korostaa alkusanoissa teoksen fiktiivisyyttä.

Blondi on fiktion muotoon puettu, rajusti suodatettu kertomus "elämästä" ja sitä luettaessa on syytä pitää mielessä, että koko tekstin läpäisevänä periaatteena on synekdokeen käyttö". Alkusanoissa korostetaan, kuinka kirjaan on otettu vain osia todellisista asioista: terveysongelmista, itsemurhayrityksistä, rakastajista. Blondissa kuvataan symbolisesti vain harvoja ja valittuja.

Tätä elokuvaa olen katsellut koko ikäni., mutta en koskaan loppuun asti. Norma Jeane Baker on kiharapäinen, isätön tyttö, joka jumaloi äitiään Gladysia. Gladys viedään mielisairaalaan, Norma Jeane orpokotiin ja isä oli vain ”valokuva” tai lehtileike ja tärkeä tuki oli myös isoäiti Della. Äiti vei pienen tytön elokuviin ja aikuisenakin Marilyn pujahti teattereihin kaupungin laitamilla. Rakkautta Marilyn etsi koko elämänsä ja janosi lasta. Hänestä on helpompi puhua Marilyninä, sillä siitä me vain tiedämme. Varmaankin jokainen lukija tietää, mitä tarkoittaa Kirjailija, Presidentti, Carlo – läjä isukkeja. Whitey ja Samettiruusu. Marilyn maksoi kovan hinnan hetkestään parrasvaloissa. Toisaalta en usko, että hän toisenlaisena olisi saavuttanut asemaansa.

Tämä on meidän salaisuutemme. Minä en koskaan paljasta rakastetun nimeä.

Niin äkkiä me rakastuttiin!

Joskus siinä käy niin. Vaikka sitä ei sanota.

Minä sanoin: Sinä voit sanoa minua Norma Jeaneksi.

Hän sanoi: Mutta minulle sinä olet MARILYN

Minä kysyin: Ai, tunnetko sinä MARILYNIN?

Hän sanoi: Olen tahtonut tutustua jo pitkän aikaa.

Itsetunnoltaan hauraasta luonnonlahjakkuudesta kasvaa elokuvataivaan kiintotähti, jumaloitu legenda, Marilyn. Taustalla sykkii 40–50 –lukujen glamourinen Hollywood, jonka kimalluksen läpi tarkentuu hyytävä kuva amerikkalaisesta elokuvateollisuudesta ja julkisuutta palvovasta kulttuurista.

Oatesin kirjoittama fiktiivinen elämäkerta on realistinen ja selkeä. Näin tarina olisi voinut kulkea. Blondi on yli 900-sivuinen tiiliskivi, joka erottuu kirjahyllyssäkin, vaikka likellä olevat Oatesin muut teokset, Ozin ja Pamukin kirjat mahtailevat vierellä yhtä lailla. Oates ei tuota hyvä oloa lukijalleen, sillä hän ravistelee lukijaa saaden surullisen ja ahdistavan olon, sillä tunsin pelkoa, kärsimystä ja toivoa. En ollut ajatellut Marilynistä kiiltokuvamaisesti, mutta luin silti odottamaani rajumman kirjan aikansa ikonista, seksisymbolista. Tämä kirja herätti innon tarttua toiseenkin kirjaan, jonka nimi on Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe. Tekijä ei sano minulle mitään, mutta kirja majailee hyllyssäni. Jos Marilyn Monroen Välähdyksiä ja sirpaleita on fragmentaarinen, niin sitä on myös tämä Oatesin fiktiivinen, erilaisia kerrontatekniikoita hyödyntävä tarina. En osannut nytkään lukea tätä ilman, että en olisi selaillut tuota toista kirjaa ja Sarah Churchwellin Marilyn Monroen monta elämää oheislukemistona. Jonkinlaisen kiinnostuksen osoituksena huomaan omistavani aika monta elämäkertaa hänestä. Toisaalta lukija kantaa niitä painolastinaan lukiessa. Blondin lukeminen sai minut kiinnostumaan Marilynista ja teen erillisen postauksen elämäkertojen kautta.
Joyce Carol Oates Blondi
2002 Kotikirjasto

Blondi on luettu esimerkiksi seuraavissa blogeissa:

Tea with Anna Karenina

Täällä toisen tähden alla

Susan Sellers Vanessa & Virginiana

Susan Sellers työskentelee kirjallisuuden professorina ja  asuu Cambridgen lähellä. Hän on ansioitunut Virginia Woolfin tuotannon tutkijana. Vanessa & Virginia on Susan Sellersin ensimmäinen romaani. Sellersin kirja on fiktiivinen elämäkerta ja sellaisena se on otettava. Se ei ole mistään pois, mutta se voi tarjota oman lisänsä palettiin. Sellers kertoo tarinan Vanessan kautta, siten kuin Vanessa olisi sen voinut kertoa, värien ja maalausten kautta. Vanessa Bell vaikutti merkittävästi 1900-luvun brittiläiseen muotokuva- ja maalaustaiteeseen. Kirjan on suomentanut Soili Takkala.

Minulle matkat Virginia Woolfiin avautuvat uudelleen nyt viime vuosina ilmestyneiden kirjojen kautta. Saan palautella lukemiani kirjoja mieleeni, kirjoja, jotka luin noin parikymmentä vuotta sitten, kirjoja, jotka ovat kaikki järjestyksessä kirjahyllyssäni. Kirjani ovat matkanneet mukanani kontissa. Woolfin kirjoilla on ollut aina minulle erityisasema. Oma huone on kiehtonut, koska sen kääntäjä on merkinnyt minulle erityisen paljon. Simonsuuren eräs kirja oli kuin talismani, että joku on pärjännyt samassa paikassa ennen minua ja niin minäkin pärjään, muukalaisena.


Nigel Nicholsonin (Vita Sackville-Westin poika) elämäkerta ei ole innostanut minua. En tiedä, miksi ei suomenneta muita Virginian elämäkertoja, Leonard Woolfin elämäkertaa tai Bloomsbyrun ryhmään liittyviä tekstejä. Vanessa Bell avautui vasta nyt minulle ja välillä googlasin ja välillä taas selasin Woolfin kirjoja, kuten Elettyjä hetkiä, Oma huone ja Majakka.


Jotta Vanessa & Virginiana aukeaa selkeämmin, jotta henkilögalleria pysyisi paremmin kasassa, niin laitan aikajanaa avuksi. Vanessa Stephen syntyi 30. toukokuuta 1879 ja Virginia Stephen syntyi 25. tammikuuta 1882 Julia Prinsep Stephenin ja filosofi Leslie Stephenin tyttärenä. Stephenien avioliitto oli kummallekin toinen. Avioliitosta syntyi myös pojat Julian Thoby (1880) ja Adrian Leslie (1880). Perheeseen kuului myös lapsia molempien edellisistä avioliitoista.


Vuonna 1895 Vanessan ja Virginian äiti Julia Stephen kuolee 5. toukokuuta Virginian ollessa 13-vuotias ja Vanessan 16-vuotias, jonka seurauksena Virginia koki ensimmäinen hermoromahduksen. Sellersin kirjassa mainitaan myös vuonna 1897 tapahtunut sisarpuolen Stella Duckworthin menehtyminen. Vanessan ja Virginian isä Leslie Stephen kuolee vuonna 1904. Vanessa avioituu taidehistorioitsija Clive Bellin kanssa vuonna 1907 ja Virginia ja Leonard Woolf avioituvat elokuussa Lontoossa vuonna 1912. Thoby kuolee 26-vuotiaana joulukuussa 1906 lavantautiin Virginian ollessa 24-vuotias ja Vanessan 27-vuotias.

Thobyn kuolema pysäyttää kummankin sisaruksen. Vanessa tuntee, että kieltäydyin hyväksymästä hänen kuolemaansa. Kuinka voisin myöntää, että osaa minusta ei enää ollut olemassa? Tuijotin hänen ruumista, joka oli valmisteltu hautajaisia varten, kuivin silmin.

Virginia Woolf Elettyjä hetkiä (1986) kuvaa Thobyn lähdön vaikeutta jo hänen nimensä puhumisena: Muistan vieläkin, kuinka kömpelösti Thoby vältti sanomasta "Stella", kun Stella niminen laiva oli kärsinyt haaksirikon. Thobyn kuoltua Adrian ja minä sovimme, että puhuisimme hänestä edelleenkin, "koska niin moni on jo kuollut".

Vanessa & Virginia on takakannen mukaan kuin Vanessa Bellin kirje Virginia Woolfille.  Se koostuu fragmenteista, irrallisista tuokiokuvista sieltä täältä, joita Vanessa maalaa lukijalle kiivaaseen tahtiin.  Sellersin kerrontatekniikka on kiehtova ja Virginia Woolfin maailmaan sopiva. Vanessa Bell ja hänen sisarensa Virginia Woolf elävät lähellä toisiaan yhdessä ja erikseen, mutta tavoittelevat eri unelmia. Lapsuuden muistoissa kirjan alussa otetaan velipuoli George esiin, tuleehan hän muissakin kirjoissa esiin hyvin suorasukaisesti. Tuleeko George usein tänne... Kuittaan edellisen tuolla tässä yhteydessä. Sisarten keskinäinen suhde kietoutuu toisiinsa alusta lähtien, se on uskoa, luottamusta toiseen, mutta myös toisen paremmuuden arvelua.

Nostan katseen sivulta ja yritän katsoa taaksepäin menneisyyden syrjäkujille. Nyt minusta tuntuu ällistyttävältä, että selvisimme tuosta ajasta, Vain sinulle saatoin tunnustaa osan siitä, mitä tunsin. Vain sinä jaoit unelmani. Salaa, mutta vähitellen yhä päättäväisemmin, luonnostelimme elämää, jossa olimme kumpainenkin vapaa harjoittamaan valitsemaamme taidemuotoa.

Kumpikaan meistä ei oivaltanut, kuinka paljon uhrasimme siinä sivussa. Lepyttelimme toinen toisiamme liioittelemalla eroavaisuuksiamme, luopumalla kaikista vaatimuksista toisen alueelle. Minä, aina vähemmän taitavana kielellisesti kuin sinä, luovutin sanat sinulle kokonaan. Itselleni otin maalauksen.

Kertojan ääni on Vanessan, joka esiintyy kirjassa myös nimellä Nessa ja Virginia on sinä tai Ginia tai Ginny. Vanessan lapset ovat Julian (1908) ja Quentin (1910), joiden isä on Clive Bell sekä Angelica (1918), jonka isä on Duncan Grant, jonka Clive kuitenkin kasvatti omanaan. Vanessan suhde Cliveen on kiemurainen, sillä  hän tuntee, että en halua luopua vasta löydetystä vapaudestamme. Vanessan rakastajia ovat Duncan Grant ja Roger Fry. Vanessa miettii, koska lakkasin näkemästä Duncanin veljeni rakastajana ja aloin rakastua itse? Duncan tuntuu olevan pitelemättömissä, mutta suhteiden monimuotoisuus on koko ajan läsnä.  Suhde Duncaniin on myös kiemurainen, Minua pelottaa, ettei Duncan tulisi ollenkaan, jos häneen kohdistuisi vaatimuksia isänä. Duncanin saadessa lavantaudin, joka saa mieleen Thobyn menetyksen, Vanessa rientää Duncanin luo ja vuokraa talon.

Tarjoan kodin houkutuksia, mitä tahansa kiusauksia saatan keksiäkään, jotta voisin suostutella Duncania palaamaan.

 Vanessan lapset ovat jotain sellaista, joka jäi Virginialta kokematta. Tädin rakkaus on joskus liian ylitsevuotavaista, joka sekin saa aikaan riidan ja epäsovun. Kaikesta huolimatta Vanessa on aina rientänyt Leonardin avuksi Virginian sairastuessa ja masentuessa, jopa parisuhteen solmuissa, Vanessa oli avuksi Leonardille kirjoittaen, että olit aina ollut fyysisesti välinpitämätön, erityisesti miesten kanssa. Kerroin, hänelle, että en uskonut hänen voivan muuttaa sinua. Sellersin kirjan perusteella voisi päätellä, että Virginia antautuu uralleen ja pitäytyy siinä, kun Vanessa antautuu elämän nautintoihin... ehkä urallaan, mutta mieleen nousee niin paljon muuta, että ajatus tökkii pahasti.

 Jos sinulla olisi ollut lapsia, olisit voinut kuvailla sitä, mikä minusta on näyttänyt aina mahdottomalta ilmaista.

...Side muodostui välillemme, kun väänsin auki hänen pienet sormensa ja tunsin niiden uudestaan kietoutuvan tiukasti sormeni ympärille. ele sinetöi lupauksen rakastaa tätä lasta. Se oli lupaus, jota sinä tai Clive ette ymmärtäneet.

 Lapsuudenkodin tilalle tulee Lontoon boheemi Bloomsburyn sosiaalinen verkosto ja avioliitot, rakastajat, lapset ja taiteen teko. Toisiinsa yhteydessä ja toisistaan erillään sisaret kilpailivat kuin jin ja jang ja elivät ja etsivät omaa osaansa kilpaillen ja taistellen.

Minä olin se lihallinen sisar, sinä se älyllinen, niin tarina kertoo. Totuus on melko toisenlainen. Sinä koit avioliitossasi intiimejä asioita, joista minä saatoin vain uneksia.

Majakka oli eri asia. Siinä koin ensimmäisen kerran neroutesi täyden voiman. Sommitelman ja näkemyksen hienovaraisesta tasapainosta, jokaisen lauseen hienostuneesta toteutuksesta tiesin, että olit täydellinen taiteilija ja että mikään, mihin minä pystyinsin, ei voisi koskaan kilpailla sen kanssa.

Keskinäinen kilpailu ei pääty koskaan. Jopa oman taidenäyttelynsä keskiössä olemisen Vanessa jakaa:

 "Ah, jumalainen Virginia, aiheuttamassa tavanomaista kohinaa!”
…

Ympärillesi kerääntyvä väkijoukko kasvaa. Minun olisi pitänyt tietää, että jopa minun näyttelyssäni sinä varastaisit parrasvalot.

Kirja päättyy Virginian poismenoon sitä sen enempää selittämättä. Sota häälyy vaimeana taustalla. Kuolema sen sijaan on läsnä ja avautuu moneen kertaan. Erityisesti Vanessa avaa poikansa kuolemaa. Julian värväytyy Espanjan lääkintäjoukkoihin vapaaehtoisena autonkuljettajana. Hän löytää Julianin viestin, "avattavaksi kuoleman jälkeen". Kaikki pelko toteutuu puhelussa, joka välittää viestin kranaatin räjähdyksestä. Virginian lähdön Vanessa kokee näin:

 Kuljet pitkin rantaa etsiskellen kiviä, joilla täyttää taskusi. Ajattelen sinua tuona päivänä tuijottamassa nopeasti virtaavaan jokeen. Muistitko minua, Leonardia, lapsia, kun jätit keppisi rannalle ja kahlasit pyörteiseen veteen, vai olitko suunnannut ajatuksesi pakenemaan sitä, mitä et enää voinut kestää?

Tiedätkö, vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen mietin, rakastiko minua todella.

 Vanessa & Virginia vaatii jonkin verran taustatietoja, vaikka se on fiktiivinen elämäkerta, niin se voi olla vaikeasti omaksuttavissa ainakin johdatukseksi Virginia Woolfin tuotantoon, mutta mielenkiintoinen tuotantoa tuntevalle, joka pystyy sijoittamaan irralliset tuokiokuvat laajempaan kokonaisuuteen. En osaa laittaa tuota kirjan miinukseksi. Enemmän kirja hahmotti minua Vanessaan ja Virginiaan kuin Virginian päätökseen kerätä kiviä taskuun ja lähteä. En antaisi tätä pois kirjahyllystäni

Susan Sellers Vanessa & Virginia

Into 2013. Kustantajalta. 

Aini Sarsa Sananjalat kukkivat

Aini Sarsa (os. Kaila) valmistui ylioppilaaksi Jyväskylän tyttölukiosta 1949 ja arkkitehdiksi Helsingin teknillisestä korkeakoulusta 1956. Aini Sarsa on julkaissut pakinoita, kolumneja ja lyhytproosaa sanoma- ja aikakauslehdissä sekä antologioissa. Sukukronikka Äidit ja tyttäret ilmestyi 1992. Sananjalat kukkivat on Sarsan esikoisromaani. Sarsa törmäsi sattumalta esiäitinsä tarinaan. Epilogissa valotetaan tarinan todenperäisyyttä. Huom. kerron kirjan tapahtumia, että saan kirjan esiin sellaisena kuin haluan.

Romaanin teemana on unelma rakkaudesta, joka on kestävin unelmana. Kohtalokkaat käänteet eivät toteuta Kristiinan haaveita, vaan todellisuus on armoton, toisenlainen. Sananjalat kukkivat on todentuntuinen kertomus, sillä todellisuus kulkee sen taustalla.

Sarsan Sananjalat kukkivat kertoo 1700-luvulla eläneen Kristiina Martiniuksen, Hauhon kirkkoherran tyttären elämäntarinan. Juhannusyönä nuori Kristiina karkaa kotoaan sadunhohtoiseen juhannusyöhön Laurinlähteelle. Hän katsoo lähteeseen ja näkee miehen kasvot, tulevan aviomiehensä kasvot, lähteen vedenpinnan heijastumana juhannusyönä sananjalkojen kukkiessa, noitavoimien ollessa voimakkaimmillaan. Kristiina rakastuu tuona yönä, kun hän tapaa metsälähteellä Johanneksen. Tuosta tuokiosta hän rakentaa elämänsä. Hän odottaa tapaavansa Johanneksen uudelleen aamun messun jälkeen. Aamulla ruustinna Ebba Hagert nyöritti kureliivin ja auttoi uuden puvun päälle, eikä Kristiina tiennyt, miksi oli sen saanut, kun isä yleensä murisi vaikeista ajoista.

Kirkkoherra Martinus Martinius pyysi Kristiinan kirkonmenojen jälkeen suoraan kotiin. Päivällispöydässä istui myös paksu, vanhanoloinen pappi, mutta pappilassa oli aina ruokavieraita. Paistin jälkeen rovasti Martinius otti sanan haltuunsa ja kertoi kihlaavansa Kristiina Katariinan Iitin kunnianarvoiselle kirkkoherralle Arvid Paulinille. Kristiina pyrki sanomaan vastaan, mutta kirkkoherra ja ruustinna pitivät kihlausta suurena siunauksena, että tytär ei vain ymmärtänyt omaa parastaan. Perin harvinaistahan oli, että nuori tyttö etenee suoraan kirkkoherran rouvaksi, eikä Iitin kirkkoherra ollut edes leski lapsikatraineen, eikä edes anoppia riesana. Niin vain häät määrättiin syksyyn Mikkelinpäivään, johon mennessä Kristiina täytti 17 vuotta. Turhaan Kristiina vilkuili kirkon liepeillä ympärilleen, turhaan kävi Laurinlähteellä.

Kaksi päivää kestäneiden häiden jälkeen vastavihitty aviopari suuntasi Iittiin piika Tiina mukanaan. Naimakaaresta hän kuuli vasta etappimatkalla Hollolassa mahtavan rovasti Benediktus Krookin hoiteissa, kun talon nuori herra Joonas Krook luki lakia - liian myöhään.

Kristiina eli muistoissa ja ymmärsi, että tähän avioliittoon ei tarvittu juhannustaikoja, sillä tähän riitti kaksi pappia: toinen naitti ja toinen nai. Kristiinan opetellessa pappilan arkeen, hän oppi myös ymmärtämään, että Juliaana, Arvidin serkku kuului kalustoon. Juliaanalla oli vankka sija Iitin pappilassa, yhdessä Arvidin kanssa kasvaneena, papin poika ja orpo kasvattityttö. Yhdessä leikityt leikit unohtuivat, eikä leikki-iän jälkeen papinpoika nähnyt enää naiseksi varttuvaa Juliaanaa. Vanharouvan, Maria Ithimaean kuoltua, Juliaana sai toviksi talon avaimet. Hän kärtti kosintaa, mutta Arvidin mielestä orpanukset eivät mene naimisiin keskenään. Vuosien vieriessä Kristiina alistui osaansa Arvidin puolisona, mutta kävi niinkin, että äitejä oli kaksikin samaan aikaan. Kristiinan mielissä eli Johannes, haave ja kuvitelma. Johannes Grahn tulee hetkiseksi apupapiksi, jonka saarnaan kirkkoväki oli ylen tyytyväinen. Jotkut asiat selviävät, kuten joskus kauan sitten messussa Johannes Grahn oli kuullut kirkkoväeltä kirkkoherran tyttären kihlapäivästä. Mutta Grahnin tie vei Rautalammin avautuvaan kirkkoherran virkaan. Niin lähti myös Arvid Paulin ja hyvin yllättäen. Leski oli vapaa, mutta Johannes kaukana ja ajatussynnit yhtä pahoja kuin tekosynnit. Juliaana äityi yhä pahemmaksi ja jäi Kristiinan kontolle poikansa Juhon kanssa. Mitä sinä panit Arvidin soppaan? Hulluruohoa?


Kristiinalla oli turvana armovuosi, se että uusi kirkkoherra naisi hänet. Johannekselle tiet eivät avautuneet, sillä häneltä uupui maisterintutkinto. Sen sijaan Joonas Krook saapui perheineen, tohtori Krook, Akatemian dosentti, Iitin tuleva kirkkoherra. Tämä hääti Kristiinan tölliin, josta Kristiina piika Tiinan kanssa pakeni Hauholle. Perässä hänen ristikseen ja isänsä ristiksi saapui vielä Juliaana poikansa kanssa.


Viimein Hauhon kappalaisen paikan avautuessa elämä olisi voinut helpottua Johannes vierellään, mutta unelmat eivät toteudu, toinen on vain ihminen, ei se unelmissa kannettu ja unelmista eletynlainen eli saatuna Johannes oli vain kuvajainen.


Kuvat kulkivat helminauhana Kristiinan mielen läpi, lyhyet onnen hetket ja pitkät odotukset. Nainen odottaa aina. Puoli elämää oli tärvääntynyt haaveisiin. Miten voisi käydä tai miten olisi voinut käydä, jos...


Tärvääntynyt?

Entäpä, jos uneksittu elämä oli elämää sekin? Kaksi elämää, toinen pään sisällä ja yläpuolella, valveilla ja unessa, lohtu vaivan hetkellä, pelon karkottaja, suojamuuri armotonta arkea vastaan. Toinen elämä tässä ja nyt, käsin kosketeltava kuin tämä kivi ja koivu. Molemmat elämät yhtä tosia.


Kirjan päähenkilö on Kristiina. Hänen elämää kannattelee suuri rakkaus. Tapahtumat antavat vain kulissin, kertomuksen luettavaksi, mutta ydin on ihmismieli, miten elämme elämän, miten näemme itsemme ja tapahtumat ympärillämme. Kristiina asettaa lopussa unelmat todellisuuden edelle ja antaa periksi, että ne ovat olleet hänen todellinen elämänsä.


Todellisuudessa Kristiina syntyi Hauhon pappilassa 1728, samana vuonna, kun isoisä Matthias kuoli. Hauhon uusi pappila valmistui vasta kun, Kristiina oli joutunut naimaan itseään 26 vuotta vanhemman Arvid Paulin. Kristiina kuoli 46-vuotiaana 1774 keuhkotautiin. Kristiinalle ja Johannekselle syntyi kuusi lasta, joten kaikkiaan tämä oli synnyttänyt kymmenen lasta. Heidän lapsistaan vanhimmasta tuli aikanaan isänsä seuraaja Hauhon kappalaisena. Parasta kirjassa on sen ajankuva. Sen välittämä tarina voi olla tapahtunut. Myös ihmisten kuvaus ja heidän toimensa ovat uskottavia ajankuvassa.

Aini Sarsa Sananjalat kukkivat
Sanasato. 2004. Kotikirjasto.