Margaret Atwood Kivettyneet leikit

Luin viikonloppuna Shieldsin ja Howardin kirjan Kuiva kausi. En suunnitellut seuraavaa kirjaa sen enempää, mutta päädyin Atwoodin kirjaan tahattomasti. Kuiva kausi on julkaistu vuonna 1991, mutta nyt lukemani kirja on julkaistu suomeksi 1981. Päätin lähteä aikamatkalle. En edes tiedä, päätyykö tämä tekstini blogiini. Aikamatkaa tämä on monin tavoin, sillä mitäpä muuta voi odottaa vierailulta museoon ja dinosaurusten pariin? Tämä on myös aikamatka Atwoodiin ja itseeni. Kirja on näemmä synttärilahjani, itse tekemä omistus vie sivun ja exlibris kertoo, että ”tää on mun kirja”. Lähdin lukemaan teosta hatarien muistojen varassa, sivuja käännellessä huomaan olleeni varsin kiukkuinen tekstin suhteen...

Kirjan kansilieve kertoo, että Atwoodin teoksia on kuvattu runoilijan romaaneiksi, joiden symboliikka ulottuu juuri niin syvälle kuin lukijalla on silmää nähdä. Kiskaisinkohan juuri maton altani? Kivettyneet leikit on psykologinen romaani.  Kirjassa tulee esille parisuhteen ongelmat, kolmoisdraamat, ihmissuhteet, rakkaus, uudet alut, erot, uusioperheen roolit, mutta Atwood tuo kirjaan myös feministisen näkökulman ja poliittisenkin aspektin. Tapahtumien miljöönä on Toronto, (luonnon)historiallinen museo ja ajankuvana 1970-luku.  Tarinaan mahtuu niin aviovaimoja, aviomiehiä, rakastajia kuin rakastajattaria.

Kivettyneet leikit kertoo kahden naisen ja yhden miehen suhteista. Tarina kuvaa kahden vuoden ajanjaksoa, se alkaa lokakuusta 1976 ja kulkee kesään 1978 asti. Näkökulmatekniikan takia lukija saa käsityksen tapahtumasta niin Elizabeth Schoenhofin, tämän miehen Naten kuin työkaverin Lesje Greenin kautta. Kerronta ei kulje minäkerrontana, joten ratkaisulla  on etäännyttävä  vaikutus. Kerronnat kuvaavat samaa päivää / samoja tapahtumia eri näkökulmasta. Elizabeth ja Lesje tekevät työtä yhdessä menneisyyden parissa Toronton museossa.  Nate on entinen lakimies, joka keskittyy lasten puisiin leikkikaluihin. Lesje elää alkuun Willamin kanssa jonkinlaisessa parisuhteessa. Heti alussa tarinaan liittyy Chris, edesmennyt tutkija, joka on ampunut päänsä tohjoksi haulikolla.  Hän oli myös Elizabethin edesmennyt rakastaja. Lesjessä on toiseutta, sillä hänen isoäitinsä oli ukrainalainen, juutalainen. Atwoodin huumori on varsin purevaa, sillä aina jossain ylitetään sopivuudenkin raja. 

Nate ei tiedä mitä kulta sana enää tarkoittaa heidän välillään, vaikka he aina käyttävät sitä. Lasten takia. Hän ei muista milloin hän alkoi koputella Elizabethin oveen, tai milloin hän lakkasi pitämästä sitä omana ovenaan. Silloin kai kun he siirsivät molemmat lapset samaan huoneeseen ja hän alkoi nukkua tyhjässä sängyssä.

Nate, hän sanoo. – Kenen huone tämä on?

Mies katsoo häneen, ei vastaa.

Tämä on Elizabethin huone, sanoo Lesje.

Hän nousee seisomaan ja alkaa pukeutua, verhoten itsensä niin nopeasti kuin kykenee. Tämähän on kauheaa, tämä on häväistystä. Hän tuntee itsensä tahraiseksi; melkein kuin jonkinlaista sukurutsaa. Elizabethin aviomies ja Elizabethin vuode ovat kaksi kokonaan eri asiaa.

Nate ei ymmärrä. Hän selittää että hänen oma sänkynsä on liian kapea heille molemmille.

Ei siitä ole kysymys. Vuoteella ei ollut valinnanvaraa, Lesje ajattelee.

Kulissit pidetään, vaikka toinen lähtee. Ei isä oikeastaan ole lähtenyt, hän on vain lähtenyt. Kaikki tapahtuu sulassa sovussa todeten, että Taidat pakata? Aluksi tavaroiden siirto on vain suurempaan verstaaseen siirtämistä. Vakuutetaan rakkautta ja lasten osattomuutta tapahtuneeseen, ja silti jokainen tajuaa, että mennyttä mikä mennyttä. Eletään sen mukaan, että varmistetaan tulevaisuus kiemuraiseksi ja kanssakäymiset rosoisiksi. Meidän lapset, teidän lapset, exät, mummopuolet olevat ja tulevat. 

Palaan alkuuni ja kieputan tarinaa kertoen, että lähdin lukemaan tarinaa hatarien muistikuvieni perusteella, että Atwood kirjoittaa modernimmin kuin Shields ja Howard. Olen kertonut, että en pidä parisuhdedraamoista. Mikä tämän sitten eroaa esimerkiksi Maeve Binchystä? Tarina on unohtumaton ja kammottava, mutta samalla se on surullisen hauska kaitselmus luhistuvaan avioliittoon urbaanissa yhteiskunnassa.  Mikään ei ole sattumaa, eikä varsinkaan naisten työ menneisyyden parissa. Tarinassa on läsnä jokapäiväinen arki, lapsuudet ja nuoruudet, tunteet ja tunteiden puute ja kuihtunut intohimo. Atwood riepottelee ihmisparkojaan säälimättömästi, hänen ihmisensä eivät ole virheettömiä tai täydellisiä. Atwood kuvaa syvälle iskostuneita tapoja ja normeja. Kuka haluaisi kuulla kahvilassa Marthan  kysymyksen: Tehän asutte yhdessä Nate Schoenhofin kanssa?

 Olen lukenut aivan äskettäin Atwoodin trilogian Oryx ja Crake, Herran tarhurit ja Uusi maa. ja nauttinut käännösten kielestä. Sama visio ja taistelu olemassaolosta on tässäkin läsnä, mutta nyt se vertautuu vain ihmisten ja dinosaurusten sukupuuton  kautta. Kivettyneissä leikeissä oleva ajan patina syntyy jostain muusta kuin Atwoodista, sillä minua ärsyttää ja hämää kirjan käännös, omituiset yhdyssanat, kääntämättömät käsitteet: piirteetön laardi,  kosteantippuva pinaatti, saniaispuun latvatupsu, kylpypyyheyön, kotirouvapermanentin, paperiauringonkukkakoristeisella, samarialaisenvaistoihinsa, yksityissaniaispuidensa, priaappisena jne. Margaret Atwood, Simone de Beauvoir ja Virginia Woolf käyvät taisteluaan ykkösijasta minulla. Sanonko tarpeeksi sivistyneesti, että tällainen käännös ei vetele Atwoodin kanssa.

Margaret Atwood Kivettyneet leikit

Alkuperäisteos Life Before Man

Kirjayhtymä 1981. Kotikirjasto.

Margaret Atwood Yli veden

Margaret Atwood (1939) on hyvin monipuolinen kanadalainen kirjailija, sillä hän on kirjoittanut runokirjoja, lastenkirjoja, novelleja, romaaneja, tietokirjoja, televisio- ja radiokäsikirjoituksia. Hän on yksi suurimmista suosikeistani. Hänen teksteissä korostuu usein luonnontieteellinen tietämys, joten laitan seuraavan lauseen avaamaan hänen taustaansa. Hän on kanadalaisen hyönteistutkijan, eläintieteen professori Carl Atwoodin tytär. Isä otti usein perheensä mukaan tutkimusmatkoilleen.

Luin viime vuonna David Vannin kirjan Kylmä saari, joka tuli voimakkaasti mieleeni tätä Atwoodin kirjaa lukiessa. Henkilöhahmoissa on myös samaa irrallisuutta. Kummassakin luonto on mukana voimakkaana elementtinä kuin myös saari eristävänä elementtinä. Uskoisin, että jos viehätyit tuosta kirjasta, niin haluat lukea myös tämän. Luin aivan äskettäin myös Vuokko Sajaniemen upean teoksen Pedot, jossa ihmisen luontosuhde on korostetusti esillä.

Yli veden on Atwoodin varhaistuotantoa. Usein blogeissa tuodaan ilmi, kuinka kirjailijaa arvostetaan, mutta tuotantoa pidetään joskus vaikeana. Yli veden on vaikeammasta päästä siitäkin huolimatta, että sen tarina on yksinkertaisimpia. Neljä ihmistä lähtee erämaamökille aikomuksenaan yöpyä yksi yö. Mikä sitten vaikeuttaa? 

Vaikeudet syntyvät Atwoodin kohdalla siitä, että kirja on tiivis, monitahoinen ja hyvin allegorinen kivisine kuvineen (kalliomaalaus) ja ryöppyävine muistoineen sekä vastakkain asetteluineen: turistit, kaupunkilaisuus, amerikkalaisuus ja jopa miehet nähdään luontoa ja alkukantaisuutta vastaan.

Yli veden on vahva naiskuvaus, jossa ilmenevät myös ihmisen ympäristö- ja luontosuhde, ekokritiikki sekä ekofeministinen näkökulma, kun tarinan taustalla on Kanadan pohjoinen, villi luonto. Tästä kaikesta kirjan minäkertoja ammentaa uutta syvyyttä suhteessaan menneisyyteen, sisäiseen minuuteensa ja uuteen identiteettiin. Neljä kaupunkilaisnuorta lähtee retkelle syrjäseudun saarimökille, koska seurueen toisen naisen isä on kadonnut.  Tässä vaiheessa kerronta keskittyy parisuhteisiin, miehen ja naisen suhteen tilaan. Anna ja David ovat naimisissa, kirjan kertojakin on ollut naimisissa, mutta Joe on hänen nykyinen kumppaninsa. Kertojanainen jää nimettömäksi, mutta kyseessä on hänen lapsuudenkotinsa. Ammatiltaan nainen on graafikko ja kuvittaja. Hänen vanhempansa eivät aikoinaan oikein hyväksyneet avioliittoa, mutta vielä vähemmän he  hyväksyivät avioeroa. Aluksi Davidin ja Annan suhde vaikuttaa täydelliselle, mutta se alkaa rakoilla. Isä ei löydy kuin aivan lopussa… 

Kertojanainen jää yksin seurueen lähdettyä. Tästä alkaa kerronnan kolmas ulottuvuus, kun nainen tavoittelee yhtenevyyttä luontoon, sulautumista osaksi luontoa, myös ravinnon osalta hän pitäytyy luonnon antimissa.

Metsä loikkaa ylöspäin, valtaisana, sellaisena kuin se oli ennen hakkuita, jähmettyneen auringonvalon pilareita; vierinkivet kelluvat, sulavat, kaikki on rakentunut vedestä, kivetkin. Jossain kielessähän ei ole ollenkaan nimisanoja, vain verbejä joiden annetaan kestää hiukan kauemmin.

Eläinten ei tarvitse puhua, miksi puhua kun itse on sana

Nojaan puuhun, olen puu nojaamassa

Äkkiä tulen taas kirkkaaseen aurinkoon ja vajoan kasaan, pää maata vasten

En ole eläin enkä puu. Olen se missä puut ja eläimet liikkuvat ja kasvavat, olen paikka.  

Yli veden on sitä Atwoodia, jonka takia minä olen lukenut hänen kirjoja alusta lähtien. Tässä teemat ovat ehkä helposti lähestyttäviä, mutta vaikeita. Mökki ja puutarha eivät ilmennä idylliä.  Jos muistan oikein, niin tämä teos oli neljänneksi lukemani Atwood aikanaan. Luulen, että tämä verkkaisesti käynnistyvä tarina vaatii oikean mielentilan ja paikoin runsaasti kärsivällisyyttä. Ja palataan vaikeuksiin. Loppu ei ole yksiselitteinen tai yksinkertainen. Mitä naiselle tapahtuu?

Margaret Atwood Yli veden
Alkuperäisteos Surfacing
Suomentaja Matti Kannosto
Kirjayhtymä 1986. Kotikirjasto


Tämä kirjan ovat lukeneet Marile ja Asko. K.

Pääsiäinen Tunnistatko nimestä?

Puolisoni tiedusteli, jos haluan kirjan nimeltä Pääsiäinen? Yleensä osaan yhdistää kirjan tekijään, etenkin jos kyseessä on lempikirjailijani. Ehkä siitäkin syystä, että olen olettanut omistavani koko kirjailijan tuotannon suomeksi.

Viime kesänä Blogistanian kirjamaratonilla havahduin Hessen Kulkijaan. Löysin sen juuri ennen lukemisen aloittamista, joten lukusuunnitelmani menivät uusiksi. Minusta se oli huono vitsi, sillä omistan kirjailijan tuotantoa ruotsiksi ja englanniksi, kun suomeksi oleva tuotanto ei ole riittänyt. Jouduin täydentämään myös Simone de Beauvoirin tuotantoa kirjalla Onko Sade poltettava? Havaitsin myös, että Toinen sukupuoli on ilmestynyt laajempana painoksensa ja kaksiosaisena. Ärsyynnyin puuttumisista, kun kuitenkin omistan Letters to Sartre ja Letters of Jean-Paul Sartre to Simone de Beauvoir. Pääsiäinen on ilmestynyt Kirjayhtymän kustantamana. Onko tällä Kirjayhtymän sarjalla jokin oma nimi? Valkoinen kansi ja mustat isot pölkkykirjaimet.






Nyt oli siis Merete Mazzarellan vuoro yllättää. Olen todennut blogissani omistavani kirjailijan tuotannon suomeksi, mutta niin vain kokoelmani täydentyi eilen. Olisin ymmärtänyt, jos minulta olisi puuttunut joko Fredrika Charlotta o.s. Tengström kansallisrunoilijan vaimo tai Ei kaipuuta, ei surua Päivä Zacharias Topeliuksen elämässä. Eivät ne puutu, mutta niiden ohituksen olisin hyväksynyt.


Pääsiäinen on Merete Mazzarellan fiktiivinen teos, jonka päähenkilö on keski-ikäinen Birgitta. Kirjan miljöö on perniöläinen villa ja tapahtumien aikana on 1980-luku, josta takaumat vievät lapsuuteen asti. Pääsiäinen on tarkka psykologinen romaani, jossa kertoja käy monologia itsensä kanssa. Kirjassa tutut teemat ovat taas esillä, sillä Mazzarella tekee kirjassa suomenruotsalaisen elämäntavan analyysiä, tutkii keski-ikäisen naisen mielen maisemaa, ihmisen identiteettiä, parisuhdetta, perhe-elämää, muistoja ja punnitsee elämässä tehtyjä valintoja.

Kerran monta vuotta sitten Birgitta oli kuullut kerrottavan pariskunnasta, joka jonkin riidan jälkeen oli lakannut kokonaan puhumasta toisilleen ja pysynyt itsepintaisesti hiljaa kaksikymmentä yhteistä vuotta, kunnes kuolema heidät lopulta erotti. Toisinaan hän oli ajatellut, että heistä jompikumpi tai ehkä molemmatkin olivat varmaan usein halunneet rikkoa hiljaisuuden, mutta se oli varmasti käynyt päivä päivältä mahdottomammaksi katkeruuden ja kaunan ja loukatun turhamaisuuden piikkisen pensasaidan vähitellen kasvaessa yhä korkeammaksi. Eihän sitä voi yhtäkkiä sanoa: ”Ojentaisitko voita?”

Birgitta palaa lapsuutensa ympäristöön. Hän vetäytyy pääsiäispyhiksi lapsuudenaikaiseen vanhempiensa kesähuvilaan omaan rauhaan Martinan ja Niklaksen sekä Henrikin ollessa omilla teillään. Täällä hän vietti lapsuutensa kesät sisarensa Hannan kanssa, kun kaupunkiasunnon suursiivouksen jälkeen muutettiin maalle. Koti antoi hänelle suojatun elämän, perhetytön arjen, vaikka samalla se ahdisti ja suojasi, niin antoiko se myös elämän voimavarat? Heti alussa hän törmää taksinkuljettajaan, jonka tunnista lapsuutensa leikkikaveriksi Hämäläisen Olliksi, joka on tavannut viimeksi kaksikymmentä vuotta sitten.

Minkälaista on olla keskellä esitystä oman elämänsä roolissa ja huomata, että aikaa ei olekaan enää paljoa jäljellä?

Entä Henrik? Oli helppo sanoa, ettei hänen olisi koskaan pitänyt mennä naimisiin Henrikin kanssa. ”Jospa minulla vain olisi kaksikymmenvuotiaana ollut se varmuus, joka minulla nyt kaikesta huolimatta on”, hän oli kerran huokaissut Jean-Christophelle, ja Jean-Christophe oli vastannut: ”Se on samaa kuin toivoisi eläneensä keskiajalla – mutta konekiväärillä varustettuna.”

Birgitta oli pelännyt paluuta Ridakseen, hän ei ollut kieltänyt menneisyyden merkitystä, mutta hän oli pelännyt sen musertavaa voimaa, että se olisi nielaissut hänet.

Birgitta kokee paluunsa Ridakseen eheyttävänä, kahden vuorokauden aikana hän oli aistinut menneisyyden ympärillään hyvin konkreettisena, elänyt sen kanssa ja kenties myös elänyt sen läpi.

Miten hienosti Mazzarella kiteyttää elämän tuskan ja juuret, jotka toinen säilyttää ja toinen katkaisee? Aikuisen – tai keski-ikäisen? – ihmisen menneisyys muistuttaa ympäristölle näkymättömiä juuria, joista ihminen itsekään tuskin on tietoinen mutta jotka silti elävät omaa salaperäistä elämäänsä syvällä maan alla. Nuo juuret sitovat ja ohjaavat eikä niitä käy katkaiseminen.

Mazzarella tarkastelee aihettaan rehellisesti, ironisesti ja silti niin elämänläheisesti. Pidän Mazzarellan tavasta kirjoittaa, miten hän käsittelee ihmisen identiteettiä ja sitä määritteleviä tekijöitä. Pääsiäisellä on oma merkityksensä tässä kirjassa. Päähenkilö vetäytyy sisäiseen retriittiin lapsuutensa maisemiin, hän tekee elämästään tilintekoa muistojensa avulla.


Merete Mazzarella Pääsiäinen
Kirjan on suomentanut Kaarina Ripatti.
Kirjayhtymä 1983. Kotikirjasto.

Simone de Beauvoir Murtunut nainen

Minun pitäisi määritellä kirja novellikokoelmaksi, mutta minähän en pidä novelleista. Kierrän tukalan tilanteen kertomalla, että kyseessä on kaksi pienoisromaania yksien kansien välissä.

Murtunut nainen on kirja, jonka olen lukenut useamman kerran aina eri-ikäisenä. Rakastan tätä kirjaa. Minulle Simone de Beauvoir on yksi tärkeimmistä kirjailijoista. Rakastan Mandariineja, Kutsuvierasta, päiväkirjoja, kirjeitä, kaikkia ja jokaista erikseen. Olen miettinyt, miksi Beauvoirin ja Sartren kirjeitä ei ole suomennettu? Ei ole vain huvittanut? Simone de Beauvoir (1908-1986) oli ranskalainen filosofi. Hän eli Jean-Paul Sartren kumppanina, vaikka nämä eivät koskaan asuneet yhdessä tai saaneet yhteisiä lapsia. Simone de Beauvoir viittaa edelliseen ratkaisuun kirjassa Voiman vuodet: Ainoastaan lasten hankkiminen olisi ollut kyllin painava syy niin sanottujen laillisten tunnesiteiden solmimiseen.

Saat kymmenen sekuntia aikaa vastata kahteen seuraavaan kysymykseen. Kuka on kustantaja? Antamani vinkki on, että Murtunut nainen on ilmestynyt Arena-sarjassa. Toiset kymmenen sekuntia saat aikaa vastata toiseen kysymykseen. Mikä kirja tulee ensimmäisenä mieleesi samalta kustantamolta? Oma vastaukseni on Huilunsoittaja, Ystävykset, Matka aamun maahan jne.

Murtuneen naisen teemoja ovat kolmiodraama, keski-ikäisyys, vanhenemien, perhesuhteet, työura, äitiys, naisen asema ja elämä sekä naiseuden identiteetti. Beauvoir kirjoittaa ranskalaisen kepeästi mutta terävästi. Simone de Beauvoir oli vakaumuksellinen feministi, joka korosti, miten välttämätöntä naisen on osallistua yhteisiin asioihin, vapautua miehen luoman maailman kahleista, joka lähenee myös Virginia Woolfin Oman huoneen teemaa.

Simone de Beauvoir kuvaa kahden aikuisen naisen tarinan, Hienotunteisuuden vuosien nainen on ikääntyvä intellektuelli ja Murtuneen naisessa nainen on hylätty vaimo.

Hienotunteisuuden vuosissa kuusikymppinen nainen elää miehensä Andrén kanssa. Nainen on ikääntyvä kirjallisuudentutkija ja yliopisto-opettaja. Hän tuntee elämän rajallisuuden ja voimien vähenemisen.

Kirjallisuudessa on oma hyvä puolensa, sanoin. Kuvat muuttavat muotoon, kalpenevat. Mutta sanoja ihminen kantaa mukanaan.


Philippe on keskeyttänyt yliopisto-opiskelut, jota äiti ei sulata, vaikka isä myötäilee poikansa ratkaisua. Nainen ei ole valmis kohtaaman poikaansa, hyväksymään tämän ratkaisua, vaan hän haluaa särkeä välit. Tapahtumien aika lienee 1950–60 luku, sillä Philippe on ollut Algerian sodassa. Andre on yhteydessä poikaansa, hänessä ei ole naisen ehdottomuutta. Aikuisen pojan oma elämä ja omat ratkaisut eivät sovi äidin ajatusmaailmaan.

André puhuu äidistään, Ehdotin, että hän ostaisi television, mutta hän ei tahdo. Hän sanoi, että ei anna kenen tahansa tulla kotiinsa. Hän touhuaa puutarhassa. … Loppujen lopuksi tämä on paras osa hänen elämästään. Hän kuuluu niihin, joille vanhuus on onnellista aikaa… Hän on saanut raataa koko elämänsä, omistautua melkein aina muille.

Irene tulee puhumaan miehensä puolesta kertoen, kuinka hyvän viran hänen isänä oli pystynyt hankkimaan Philippelle. Miten pitkälle nainen on valmis menemään periaatteissaan?

Nainen tunnistaa vanhuuden läsnäolon, mutta Andren kanssa hän pystyy puhumaan. Miehen mennessä tapaaman äitiään, nainen jää Pariisiin. Nainen arvioi suhdettaan mieheensä ja poikaansa uudelleen. Hänellä on paremmat edellytykset tehdä arvionsa kuin toisen tarinan naisella. Hänellä on vahva ammatti-identiteetti ja itsellinen ote elämään.

Me olemme aina katsoneet kauas. Pitääkö nyt oppia elämään päivästä päivään? ... Aika oli pysähtynyt hetkeksi, se alkaa virrata uudelleen. Entä sitten? Voinko vielä tehdä työtä? Hälveneekö kaunani Philippeä kohtaan? Joudunko uudelleen vanhuuden pelon valtaan? Ei katsota kauas. Kaukana olivat kauhea kuolema ja jäähyväiset, tekohampaat, noidannuolet, vanhuuden vaivat, henkinen steriliteetti, yksinäisyys vieraassa maassa, jota emme ymmärrä ja joka jatkaa kiertoaan ilman meitä. Onnistunko kääntämään katseeni pois näistä näkymistä? Vai opinko katsomaan niitä ilman kauhua? André ja minä olemme yhdessä ja se on onnemme. Autamme toisiamme kokemaan tämän viimeisen seikkailun, jolta emme koskaan palaa. Kestämmekö sen toistemme avulla? Toivotaan. Muuta mahdollisuutta meillä ei ole.

Murtuneen naisen tarina on kirjan jälkimmäinen novelli. Sen rakenne on muutaman päivän välein kirjoitettu päiväkirja, jonka ensimmäinen merkintä on tehty syyskuun 13. päivänä ja viimeinen maaliskuun 23. päivänä. Nelikymppinen Monique on naimisissa Mauricen kanssa. Lapset ovat lähteneet kotoa. Aviomiehen kehotukset töihin menosta ovat järkeviä, mutta Monique haluaa muuta, elää viimeinkin itseään varten. Lapsista Colette on naimisissa Jean-Pierren kanssa ja Lucinne on mennyt Amerikkaan. Moniquen kantaa huolta myös hylätystä Marguritesta. Monique elämä romahtaa, kun hänelle selviää, että hänen miehellä on toinen nainen, Noelle Guérard. Mitä merkitystä on yhdessä eletyllä pitkällä avioliitolla.

Miksi hän ei rakasta minua enää? Pitäisi tietää, miksi hän rakasti minua ennen. Sitä ihminen ei koskaan kysy itseltään. Vaikkei olisikaan ylpeä eikä itsekeskeinen, pelkkä oleminen on niin ainutlaatuista, että sitä kuvittelee olevansa toisenkin ihmisen silmissä ainutlaatuinen. Hän rakasti minua, siinä kaikki. Ja ikuisesti, sillä minä olen yhä vain minä. (Ihmettelin, kun huomasin toisten naisten olevan näin sokeita. Omituista, ettei omaa elämää voi ymmärtää ottamalla opiksi toisten kokemuksista – se mikä ei ole omaa, ei auta.)

Monique kokee Quillanin tapaamisen myötä, että hänen viehätysvoimansa on jäljellä. Moniquen rooli rakastettuna vaimona, kodinhoitajana ja äitinä eivät olleet riittäviä. Koirouvan rooli on pätkätyötä siinä missä muukin. Koti-idylli ja ikuinen rakkaus ovat huteria ja turvattomia valintoja nyky-yhteiskunnassa. Toisen varaan elämää ei pidä nojata.

Suljettu ovi; jokin odottaa sen takana. Se ei avaudu ellen liikahda. Kunpa voisin ikuisesti olla liikkumatta. Pysäyttää ajan ja elämän. Mutta tiedän, että tulen liikkumaan. Ovi avautuu hitaasti ja saan nähdä mitä sen takana on. Tulevaisuus. Tulevaisuuden ovi avautuu. Hitaasti. Järkkymättömästi. Olen kynnyksellä. On vain tuo ovi ja jokin vaanii sen takana. Minä pelkään. Enkä voi kutsua ketään apuun. Minä pelkään.
 

Simone de Beauvoir ei tuomitse, vaan auttaa ymmärtämään, niin hyvin kuin hän itsekään ymmärsi. Ei voi olla eksymättä ajattelemaan Simone de Beauvoirin omaa suhdetta. Hän halusi olla vapaa, mutta käsitteleekö hän kokemaansa näissä novelleissa. Toimiiko vapaa suhde, vai onko toinen siinä aina sorrettu ja toisen armopaloilla? Voiman vuosissa hän kirjoittaa, että vain Sartren seurassa viettämäni aika tuntui minusta tärkeältä, mutta käytännössä elin monet päivät ilman häntä. Enimmäkseen luin, en mitenkään järjestelmällisesi vaan umpimähkään Sartren suositusten mukaan ja omien oikkujeni mukaan.

Simone de Beauvoirilla oli omaa rahaa ja omaa tilaa ja hän omisti elämänsä kirjoittamiselle ja ajattelulle. Hänestä oli tärkeää, että nainen ei rakenna elämäänsä miehen varaan, että hän on kykenevä muovautuman eri elämänvaiheiden vaatimukseen. De Beauvoirin eksistentialistinen maailmankäsitys sävyttää kumpaakin novellia eli miksi taistella, mitä tavoitella? Murtunut nainen on yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään.


Simone de Beauvoir kirjoittaa Asioiden laidassa: Mikään ei estä tulkitsemasta Murtunutta naista feministisesti: Moniquen paha olo kumpuaa rippuvaisuudesta, johon hän on itse antanut suostumuksensa. Minä en sitä paitsi tunne velvollisuudekseni valita esimerkillisiä sankarittaria Epäonnistumisen, erehtymisen ja vilpillisyyden kuvaaminen ei minun mielestä ole kenenkään pettämistä.


Simone de Beauvoir Murtunut nainen Suomentaja Mirja Bolgar

Kirjayhtymä 2. painos 1978. Kotikirjasto.