Kathleen Tessaro Parfyymikeräilijä

Kathleen Tessaro Parfyymikeräilijä
Alkuteos The Perfume Collector

Suomentaja Hanna Arvonen
HarperCollinsNordic 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kathleen Tessaro syntyi Pittsburghissa, Yhdysvalloissa, missä hän opiskeli draamaa ennen muuttoaan Lontooseen. Tessaron ensimmäinen romaani Elegance julkaistiin vuonna 2004. Parfyymikeräilijä on hänen viides teoksensa.

Puran edelleen muutaman viikon takaisen lukumaratonin aikaisia kirjoja. Naistenviikon takia bloggaan vain naisten kirjoittamista kirjoista tai paremminkin olisin blogannut, jos olisin ehtinyt lukemaan. Olen tyytynyt tekemään Naisten aakkosia ajanpuutteen vuoksi.

Parfyymikeräilijä kertoo kahden naisen tarinan, Evan ja Gracen. Tarinassa on kiehtovia salaisuuksia ja parfyymien mystistä hehkua ja menneen ajan lumoa. Tapahtumien kulkua ei ole vaikea ennustaa, joten on parempi antautua tarinan vietäväksi. Parfyymikeräilijä on mysteeri ja matkakirja, joka vie lukijan Pariisiin talveen vuonna 1955 sekä Lontooseen saman vuoden keväällä. Yksi tarinan linja vie lukijan New Yorkiin 1920 -luvulla.

”Et voi lähteä nyt, Grace. Sinun täytyy kertoa minulle tarkkaan, mitä olet puuhannut täällä. Meidän on käytävä nämä paperit läpi. Etkö ymmärrä? Tämä vaikuttaa meihin molempiin. Kuka tämä Eva d’Orsey yleensä on?”

Grace avasi oven. ”En halua puhua siitä. Ja nämä ovat minun asioitani, Roger. Ne eivät kuulu sinulle.”

Grace Munroe saa yllättäen kirjeen Ranskasta, joka muuttaa hänen elämänsä. Pariisilainen lakiasiaintoimisto hoitaa madame Eva d'Orseyn kuolinpesää ja testamentissa Grace Munroe on nimetty pääperilliseksi Eva d’Orseyn testamentissa. Gracea pyydetään saapumaan mahdollisimman pian toimistoon, jotta perinnön yksityiskohdat voidaan käydä läpi. Kirjeessä on jopa lentoliput Pariisin. Grace huolestuu matkasta, koska lentomatkailu oli tuolloin vielä uutta. Grace hämmentyy saamastaan kirjeestä, koska ei tunne henkilöä, joka on tehnyt nuoresta naisesta perijänsä. Gracen omassa elämässä on toki salaisuuksia, sillä hän ei tunne taustaansa kovin hyvin.

”Mallory, en ole koskaan tavannut ketään Eva d'Orseyta. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka tämä nainen on.”

 Grace pääsee tutustumaan parfyyminvalmistajien mielenkiintoiseen maailmaan. Hylätty parfyymiliike johdattaa Gracen osaksi menneisyyden tarinaa niin Pariisissa, New Yorkissa kuin Lontoossa.  

Gracen oli täytynyt kuulla väärin. ”Suokaa anteeksi, sanoitteko kiinteistö?”

”Kyllä. Huoneisto. Vainaja asui siinä kuolemaansa asti, ja sen vuoksi hän ei voinut muuttaa omaisuutta rahaksi aiemmin. Me pyysimme hinta-arvion huoneistosta, ja voin vakuuttaa teille, että se on melko arvokas.”

Parfyyminkeräilijä on viihdyttävä tarina, jonka lukee nopeasti. Tarinassa on joitakin kuluneita kliseitä. Gracen aviomies Roger on työmatkalla, joten Grace jättää viestin sulhaselleen ja lähtee seikkailuun. Itse asiassa Roger on tarinan heikoin lenkki, kliseinen ja turha. Hänet olisi voinut jättää kokonaan pois, sillä hänestä on tehty omaisuuden kärkkyjä.   Evan tarina on jopa mielenkiintoisempi kuin Gracen, sillä Evan traaginen elämä ja parfyymien maailma innosti tarinan lukemiseen.  Gracen hahmo paranee loppua kohden. Kahden naisen tarina, jotka eivät kohtaa koskaan elämänsä aikana, mutta joiden elämät yhtyvät vasta toisen kuoltua, olisi ollut riittävä. 

Tessaron kirja on viihdyttävä historiallinen rakkausromaani, joka on sunnuntaipäivän kelpo seuralainen. Kirjan ulkoasu on erityisen kaunis.

Blogeissa toisaalla: Kirjasähkökäyrä

Lucinda Riley Keskiyön ruusu

Naistenviikon postauksista voit lukea enemmän Tuijatan blogissa täällä. Tuijata kertoo kirjoittavansa naisten viihteestä. Sieltä löydät muutkin naistenviikolle lähteneet blogit. Sattumalta huomaan, että minunkin kaksi ensimmäistä kirjapostausta edustaa viihteellisempää linjaa. Kirjapostausten lisäksi teen viikon ajan Naisten aakkosia jatkaen D-kirjaimesta. Olen ajastanut vain Naisten aakkoset etukäteen, joten en osaa kertoa enempää tulevista kirjoista.

Lucinda Riley Keskiyön ruusu

Alkuperäisteos The Midnight Rose (2013)

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Bazar 2016. Kustantajalta. Kiitoksin

Lucinda Riley (s. 1967) on Irlannista kotoisin oleva kirjailija, joka asuu Englannissa. Keskiyön ruusu on hänen ensimmäinen suomennettu kirjansa.

Esittelyteksteissä Keskiyön ruusua mainostetaan Maeve Binchyn ja Kate Mortonin tyylisenä. Binchy saa minut varuilleen, mutta Morton vakuuttaa.  Keskiyön ruusu on kiehtova, historiallinen kahden aikatason sukutarina 1900-luvun alun Intian kimaltavista palatseista modernin nykypäivän Englannin kartanomiljööseen. Tarinan keskiössä ovat Anahita Chaval, Lordi Astbury, Ari Malik ja Rebecca Bradley.

Tarinan alussa Anahita Chaval täyttää sata vuotta ja tietää elämänsä päättyvän pian. Hän valitsee vanhimman tyttärensä pojan esikoisen, Ari Malikin uskotukseen.  Anahita lahjoittaa tämän huostaan kirjoittamansa tekstin elämästään. Ari on kiireinen liikemies, jolla on omat ongelmat. Hän saa järjestettyä aikaa saapuakseen suvun matriarkan syntymäpäiville, mutta hautajaisiin hänen aikansa ei riitä. Mumbaissa asuva Ari unohtaa saamansa tekstin vuosiksi, sillä hänellä ei ole kiinnostusta menneisyyteen. Höperö vanhus jankuttaa sukulaisilleen pojastaan, jonka menehtymisestä on kuitenkin täysin asiallinen kuolintodistus. Hän menehtyi kolmivuotiaana Englannissa, mutta Anahita ei ole hyväksynyt koskaan pojan kuolemaa. Arin suhde kariutuu ja hänen rakastettunsa on valmis vanhempiensa järjestämään avioliittoon vanhemman miehen kanssa.

Ari otti avaimen isoisoäitinsä kädestä, käänsi avainta lukossa ja otti esiin vanhan käsikirjoituksen.

”Mikä tämä on?” hän kysyi.

”Se on isoisoäitisi elämäntarina. Kirjoitin sen kadonnutta poikaani varten. Ikävä kyllä en ole löytänyt häntä.”

Ari näki, että Anahitan silmät kostuivat. Hän oli kuullut isänsä puhuvan monta vuotta sitten pojasta, joka oli kuollut lapsena Englannissa, kun isoisoäiti oli ollut siellä ensimmäisen maailmansodan aikana. Jos hän muisti oikein, isoisoäiti oli joutunut jättämään poikansa Englantiin palatessaan Intiaan. Ilmeisesti Anahita kieltäytyi uskomasta, että poika oli kuollut.

Tarinassa kerrotaan Anahita Chavalin nuoruudesta. Hän on jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen tytär, joka ystävystyy prinsessa Indiran kanssa ja pääsee asumaan palatsiin ja myöhemmin Englantiin sisäoppilaitokseen ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Indira on hyväntahtoinen ystävä, mutta prinsessana hyväksytty vieraassa kulttuurissa toisin kuin hänen seuralaisensa. Anahita majoittuu vaatimattomissa tiloissa ja aterioi palvelijoiden seurassa. Anahita tutustuu Donald Astburyyn, josta on tuleva upean Astburyn kartanon perijä, mutta jonka elämää säätelee voimakastahtoinen äiti.

Kun asuin palatsissa maan ylhäisimpien joukossa keskellä tätä taianomaista kaupunkia, oli helppo ajatella, että olin prinsessa niin kuin monet leikkitovereistani olivat.

Mutta tietenkään minä en ollut prinsessa.

Yhdeksän vuoden ikään saakka olin elänyt alapuolellani näkyvillä kaduilla liikkuvien ihmisten joukossa.

Äitini Tira polveutui vanhasta baidh-suvusta, tietäjänaisten ja parantajien suvusta. Jo lapsena jouduin istumaan hänen vierellään, kun kaupunkilaiset tulivat hakemaan häneltä apua ongelmiinsa. Takapihamme pienessä puutarhassa hän kasvatti monia hyvältä tuoksuvia yrttejä, joista hän sekoitti parantavia ayurveda-juomia...

Arin kautta näkökulma siirtyy nykyaikaan ja Englantiin, sillä Ari Malik tekee työmatkan Lontooseen ja päätyy vierailemaan Astburyn kartanoon. Viimeinkin hän on kiinnostunut myös menneisyydestä ja isoisoäitinsä Anahitan tarinasta. Kartanossa asuu nykyinen, hieman erakkomainen lordi Anthony Astbury, joka on antanut kartanonsa filmiryhmän käyttöön. Sattuman oikusta amerikkalainen, juuri kihlautunut filmitähti Rebecca Bradley kuvaa Englannin maaseudulla Astburyn kartanossa.

Anthony vilkaisi paperiarkkeja, ja Rebecca huomasi, että hän vaikutti epävarmalta. ”Ei minua oikeastaan kiinnosta tutkia suvun historiaa. Mitä kannattaa elää menneisyys uudelleen, kun siinä on niin paljon tuskaa?”

”Olen pahoillani Anthony. En halunnut hermostuttaa sinua.”

”Suo anteeksi.” Anthony terästäytyi ja soi Rebeccalle vaisun hymyn. ”Pystyn hädin tuskin elämään nykyhetkessä.”

”Ymmärrän. Voisinkohan minä siinä tapauksessa lukea nämä sivut? Se voisi auttaa minua ymmärtämään sitä aikakautta jonka Elizabeth eli.”

”Minun henkilöhahmoni elokuvassa”, Rebecca selitti. 

Keskiyön ruusu kertoo rakkaudesta ja ajankuvaa luonnehtii sota-ajan heittelevyys ja arvaamattomuus. Toisaalta tarinassa ovat myös läsnä goottikauhun elementit, kuten kartanomiljöö, linnanherra, vilahtelevat hahmot ja mielenterveyden häiriöt.  Voimakastahtoiset ihmiset ovat pyrkineet hallitsemaan kunakin aikana lastensa valintoja ja kohtaloita. Anahita kokee erilaisuutensa, sillä hänellä ei ole Indiran kaltaista arvostatusta. Toisaalta tarinassa kulkee mukana Anahitan kyvyt ja taito lääkitä ayurvedan mukaisesti. Muukalaiseen suhtaudutaan varauksellisesti ja hänen kykyihinsä suhtaudutaan  tilanteen mukaan joko hyväksyen tai hyläten. Minua kiehtoi tarinan rakenne, sillä tarinaa kuljetetaan kahdella aikatasolla jännittävästi. Anahitan  tarinaa seurataan alusta loppuun. Keskiyön ruusu on kaunis ja viehättävä lukuromaani. Ja kirjan luettuani korostaisin yhteyttä Mortonin kirjoihin ja unohtaisin Binchyn, sillä Mortonin Paluu Rivertoniin muistuu usein mieleen tätä lukiessa.

 

Robert Goolrick Luotettava vaimo

Robert Goolrick Luotettava vaimo

Alkuteos A reliable wife 2009

Suomentaja Leena Perttula

 Karisto, 2011. Lupaus-sarja. Kotikirjasto

Robert Goolrickin kirja käynnistyy kirjeenvaihtoilmoituksesta: ”Maalaisliikemies etsii luotettavaa vaimoa. Käytännön pakosta, ei romanttisista syistä.”  Kirjan upporikas Ralph Truitt tilaa vaimon itselleen ja maksaa tämän matkan.

Kirjan takakannessa kirjalle ladataan paineita. Goolrickin kirjaa verrataan sellaisiin suuriin klassikoihin kuin Emily Brontën Humiseva harju tai Daphne Du Maurierin Rebekka.  Kirjaa voisi kuvata määreillä trilleri, murhamysteeri, rakkaustarina tai kosto. Jonkin verran kirjassa välittyy ajankuva, historiallinen tausta, mutta ennen kaikkea uhmakas luonto ja sen ankarat olot. Kirjan tapahtumien miljöö on Wisconsin maalaiskaupunki 1900-luvun alkupuolelle ja vuoden 1908 kylmä talvi.

Oli hyytävän kylmä, ja ilmassa väreili se, mikä vielä ei ollut tapahtunut. Maailma seisoi hievahtamatta, kello lyönnilleen neljä. Missään ei liikkunut mikään, ei ihminen, ei lintu; silmänräpäyksen ajan oli vain hiljaisuutta, oli vain liikkumattomuutta. Hahmot seisoivat kohmettuneina kohmeisessa maassa, miehet, naiset ja lapset.

Tarina alkaa juna-asemalta, jossa kaksikymmentä vuotta sitten leskeksi jäänyt,  viisikymmentäneljävuotias Ralph Truit odottaa myöhässä olevaa junaa. Hän on kärsimätön ja häntä hävettää olla ihmisten keskellä tungoksessa. Hän tuntee muidet katseet itsessään.  Ralph tuntee olevansa pohjattoman yksin.

Toisaalla Catherine Land valmistautuu yksityisvaunussaan perille pääsyyn. Hän riisuu punaiset silkkikenkänsä, avaa kirjaillun matkapukunsa napit, riisuu silkkipuseron ja raskaan punaisen samettihameen sekä alusvaatteet.  Hän noukkii vaatteensa lattialta nyytiksi, jonka viskaa vaunun ikkunasta pimeyteen. Kauhtuneesta matkalaukustaan hän ottaa esille yksinkertaisen mustan villapuvun. Korunsa hän ompeli hameen helman saunaan. Ne olivat muistoja entisestä elämästä. Ne olivat hänen itsenäisyytensä. Ne olivat hänen menneisyytensä.  

Hän luki rakkausromaaneja ja kuvitteli, että muissa lukupöydissä istuvat miehet ja naiset olivat hänen lukemiensa kirjojen henkilöitä. Elivät onnellista ja intohimoista elämää, se näytti olevan muille niin yksinkertaista.  Hän luki Jane Austenia, Thackeraytä, Dickensia, tarinoita, joiden lopussa resuisten köyhien elämä muuttui autuaalliseksi. 

Lukija tietää alusta lähtien, että jotain outoa on. Pariskunnan kohtaaminen saa heti ryppyjä. Catherine joutuu myöntämään lähettäneensä väärän valokuvan. Hänen piti olla tavallisen näköinen, vaatimaton nainen, joka on valmis naimaan parikymmentä vuotta vanhemman miehen. Ralphin poika Antonio astuu myös kuvaan. Rouva Larsen huolehtii taloudesta miehensä kanssa. Monia asioita kuvataan sanomalla, että sellaista tapahtuu. Catherine ei tuntenut rakkautta Truttiin, mutta siniseen pulloonsa hän tunsi viehtymystä. Tulevaisuus oli pienissä pisaroissa.

Hän ajatteli puutarhaansa. Hän ajatteli elämäänsä, tilkkutäkkimäistä elämäänsä, joka oli ommeltu yhteen monenkirjavista ylijäämäriekaleista: kokemuksesta, tiedosta, selvänäköisyydestä. Hän ei kyennyt ymmärtämään siitä mitään. Hänellä ei ollut tietoa hyvyydestä. Hänellä ei ollut sydäntä eikä niin ollen käsitystä siitä, mikä oli hyvää, mikä oli oikein, eikä hänellä ollut tannerta käydä taistelua, joka raivosi hänen sisällään.

Luotettavan vaimon teemoja ovat mm. petos, kosto, yksinäisyys, rakkaus sekä  nöyryys.  En tavoita kielen runollisuutta, vaikka takakansi lupaa niin. Juonivetoinen kirja ei puuduta missään vaiheessa.  Goolrick koukuttaa lukijan matkaansa kerronnallaan. Niin Raphin kuin Catherinen tarina kuoritaan esiin kerros kerrokselta. Catherinella on selvä päämäärä, että ilman rahaa tai rakkautta hän ei aio elämäänsä päättää. Tarinassa on osin ennakko-arvattavia juonenkäänteitä, mutta luettuani saatoin todeta, että tämä kirja kannatti lukea.  Kirjan kannessa on hyvin kaunis tunnelma.

Blogeissa toisaalla:

Kulttuuri kukoistaa, Mari A. ja Satun Luetut

Simona Ahrnstedt Sitoumuksia

 Minä en muuta teekään, Illiana ajatteli katkerana. Tottelen milloin yhtä, milloin toista miestä. Kuin ruoko, joka huojuu tuulessa edestakaisin eri tahtojen välillä.

Simona Ahrnstedt (1967) on tšekkiläinen, nykyään Tukholmassa asuva psykologi ja kirjailija. Hän on kirjoittanut kolme historiallista viihderomaania, joista ensimmäinen, Unelmia ja yllätyksiä, ilmestyi suomeksi vuonna 2013. Hänen romaanejaan on käännetty eri kielille, ja ne ovat saaneet hyvän vastaanoton. Sitoumuksia (Betvingade, 2012) on Auli Hurme-Keräsen suomentama.

Kirjan tapahtumien miljöönä on 1300-luvun Ruotsi. Tarina alkaa Itägöötanmaalla, jonne Markus Järn, kuninkaan lojaali ritari  ja neuvonantaja on majoittunut sotajoukkoineen. Järn lähettää nuoren sotilaan noutamaan itselleen naista yöseuraksi, mutta yksinkertainen Philippe tuokin ilkosillaan kylpeneen, kihlajaisiinsa valmistautuvan Illiana Henrikintyttären. Markus tajuaa, että tätä neitoa hän ei voi käyttää viihdykkeenään, ja lähtee palauttamaan pelkkään viittaan käärimäänsä tyttöä. Illianan maine on kuitenkin jo ryvettynyt. Pelastamaan tullut Illianan kaksoisveli Joar hyökkää Markuksen kimppuun, mutta putoaa hevosen selästä ja taittaa niskansa (kirjan takakannen tekstissä puhutaan velipuolesta (Falke), jonka osaksi kuolema tulee vasta myöhemmin). Tästä alkutilanteesta asiat lähtevät kehittymään. Kuningas päättää rankaista Markusta naittamalla hänet nuoren Illianan kanssa.

Markus Järn joutuu taisteluidensa kovimpaan paikkaan kohdatessaan nuoren Illianan raivokkuuden. Illiana esittää tavoittamatonta ja Markus on kömpelö soturi, joka tekee kaiken väärin nuorikkonsa suhteen ja saa asiat mutkistumaan entisestään. Kirjan puoliväli on täytetty erilaisilla tapahtumilla, jotka kaikki eivät välttämättä tue kirjan juonta. Kirjan loppupuolella saavutaan Markuksen kuninkaalta saamaan linnaan, jonka hän aivan lopussa nimeää Wadenstiernaksi. Siellä tapahtumat saavan monien käänteiden jälkeen aah niin  ihanan loppunsa.

Miehellä, joka elätti itsensä tappamalla, täytyi olla kärsivällisyyttä. Markuksen kärsivällisyys oli enimmäkseen rajatonta kuin ilma, aurinko ja sade.
Nyt hän oli kuitenkin luovuttanut.

Illiana on nuoresta iästään huolimatta perehtynyt kasveihin, mutta rosmariinin ja laventelin kasvaminen Ruotsissa lampaiden ruoaksi asti tuntuu hieman liioittelulta. Sen sijaan myrkyllisen vaarallinen ukonhattu osoittautuu kirjassa monessa kohtaa tärkeäksi kasviksi.

”Ole varovainen”, Illiana sanoi. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista myrkkymäärää. Hän kääntyi kohti luisevaa naista. ”Sinun ei pitäisi pitää tuota pussia esillä”, hän sanoi kiivaasti. ”Etkö tiedä kuinka vaarallista se on?

”Mutta jo kauan ennen kuin kristityt tulivat pohjolaan merkityksettömine jumalineen ja valkoisine taikoineen, minun kansani tunsi sekä tämän, että muita myrkkyjä. Metsästäjämme käyttävät tätä pyytäessään petoeläimiä. He kastavat nuolensa ja puukkonsa tähän myrkkyyn. Se nimittäin tappaa armotta ja suurin tuskin.”

Sitoumuksia on harlekiinimainen rakkausromaani, keskiaikaan sijoittuva ritariromaani parhaimmillaan.  Sitoumuksia antaa silotellun kuvan keskiajasta ja ajankuva jää hyvin ohueksi. Siinä kuvataan lähinnä ihmisiä, mutta ympäristö ja ajankuva jäävät vieraiksi. Esimerkiksi Kuningas Maunu Eerikinpoika sekä kuningatar Blanka ovat läsnä, mutta siitä huolimatta ajankuva jää hyvin vajavaisiksi eli enemmän olisi voinut ammentaa tuon ajan historiallisesta kontekstista. Taustatyö historiaan olisi saanut korostua ja näkyä enemmän.

Tätä kirjan kohtaa hieman ihmettelin lähinnä paino tuolla käsittämättömän sanalla:

Oli käynyt ilmi, että Markus omisti käsittämättömän määrän kirjoja. Illiana oli nähnyt kaikkea mahdollista värikkäin kuvin varustetuista eläinkirjoista, latinankielisistä lakikirjoista ja lääketieteellisistä opuksista aina moniin muihin aarteisiin saakka.

Verrattuna Milja Kauniston (Kalmantanssi ja Synnintekijä) rehevään ja suorasanaiseen kerrontaan, on Sitoumuksia aika pliisua tekstiä. Esimerkiksi Kauniston tekstissä Pariisin lähestymisen voi aistia jo kaukaa jätteiden löyhkästä. Samoin Kauniston seksikohtaukset ovat miltei pornoa verrattuna Ahrnstedtin pehmoeroottiseen kuvaelmaan. Ahrnstedtin teksti myös johdattelee liikaa ja esimerkiksi loppukohtaus johdatteluineen on aivan liian helppo arvata etukäteen. Mistä tulee kirjan suomenkielinen nimi Sitoumuksia?

Aivan lopussa (s. 435) tulee myös mukaan ”näkyjä”, jotka vievät uskottavuutta, kun alttaritaulu alkaa puhua akonitiinista eli ukonhatusta saatavasta klassisesta myrkystä. Nämä salavoimat tulevat niin yhtäkillisesti esille.

Anna, Markuksen kuollut äiti nuhteli häntä hiljaa luovuttamisesta. Epäoikeudenmukainen syytös kirveli.
Sinäkin luovutit hänet. Jätit hänet.
Mutta minulle ei ollut tietämystä, joka sinulla on, ääni vastasi. Se oli lempeä, mutta haastava.

Simona Ahrnstedtin Sitoumuksia tarjoaa kevyen ja viihdyttävän lukuhetken historiallisen viihderomaanin parissa. Petyin hieman kulisseiksi jäävästä miljööstä ja ajankuvasta. Tapahtumat ovat jokseenkin ennakoitavissa, mutta pahimmat Barbara Cartlandin karikot tämä kirja välttää.  Ja loppu on hyvin kliseemäinen. 

Simona Ahrnstedt Sitoumuksia
Karisto 2104. Kustantajalta kiitoksin.

Kirja on luettu myös blogissa Kirjan ja toisenkin