Patrick Modiano Jotta et eksyisi näillä kulmilla

Olen lukenut jonkin verran Patrick Modianon kirjoja. Eniten olen pitänyt Kadonneesta korttelista ja Hämärien puotien kujasta ja vähiten Villa Tristesta.  Villa Triste oli minusta liian saganimainen, vaikka pidänkin Saganin kirjoista.  Sen sijaan Kadonnut kortteli sisälsi upeita kohtauksia, ja se oli hallittu alusta loppuun.  Modianon tyyli vaatii lukijalta keskittymistä, kiireettömyyttä.

Luin jokin aika sitten kirjan, joka tarjosi yhden hassuimmista lukukokemuksistani tänä keväänä.  Antoine Laurainin Punaisen muistikirjan nainen on chick-litia, mutta jokin siinä vain kiinnosti. Ihan vakavissani ehdotan sen lukemista. Kirja on romanttinen rakkaustarina, mutta siinä kulkee Modiano  ”omana itsenään” mukana, niin aitona, että kukaan ei voisi kirjoittaa hänen osuuttaan siihen niin hyvin ilman, ellei hän hallitsi Modianon tuotantoa. Löydät blogitekstini täältä.

Jotta et eksyisi näillä kulmilla on uusinta modianoa. Viime vuonna Nobel-palkittu Modiano johdattaa tässä kirjassa lukijan menneisyyteen, joka piirtyy kirjan sivuille epämääräisenä, unenomaisena ja fragmentaarisena muistojen labyrinttina. Modianon perusteemoina ovat yleensäkin muistot, muistaminen ja etsiminen.  Hänestä on joskus sanottu, että hän ikään kuin kirjoittaa yhtä ja samaa tarinaa yhä uudestaan.  Jos olet lukenut Joel Haahtelaa, niin ymmärrät yhteyden menneisyyteen. Eletty aika ja menneisyys ovat unohtuneet, kadonneet tai haihtuneet jollain tavalla tavoittamattomiin. Menneisyyden ihmisetkin ovat liuenneet jonnekin pois. Modianon tuotannossa Pariisilla on keskeinen rooli, aivan kuten tässäkin romaanissa.

Jotta et eksyisi näillä kulmilla "juoni" on hyvin nopeasti kerrottu. Kirjailija Jean Daragne elää yksin ja puhelinkin häiriköi harvoin häntä. Jean Daragne on kadottanut (?...) vanhan osoitekirjan ja miltei unohtanutkin sen. Edellisviikolla hän oli yrittänyt muistella siinä olleita nimiä, mutta havainnut niiden olevan tarpeettomia tai vanhentuneita. Yllättäen hän saa puhelun muistikirjan löytäneeltä muukalaiselta.  

Löysin osoitekirjan, jossa on teidän nimenne. Kirjan harmaassa kannessa luki: jos löydätte

tämän osoitekirjan, lähettäkää se seuraavalle henkilölle. Daragane oli joskus enempiä

ajattelematta kirjoittanut siihen nimensä, osoitteensa ja puhelinnumeronsa.

Tuon sen teille kotiin. Sanokaa vain päivä ja kellonaika.

Gilles Ottolini ehdottaa tapaamista. Daragne ei ole kovinkaan innostunut tapaamisesta. Ottolini tuo yhteydenottoihin tuppautumisellaan salaperäisyyttä, painostavuutta ja jopa jännärimäisiä elementtejä. Osoitekirja on kuitenkin vain irtonainen juoni. Muukalainen on löytänyt muistikirjasta itselleen tutun henkilön nimen ja haluaa tietää Daragnen yhteyden tähän. Tapaamiseen Ottolini tuo mukanaan myös seuralaisensa Chantal Grippayn.

Osoitekirjassa oli erään miehen nimen. Haluaisin, että kertoisitte minulle hänestä.

Sävy oli nyt nöyrempi.

Suokaa anteeksi tällainen utelu.

Kenestä?  kysyi Daragane vastahakoisesti.

Yhtäkkiä hän olisi halunnut nousta ja harppoa boulevard Haussmannin puoleiselle avoimelle ovelle. Ja hengittää ulkoilmaa.

Eräästä Guy Torstelista.

Daragne  tunnustaa, että ei muista henkilöä kolmekymmenen vuoden takaa. Daragne nousee ja hyvästelee.  Puiston penkillä hän selaa osoitekirjaansa. Hän katselee, kuinka kaupunki näyttäytyy niin vieraana, kuinka hän oli katkaissut siihen kaikki siteensä ja kuinka kaupunki oli puolestaan sysännyt hänet irti.  Hän havaitsee, että kirjassa ei ole ketään, kenelle hän haluaisi soittaa. Ja toisaalta puuttuvissa parissa kolmessa numerossa, joilla oli ollut merkitystä, ei enää vastattaisi. Näin Modiano sukeltaa nykyhetkestä menneisyyteen, menneisyyden tapahtumiin, toiseen aikakauteen ja kolmanteenkin. Kirjailija Jean Daragnen lapsuus Ranskan saksalaismiehityksen aikana on tapahtumien näyttämönä. Osoitekirjassa on naisen nimi, joka liittyy Daragnen menneisyyteen. Annie Astrand hoiti Jeania tämän lapsuudessa äidin sijaan. Daragne tajuaa, kuinka vaikea omista muistoista on rakentaa oman elämänsä kertomusta. Menneisyys on kadonnut iäksi, muistamme vain palasia, tuokiokuvia joko itse koettuina tai kerrottuina, muistomme ovat valikoituneet. Daragne ei pääse kuitenkaan eroon Ottolinista, sillä toimittajan sitkeydellä tämä kertoo, että kirjailija on käyttänyt tuota nimeä teoksessaan Kesän pimeys.

Miksi joillakin ihmisillä, joista emme tiedä mitään, jotka tapaamme vain kerran ja joita emme sen jälkeen enää näe, on kulisseissa niin tärkeä merkitys elämässämme? Sen tyypin ansiosta olin löytänyt Annien. Hän olisi halunnut kiittää Torstelia.

Ehkä Modiano kiteyttää seuraavassa, sen miksi on helpompaa unohtaa kuin muistaa: Loppujen lopuksi me unohdamme sellaiset elämämme yksityiskohdat, jotka häiritsevät meitä tai ovat meille liian tuskallisia.

… Jotta et eksyisi näillä kulmilla…  Jean matkaa Annien kanssa junalla Rivieralle.  Aamulla Jean herää yksin. Tyhjästä talosta isä hakee Jeanin kotiin Pariisiin tai paremminkin sisäoppilaitoksen  monituisiin vuosiin.

Alkuperäisteos Pour que tu ne te perdes pas dans le quartier ilmestyi vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Lotta Toivanen. Kirjan sanotaan olevan autobiografisin kirjailijan tuotannossa. Pidin kirjasta tavattoman paljon. Luin kirjan muutamaan kertaan ja kertailin eri kohtien paloja jatkumoksi. Kirjan sivumäärä on 136, mutta ... se ei välttämättä ole verrannollinen lukunopeuteen.

Patrick Modiano Jotta et eksyisi näillä kulmilla

WSOY 204. Kustantajalta. Kiitoksin.

Patrick Modiano Villa Triste & 14 Nobelistia

Patrick Modiano sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon tänä vuonna. Tämä on nyt kolmas lukemani Modiano. Olen lukenut aiemmin Hämärien puotien kujan sekä Kadonneen korttelin.

Villa Triste oli tämän ranskalaisen kirjailijan toinen suomennettu romaani, josta hän sai Ranskan kirjakauppiaiden palkinnon. Ranskankielinen alkuteos Villa Triste ilmestyi vuonna 1975. Kirjan on suomentanut Jorma Kapari. Tämäkin Modianon kirja ilmestyi WSOY:n Aikamme kertojia –sarjassa. Teoksessa on Tuukka Kangasluoman esipuhe.


Villa Tristen tapahtumat sijoittuvat pieneen ranskalaiseen kylpyläkaupunkiin Sveitsin rajan läheisyyteen. Ajallisesti tapahtumissa eletään 1960-luvun alkua. Taustalla häilyy käydyt sodat ja Algerian sodan uhka. Pelokkaan ja ahdistuneen oloinen kahdeksantoistavuotias nuorimies saapuu tuonne Pariisista. Modianolla menneisyys on aina verhottu, Hämärien puotien kujassa Guy Rolandin muisti oli poissa Kadonneessa korttelissa Ambroise Guise palaa nuoruutensa Pariisiin ja vanhaan nimeensä. Kehäbulevardissa isä ei tunne poikaansa. Ihmisten henkilöllisyys ja taustat eivät ole pysyviä Modianon teoksissa.


Kaksitoista vuotta myöhemmin nuori mies muistelee tuota kesää. Hän palauttaa mieleensä tuon lomakauden häilyviä muistoja, kasvoja ja ilmapiiriä. Hän muistelee kaunista naistaan, jonka kanssa vietti aikaansa. Ihmettelen usein mihin hän lopulta päätyi. Hän ei tietenkään ole enää sama ja minun on katsottava valokuvia muistaakseni tarkkaan minkä näköinen hän oli siihen aikaan.


Villa Tristen Victor Chmaran kätkeytyy vieraan nimen ja menneisyyden taakse. Kreivi Victor Chmaran ei tee mitään tai työskentelee kirjojen parissa myyden bibliofiileille arvottomia arvokirjoja tai esiintyen kirjailijana, joka kirjoittaa salapoliisiromaania. Enemmänkin nuo identiteetit ovat kuhunkin hetkeen sopivia rooleja. Yvette on nuori, aloitteleva näyttelijätär. Arvoituksellinen tohtori Meinthe on myös osa seuruetta. Ihmiset lyöttäytyvät sattumanvaraisesti toistensa seuraan ja kuluttavat aikaa oleillen yhdessä. Näitä ihmisiä luonnehtii joutilaisuus, päämäärättömyys ja ikävystyminen. Kukin heistä pakenee jotakin, eikä vähiten edes itseään ja todellisuutta. Jatkumoa korvaavat tuokiokuvat ja hetket. Asiat eivät sulkeudu, toisaalta tapahtumat eivät myöskään palaudu. Minä yritin turhaan, vuosia myöhemmin nähdä Liebesbriefe aus den Bergen -filmin. Ihmiset, joilta kysyin siitä, sanoivat, ettei sellaista filmiä ole.

Sillä vaikka vietimmekin päiviä ja öitä suloisen raukeuden vallassa, se ei estänyt minua ajattelemasta tulevaisuuttamme jonka värit näin yhä selvempinä.

Tämä on kolmas lukemani Modiano. Petyin tähän hieman, sillä tämä ei sytyttänyt minua kahden edellisen tavoin. Pidin tästä, mutta kaksi edellistä ovat erinomaisia. En suosittelisi tätä kirjailijan tuotantoon tutustumisen aloitukseksi. Tämä muistutti minua tunnelmaltaan enemmän Françoise Saganin kirjaa Tervetuloa ikävä.

Patrick Modiano Villa Triste
WSOY 1977. Kotikirjasto

Osallistun tällä Jokken kirjanurkassa 14 nobelistin lukuhaasteeseen, joka myös samalle tulee valmiiksi

14 nobelia eli 14 nobelistin teosta. Jokken kirjanurkka.
Lähdin suorittamaan tätä kirjahaastetta. Ajattelin lukevani muutaman kirjan. En olisi ikinä uskonut lukevani näin monta nobelkirjaa. Kirjasähkökäyrän Mai päivitti eilen oman urakkansa ja innostuin tarkistamaan oman tilanteeni. En ikinä olisi uskonut yltäväni täyteen määrään. Olisin voinut lukea muutaman naisnobelistin enemmän. Tämä kirjallinen matka oli hauska tehdä. Kiitos Jokke innoituksesta!

Nobel-listani 2014

1. Alice Munro Kallis elämä
2. Hermann Hesse Kulkija
3. F. E. Sillanpää Elokuu
4. F. E. Sillanpää Ihmiset suviyössä
5. Thomas Mann Kuolema Venetsiassa
6. Mauriac Pyhä suudelma
7. John Galsworthy Omenapuu
8. Doris Lessing Erittäin kissamaista
9. Hermann Hesse Matka aamun maahan
10. Andre Gide Pastoraalisinfonia
11. Mario Vargas Llosa Tuhma tyttö
12. Patrick Modiano Villa Triste
13. Patrick Modiano Hämärien puotien kuja
14. Patrick Modiano Kadonnut kortteli 

Patrick Modiano Hämärien puotien kuja & Kadonnut kortteli

Onko kysymyksessä oma elämäni? tai jonkun toisen elämä johon olen ujuttautunut.

Patrick Modiano (1945) on ranskalainen kirjailija. Hän on kirjoittanut yli kolmekymmentä teosta, enimmäkseen romaaneja, mutta myös lastenkirjoja ja elokuvakäsikirjoituksia. Häneltä suomennettuja kirjoja ovat Hämärien puotien kuja (1979), Nuoruus (1986), Kadonnut kortteli (1987), Villa Triste (1977) sekä Kehäbulevardit (1976). Hämärien puotien kuja (Rue des boutiques obscures) ilmestyi suomeksi vuonna 1979 ja kirjan suomentaja on Jorma Kapari. Kirjailijasta itsestään kerrotaan, että hän on pidättyväinen median kanssa.

Patrick Modiano (1947) sai eilen 9.10.2014 kirjallisuuden Nobelin. Lehtien otsikoissa puhutaan yllättäjästä. En tiedä, miten yllätyksellistä on palkita kirjailija, jolta on suomennettu 5 kirjaa, laadukkaassa WSOY:n A-sarjassa. Ehkä hän ei ollut ennakkoarvailuissa, mutta minusta vain vielä ei ole Haruki Murakamin aika, hänen aikansa on tulevaisuudessa. Oma ehdokkaani on ehkä sanonut ja käyttäytynyt siten, että aika ei sovi hänelle, mutta asiat unohtuvat, sillä myös Modiano on saanut osakseen kritiikkiä samanlaisista ei-kirjallisista syistä. Palkinto virkistytti kirjailijan vanhojen kirjojen myynnin, kun lukijoiden ei tarvinnut odottaa teosten kääntämistä. Antikvariaattien pölyttyneiden kirjojen hinnat moninkertaistuivat ja kirjat katosivat hetkeksi tiskeiltä. Palkinto todennäköisesti varmistaa, että häneltä suomennetaan lisää. Otin ilolla vastaan tiedon voittajasta. WSOY:n A-sarja pitää sisällään hyviä kirjoja kuten Ionescon Erakko, Philip Rothin kirjat, Andre Brinkin kirjat, Botho Sraussin Omistus – siis vain muutamia mieleeni tulleita mainitakseni. Modianoa on kuvattu meidän aikamme vastineeksi kuin mitä Proust, Camus ja Sartre oli aikalaisilleen.

Modianon englanninkielisen käännöksen nimi on Missing people. Pidän tuosta nimestä, mutta ehkä suomenkielinen nimi kuvaa teosta enemmän. Modianon tuotannon leimaa-antaviksi piirteiksi on mainittu identiteetin etsiminen, muistojen galleria. ja menneisyyden ja nykyisyyden problematiikka. Hän lainaa dekkarigenren ilmapiiriä luomalla jännitteitä. Hämärien puotien kuja on psykologinen romaani, tässäkin on kyse ihmisestä etsimässä itseään. Hänen on kasattava elämänsä uudelleen, etsittävä elämän tarkoitus ja kestettävä turhautuneisuus. Guy Roland on keski-ikäinen mies, joka haluaisi tuntea itsensä, mutta hän on menettänyt muistinsa toisen maailmansodan aikana. Kirjan nimi viittaa Roomaan, Hämärien puotien kuja 2:een eli Rolandin entiseen osoitteeseen.

Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla. Odotin, että sade lakkaisi, kaatosade joka oli alkanut juuri kun Hutte oli jättämässä minut.

Tarinan kertoja luonnehtii itseään yllä olevin termein kirjan aloituksessa. Paroni Constantin von Hutte on lähtemässä kahdeksan yhteisen työvuoden jälkeen. Tämä eläkkeelle vetäytyvä yksityisetsivätoimiston johtaja oli antanut Rolandille nimen ja henkilöllisyystodistuksen. Nyt Rolandilla on mielenkiintoinen projekti eli selvittää henkilön oikea henkilöllisyys – etsivän itsensä oikea henkilöllisyys. Guy Rolandilla on johtolankoina aikaisemmat oleskelupaikkansa sekä ihmiset, jotka pystyvät antamaan tietoa hänen vaiheistaan: englantilainen jockey, venäläinen emigrantti, hollantilainen kahvilanpitäjä, amerikkalainen jazzpianisti. Hän kiertää ihmisen luota toisen luo ja kiittää saamistaan muistoista. Tapahtumamiljöönä on Pariisi, kahvilat ja kodit ja Pariisin kadut ja osoitteet kuljettavat tarinaa sekä lopuksi Tyynenmeren saari. Roland tietää menettäneensä muistinsa paetessaan Ranskasta Sveitsiin rakastettunsa kanssa, kunnes jokin menee pieleen

 …ja kuljin jatkuvasti etsien kiinnepistettä. Kävelin tuntikaupalla. Ja lopulta kävin nukkumaan lumeen, Ympärilläni ei ollut enää muuta kuin valkeutta.

Nyt Roland löytää asunnon, jossa on asunut muutaman kuukauden Denise Coudreusen kanssa. Guy Roland saa luettavakseen paperin, että Denise Coudreuse on solminut avioliiton Pariisissa 3.4.1939. Valokuva an yhtä epävarma apu kuin ihmisten vaihtuva henkilöllisyys tai kansallisuus.

Minä uskon, että talojen eteisissä kuuluu vielä niiden ihmisten askelten kaiku jotka sittemmin ovat kadonneet. Jokin jää väräjämään heidän jälkeensä, yhä heikompina aaltoina mutta jotka voi kuulla kun on tarkkaavainen. Loppujen lopuksi minä en koskaan ole ollutkaan tuo Pedro McEvoy mutta lävitseni kulki aaltoja, joskus etäisinä, joskus voimakkaampina ja vähitellen nämä hajallaan olevat kaiut kiteytyivät ja tulivat minuksi.

Hämärien puotien kuja avautuu lukijalle, kun pitää visusti mielessä kirjan ensimmäiset sanat eli alun lainauksen. Lopussa itse kukin joutunee lukemaan johdannon ja alun uudelleen. Aivan varmasti luen muutkin suomennetut teokset. Tietynlainen toden ja epätoden läsnäolo ja melankolisuus luonnehtivat lukemaani.

Mutta loppujen lopuksi sitä se ehkä on, elämä on...

Patrick Modiano Hämärien puotien kuja
WSOY 1979. Aikamme kertojia. Kotikirjasto

Osallistun tällä Jokken kirjanurkassa 14 nobelistin lukuhaasteeseen.


Patrick Modiano Kadonnut kortteli

Patrick Modianon Kadonnut kortteli on julkaistu Aikamme kertojissa (1987). Kirjan on suomentanut Jorma Kapari. Alkuperäisteos on Quartier Perdu (1984)

Päätin lukea heti perään toisen Modianon teoksen saadakseni paremman käsityksen kirjailijan tuotannosta. Lisään tämän sunnuntaisen (12.10.) tekstin tähän jatkoksi. Tässä teoksessa on Jan Blomstedtin esipuhe. Toinen kirja tuntuu jo tutummalle. Kirjailijan teemoiksi on luonnehdittu identiteettiä sekä muistoja, että ne toistuvat kirjailijan teoksissa, että niissä menneisyys peilautuu aina jollakin tavoin kadonneena tai unohtuneena nykyhetkeen. Hämärien puotien kujassa menneisyys on pyyhkäisty totaalisesti pois tietynlaisen tapahtumaketjun seurauksena. Blomstedt sanoo esipuheessa, että Modianon kohdalla voidaan puhua modianolaisesta maailmasta tai ymmärryksestä. Hän vertaa kirjailijaa myös Kafkaan. Kadonnut kortteli toteuttaa hyvin kirjailijalle ominaisiksi luonnehditut teemat.


Kadonneen korttelin kertoja on englantilainen kirjailija Ambroise Guise, joka palaa kahdenkymmenen vuoden jälkeen Ranskaan Pariisiin tapaamaan japanilaista kustantajaansa. Hänen tarkoituksensa on illallistaa kustantajansa kanssa ja palata kotimaahansa vaimonsa ja lastensa luo pikaisesti. Ravintolaillallisella Ambroise pyytää kustantajaansa puhumaan kanssaan ranskaa, ja ympäristö sekä oman kielen käyttö laukaisevat hänessä jotain.

Elämä on kierrosten sarja… Ja silloin palataan lähtöruutuun. Siitä lähtien kun olen ollut Pariisissa, minulla on ollut sellainen tunne, että Ambroise Guisea ei enää ole.

Kaksikymmentä vuotta sitten oli nuori mies, Jean Dekker. Tämän nimisenä kertojamme oli elänyt varhaisen elämänsä. Erottuaan kustantajasta kertojamme menee hotellihuoneeseensa ja muuttaa suunnitelmiaan. Hän tiedostaa, ettei tule poistumaan välittömästi Pariisista. Mies on yksin hotellihuoneessa ja lukee muistivihkon välistä kirjeen, jota ei ole lukenut kymmeneen vuoteen. Lähettäjä on itsemurhan tehnyt lakimies Rocroy. Kirje on osoitettu hyvälle ystävälle:

Olisin mielelläni halunnut omistuskirjoituksella varustetun kappaleen, mutta minä käsitän, ettette enää halua olla missään tekemisissä sen henkilön kanssa johon tutustuin Pariisissa ja joka oli kuitenkin niin kunnon poika… Luottakaa vaiteliaisuuteeni, Jean Dekkkeriä ei enää ole, eikä minulla ole kunnia tuntea Ambroise Guisea.

Näiden tuokioiden myötä Ambroise Guise tapaa entisen elämänsä ystäviään, joita hän hädin tuskin tunnistaa tai jotka hädin tuskin muistavat häntä. Jälleen Pariisi ja sen kahvilat alkavat käydä entistä tutummiksi. Ensimmäisenä hän suuntaa Daniel de Rocroyn entiseen toimistoon varmistettuaan Ghita Wattierin paikallaolon, oli hän sitten sihteeri tai yhtiökumppani, niin se ei ollut ikinä hänelle selvinnyt.



Tuntuu, että aavemainen, surrealistinen Pariisi, sen öiset kadut täyttyvät menneisyydellä ja sen tapahtumat heräävät eloon, niin että menneisyys ja nykyisyys haparoiden kohtaavat. Seinen ylitykset, Riemukaari, Jeanne d’Arcin patsas, Eiffel-torni, Champs-Elysees ovat läsnä. Modiano kertoo tarinan hyvin visuaalisesti, keräten särkyneitä kohtaloita.




Kadonnut kortteli on äärettömän hienovireinen, liikuttava kertomus. Pidän tästä kertomuksesta enemmän kuin Hämärien puotien kujasta, vaikka pidin sitäkin erittäin paljon. Mainitsin, että Modiano lainaa dekkarigenren tai mustan elokuvan tunnelmaa, mutta toisaalta taas kätkee huumoria ja romantiikkaa, niin tässäkin kirjassa. Enempää tästä ei vain voi kertoa, kuin että tuo Jean Dekker on ollut kerran nuori mies.

Modianon kirjat eivät ole paksuja, sillä niiden sivumäärät ovat noin 150–200 sivua. Ne eivät ole vaikeaselkoisia tai juonettomia, mutta vaativat keskittymään, ajattelemaan ja ymmärtämään. Ensimmäisen lukemani kirjan lainaus on minulla hyvin muistissa ja niin tässäkin kirjassa toistuu sana silhuetti – aina aika ajoin. Aion ehdottomasti lukea koko suomennetun tuotannon tältä kirjailijalta. En aio tässäkään puhua yllätyksellisestä voittajasta. Totean vain tyynesti, että lukuläksyt olivat minulta tekemättä, enkä voi edes syyttää kuin itseäni, mahdollisuuksia minulla on kyllä ollut yllin kyllin, joten luetaan nyt.

Tai jälki tapauksesta joka saa menettämään muistin koko elämän ajaksi. Minäkään en tästä päivästä lähtien halua enää muistaa mitään.

Osallistun tällä Jokken kirjanurkassa 14 nobelistin lukuhaasteeseen.