Simo Muir Ei enää kirjeitä Puolasta

Simo Muir Ei enää kirjeitä Puolasta

Tammi 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Simo Muir on suomalais-skotlantilaistaustainen suomenjuutalaisen kulttuurin tutkija. Hänen erikoisalaansa ovat jiddishinkielinen kulttuuri Suomessa sekä juutalaisen yhteisön vaiheet 1930-luvun ja sota-ajan Suomessa. Tällä hetkellä Muir toimii tutkijana Leedsin yliopistossa. 

Olenhan minä lukenut fiktiivisiä kertomuksia keskitysleireistä, sodasta, todellisuuspohjaisia päiväkirjoja ja tietokirjojakin samoista aihepiireistä. Pidän romaaneissa sodan taustalla eli en lähde sotatantereille. Muirin kirjassa ei ole kyse fiktiosta, vaan todellisesta elämästä, yhden suvun tarinasta. Aihe on juuri sellainen kuin sen voi kuvitella, mutta jälkipolvien tehtävänä on lukea ja muistaa. Muir kirjoittaa asioista, jotka ovat tapahtuneet, hän on kerännyt materiaalin ihmisiltä, joilla on omakohtaisia kokemuksia, joten haastatelluilta on kysynyt myös voimia palata raskaaseen aikaan.

Ei enää kirjeitä Puolasta perustuu haastatteluihin ja arkistolähteisiin. Blaugrundin perheen yksittäisten jäsenten vaiheiden kautta piirtyy kokonaiskuva holokaustista ja ennen kaikkea siitä, miten uhatuksi suomenjuutalaiset kokivat asemansa maassa, joka taisteli natsi-Saksan rinnalla.

Blaugrundin suvun vaiheet kertovat meille näin ollen toisen maailmansodan ajan juutalaisvainoista ja suomenjuutalaisten vaiheista yhtenäisen tarinan, jossa juutalaisten kansanmurha ei ole vain jokin ”muualla” tapahtunut hirvittävä asia, josta kuultiin vasta sodan jälkeen, vaan se oli tiedossa ja läsnä ihmisten mielissä myös Suomessa. Tarina myös haastaa käsityksen, jonka mukaan suomenjuutalaisten sodanaikainen historia olisi jotenkin erillinen ja irrallaan muiden juutalaisten yhteisöjen historiasta.

Suvun tarina

Ei enää kirjeitä Puolasta kertoo juutalaisen Blaugrundin suvun vaiheista Suomessa ja Puolassa kesästä 1939 sodanjälkeisiin vuosiin. Tarinassa holokaustia katsotaan osin suomalaisen näkökulman kautta. Suomessa asuvat jäsenet elivät arkeaan yhdenvertaisina muiden kansalaisten kanssa. He olivat vaillinaisen tiedonkulun varassa, mutta yrittivät avustaa sukulaisiaan sen verran, mikä oli mahdollista. Heidän omaisiltaan riistettiin Saksan miehittämässä Puolassa asteittain ihmisoikeudet ja heidän osansa oli keskitys- ja kuolemanleirit. Ihmisten vieminen tiesi usein lopullista eroa, sillä viedyt katosivat ilman paluuta.

Suomi esitettiin maana, jossa juutalaiset taistelivat ilman minkäänlaisia ristiriitoja muiden suomalaisten rinnalla. Tämä kuva tuki yleistä suomalaista käsitystä siitä, että Suomi oli täysin vapaa antisemitismistä ja pyrki kaikin tavoin suojelemaan juutalaisia kansalaisiaan. Lähempi tarkastelu osoittaa, että tältäkin osin historia on monisyisempi.

Suvun turva

Bernhard Blaugrundin toimisto sijaitsi Helsingissä Keskuskatu 1:ssä, jonne suvun jäseniltä saapui kirjeitä Puolan getoista. Viimeinen kirje tuli tammikuussa 1943. Kirjeiden sisältö ja niiden vähittäinen loppuminen välitti todeksi hirveimmät käsitykset Puolan juutalaisten tuhosta. Kirjeiden sisältö oli vaillinainen totuus ja kirjeet välittivät vajavaisen kuvan Puolan juutalaisten tuhosta, sillä kirjeet olivat sensuurin alaisia. Kirjeet oli kirjoitettu saksaksi tai puolaksi ja varustettu Saksan viranomaisten leimoin sekä vastaavasti Suomen viranomaisten leimoin. Suomen säännöstelytilanteen vuoksi paketeissa eivät kulkeneet ruoka, lääkkeet tai uudet vaatteet. Myös Suomesta lähetettyjen pakettien kohtalo oli epävarma.

Marraskuun puolivälistä lähtien juutalaisten tuli pitää käsivarsinauhaa, jossa oli daavidintähti. Pian tunnus muuttui vaatteisiin ommeltavaksi keltaiseksi tähdeksi. Tämän jälkeen juutalaiset oli helppo tunnistaa ja he olivat entistäkin alttiimpia sattumanvaraiselle väkivallalle.

Blaugrundin perhe
Kirjan keskushenkilöitä ovat Bernhard (1889–1948) ja Vera (1892-1957) Blaugrundin perhe Helsingissä, Bernhard Blaugrundin tytär Hanna Eckert sekä Hannan serkku Nena Kafka sekä monet sisarukset, serkut ja ystävät.  Puolan Janowissa syntynyt Bernhard oli ollut sotilaana Venäjän armeijassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Hänen päädyttyä venäläiseen sotasairaalaan Helsinkiin hän kohtasi Helsingissä kasvaneen kolme vuotta nuoremman Veran. Bernhardin äidin Gitla Basian oli vaikea hyväksyä, että poika sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1919 ja jäi Suomeen. Blaugrundit asettuivat asumaan Cygnaeuksenkadun ja Läntisen Viertotien (Mannerheimintie) kulmataloon.  Blaugrundin perheeseen syntyi neljä lasta (Pipsu, Nenne, Hansu ja Abraham), joiden tarinat kulkevat keskeisinä.

Kohti vapautta

Nena (Szlezynger) Kafka vaikeni kokemuksistaan lähes seitsemänkymmentä vuotta. Hän  oli 17-vuotias, kun englantilaiset vapauttivat hänet Bergen-Belsenin leiriltä huhtikuussa 1945. Heinäkuussa Nena (Natka) Kafka matkusti muiden vapautettujen keskitysleirivankien mukana Ruotsiin. Täältä hän pääsi saman vuoden elokuussa Wellamo-laivalla enonsa Bernhard Blaugrundin hakemana Helsinkiin Etu-Töölöön. 

Holokaustin suhde Suomeen

Itseäni aihe kiinnostaa, koska lapsuudenkavereissa oli juutalaistaustaisia, sillä viereinen asuinkortteli oli yksi keskeisimpiä juutalaiskeskuksia Helsingin ydinkeskustassa. Muirin kirja on runsaudensarvi, johon kannattaa perehtyä ajan kanssa. Pyrin pitämään  huolen, että blogitekstini ei ylitä 500 sanan rajaa, sillä en itse lue pidempiä. Tämä kirja vaatii hieman pidemmän tekstin.

Blaugrundin sukupuu 1939–49 on välttämätön apu lukijalle, jotta hän pystyy edes jotenkin hahmottamaan tarinan henkilöt ja tapahtumien kulun. Muirin kirja tuo uusia näkökulmia asiaan, luoden katsauksen myös Suomen ristiriitaiseen tilanteeseen niin suomalaisten kuin suomenjuutalaisten yhteisön näkökulmista.  Blaugrundin suvun vaiheet avaavat uudenlaisen näkymän suomenjuutalaisten asemaan toisen maailmansodan aikana ja muokkaavat käsitystä holokaustin suhteesta Suomeen.

Joël Dicker Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joël Dicker Baltimoren sukuhaaran tragedia

Ranskakielinen alkuperäisteos: Le livre des Baltimore (2015)

Suomentaja: Kira Poutanen

Tammi 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Sveitsiläinen Joël Dicker (1985) on ranskankielisen kirjallisuuden lupaus. Lukijoiden tietoisuuteen kirjailija singahti teoksellaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta vuonna 2012. Harry Quebert ilmestyi Keltaisessa kirjastossa toisin kuin Baltimoren sukusaaga. Itse olisin tehnyt toisin päin ja nähnyt Baltimoren Keltaisessa. Baltimore ei eroa paljoakaan tyylillisesti Jayne Anne Phillipsin teoksesta Murhenäytelmä tai Peter Høegin Susanin vaikutuksesta. Jos en tietäisi Dickerin taustaa, ja jos tarinassa ei kaikki  tulisi niin selvästi ilmi, niin voisin aistia tässä brittiläistä yläluokan sukujuhlaa. Olen hieman hämmentynyt, koska Harry Quebert jätti minut kylmäksi, mutta tähän ihastuin. Huffington Postin mainoslause ei ole tuulesta temmattu: Mitä noituutta lienee, mutta kun kirjan aloittaa, sitä ei voi laskea käsistään.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on kertomus ystävyydestä, nuoruudesta, rakkaudesta, pettymyksistä, kateudesta, illuusioista, veljeydestä, kostosta ja murheesta sekä suuresta Tragediasta. Forrest Lane on joidenkin kirjan henkilöiden päätepysäkki. Tapahtumien keskiössä ovat Baltimoren Goldmanit ja Montclairin Goldmanit.  Selkeimmin tarinan voisi kuvata, että teos kertoo yhden sukuhaaran nousun ja tuhon.

Golsteinin romaanin viimeisessä kohtauksessa Hillel ja Woody ajavat autolla Montrealista Baltimoreen. Matkalla he pysähtyvät New Jerseyhin ottaakseen minut mukaansa ja me jatkamme Baltimoreen yhdessä. Baltimoressa, upeassa valaistussa talossa ikuinen pari, Saul-setä ja Anita-täti, odottavat meitä.

Joël Dicker palaa uudessa kirjassaan kirjailija Marcus Goldmanin nuoruuteen. Dicker kertoo arvoituksellisen tarinan menneestä. Tarina kulkee useammalla aikatasolla Marcuksen kertomana. Boca Ratonin nykyhetkestä piipahdetaan menneisyyteen. Nuorena Marcus ihailee suuresti rikkaita serkkujaan, Baltimoren sukuhaaran Goldmaneja. Hän itse on asuinpaikkansa mukaan Montclairin Goldmaneja.  Tarinan alussa Marcus matkaa Baltimoren lentokentältä kohti Oak Parkia setänsä Saulin kutsusta lokakuussa 2004. Ajankohta on kuukausi ennen Tragediaa.

Vietin Saul-sedän, Anita-tädin ja Hillelin kanssa lapsuuteni tärkeimmät hetket, ja pitkään jo pelkkä heidän nimiensä kuuleminen sai minut hurjaksi ylpeydestä ja onnesta. He olivat mielestäni parempia kuin yksikään muu tapaamani perhe tai ihminen: he olivat onnellisempia, kunnianhimoisempia, he olivat saavuttaneet enemmän ja heitä kunnioitettiin enemmän.

Marcus asuu ostamassaan talossa Boca Ratonissa Floridassa. Hänen naapurina on Leonard Horowitz, entinen valtiosääntöoikeuden asiantuntija, jonka kanssa Marcus ystävystyy nopeasti. Tälläkin ajanjaksolla on merkityksensä, sillä eräänä päivänä Marcus tutustuu koiraan ja myöhemmin myös tämän omistajaan, joka on viime vuosien suosituimpia laulajia. Tarinan keskeisiä henkilöitä ovat serkukset Marcus, Hillel ja Woody. Saul-setä ja Anita-täti.  Naapurin Leo sekä Duke (en määrittele enempää).

 Woodyn tarina Goldmaniksi ja serkuksi on epätavallinen. Viralliset todistukset olisivat saattaneet osoittaa, että Baltimoren Goldmaneja oli kolme, mutta heidät tuntevat tiesivät luvun neljäksi. Woodrow Finn, Woody saavutti suvun keskuudessa oman aseman, hän oli yksi heistä ja yksi meistä: veljenpoika, serkku, poika ja veli. Woodyn äiti hävisi jonnekin aikoja sitten ja isä perusti perheen Salt Lake Cityyn Woodyn jäädessä Baltimoreen koulukotiin. Isänsä luona käydessään Woodyn käytöstapoja moitittiin, kun hän ei soittanut ovikelloa kylään tullessaan. Vuodet kymmenestä kahdeksaantoista, vuodesta 1990 vuoteen 1998 olivat onnellisia itse kullekin. Serkukset kasvavat aikuiseksi.
Marcus aloittaa tarinan luontevasti Hillelistä, joka oli syntynyt samana vuonna kuin Marcus itse. Täten hän kytkee Woodyn kiinteäksi osaksi tarinaa, jolle elämä oli pelaajan kyvyt ja haaveet.

Kaikki alkaa samalla tavalla kuin loppuu, ja kirjat alkavat usein vasta viimeiseltä sivulta.

En tiedä, päättyikö nuoruutemme kirja lukion loppumiseen vai jo vuotta aiemmin heinäkuun lopussa 1997 Hamptonsin loman päättyessä, kun ikuinen ystävyytemme ja yhdessä tehdyt ikuisen uskollisuuden lupaukset tuhoutuivat, kun emme kestäneet ajastusta alkavasta aikuisuudesta.

Kesäkuussa 2010 eletään aikaista aamua Coconut Grovessa Floridassa, jonne Saul-setäni oli muuttanut neljä vuotta aiemmin. Marcus kirjoittaa kirjaansa, mutta ei kerro sedälleen vielä tarinastaan tarkemmin. Maaliskuussa 2012 Marcus ottaa tavakseen varastaa seuralaisen, jonka palauttaa aina omistajilleen. Näitä Tragedian jälkeisiä takaumia on enemmänkin. Marcuksen julkinen rooli kirjailijana aiheuttaa huikeita otsikoita juorulehdissä.  

Baltimore oli isäni rangaistus. Baltimorien talo, heidän autonsa, Hamptons, lomat Whistlerissä, kiitospäivän illalliset, Buenavistan asunto, Oak Parkin vartijat, jotka pitivät meitä tunkeilijoina: kaikki muistutti, että isä oli epäonnistunut siinä, missä hänen veljensä oli onnistunut.

Buenavistan vuonna tarinaan liittyy Scott Neville, joka ei käsitä, mikä hänen siskossaan viehättää muita. Patrick Neville siirtyy vuonna 1996 keväällä New Yorkiin ollakseen lähempänä tytärtään ja yrittääkseen pelastaa avioliittonsa. Hillelin ja Woodyn toisena yliopistovuotena Woody ajaa kohti kampusta ja on vähällä ajaa tien viertä kulkevan Colleenin päälle. Colleen oli huoltoaseman ainoa tytöntekijä ja rekkakuskin vaimo. Toisin kuin Baltimoren serkukset, niin Colleen ei ollut opiskellut.

Tämä on yksi niistä Alexandran hyvistä puolista, joita hän ei ole koskaan menettänyt: kaikki ovat samaa mieltä siitä, että hän on ystävällinen, ihastuttavat ja lempeä. Maailmanmenestyksestä, kunniasta, rahasta ja kaikesta muusta huolimatta hän on edelleen sama aito, ystävällinen ja ihastuttava tyttö, joka varasti kolmetoistavuotiaat sydämemme.

Duke on linkki Alexandraan – tyttöystävään silloin ennen, mutta nykyajassa nainen on Kevinin kumppanina. Miksi Marcus jätti joskus aikoinaan Alexandran keväällä 1996? Edellistä pohtii niin lukija kuin Alexandra.  Mikä tuhosi kaiken?  Tätä en aio avata enempää.  Oikeastaan kerron vain hajapaloja ja lainauksissa välitän kirjan tunnelmaa.

Saul-setä aisti Goldmanin jengin jäsenten välisen kireyden. Ensimmäistä kertaa yhteiselomme aikana halusimme kaikki kolme jotakin, mitä emme voineet jakaa.  

 

Baltimoren sukuhaaran tragedia on erinomainen lukuromaani, luokituksen ylemmästä sarjasta. Minulle lukuromaani on arvostamani termi, jolta vaadin näyttöjä. Odotin todella tätä kirjaa. Olin asettanut ennakko-odotuksia tälle teokselle. En kuitenkaan tiennyt perjantaina tarttuessani kirjaan, että vietän tiiviin viikonlopun sen seurassa. Ja en voi sanoa muuta kuin että rakastuin tähän tarinaan. Koska kirjat ovat voimakkaampia kuin elämä. Ne ovat paras mahdollinen kosto elämälle. Ne kertovat mielen muureista, muistin tuhoutumattomasta linnakkeesta.

Olen ihastunut tämän vuoden kirjasyksyyn!

Lucinda Riley Keskiyön ruusu

Naistenviikon postauksista voit lukea enemmän Tuijatan blogissa täällä. Tuijata kertoo kirjoittavansa naisten viihteestä. Sieltä löydät muutkin naistenviikolle lähteneet blogit. Sattumalta huomaan, että minunkin kaksi ensimmäistä kirjapostausta edustaa viihteellisempää linjaa. Kirjapostausten lisäksi teen viikon ajan Naisten aakkosia jatkaen D-kirjaimesta. Olen ajastanut vain Naisten aakkoset etukäteen, joten en osaa kertoa enempää tulevista kirjoista.

Lucinda Riley Keskiyön ruusu

Alkuperäisteos The Midnight Rose (2013)

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Bazar 2016. Kustantajalta. Kiitoksin

Lucinda Riley (s. 1967) on Irlannista kotoisin oleva kirjailija, joka asuu Englannissa. Keskiyön ruusu on hänen ensimmäinen suomennettu kirjansa.

Esittelyteksteissä Keskiyön ruusua mainostetaan Maeve Binchyn ja Kate Mortonin tyylisenä. Binchy saa minut varuilleen, mutta Morton vakuuttaa.  Keskiyön ruusu on kiehtova, historiallinen kahden aikatason sukutarina 1900-luvun alun Intian kimaltavista palatseista modernin nykypäivän Englannin kartanomiljööseen. Tarinan keskiössä ovat Anahita Chaval, Lordi Astbury, Ari Malik ja Rebecca Bradley.

Tarinan alussa Anahita Chaval täyttää sata vuotta ja tietää elämänsä päättyvän pian. Hän valitsee vanhimman tyttärensä pojan esikoisen, Ari Malikin uskotukseen.  Anahita lahjoittaa tämän huostaan kirjoittamansa tekstin elämästään. Ari on kiireinen liikemies, jolla on omat ongelmat. Hän saa järjestettyä aikaa saapuakseen suvun matriarkan syntymäpäiville, mutta hautajaisiin hänen aikansa ei riitä. Mumbaissa asuva Ari unohtaa saamansa tekstin vuosiksi, sillä hänellä ei ole kiinnostusta menneisyyteen. Höperö vanhus jankuttaa sukulaisilleen pojastaan, jonka menehtymisestä on kuitenkin täysin asiallinen kuolintodistus. Hän menehtyi kolmivuotiaana Englannissa, mutta Anahita ei ole hyväksynyt koskaan pojan kuolemaa. Arin suhde kariutuu ja hänen rakastettunsa on valmis vanhempiensa järjestämään avioliittoon vanhemman miehen kanssa.

Ari otti avaimen isoisoäitinsä kädestä, käänsi avainta lukossa ja otti esiin vanhan käsikirjoituksen.

”Mikä tämä on?” hän kysyi.

”Se on isoisoäitisi elämäntarina. Kirjoitin sen kadonnutta poikaani varten. Ikävä kyllä en ole löytänyt häntä.”

Ari näki, että Anahitan silmät kostuivat. Hän oli kuullut isänsä puhuvan monta vuotta sitten pojasta, joka oli kuollut lapsena Englannissa, kun isoisoäiti oli ollut siellä ensimmäisen maailmansodan aikana. Jos hän muisti oikein, isoisoäiti oli joutunut jättämään poikansa Englantiin palatessaan Intiaan. Ilmeisesti Anahita kieltäytyi uskomasta, että poika oli kuollut.

Tarinassa kerrotaan Anahita Chavalin nuoruudesta. Hän on jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen tytär, joka ystävystyy prinsessa Indiran kanssa ja pääsee asumaan palatsiin ja myöhemmin Englantiin sisäoppilaitokseen ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Indira on hyväntahtoinen ystävä, mutta prinsessana hyväksytty vieraassa kulttuurissa toisin kuin hänen seuralaisensa. Anahita majoittuu vaatimattomissa tiloissa ja aterioi palvelijoiden seurassa. Anahita tutustuu Donald Astburyyn, josta on tuleva upean Astburyn kartanon perijä, mutta jonka elämää säätelee voimakastahtoinen äiti.

Kun asuin palatsissa maan ylhäisimpien joukossa keskellä tätä taianomaista kaupunkia, oli helppo ajatella, että olin prinsessa niin kuin monet leikkitovereistani olivat.

Mutta tietenkään minä en ollut prinsessa.

Yhdeksän vuoden ikään saakka olin elänyt alapuolellani näkyvillä kaduilla liikkuvien ihmisten joukossa.

Äitini Tira polveutui vanhasta baidh-suvusta, tietäjänaisten ja parantajien suvusta. Jo lapsena jouduin istumaan hänen vierellään, kun kaupunkilaiset tulivat hakemaan häneltä apua ongelmiinsa. Takapihamme pienessä puutarhassa hän kasvatti monia hyvältä tuoksuvia yrttejä, joista hän sekoitti parantavia ayurveda-juomia...

Arin kautta näkökulma siirtyy nykyaikaan ja Englantiin, sillä Ari Malik tekee työmatkan Lontooseen ja päätyy vierailemaan Astburyn kartanoon. Viimeinkin hän on kiinnostunut myös menneisyydestä ja isoisoäitinsä Anahitan tarinasta. Kartanossa asuu nykyinen, hieman erakkomainen lordi Anthony Astbury, joka on antanut kartanonsa filmiryhmän käyttöön. Sattuman oikusta amerikkalainen, juuri kihlautunut filmitähti Rebecca Bradley kuvaa Englannin maaseudulla Astburyn kartanossa.

Anthony vilkaisi paperiarkkeja, ja Rebecca huomasi, että hän vaikutti epävarmalta. ”Ei minua oikeastaan kiinnosta tutkia suvun historiaa. Mitä kannattaa elää menneisyys uudelleen, kun siinä on niin paljon tuskaa?”

”Olen pahoillani Anthony. En halunnut hermostuttaa sinua.”

”Suo anteeksi.” Anthony terästäytyi ja soi Rebeccalle vaisun hymyn. ”Pystyn hädin tuskin elämään nykyhetkessä.”

”Ymmärrän. Voisinkohan minä siinä tapauksessa lukea nämä sivut? Se voisi auttaa minua ymmärtämään sitä aikakautta jonka Elizabeth eli.”

”Minun henkilöhahmoni elokuvassa”, Rebecca selitti. 

Keskiyön ruusu kertoo rakkaudesta ja ajankuvaa luonnehtii sota-ajan heittelevyys ja arvaamattomuus. Toisaalta tarinassa ovat myös läsnä goottikauhun elementit, kuten kartanomiljöö, linnanherra, vilahtelevat hahmot ja mielenterveyden häiriöt.  Voimakastahtoiset ihmiset ovat pyrkineet hallitsemaan kunakin aikana lastensa valintoja ja kohtaloita. Anahita kokee erilaisuutensa, sillä hänellä ei ole Indiran kaltaista arvostatusta. Toisaalta tarinassa kulkee mukana Anahitan kyvyt ja taito lääkitä ayurvedan mukaisesti. Muukalaiseen suhtaudutaan varauksellisesti ja hänen kykyihinsä suhtaudutaan  tilanteen mukaan joko hyväksyen tai hyläten. Minua kiehtoi tarinan rakenne, sillä tarinaa kuljetetaan kahdella aikatasolla jännittävästi. Anahitan  tarinaa seurataan alusta loppuun. Keskiyön ruusu on kaunis ja viehättävä lukuromaani. Ja kirjan luettuani korostaisin yhteyttä Mortonin kirjoihin ja unohtaisin Binchyn, sillä Mortonin Paluu Rivertoniin muistuu usein mieleen tätä lukiessa.