tiistai 30. kesäkuuta 2015

Eduardo Mendoza Tulvan vuosi



En ole lukenut aiemmin Eduardo Mendozan teoksia ja omistankin vain Kissatappelun.

Tulvan aikaan sopii hyvin tähän vuoteen, koska luen Espanjaan ja Portugaliin sijoittuvia kirjoja. Löysin tämän kirjavinkin Elinan blogista. Mendozalta on suomennettu Ihmeiden kaupunki (1989) ja Kissatappelu - Madrid 1936 (2012).

Tulvan vuosi on tavallaan rakkaustarina, omanlaisensa ja erilainen. Mendozan kerronta on ainutlaatuista, sillä niin vähäeleisesti hän kertoo tarinan. Tarinan miljöönä on Bassoran San Ubaldon kylä, Barcelonan provinssissa. Ajallisesti romaani sijoittuu 1950-luvun Kataloniaan, sisällissodan jälkeiseen aikaan, maalaiskylään ja sen poliittisiin olosuhteisiin. Tarinan teemoina ovat rakkaus, kielletty suhde sekä edelliseen liittyen tiukoin määrätyt normit. Kirjan keskeiset henkilöt ovat paikallisen luostarin nunna Consuelo ja mahtava maanomistaja Augusto Aixela de Collbató.

Sisar Consuelo on nimitetty luostarinsa sisarkunnan johtajattareksi. Hän lähestyy lähellä asuvaa rikasta maanomistajaa siinä toivossa, että Augusto Aixelàn soisi rahoitusta luostarin yhteyteen perustettavalle vanhainkodille. Luostarin sairaala oli pahoin rapistumassa, mutta likeiseen, kasvavaan Bassoraan on rakenteilla uusi sairaala, joten Consuelon hanke ei saa rahoitusta. Yhteiskunnallinen rakennemuutos on kuitenkin käynnissä, kun nuoret muuttavat kaupunkiin, sukupolvet asuvat erillään, vanhuksista ei kanneta huolta. Sisar Consuelo ajautuu ristiriitoihin itsensä kanssa projektin etenemisen myötä. Tarinan taustalla tapahtuvat luonnonmullistukset näyttävät voimansa, kun kuivunut joki muuttuu vuolaaksi virraksi ja vesimassat vyöryvät kaupunkiin tehden tuhoja.

Rakastan tätä maatilaa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa, mutta kun kuolen, miten sen käy?

Hedelmätarha oli säilynyt entisellään ja tuoksui kostealle mullalle ja vihanneksilta. Sudenkorento liihotteli ja kaukaa kuului sammakon kurnutusta. Tohtori Suñé potilaineen pysähtyi lammikon reunalle. Sisar Consuelo tuijotti veteen ja kuiskasi: Juuri tänne halusin tulla, nyt voimme mennä. En haluaisi olla epähieno, mutta ettekö aio kertoa mitään?

Aihe on hieman mahdollisuuksia rajaava. Huolestuin alussa jopa heppoisesta asetelmasta. Tämän takia tarinalle on parhaiten tietynlainen sovelias loppu, mutta tunteita ja intohimoa Mendoza ei kirjassaan piilottele. Joinakin hetkinä kirjailija turvautuu jopa koomillisiin kohtauksiin välttäen pateettisuuden. Elämänsä lopussa Consuelo palaa Aixelàn puutarhaan vielä kerran.


Uskon, että tämä sivumäärältään suppea kirja säilyy mielessä, sillä loppua jää hieman miettimään. Mitä haluaisin sanoa mahdolliselle kirjan lukijalle? Ehkä vihjeen, että älä pilaa lukufiilistä lukemalla kirjan takalievettä. Takaliepeen viimeinen kappale olisi pitänyt jättää pois.

EduardoMendoza Tulvan vuosi Alkuperäisteos El año del diluvio, 1992 Tammi 1999. Keltainen kirjasto.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Grégoire Polet Väreilevä kaupunki







Grégoire Polet on belgialainen kirjailija, joka asuu nykyisin Espanjassa. Väreilevä kaupunki on Polet'n kolmas ja ensimmäinen suomennettu romaani. Alkuperäinen teos on nimeltään Leurs vies éclatantes (2007). Kirjan on suomentanut Lotta Toivanen.

Väreilevä kaupunki on monimuotoinen ja monitahoinen romaani, se on fragmentaarinen episodeista koostuva kudelma, joka tallentaa hetkiä ja tapahtumia klik klik. Parhaiten kirjan kuvaakin kertomalla sen rakentuvan elokuvamaisista kohtauksista. Omppu kuvaa teosta ihanan absurdimaisesti: Jossakin vaiheessa tulin kuitenkin siihen tulokseen, että sillä, kuka mitäkin kokee, ei Polet'n romaanissa oikeastaan ole merkitystä. Koska teoksen henkilöt on kuvattu pinnallisesti, ei liene mielekästä etsiä heistä mitään suurempia totuuksia. Niin tämä kirja vain rakentuu sattumista ja kohtaloista. Henkilögalleria on ylenpalttinen, mutta lukijalta putoaa suuri taakka, kun hän vapauttaa itsensä nimistä. Kaiken kaikkiaan Väreilevä kaupunki on uskomattoman hieno kuvaus Pariisista ja sen asukkaista.

Kirjan miljöönä on Pariisi sekä osin myös Rooma sekä abstrakteina taide- ja musiikki. Kirjan keskiössä ova Arnaud, Héloïse, Henri, Macha ja Maud. Teemoina on niin rakkaus, häät kuin kuolema ja hautajaiset eli elämän merkittävät siirtymäriitit. En kokenut missään vaiheessa tylsistymistä, vaan episodit lomittuivat toisiinsa ja kuljettivat lukijaa eteenpäin. Dialogit ja niiden sisältö on huikeaa luettavaa. Väreilevä kaupunki tapahtuu kuuden helteisen toukokuun päivän aikana, ja tarinan luvut on nimetty viikonpäivien mukaan alkaen maanantaista ja päättyen lauantaihin. Tämä auttaa lukijaa tarinan jäsentämisessä.

Polet’n olennaisin sanomana on: Carpe diem. Ihmisen pitäisi elää hetkessä, ei haahuilla menneisyyteen tai unelmoida tulevasta, sillä loppujen lopuksi varmaa on vain tämä hetki. Simultaaniset episodikuvaukset osoittavat, kuinka kukin kokee tietyn tapahtuman oman kokemusmaailmansa kautta ja niin myös lukija.


Kirja alkaa kohtauksella, jossa Macha ottaa aamuvarhain valokuvan Saint Sulpicen aukion ainoasta valaistusta ikkunasta. Tuokion päästä valo sammuu, ja Macha ottaa toisen kuvan. Hän ei näe miestä ikkunan takana, ei sitä kuinka tämä särki pähkinöitä, sai sairaskohtauksen, kaatui ja lamppu rikkoutui. Vanhan miehen nimi on Henri ja hän menehtyy. Seuraavaksi tarina siirtyy Henrin kotiin, johon omaiset yksi toisensa jälkeen kerääntyvät jättämään hyvästejä ja järjestämään hautajaisia. Jollain tasolla tämä kaikki toi mieleen Ljudmila Ulitskajan Iloiset hautajaiset. Ukki kuolee, ja parikymppinen lapsenlapsi nukkuu tiedostamatta tapahtunutta.

Väreilevä kaupunki on parhaimmillaan kuvatessaan elämää ja sen sattumanvaraisuutta, joista lainaukseni:

Eivät kai kuolema ja elämä tanssi ja hyppelehdi. Itse me tanssimme elämän ja kuoleman puolesta silloin kun luulemme olevamme tanssimatta. Silloin kun me elämme miettimättä tanssimista, silloin kun elämme yksinkertaisesti, juuri silloin tanssimme reteästi elämän ja kuoleman suurta tanssia. ”Älä tanssi: ihminen tanssii, kun on tanssimatta.” 
Meidän sukupolvemme on aivan uusi niin kuin tämä vuosisata ja vuosituhat. Meidän täytyy pitää toisiamme kädestä lakkaamatta ja väsymättä, kunne peitämme koko maapallon valtavana verkkona. Ja toivottavasti ihmiset huomaavat, että juuri tämä verkko on aina ollut kalastuksen todellinen päämäärä tarkoitus.

Ylittää rajun sadekuuron piiskaama Seine. Nousta ukkosesta piittaamatta, kohota rakennusten yläpuolelle, missä yksikään toinen lintu ei lennä. Kiitää ohitse, nähdä alapuolella sisäpihojen neliömäiset aukot.
Rakkauden Pariisiin tämä kirja edellyttää, sillä niin ristiin rastiin kaupungin katuja kuljetaan. Kirjan takakannen teksti on paras johdatus tähän tarinaan. Se ei kerro liikaa ja kertoo tarpeeksi.

Minulla oli kirjan lukemisessa teknisiä vaikeuksia, sillä meinasin huitaista sen joitakin kertoja seinään. Olin ostanut kirjan antikvaarista, ja joku kaiken osaava oli lukenut kirjan minua ennen, alleviivaillut ja kirjoittanut merkintöjään tyyliin ”kaameaa kieltä” jne. Ärsyynnyin niin, että aion ostaa uuden kappaleen ja toivon saavani puhtaan. Minkä lahjakkuuden / suomentajan maailma tässä osaajassa menettääkään? Ainakin hän pilasi lukuiloni kaiken lisäksi ymmärtämättömyydellään. Kirjaa ei kannattaisi laittaa tärveltynä kiertoon. Argh.

Grégoire Polet Väreilevä kaupunki
Wsoy 2010, Aikamme kertojia. Kotikirjasto

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Saul Bellow Ainoa oikea



Aloitin tutustumiseni Saul Bellow'n tuotantoon Ainoalla oikealla. En ole varma, olenko lukenut häneltä mitään aiemmin. Vain Sadekuningas tuntuu tutulle. Yhä useamman sydän pettää on ollut pidempään lukujonossa. En sanoisi ihastuneeni kirjailijaan välittömästi, sillä lukeminen jumitti alussa. Ainoa oikea vaatii keskittymisen ja ajatusten harhautumattomuuden.

Kirjan keskeisiä henkilöitä ovat jo osittain eläkkeellä olevan Harry Trellmanin lisäksi rikas Sigmund Adletsky ja Amy Wustrin. Kirjan teemoina ovat ensirakkaus, sielunkumppanuus ja juurettomuus. Miljöönä on Chicago ja ajankuvana 1990-luku. Alkuperäinen teos ilmestyi 1997 Yhdysvalloissa Bellowin ollessa kahdeksankymmenen. Bellow sai Nobel-palkinnon vuonna 1976. Hänen syntymästään tuli sata vuotta 10.6.2015.

Harry Trellman tuntee olevansa erilainen kuin muut. Hän on elänyt chicagolaisessa orpokodissa olematta orpo, sillä molemmat vanhemmat elivät. Äiti oli sairaalloinen ja isä tavallinen kirvesmies. Harry on ulkonaisesti kiinalaisen näköinen, mutta ei selittele taustaansa. Hän asui joitakin vuosia Kaukoidässä, mutta palasi Chicagoon, jossa hänen emotionaaliset juuret olivat. Harry on ollut uskollinen nuoruuden rakkaudelleen, sillä hän on rakastanut Amya neljänkymmenen vuoden ajan. Kertomansa mukaan hän olisi voinut asettua yhtä hyvin Baltimoreen tai Bostoniin, mutta Chicagossa oli Amy, nuoruuden rakkaus.

Puolenvuosisadan tunteet on investoitu häneen, puolen vuosisadan haaveet, fantasiat ja hajamielisyys, mielikuvituksessa käydyt keskustelut. Neljäkymmentä vuotta kestäneen keskittyneet kuvittelun jälkeen tunnen pystyväni kuvailemaan hänet millä hyvänsä hetkellä minä hyvänä päivänä.
Chicagossa minulla oli kesken jäänyt rakkausjuttu. Bostonissa tai Baltimoressa olisin ajatellut yötä päivää sitä samaa naista, mitä minun olisi pitänyt sanoa hänelle ja mitä hän olisi saattanut vastata.

Amy Wustrin on elänyt tahollaan omaa elämäänsä, mennyt toistamiseen naimisiinkin.


Hän on muuttunut rikkaasta rutiköyhäksi, suositusta opiskelijatytöstä aikuiseksi naiseksi ja toisen vaimoksi. Harry ja Amy päätyvät yhdessä hautausmaalle hautaamaan uudelleen Jay Wustrinia erikoisen haudansiirtäjäisepisodin takia. Tämän myötä Harry rohkenee kertomaan tunteistaan ja esittämään kysymykseen, johon lukijalle ei kuitenkaan suoda vastusta. Toisaalta sillä ei ole edes merkitystä. Heidän yhteytensä on säilynyt erillään eli siinä lienee tuon tunteen salaisuus.


Minä astuin hieman taemmas ja katsoin Amyn kasvoja. Kellään muulla maan päällä ei ollut sellaisia kasvoja. Se oli maailman ihmeellisin asia.


Ainoa oikea on rakkauskertomus, uskollisen rakkauden kaunis kuvaus, mutta rakkauden rinnalla se paljastaa ajankuvaa olemalla armoton kuvaus nykyhetken Amerikalle tyypillisistä yhteiskunnallisista ilmiöistä, taustana Chicago ja Michiganjärvi. Tässä ajankuvassa nousee mieleen Don DeLillo kirjat. Toisaalta mietin lukiessani F. Scott Fitzgeraldin Kultahattua.

Ainoa oikea on myös kuvaus rahan materialistisesta mahdista ja rikkaiden yltäkylläisestä elämästä. Bellow’n ihmiskuvaus ja ihmissuhteiden monisäikeisyys välittyy lukijalle säälimättömänä. Jatkan ehdottomasti Bellow’n lukemista tämän jalokiven jälkeen, joka sytytti minut hitaasti.

Saul Bellow Ainoa oikea
Alkuperäisteos The Actual
Suomentaja Kristiina Rikman
Tammi 1997. Kotikirjasto

Ainoan oikean ovat lukeneet minun lisäkseni ainakin:
P.S. Rakastan kirjoja, Oksan hyllyltä, Kirjan jos toisenkin


FODMAP – Vatsavaivat kuriin ruokavaliolla


FODMAP-ruokavalion tavoitteena on hyvä olo ja terve vatsa. Nimitys tulee vältettävien hiilihydraattien alkukirjaimista. Kyseessä ei ole kuitenkaan hiilihydraatiton dieetti, sillä vain ruoansulatusongelmia aiheuttavat tietyt, fermentoituvat hiilihydraatit karsitaan (laktoosi, fruktoosi, fruktaanit, galaktaanit ja polyolit). Kyseessä ovat tietyt kasvikunnan tuottamat ohutsuolessa huonosti imeytyvät, kuitumaiset hiilihydraatit. FODMAP-ruokavalio on ainoa tutkitusti toimiva hoito esimerkiksi ärtyneen suolen oireyhtymistä kärsiville, joita Suomessakin arvioidaan olevan puoli miljoonaa.

Vaikka FODMAP-ruokavaliota on tutkittu, ohjeet sallituista ja kielletyistä ruoka-aineista hieman vaihtelevat. Aina uuden tutkimuksen ilmestyttyä, jotkut rajoitettujen listalla olevat siirtyvät suositeltaviksi tai toisin päin. Lisäksi täytyy huomioida, että kukin on eri yksilö ja eri aineet vaikuttavat toisilla eri lailla. Henkilökohtaiset kertomukset saattavat olla avuksi, mutta niihin pitää aina suhtautua varauksellisesti. Myös itse ruoka ei ole kemialliselta kaavaltaan aina samaa. Esimerkiksi jonkin juureksen koostumus voi vaihdella lajikkeen, kasvualustan tai vaikka sen suhteen missä kypsyysasteessa se nautitaan. Gluteeniton ja FODMAP-ruokavalio eivät ole sama asia, mutta gluteenittomuudesta voi olla hyötyä. Tärkeää on syödä tasaisin välein pieniä annoksia.

Useimmat listat pitävät kiellettyinä muun muassa aprikoosia, kirksikoita, luumua, mangoa, omenaa päärynää, vesimelonia, bataattia, herneitä, sipuleita, kaaleja, parsaa, sieniä, maitotuotteita, pehmeitä juustoja, soijamaitoa ja ennen kaikkea vehnä- ja maissituotteet. Omena, sipuli ja valkosipuli ovat terveellisiä, mutta koska ne sisältävät paljon fruktaaneja, ne voivat aiheuttaa vatsavaivoja.

Suositeltavien listalla ovat esimerkiksi ananas, sitrushedelmät, banaani, karpalo, mustikka, kiivi, chili, paprika, kesäkurpitsa, kurkku, lanttu, lehtisalaatti, oliivit, peruna, porkkana, tomaatti, vihreät pavut, kasviöljyt, edam-, brie- ja kovat juustot, laktoosittomat maitotuotteet, anjovis, mausteet ja yrtit, sinappi sekä viinietikka.

Toisissa ohjeissa sallittuihin ja toisissa kiellettyihin sijoitetaan sitrushedelmät, omena, punajuuri ja voikukan lehdet. Muuten rajoitettujen listalla ovat esimerkiksi avokado, mansikat, vadelmat ja parsakaali. Vatsaa ärsyttäviä aineita voivat olla lisäksi kahvi, tee, suklaa, alkoholi sekä rasvainen tai jalostettu ruoka.

TEOS JAKAUTUU KAHTEEN OSAAN, joista ensimmäisessä käsitellään:

1.     Luku kertoo mitä FODMAPit ovat, ruoansulatushäiriöiden oireista, lääkäreiden määräämistä hoitokeinoista ja ruoista, jotka sisältävät paljon FODMAPeja.

2.     Luku kertoo miten FODMAP-ruokavalio toimii ja kenelle se sopii.

3.     Luku kertoo mitä ruoka-aineita tule välttää ja mitä voi hankkia sekä miten toimia FODMAP-ruokavalion kanssa ravintolassa.

4.     Luku esittelee kahden viikon ruokasuunnitelman.

TOINEN OSA ESITTELEE RESEPTEJÄ:

5.     Luku: Aamupalat.

6.     Luku: Välipalat.

7.     Luku: Keitot, salaatit ja voileivät.

8.     Luku: Alkupalat ja lisukkeet.

9.     Luku: Pääruoat.

10.  Luku: Jälkiruoat.

Lopuksi ovat lähteet ja hakemistot.

Vaikka FODMAP:it tunnistettiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 2001 niin perinteisesti on jo pitkään tiedetty, että tietyt ravintoaineet ovat huonosti sulavia ja aiheuttavat joillekin vatsaoireita (hernekeitto, sipuli, kaali, sienet), ja niitä on osattu välttää. Samoin maitosokerin on tiedetty olevan allerginen joillekin ihmisille ja eläimille. FODMAP-ruokavalion avain on oppia välttämään ruokia, jotka tekevät olosta huonon. Suosittelen kirjaa kaikille, joiden vatsaa närästää, tuntuu kipuja tai turvotusta, kipristelee ja suolistokaasuja syntyy normaalia enemmän.

FODMAP – Vatsavaivat kuriin ruokavaliolla

Alkuperäisteos The FODMAP solution (2014)
Suomennos Lotta Heikkeri
Nemo 2014. Kustantajalta. Kiitoksin
Tässä vielä linkki Sinikka Piipon juttuun sekä Potilaan lääkärilehteen.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Irène Némirovsky Veren polte










En tiedä rakentaako ihminen itse elämänsä, että eletty elämä muuttaa ihmisen näköisekseen, mutta se on selvää, että eletty elämä muuttaa ihmisen näköisekseen; kun se on ollut kaunis ja rauhallinen, kasvot saavat täyteläisyyttä ja arvokkuutta, lämpimän ja lempeän sävyn, jota voisi verrata muotokuvan patinaan. Mutta nyt piirteiden sopusointuinen tyyneys oli pyyhkiytynyt pois ja paljastanut murheellisen ja huolestuneen sisimmän. Ihmisparat!

Löysin sattumalta kirpparilta Irène Némirovskyn Veren poltteen. Kirjan takaliepeestä selviää, että Némirovsky oli kiovalainen kirjailija, joka kuoli Auschwitzin keskitysleirissä. Némirovsky kirjoitti sodanaikaisessa pakopaikassaan myös Ranskalaista sarjaa, josta tuli menestys. Ranskan kirjallisuusarkistoon säilötystä pahvilaatikosta löytyi vielä Veren poltteen julkaisematon käsikirjoitus. Veren polte (Chaleur du sang) julkaistiin Ranskassa vuonna 2007.


Veren polte on vangitseva pienoisromaani, joka on huomattavasti laajempi kuin sen sivumäärä antaa olettaa. Kirjan lukee nopeasti, mutta kiiruhtajalle se ei aukene. Kirja ei ole vaikeatajuinen, mutta kertoja ei turhia jaarittele. Kerronnaltaan kirja on vanhahtava ja toi mieleeni niin John Galsworthyn Omenapuun kuin modernimman Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken. Kirjan miljöönä on keskiranskalainen kyläyhteisö. Némirovskyn teemoina ovat ennen kaikkea salaisuudet, intohimon polte, parisuhteet sekä kyläyhteisön dynamiikka.


Kirjan kertoja on maailmaa nähnyt Silvio, joka palaa vuosien jälkeen takaisin kotikyläänsä. Silvio on erakko, joka elää omassa rauhassa asketismin ympäröimänä. Onhan hänellä eletty elämä ja muistot. Kertojana hän seuraa muiden tekemisiä ja tarkkailee muiden käyttäytymistä. Hän vaikuttaa rehelliselle kertojalle, mutta vasta lopummalla hän kertoo oman tarinansa, jonka jälkeen hän ei ole niinkään sivusta seuraaja kuin on antanut aluksi olettaa.

Mitä muuta kaipaisin? Mutta mikä polte sisällä silloin kahdenkymmenen iässä…! Mikä sen palon meihin sytyttää?



Kenen elämää tämä tuli ei olisi kummasti väännellyt ja runnellut omalle sisimmälle vastakkaiseen suuntaan? Siinä määrin, että me itse kukin muistutamme enemmän tai vähemmän oksia, jotka palavat takassasi ja joita liekit taivuttelevat mielensä mukaan; ei tietenkään pitäisi yleistää; jotkut ovat kaksikymmenvuotiaina täydellisen järkeviä, mutta minä valitsen mieluummin omat järjettömyyteni kuin heidän järkevyytensä.


Tarinan keskiössä ovat Hélène ja François Érard ja heidän tyttärensä Colette Dori sekä vanhemman miehen nainut Brigitte. Colette ihailee vanhempiensa avioliittoa ja avioituu Jean Dorin kanssa, joka on Moulin-Neufin Dorineita, myllärien sukua. Colette havittelee vanhempiensa kaltaista vuosikymmeniä kestänyttä auvoista liittoa. Veren polte repii ihmisiä alas jalustoiltaan alastomiksi paljastaen ihmisten itsekkyyden ja petollisuuden.
Sitten tuhahdin omalle tunteilulleni. Miten kysymys oikeastaan piti asettaa? Kumman tuntema nainen on se todellinen? Aviomiehen vai rakastajan? Eroavatko nämä kaksi naista kovin paljon toisistaan?

Sano Hélènelle, järkevälle, hyveelliselle Hélènelle, että hän valehteli. Sano hänelle, että hänen rakastajansa on kuin onkin elossa, että vaikka hän hautasi minut nopeasti, minä elän ja muistan kaiken.


Olen liittänyt tähän tekstiin joitakin lainauksia, jotka jo pelkästään tekevät kirjasta lukemisen arvoisen. Alleviivasin rivejä ja merkitsin monia kohtia, sillä lauseet ovat uskomattoman hienoja tarinan kuljettajia. Tarinassa on selkeä juoni, jota en voi avata. Se yhdistää tarinan kudelman ehjäksi kokonaisuudeksi. Loppua kohden käänteet kovenevat alun leppoisasta kuvauksellisuudesta. On yksinäinen vanha mies muistoineen lohtuna piippu, viinilasillinen, koira ja torkut takan edessä.

Veren polte on todella hieno kirja rakastamisen vaikeudesta ja kyläyhteisön elosta. Ihmisten on helpompi selvitä vaikenemalla ja unohtamalla jopa kertojan tavoin. Tällaisen kirjan jälkeen tulee tyhjä olo eli mihin tästä jatkaa?


Irène Némirovsky Veren polte.
Alkuperäisteos Chaleur du sang
Suomentanut Anna-Maija Viitanen.
Gummerus 2008. 168 s. Kotikirjasto.

David Suchet Hercule Poirot ja minä




Kun Hercule Poirot kuoli iltapäivällä marraskuun lopussa vuonna 2012, osa minusta kuoli hänen mukanaan.
Agatha Christien nirso, pieni belgialaisetsivä oli ollut osa elämääni lähes neljännesvuosisadan aja. Olin näytellyt häntä televisiossa yli sata tuntia 25 vuoden ajan. Ja nyt minun piti näytellä hänen  kuolemansa.

Hercule Poirot ja minä vie mielenkiintoiselle lukumatkalle yhden rakastetuimman televisioelokuvien  fiktiivisen

hahmon ja tämän esittäjän elämään. David Suchet kertoo kirjassaan Hercule Poirot ja minä, kuinka hänestä tuli älykkään herrasmiesetsivän esittäjä, ja mitä Poirot’n hahmo on vuosien mittaan hänelle merkinnyt. Suchet näytteli 25 vuoden ajan 70 televisioelokuvassa Poirot’n roolia. Hercule Poirot on yksi pisimpään pyörineistä televisio-sarjoista, joissa päähenkilöä on esittänyt vain yksi ainoa näyttelijä.

Suchet tunnustaa kirjan alussa, että hän ei ollut lukenut yhtäkään Christien kirjaa saadessaan Poirot’n roolin. Hercule Poirot ja minä vilisee triviaa niin tapahtumista, sarjan kuvauspaikoista sekä sarjassa vuosien varrella vierailleista näyttelijöistäkin. Pala palalta Suchet rakentaa hahmonsa identiteetin, puheen, eleet, kävelytyylin, pukeutumisen, ulkoisen olemuksen ja ne kuuluisat viikset.

Se, että Poirot oli hyväsydäminen, oli Dame Agathan työtä, ei minun. Se, että Poirot oli aina kohtelias ja kunnioittava naisia kohtaan, oli hänen ansiotaan, ei minun, kuten oli myös Poirot’n viehätysvoima ja lempeys palvelusväkeä kohtaan. Poirot’n taipumus valita aina sanansa väärin ja tulla Hastingsin korjaamaksi oli Dame Agathan ajatus, ei minun, eikä minun tekemääni ollut myöskään Poirot’n selkeä tietoisuus ympärillään olevien ystäviensä ajoittaisesta surullisuudesta.

Hercule Poirot ja minä välittää kuvan kunnianhimoisesta luonnenäyttelijästä. Suchet halusi tehdä työnsä huolella kunnioittaen Dame Agathan luomaa hahmoa. Suchet on todella herättänyt eloon tuon fiktiivisen hahmon, sillä niin todelliselle charmantti belgialaisetsivä tuntuu. Jopa niin, että hän itsekin pohti: Olenko näyttelijä, joka on esittänyt Poirot’n roolia neljännesvuosisadan ajan 70 televisioelokuvassa, vai olenko minä todella muuttunut tuoksi pikkumieheksi, jota maailma ja minä niin kovasti rakastamme? Mihin minä lopun ja mistä hän alkaa? Tuntuu kuin olisin unessa katselemassa minua omana itsenäni ja silti näyttelemässä Poirot’ta.

Kirjasta välittyy näyttelijän läheinen suhde roolihahmoonsa, hän tuntee saavuttaneensa jotakin ja toisaalta hän tuntee kiitollisuuden ja nöyryyden, että sai rakentaa tämän hahmon alusta loppuun eli Poirot’n poismenoon. Ensimmäisen tuotantokauden kuvaukset alkoivat Twickenhamin studiolla 1.7. vuonna 1988. Viimeisen elokuvan kuvaukset päättyivät 28.6. vuonna 2013. Luulenpa melkein, että roolihahmo olisi kirjoittanut tämän kaiken diivamaisemmin kuin Suchet.

Kirjassa on jonkin verran toisteisuutta, sillä Suchet tuo esiin, että seuraava tuotantokausi ei ollut useinkaan varma. Lukijan on hyvä ymmärtää se epävarmuus, jossa näyttelijä joutuu elämään. Toisteisuus on enemmänkin informatiivisuutta, mitä on elää projektista toiseen ilman tietoa jatkuvuudesta. Epävarmuus luo kaikille projektiin sitoutuneille epävarmuuden myös oman elämän suunnitteluun. Sitoutuminen pitkään projektiin estää myös mielenkiintoisten tarjousten hyväksymisen.

Hercule Poirot antoi minulle monia iloisia muistoja vuosien varrella. En tule milloinkaan unohtamaan sitä kiintymystä, jota tavalliset ihmiset osoittivat tuota pikkumiestä kohtaan. Se tuli vastaan kaikkialla, missä ikinä liikuinkin. Heidän ihastuksensa oli niin aseistariisuvaa ja viehättävää.

Suchet vanheni Poirotin mukana. Tällaisten pitkään jatkuvien projektien käsittäminen on joskus vaikeaa, kun kestosarjat voivat kestää kymmeniä vuosia. Suchet kertoo, että Poirot oli hyvin erityinen lahja hänelle, jonka Dame Agatha antoi. Lahja, josta hän ei voinut koskaan kiittää antajaa, sillä tämä kuoli 12 vuotta aiemmin, ennen kuin Suchet näytteli tuota etsivää ensimmäistä kertaa televisiossa.

Olen lukenut useimmat Christien dekkarit, mutta en ole Poirot fani, vaan enemmän olen fanittanut Miss Marplea. Siitä huolimatta olen nauttinut monista Poirot’n elokuvista. Christien vanhanaikainen tyyli on viehättänyt minua. Itselleni läheisimpiä ovat olleet Esirippu laskee, Idän pikajunan arvoitus sekä Kuolema Niilillä. Viimeksi olen katsonut Neiti Lemon erehtyy ja Aikataulukon arvoituksen. Kirjassa mainitaan Kissa kyyhkyslakassa, mutta tämä ei tunnu tutulle eli jää selvitettäväksi.

Hercule Poirot ja minä on erinomainen lahja Agatha Christien lukijoille ja tyylikäs pääte pitkälle työrupeamalle. Kirjassa on erinomainen hakemisto esiteltyihin elokuviin ja jaksoihin. Tämä on ihastuttava kirja kenelle tahansa, joka pitää Poirot’n älykkäistä rikosmysteereistä.

David Suchet Hercule Poirot ja minä
Alkuperäisteos Poirot and Me
Suomentaja Sirpa Parviainen
Minerva 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kirjan on lukenut minun lisäkseni ainakin Kaisa Reetta ja Tuijata.

Otan osaa tällä kirjalla Elämäkertahaasteen toinen minihaasteeseen.

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Mari Jungstedt Joka yksin kulkee



Hautajaisvieraat käyttäytyivät hillitysti ja pidättyvästi. Kuolema oli selvästi läsnä. Hopeanharmaat päät olivat painuneet lähekkäin, ilmeet olivat vakavat ja hipiät talvenkalpeat. Monien kasvoille elämän vastoinkäymiset olivat painanet syviä uurteita.



Olen kertonut, että pidän ruotsalaisten naisten kirjoittamista dekkareista. Nautin erityisesti kesällä dekkarien lukemisesta. Sain tämän ihanan kirjan Paulalta, Kiitokseni. Tämä on peräti 11. kirja Knutas –sarjassa.



Joka yksin kulkee käynnistyy upealla kuvauksella, kuinka keskiaikainen kivikirkko kutsuu seurakuntalaisiaan tilaisuuteen. Tunnelma on täydellinen. Tarina vie meidät Gotlantiin Visbyn vanhaan kaupunkiin ja sen mukulakivisille kaduille. Myyttinen kaupunki, historiallinen miljöö ja kaunis luonto tarjoavat upean näyttämön Jungstedtin kirjalle jälleen. Kirjan teemana on yksinkertainen tarina, että lapsi katoaa ja sitten toinen, mutta kaikkea kehystää murhatutkinta, ihmisen yksinäisyys, masennus, parisuhteet ja pakkomielle. Jungstedt on rakentanut mielenkiintoiset taustat henkilöilleen. Hän osoittaa, kuinka vaikeaa on tavoittaa toinen ihminen, vaikka elettäisiin yhdessä, niin parisuhdeongelmat ovat helpompi haudata kuin etsiä niihin yhdessä ratkaisua.


Syyskuinen aamu on rauhallinen, sillä turistikausi on ohi. Eva Eliasson pyöräilee tyttärensä kanssa työpaikalleen. Hän työskentelee kynsitaiteilijana Salon Jennyssä Södra Murgatanilla. Vain hetkeksi hän jättää kolmivuotiaan Vilman leikkimään nurmikolle. Kaupungin idylli särkyy, kun Vilma katoaa ja vain valkoiset kengät löytyvät. Kukaan ei ole nähnyt mitään. Lisäksi Eva ja Krister Eliasson ovat eronneet äskettäin ja käyneet läpi repivät huoltajuuskiistan.


David Forss havahtuu, että hänen suhteessaan Annan kanssa on jotain outoa. David työskentelee iltavuorossa kumitehtaalla ja Anna omassa ateljeessaan ompelijana. Yhteiset ruokahetketkin ovat unohtuneet. David on ymmällään, että mitä Anna puuhaa öisin ateljeessaan, kun ompelukoneen ääntä ei kuulu. Hän saa selville, että Annalla on puhelinpalvelu miehille.


Komisario Karin Jacobsson saa ensi kertaa päävastuun rikostutkinnasta, sillä Anders Knutas on sairaslomalla ja tempoilee masennuksen syövereistä. Karinin ja kollegojen kauhuksi syysmarkkinoilla katoaa toinen tyttö. Kuka sieppaa lapsia ja miksi?

Toinen puoli hänestä toivoi, ettei tyttö olisi yksin ja eksyksissä, kun pimeys laskeutui. Eikä se ollutkaan kovin todennäköistä, koska tänä oli kadonnut keskellä kaupunkia. Toisaalta vaihtoehtona oli jotakin vielä hirveämpää. Lisäksi tilannetta pahensi entisestään se tosiasia, että tyttö sairasti epilepsiaa. Mitä tapahtuisi, jos hän saisi kohtauksen?
Karinin ja Andersin välille on kehkeytynyt suhde, ja he ovat suuntaamassa Gran Canarialle…

Jungstedtin kirjoissa menneet tapahtumat kulkevat mukana, mutta se ei haittaa lukemista. Tämän kirjan luettuaan jää odottamaan seuraavaa kirjaa, sillä jotain jää vaille ratkaisua. Lukija jää kiusalliseen epätietoisuuden tilaan


Joka yksin kulkee on täydellinen dekkari sateiseen kesäpäivään.

Mari Jungstedt Joka yksin kulkee
Alkuperäisteos Du går inte ensam
Suomentaja Emma Jäkkö
Otava 2015. Lahja toiselta kirjablogistilta.

Tämän kirjan on lukeneet lisäkseni ainakin Paula ja Pauliina.

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Sarah Waters Parempaa väkeä & Hyvää juhannusta





Parempaa väkeä oli kevään odotetuin kirja minun osaltani. Tämä on neljäs lukemani Sarah Watersin kirja, sillä olen lukenut aiemmin Yövartion, Silmänkääntäjän sekä Vieraan kartanossa. Watersin kirjat tuntuvat kaikin tavoin minun kirjoiltani, sillä minua viehättää 1900-luvun alun Englanti, luokkayhteiskunnan kuvaus, kiehtova kartanomiljöö tai Lontoon ajankuva kuten tässä kirjassa. Sain tämän dekkariviikon lopussa ja tunsin vastustamatonta halua tarttua uusimpaan Watersiin, mutta sinnittelin viikon loppuun asti. Voit lukea tekstini rauhassa, sillä minä en pilaa kenenkään lukunautintoa eli avaan tarinaa hyvin vähän.

Tällä kerralla Waters kuljettaa lukijan1920-luvun Lontooseen eli ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen post edvardiaaniseen aikaan. Hän tutustuttaa lukijan köyhtyneeseen perheeseen, joka yrittää säilyttää jäljellä olevat kulissit ja omanarvontuntonsa. Frances Wray asuu leskiäitinsä kanssa etelälontoolaisella Champion Hillin hienostoalueella. Heidän on otettava taloonsa vuokralaisia voidakseen selviytyä. Francesin veljet menehtyivät sodassa ja isäkin on poissa.

Yläkertaan muuttaa Barberin pariskunta. Leonard on vakuutusmyyjä ja muodikas Lilian kotirouva. Frances suhtautuu aluksi Barbereihin ylenkatseella, mutta vähitellen naiset ystävystyvät.

Jopa viisikymmentäkahdeksan shillinkiä taskussa alkoivat menettää taikavoimaansa, Francesille alkoi valjeta, että hän joutuisi ansaitsemaan ne viimeistä killinkiä myöten. Hän ei ollut yksinkertaisesti valmistautunut siihen, kuinka oudolta tuntui kuulla ja nähdä pariskunnan kulkevan huoneesta toiseen, aivan kuin ne olisivat heidän.

Frances on äidin seuralainen ja uuttera kodinhoitaja, sillä palvelijoita ei ole enää. Opimme tuntemaan Francesin ajatukset tarinan kertojana. Waters haluaa, että pidämme hänestä, ymmärrämme konservatiivisen naisen ahdinkoa, kun omaan taloon tulevat maksavat vieraat. Kuitenkin Francesissa on myös toinen puoli, jossa hän tuo esiin radikaaleja ajatuksiaan ja viehtymystä rakkauteen, naisten väliseen rakkauteen. Lilian jää paljon etäisemmäksi statistiksi.

Parempaa väkeä on klassinen rakkaustarina, johon lisäväriä tuovat sivujuonina rikos, luokkayhteiskunta ja sukupuoli. Tarina on kuin kolmiosainen näytelmä, jossa alussa keskitytään Francesin ja Lilianin ystävyyteen ja sen kehittymiseen kahdenkeskisestä kävelyretkestä ajatustenvaihtoon Anna Kareninasta tai käsien sipaisusta intohimon syövereihin. Toinen ja kolmas osuus koettelevat rakkautta, ruotivat rikosta ja sen jälkeisiä oikeutuksia.

Waters luo upean ajankuvan, hän tavoittaa menneen maailman. Eihän tässä teoksessa ole mitään hätkähdyttävää tämän päivän lukijalle. Jos nyt jätetään Lenin osa pois. Sen sijaan omaan aikaansa sijoitettuna teos on epäsovinnainen. Naisen rooli ei ollut olla rakastaja ilman soveliaita kulisseja eikä ainakaan toiselle naiselle. Watersilla on vain uskomaton kyky viedä lukija kuvattuun aikaan. Tarina on paljon enemmän kuin kielletyn rakkauden kuvaus, sillä niin hyvin kuvaus korostaa naisen roolia ja vapautumista yhteiskunnallisten muutosten rinnalla. Rinnastin lukemaani monin paikoin Virgiania Woolfin kirjoihin.

Käytän termiä lukuromaani silloin tällöin, mutta se ei alenna teoksen arvoa. Parempaa väkeä on Keltaisen kirjaston kevyemmiltä reunamilta, tarina on juonivetoinen lukuelämys. Edellinen lukemani Keltaisen kirjaston kirja oli Peter Hoegin Susanin vaikutus eli hyvin trillerimäinen tarina. Keltainen kirjasto on moniääninen sisällöltään. Jos laittaisin vaakaan Watersin ja Yuin Lin Yksinäisyyttä kalliimpaa, niin valinta olisi vaikea. Jälkimmäinen on ehkä enemmän sitä, mitä odotan sarjan kirjalta, mutta voi minä viihdyin niin onnellisena Watersin kanssa.


Sarah Waters Parempaa väkeä
Alkuperäisteos The Paying Guests
Suomentaja Helene Bützow
Tammi 2015. Kustantajalta. Kiitoksin

Lukuisa ja Omppu ovat lukeneet alkuperäisteoksen.

Ihanaa juhannusta kaikille lukuhetkien loma.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Kesän arvonnat 2.


Kesäarvonta 2. alkaa tänään

1. Yhden arvan saat jättämällä tähän kommentin sekä kertomalla nimimerkkisi, jolla olet lukijani.

2. Toisen arvan saa linkittämällä arvonnan omassa blogissa sekä kertomalla blogisi / FB-sivun, johon linkität.

Kirjat ovat lukemiani. Arvonta suoritetaan Ullan päivänä 4.7. klo 20.30. En tee lisäarvontaa, vaan siirrän maanantaina 6.7 orvoiksi jääneet kirjat seuraavaan arvontaan.

Voit ottaa osaa yhden, useamman tai kaikkien kirjojen arvontaan. Kirjaa osallistumisesi kunkin kirjan alle erikseen, sillä leikkaan näistä arvontalipukkeet.


Näet Ullan Luetut kirjat ja Siniunikon sivupalkeista, oletko lukijani. Jostain syystä bloggeri ei avaa lukijapaneelia entisen tapaan.


Onnea arvontaan.


Saat yhteyden minuun: arrhenia(@)gmail.com








Yksittäiset ja nippu

1. Bergstrand, Mikael: Sumua Darjeelingissa – ja teetä 2015

2. Ollikainen: Musta satu 2015

3. Poukka: Muisto ei kuole koskaan 2015

4. Kesänippu 2 (Nippu lähtee vain kokonaisena)

Eco: Ruusun nimi
Findley: Ikuisen hämärän vaeltaja
Kemal: Ararat-vuoren legenda
Marklund: Elinkautinen
Sansom: Talvi Madridissa
Tartt Jumalat juhlivat öisin
Styron Sophien valinta
Vanderbeke Simpukka-ateria


5. Lisänippu
Capote: Aamiainen Tiffanylla
Carey: Merenneitojen laulu
Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

Hai: Susikuningatar
Irving: Kaikki isäni hotellit

Irving: Sirkuksen poika

Isegawa: Abessinialaiset kronikat
McEwan: Lauantai
Ragde: Vihreät niityt

Shields: Tavallisia ihmeitä

Dolores Redondo Näkymätön vartija




Valitsin tämän kirjan dekkariviikon lukemistoon. En kuitenkaan ehtinyt kirjoittaa blogitekstiä. Minun olisi pitänyt lukea tämä viikon alussa eikä viikon lopussa. Kirjan aihe oli hieman liikaa iltapäivälehtien ja Facebookin lomassa, sillä minulla on paljon ruotsalaisia kissakamuja. Luin aikoinaan Kristina Ohlssonin Nukketalon vasta Tuhatkaunojen ja Varjeluksen jälkeen, koska kartan näitä lapsiaiheita. Ajatukseni tästä kirjasta ovat kovin ristiriitaiset, mutta yritän kasata ne.

Baskimaan murhat -trilogian avausosa Näkymätön vartija on yhdistelmä rikostutkintaa, baskimytologiaa ja naisen elämää perhesuhteineen.  Keskeisessä roolissa on rikosylikonstaapeli Amaia Salazar, joka saa tutkinnan johdettavakseen, joka herättää tiimissä myös kateutta.  Tehtävän myötä Amaia palaa kotikyläänsä Elizondoon, jossa hän joutuu kasvotusten menneisyytensä kanssa, ja tämä tuo mukaan myös sukudraaman aineksia. Amaian suhde sairaaseen äitiin on ollut ahdistava ja oman äidin väkivaltainen käytös liian julmaa.

Alastoman teinitytön ruumis löydetään Baztanjoen penkalta Navarran ikimetsän sydämestä. Surmatekoon liittyy rituaalisia piirteitä, ja poliisi yhdistää tapauksen aiempaan surmatekoon, joka käynnistää huhut sarjamurhaajasta.  Baztanin laaksossa elävät ikiaikaiset kansanuskomukset ihmisten mielissä, joista yksi on myyttinen basajaun, metsän näkymätön vartija.

Tuossa tutussa metsässä Amaia pystyi aistimaan erilaisten olentojen läsnäolon niin konkreettisena, että siellä tuntui täysin luonnolliselta hyväksyä druidien kultit, uskoa puiden olevan ihmisiä mahtavampia ja kuvitella aikoja, kun laakson uskonto perustui ihmisten ja maagisten olentojen väliseen yhteyteen.

Lukukokemuksena Näkymätön vartija oli keskinkertainen, saatan lukea jatkot kirjastosta, mutta omaksi en lähtisi trilogian muita osia ostamaan.  Uhreja kertyi kiitettävästi, mutta teksti junnasi välillä paikallaan tai eteni kuivahkosti luennoiden (sarjamurhat s. 148.) tai kömpelöin dialogein (Montes ja Amaia s. 83). Tekstiä olisi voinut tiivistää  paikoin. Näkymätön vartija on melko sujuvaa tekstiä, mutta näitä on lukenut niin paljon. Mitään uutta tämä ei tuo dekkarigenreen. Lisäksi tämä jää pelkistetyksi dekkariksi, joka ei tarjoa muuta kuin juonellisen rikostarinan. Myyttisyys ei riitä puhaltamaan tähän eloa. Luin dekkariviikolla Katarina Wennstamin Petturin, joka on myös trilogian aloitus ja pidän sitä erittäin lupaavana.  Näkymätön vartija on kirja, josta olisin halunnut pitää paljon enemmän. Maaginen realismi, myytit ja uskomukset kiinnostavat minua.

En yleensä puutu kirjan kansiin.  Nämä kannet ovat aneemiset eli eivät houkuttele ostamaan kirjaa. Espanjalaisista kirjoista nousee heti mieleen Carlos Ruiz Zafónin kirjat ja Enrique Moriel Ajattoman kaupungin varjot, jotka ihastuttavat kansillaan.  Englanninkielisessä käännöksessä on tyypilliset dekkarikannet.  Redondon kirja liittyy David Vannin Kylmän saaren joukkoon, jossa kannet laimentavat lukuintoa.

Suosittelen kirja lämpimään kesäpäivään harmittomana dekkarina, joka on hyvin mielenkiintoinen ja erilainen.

Ennakkotietojen mukaan trilogian toinen osa Luualttari ilmestyy alkuvuodesta 2016 ja päätösosa Myrskyuhri kesällä 2016.

Dolores Redondo Näkymätön vartija
Espanjankielinen alkuperäisteos El guardián invisible (2013)
Suomentanut Sari Selander
Gummerus 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Näkymätöntä vartija luettiin ahkerasti Dekkariviikolla mm. seuraavissa blogeissa:

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Laura Honkasalo Perillä kello kuusi



Olen kertonutkin, että Joel Haahtela on suosikkini kotimaisissa mieskirjailijoissa ja vastaavasti pidän kotimaisista naiskirjailijoista esimerkiksi Laura Honkasalon tuotannosta. Pidän Honkasalon kirjailijaäänestä ja kauniista kielestä. Eniten olen pitänyt teoksesta Sinun lapsesi eivät ole sinun.

Ostin tämän Kirjan ja ruusun päivänä. Luinkin tämän miltei heti, mutta en ole ehtinyt tuoda tätä blogiini. Luin samoihin aikoihin Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta, joka sijoittuu Lontooseen 1960–70-lukujen taitteeseen teatterimaailmassa.

Perillä kello kuusi on perhetarina, joka seuraa tapahtumia vuosina 1966 ja 1996 kolmen sukupolven naisen osalta. Keskeisintä on mennyt aika. Nykyajassa tapahtuva talon tyhjentäminen ja sen loppuunsaattaminen sekä hautajaiset kehystävät tarinaa.

Tapahtumien miljöönä on Helsinki ympäristöineen. Keskiössä ovat nelikymppinen seurapiirirouva Vuokko, hänen nuorempi kuusitoistavuotias tyttärensä Piitu sekä kuusikymppinen uskovainen vanhapiika Aune, joka työskentelee lakiasiaintoimistossa tunnollisena sihteerinä. Vuokon mies Risto keskittyy työhönsä ja luo mammonaa rakennusarkkitehtinä.

Menneisyys veti puoleensa ja työnsi loitommas. Hän muisti lukeneensa, että sanassa nostalgia yhdistyivät kotiinpaluu ja kipu. Tuntui, että omat muistot muuttuivat valokuvien kaltaisiksi, kellastuneiksi, haalistuneiksi. Samalla tunne, että jossakin kaukana takana oli jokin piste, jolloin oli ollut turvassa.

Lasten aikuistuessa Vuokon elämään hiipii tyhjyys. Parsisuhde on väljähtynyt. Kummallakin on oma elämä. Vuokko kohtaa toistakymmentä vuotta nuoremman Martin, joka johtaa tunteiden paloon. Aune puolestaan lähtee modernisti etelään Kanarialle perinteisen täysihoitolan sijaan.

Nykyajassa Vuokon tyttäret, Piitu ja Eetu, tyhjentävät kuolleen isänsä kotia, ja muistelevat lapsuuttaan. He halusivat tehdä tuon kaksin ilma miehiä, ilman tyttäriä. Vuokko ei ole läsnä, sillä hän ei halua mitään. Kuolema oli vain piste tarinan lopussa ja tarina oli alkanut kolmekymmentä vuotta takaperin.

Piitulla oli raukea olo, aineeton olo. Talo oli tyhjennetty ja pantu myytiin, jätelavakin oli kadonnut pihasta. Hänellä oli omituinen tunne, että lapsuus loppui vasta nyt, kun taloa ei enää ollut. Samaan aikaan, kun talo meni myyntiin, oli alettu purkaa isän rakennuttamia lähiötaloja…

Kirjassa naiset ovat keskiössä, kun taas miehet jäävät sivullisiksi ja paperisiksi tarkoituksellisesti. Kirjassa on stadin slangia dialogeissa, ehkä liiankin kesyä, mutta kyllä pidin siitä paljon. Toki pidin miljööstä. Se tuli minulla enemmän pintaan, kuin jos tapahtumat olisivat sijoittuneet 1960-luvun agraariseen maaseutuun.

No mulla ei todellakaan ole mitään salattavaa. Enimmäkseen kökötän täällä hemmetin kullatussa häkissäni tai lahoan jossakin naistoimikunnassa. Mulla ei ole mitään omaa Ja sinä, sulle tulee kaikki valmiina eteen, etkä edes tajua sitä. Mä ostan sulle helvetti alusvaatteetkin.

Voin suositella tätä kirjaa kesän lukuhetkiin. Kirjan tarkka ajankuva on mielenkiintoinen ja niin todellisen tuntuinen, elämänmakuinen. Kirjan naiset kulkevat elämänsä taitekohdissa ja tekevät jopa rohkeita valintoja. Avioerolla oli tuohon aikaan hyvin erilainen status kuin tänä päivänä. Kirjailija on paneutunut ajankuvaan ja tehnyt onnistuneen taustatyön. Ajankuva ei rakennu vain kadunnimien mainintoihin kuten aivan liian usein.

Tässä vaiheessa kirjavuotta on vielä vaikea hahmottaa kokonaisuutta, mutta oletan tämän sijoittuvan kolmen parhaan joukkoon Ullan Luetuissa kirjoissa. Hieno, hieno kotimainen romaani naisista nostalgian sävyin.

Laura Honkasalo Perillä kello kuusi Otava 2015. Kirjan ja ruusun päivän ostos

Kirjan ovat lukeneet myös mm, Mari A, Krista ja Jaana.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Michael Ridpath 66° Pohjoista leveyttä ja Lee Child Korkein panoksin






Michael Ridpath (s. 1961) on brittiläinen entinen pankkiiri, joka on opiskellut historiaa ja työskennellyt pankkialalla, jossa hän on hoitanut roskalainasalkkua ja toiminut riskisijoittajana.

Michael Ridpath on kirjoittanut useita dekkareita, joista Varjojen saartama (2013) oli ensimmäinen Islantiin sijoittuva Magnus Jonson –dekkari. Magnus on syntyjään islantilainen, mutta varttunut ja opiskellut Bostonissa. Hän on saanut komennuksen Islantiin, koska Bostonissa hän on saanut vihollisekseen Dominicans-rikollisjengin, joka aikoo tappaa hänet.

Islanti elää pankkikriisin jälkeistä aikaa. Kansantalous on kaatunut. Kurssien romahdus on vienyt monelta koko omaisuuden asuntoa ja elinkeinoa myöten. Joka lauantai seitsemäntoista viikon ajan mielenosoittajat ovat kerääntyneet parlamenttitalon edustalle vaatimaan hallituksen ja pääministerin eroa ja uusia vaaleja. Nyt oli kuitenkin tiistai, mutta parlamentin istuntokauden avajaispäivä, ja mielenosoittajat vaativat yhä äänekkäämmin pääministerin ja hallituksen erottamista.

Islantilaiset olivat vihaisia. Ehkä vihaisempia kuin koskaan sen jälkeen kun ensimmäiset viikingit olivat nousseet maihin Savujenlahdella tuhat vuotta aikaisemmin.
Ja Harpa, Harpa se vasta vihainen olikin.
Hän seisoi neljäntuhannen maanmiehensä kanssa Parlamenttiaukiolla mylvien, iskulauseita huutaen ja paukuttaen. Hänellä oli kattila ja kansi joita hän hakkasi. Harpan vieressä seisoi pieni ryhdikäs mummo, joka takoi uhmakkaana rollaattoriaan maahan ja huusi silmät leimuten.

Mielenosoituksen jälkeisenä yönä eräs pankkiiri kuolee ja poliisi haluaa painaa asian villaisella itsemurhalla, jotta vältyttäisiin isommilta järjestyshäiriöiltä.

Kahdeksan kuukautta myöhemmin Magnus on saapunut Islantiin, mutta ei ole vielä saanut islantilaista virkamerkkiä, koska hänen pomonsa vaatii, että hänen on suoritettava puoli vuotta poliisikoulua oppiakseen tuntemaan Islannin lain. Lontoossa tapetaan kuitenkin islantilainen entinen pankkiiri, joka on osittain vastuussa pankkikriisistä. Magnus saa komennuksen tutkintaryhmään omasta pyynnöstään, koska hänellä on Bostonista paljon kokemusta murhista ja koska hän osaa täydellistä englantia. Islannissa tapahtuu suhteellisen harvoin henkirikoksia.

Toisaalla palataan vuoteen 1934, jossa Magnuksen isoisä kaverinsa kanssa kuulee murhasta, mutta jonka hän päättää salata. Myös Magnuksen isä on murhattu joitain vuosia aiemmin ja syyllistä ei ole tavoitettu. Magnus pohtii näiden tapausten mahdollisia liitoksia toisiinsa. Olisiko kyseessä jokin sukukosto? Magnus tapaa joitain sukulaisiaan selvittääkseen asiaa, vaikka ei olekaan puheväleissä heidän kanssaan.

”Löydetäänkö häntä koskaan?” Se oli Hallgrimurin äiti. Hän itki.
”Ei takuulla.” Hallgrimurin isä. Äänet lähestyivät. ”Hän on ja pysyy järvenpohjassa. Kalat syövät hänen ruumiinsa. Hän saa ansionsa mukaan.”

Magnuksella on myös aavistus, että tammikuinen itsemurhaksi kirjattu kuolemantapaus liittyy jotenkin Lontoon surmaan, mutta hänen pomonsa ei usko asiaa ja hyllyttää Magnuksen tutkinnasta. Onko kyseessä terroristit vai vain yksittäinen omaisuutensa menettänyt islantilainen? Magnuksella on myös ongelmia suhteessa tyttöystäväänsä, joten mietittävää riittää monella rintamalla – tietenkin nämä ihmissuhteet on saatava mukaan tarinaan.

”Onko sinulla hetki aikaa? Pieni hetki vain. Meidän on puhuttava. Luulen että haluan muuttaa Hampuriin. Aioin juuri soittaa Svalalle.”
”Valitan, mutta en ehdi juuri nyt”, Magnus sanoi. ”Pitää lopettaa.”
Hetken Magnus mietti, oliko tehnyt virheen katkaistessaan puhelun.

Ridpath ammentaa monessa kohtaa islantilaisia keskiaikaisia saagoja. Kuinka hyvää hänen Islannin kuvauksensa on? Siihen osaisi vastata vain islantilaiset. Joka tapauksessa hän yrittää samoille markkinoille monien pohjoismaalaisten dekkaristien kanssa onnistuen siinä varsin hyvin. Teksti on ehkä perinteisempää ja vähemmän väkivallan kyllästämää kuin esimerkiksi Kallentoftin värikkäimmät kuvaukset. Itse en haluakaan lukea väkivaltaisia kuvauksia kuolemantapauksista. Islannissa tuntuu olevan muutenkin turvallisempaa, koska islantilaisilla poliiseilla ei esimerkiksi ole ollenkaan aseita.

66° Pohjoista leveyttä on erinomainen lomadekkari, hieman erilainen, mutta kiinnostava.

Michael Ridpath 66° Pohjoista leveyttä
Alkuperäisteos 66° North (2011)
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Schildts & Söderströms 2015-06-14
Kustantajalta. Kiitoksin.





Korkein panoksin on Lee Childin yhdeksästoista Jack Reacher toimintatrilleri ja kahdeskymmeneskin (Make me 2015) on jo ilmestynyt. Childin kirjat ovat hyvin suosittuja, sillä on arvioitu, että maailmassa myydään hänen kirjansa joka toinen sekunti. Child sai vuonna 2013 Diamond Dagger –palkinnon poikkeuksellisista ansioista rikoskirjallisuuden alalla. Tappajan jäljillä on filmattu ja pääosassa nähtiin Tom Cruise. Lee Child on brittiläisen Jim Grantin (s. 1954) taiteilijanimi. Hän on opiskellut oikeustiedettä ja kirjoittanut televisiokäsikirjoituksia. Jäätyään työttömäksi hänen ensimmäisen kirjansa Killing Floor ilmestyi vuonna 1997 (suomeksi vasta 2010 nimellä Tappotahti). Lee Child asuu New Yorkissa.

Olen ostanut kaikki Lee Childit uutuuksina, mutta yhtäkään en ole lukenut. Päätin lukea uusimman Childini dekkariviikon kirjana. Korkein panoksin on irrallinen edellisiin nähden, joten Childin lukemisen voi aloittaa siitäkin.


Jack Reacher toimintatrillerit ovat vauhdikkaita, joissa tapahtumia ja juonen koukeroita riittää. Korkein panoksin on kirjoitettu 1. persoonassa, mutta suurin osa Childin teoksista on 3. persoonassa. Reacher on 195 senttinen ja 110 kiloinen, mutta ikäisekseen ja kokoisekseen varsin ketterä mies. Hän on palvellut maavoimien majurina sotilaspoliisissa, mutta jäänyt ennenaikaisesti eläkkeelle ja kiertelee Yhdysvaltoja jalkaisin tai bussilla ilman mitään omaisuutta hammasharja taskussaan. Hänellä ei ole ajokorttia, passia, puhelinta tai luottokorttia. Silti hän osaa käyttää esimerkiksi tietokonetta. Hänellä on uskomaton muisti, ajantaju ilman kelloa, mieltymys kahviin. Häntä kutsutaan aina Reacheriksi, ei koskaan Jackiksi. Lee Child on sanonut, että hän on kuin Sir Lancelot, joka korjaa maailman vääryyksiä kohdatessaan niitä.


Kahdeksan päivää sitten elämässäni oli ylä- ja alamäkeä. Siinä oli hyvää ja vähemmän hyvää. Enimmäkseen siinä ei kuitenkaan tapahtunut mitään. Oli pitkiä, jokseenkin merkityksettömiä jaksoja ja satunnaisia ryöpsähdyksiä. Kuten armeijassa. Ja sitten minut tavoitettiin. Sotilas voi lähteä armeijasta, mutta armeija ei lähde sotilaasta. Ei aina, eikä kokonaan.


Reacher on saapumassa bussilla Seattleen, kun kaksi naissotilasta jättävät poistuessaan Fort Lewisin sotilastukikohdassa penkille Army Times –lehden. Reacher tarttuu lehteen löytäen itseään koskevan ilmoituksen.

Ilmoituksia oli joka tapauksessa kymmenittäin.

Mukaan lukien sellainen, jossa mainittiin minun nimeni.

Siinä se oli keskellä sivua, pari senttiä korkea, palstan levyinen laatikoitu ilmoitus, viisi lihavoitua sanaa: Jack Reacher soita Rick Shoemakerille.
Bussin saapuessa Seattleen Reacher soittaa Pentagoniin. Kaksikymmentäkahdeksan minuuttia myöhemmin häntä ollaan kuljettamassa lentokentälle, jossa odottaa liikelentokone, ilmavoimien miehistöineen ja hänet viedään Pohjois-Carolinaan, Fort Braggiin, erikoisjoukkojen päämajaan.

Tarkka-ampuja on yrittänyt tappaa Ranskan presidentin laukauksella 1300 metrin päästä .50-kaliiperisella luodilla. Reacher ja kenraali O’Day päätyvät tulokseen, että maailmassa on kaksikymmentäviisi tehtävään pystyvää henkilöä, jotka eivät ole enää vakipalveluksessa. Armeijan leivissä olevat eivät tule kysymykseen, koska heidän olinpaikkansa tunnetaan. Näista 25:stä vain neljällä ei ole alibia, joten vain he tulevat kysymykseen ampujaksi.

Reacher kyyditetään ampumapaikalle Pariisiin, ja perillä hänet yritetään ampua samalle parvekkeelle, josta Ranskan presidenttiä kohti on ammuttu. Hän palaa takaisin Fort Braggiin, josta hän neuvottelujen jälkeen lähtee nuoren, kokemattoman apulaisen kanssa Lontooseen. Lontoossa Reacher saa roistojen joukossa aikaan tuttuun tapaansa tuhoisaa jälkeä. Ampujakandidaatit putoavat yksi toisensa jälkeen listalta ja lopulta jää jäljelle vain yksi mahdollinen, joka on todennäköisesti piiloutunut paikallisen gangsterijoukkion johtajan taloon.

Childissa meno on kovaa, kolhittuja ja kuolleita pahiksia syntyy joukolla. Lee Childin kirjat ovat kuitenkin helppoja lukea, hän hallitsee jännityksen luomisen ja pitää lukijan otteessaan jälleen kerran koko kirjan ajan, vaikka hänen tarinansa ovat epäuskottavia ja mahdottomia. Kaikesta huolimatta näitä on helpompi lukea, sillä koin esimerkiksi Måns Kallentoftit liian raaoiksi, paikoin jopa epämiellyttäviksi. Childin vauhdissa on enemmän viihteellisyyttä. Tapahtumien ja esineiden kuvaukset ovat usein pitkiä ja yksityiskohtaisia, mutta silti hän saa mielenkiinnon pysymään. Suosittelen vauhdikkaiden jännityskirjojen ystäville.

Lee Child Korkein panoksin
Alkuperäisteos Personal 2014
Suomentanut Jukka Jääskeläinen
Karisto 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Kesäarvonta 1. tulokset ja ilmoittautumiset viimeistään 15.6


 

 
 
Puolisoni suoritti arvonnan Villan (Zhamanen Violetta FM) avustaessa. Huomaatko tuiman ilmeen?
 
 Onnea voittajille ja kiitokset osallistumisesta.

Seuraa sivuani, sillä teen arvontoja kesän ajan.

Biologin elämä on kiireistä kesällä, joten toivon yhteydenottoja pian 15.6 mennessä.
Eli odotan viestiäsi arrhenia@gmail.com
 Huom. Krista tarvitsen sinun kännynr, koska paketin noutoilmoitus tulee siihen.

Minulla ei ole kenenkään voittajan osoitetta tallella entuudestaan.

En tee uutta arvontaa eli  siirrän

tämän paketin kokonaisuudessaan seuraavan arvontaan, jos kukaan ei ilmoittaudu.


1. Kari Hotakainen Kantaja


2. Lammela (toim.): Ajatuksia puutarhurille


3. Ollikainen: Musta satu

Kaisa

4. Phillips: Äidin aika

Lumiomena

5. Nippu 1. Tämä nippu lähtee yhdelle tässä kokonpanossa vain ja ainoastaan.

Jones: Julian unet
Lehtinen: Rafaelin enkeli
Marinina: Kaikesta täytyy maksaa
McDermid: Sammunut syke
Rynell: Paluu
Södergran: Runoja
Trollope: Parhaat ystävät
Woolf: Mrs. Dalloway

Krista

Cornell Woolrich Morsian pukeutuu mustaan





Halusin vaihtelua dekkariviikolle eli uutuuksien lomaan jotain vanhaa, ruotsalaisten naisten sijaan mieskirjailijan jostain muualta kuin naapurimaastamme. Ja hyllyssäkin on vain kaksi uutuusdekkaria. Päädyin siis omalla tavallaan klassikkoon. Tämä valikoitui myös tyyppinsä takia eli kunnon noir vie minua. Tämä kirja on varmasti monelle tuttu François Truffautin elokuvasta. Myönnän omalla kohdallani, että Jeane Moreau ei oikein suo lukurauhaa.

Cornell Woolrich (1902-68) oli amerikkalainen rikoskirjailija, jota kutsuttiin varjojen runoilijaksi. Woolrichin kunnianhimoinen tavoite oli tulla toiseksi F. Scott Fitzgeraldiksi, mutta sittemmin hän löysi genren, rikoksen. Hän kirjoitti myös nimillä George Hopley ja William Irish. Häneltä on suomennettu myös mm. Aavenainen ja Sulhanen pukeutuu mustiin. Woolrichin tarinassa on katkeruuden makua tummin sävyin, joka usein heijastuu hänen tuotannossaan miljöötä myöden. Kirjan alussa on kappaleet 1-5 nimineen sekä seuraavalla sivulla tarinan keskeiset päähenkilöt sivunumeroineen, joilla he esiintyvät ensimmäisen kerran.

Morsian pukeutuu mustaan alkaa kohtauksella, jossa Julie lähtee pois. Rappukäytävän portaikossa odottava tyttö lähtee saattamaan naista juna-asemalle. Syytä naisen lähtöön ei kerrota.


- Julie, mitä minä voin sanoa sinulle?

- Vain hyvästi. Mitä muutakaan voi koskaan sanoa kenellekään - tässä elämässä?

- Julie, minä toivon että me tapaamme vielä joskus.

- Sinä et enää koskaan näe minua.

Morsian pukeutuu mustaan on juoneltaan yksinkertainen rikostarina. Tarina kulkee kohti kohtaloaan. Bliss, Mitchell, Moran ja Ferguson ovat miehiä ja uhreja. Tapauksiin liittyy tuntematon nainen. Kukaan ei tiedä, kuka nainen on tai miksi hän saapuu miesten elämään tavattoman ja täydellisen kauniina ja katoaa. Noirin kohtalokas femme fatale jättää jälkeensä hengettömän miehen. Nainen ei jätä johtolankoja, mikään ei tunnu yhdistävän murhia.


Tarinassa on kaksi linjaa, joista toista kuljettaa kohtalokas nainen ja toista poliisietsivä Lew Wanger. Ensimmäisessä tarinassa Bliss ja Marjorie juhlivat kihlajaisiaan. Juhliin ilmaantuvaa salaperäistä naista kukaan ei tunne. Naiselta jää vain huivi kattoterassille. Toinen uhri on Mitchell, joka juo viimeisen lasillisen Arrakkia hotellihuoneessaan. Moran vaimo lähtee sähkeen saatuaan äitinsä luo, ja hänen miehensä jää Cookien kanssa kotiin. Vieraaksi saapuvan naisen kanssa Moran ja Cookie alkavat leikkiä kuurupiiloa. Neljäntenä nainen kohtaa Fergusonin, jonka päivät päättyvät ateljeen rauhaan. Viidentenä uhri olisi ollut Holmes. Lopussa on selitysten aika, jossa yllätyksiltä ei välty edes Julia. Sattumalla voi olla yllättävä merkitys ja erehdyttävä ote.


Kirjan takakannen mukaan teoksen ilmestyttyä 1940 eräs kriitikko arvioi: ”Jos voitte kuvitella Afred Hitchcockin kirjoittavan romaania samalla tavalla kuin ohjaa elokuvaa, voitte saada käsityksen siitä miten Woolrich kirjoittaa.

Tarina ei ole ajan patinoima, sillä se kulkee tuoreena alusta loppuun. Suosittelen kirjaa kesälukemiseksi, ja myös elokuva on hieno.


Cornell Woolrich Morsian pukeutuu mustaan
Suomentaja Paavo Lehtonen
Alkuperäisteos The Bride Wore Black 1940
LOVE-kirjat 1983. Kotikirjasto.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Katarina Wennstam Petturi






Hän tunsi kaikki koodit, ja hän oppaanaan Shirin Babakzadeh pääsi ruotsalaisten perinteiden ja paikkojen ytimeen.

Hänellä oli toki mahdollisuus lähteä saaristoon itsekin, mutta vasta Fredrikin kanssa hän lopulta lähti.

Fredrikin kanssa hän oppi rakastamaan silliä, solmimaan juhannusseppeleen ja tukemaan sen päivänkakkaroilla.

Katarina Wennstamilta on suomennettu aiemmin kolme teosta: Tahra, Turman lintu ja Alfauros. Fanitan ruotsalaisia naisdekkaristeja ja halusin tutustua Wennstamin kirjoihin hänen aloitettua uuden dekkaritrilogian. Huomasin lukiessani, että Wennstam kirjoittaa kovemmin kuin Frimansson, Läckberg, Jungstedt tai Jansson.

Wennstam käsittelee teoksessaan yhteiskunnallisia teemoja. Tarinan keskeiset henkilöt edustavat laajasti ruotsalaista yhteiskuntaa, toivottavasti ei taakaksi asti. Maahanmuuttaja ja monikulttuurisuus teemat tulevat esille uudella tavalla. Aiemmin maahanmuuton teemaa ovat käsitelleet mm. Sara Blædel sekä Lene Kaaberbøl & Agnete Friis laittoman maahanmuuton, huumerikollisuuden tai prostituution kontekstin kautta. Wennstamin kirjassa maahanmuuttajat integroituvat osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa.

Maahanmuuttajat kouluttautuvat samalla tavalla kuin valtaväestö. Siksi asianajaja Shirin Sundinin taustan rakentaminen maahanmuuttajataustaiseksi on mielenkiintoista. Wennstamin Petturi on lähempänä Kristina Ohlssonin kirjaa Daavidintähdet kuin Inger Frimanssonin Tyttöä ja kissaa. Jälkimmäinen tapahtuu tämän päivän yhteiskunnassa kahden edellisen tavoin, mutta kerii perinteisimpien ongelmien parissa, kun yksilö syrjäytyy niin omassa kuin työelämässä.

Varsinainen Svedu-unelma, Shirinin pikkuveli sanoi käydessään heillä ensi kertaa ja taisi osua naulan kantaan. Eikä sitä suinkaan ollut tarkoitettu kohteliaisuudeksi.


Shirin haluaa elää sveduelämää eikä häpeä sitä. Onhan hän syntynyt ja kasvanut ruotsissa. Olkoon että hän on toinen alueen kahdesta ainoasta ulkomaalaistaustaisesta naisesta. Toinen on kolmen talon päässä asuvan yrittäjäperheen liettualainen au pair. Shirin viihtyy Stranduddenin Hiljaisella kujalla.

Trilogian avaus liikkuu urheilumaailman ja jalkapalloilun parissa Tukholmassa. Miehisen maailman vastapainona rikostarkastaja Charlotta Lugn ja Shirin Sundin muodostavat vahvan naistutkijakaksikon. Ammattilaisjalkapalloilija Sebastian Liljan silvottu ruumis löydetään kerrostalon ovensuusta Tukholman Södermalmilla. Lilja oli saanut nimettömiä uhkauksia vaihdettuaan joukkuetta AIK:sta kilpailevaan seuraan Hammarbyhun. Liljan tapon motiiviksi epäillään kostoa, jalkapallohuliganismia, mutta Charlotta Lugnin ja Shirin Sundinin tutkimukset osoittavat kumminkin eri suuntaan.

Tutkimusten edetessä salaisuudet alkavat paljastua. Teon motiivina on viha tai kosto, niin itseensä kuin erilaisuuteen kohdistuvana. Wennstam käsittelee niin maahanmuuttajuutta, erilaisuutta, homofobiaa, viharikosta kuin seksuaalista identiteettiä. Kuinka ahtaalle ihminen voi joutua salailun takia? Mistä viharikos versoaa?

Shirin on naimisissa hammaslääkäri Fredrik Sundinin kanssa, mutta avioliitto vaikuttaa onnettomalle. Fredrik vaikuttaa halukkaammalle niin lapsen kuin muunkin suhteen, kun Shirin keskittyy uraansa. Charlotta elää parisuhteessa Agnetan kanssa. Shirinin perheen kautta lukijalle avautuu iranilaistaustaisten maahanmuuttajien arki. Hänen veljensä Darius Babakzadehin unelmat tuhosi hiihtoreissun tapaturma.

Shirin kuulostaa niin iloiselta ollessaan taas töissä, että Darius miettii, mahtaako siskolla olla kaikki tallella. Mutta heidän välillään on tietty ero. Shirin rakastaa työtään. Darius vihaa omaansa.

Hän menee keittiöön ja kietaisee aamutakin ympärilleen. Suukottaa niskaan vaimoaan Agnetaa, joka seisoo lieden ääressä ja hämmentää haluttomasti kattilassa täysjyväpuuroa.

Petturi ei ole perinteinen dekkari, sillä loppuratkaisu ei pääty viimeisellä sivulla murhaajan selviämiseen. Ratkaisu saadaan puolen välin jälkeen, ja loppunäytös tapahtuu oikeudessa tuomion kautta. Tuomio ja korvaukset herättävät ajatuksia. Erityisen hieno episodi on loppupuolen tv-ohjelman kuvaus.

Suosittelen Petturia kesälukemiseksi. Tavalliseksi dekkariksi tämä antaa paljon enemmän, sillä tämä on älykäs dekkari tästä päivästä. Jään odottamaan jatkoa mielenkiinnolla.

Katarina Wennstam Petturi
Otava 2015, Kustantajalta. Kiitoksin.
Alkuperäisteos Svikaren
Suomentaja Anja Meripirtti
Otava. Kustantajalta. Kiitoksin.

Osallistun tällä kirjalla Annamin haasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Kristina Ohlsson Daavidintähdet


Kristina Ohlssonin uusin ja samalla viides Fredrika Bergman -dekkari on nimeltään Daavidintähdet (Davidssjärnor 2013). Kirjan on suomentanut Outi Menna. Aiemmin ovat ilmestyneet Nukketalo, Tuhatkaunot, Varjelijat ja Paratiisiuhrit. Aloitin Ohlssonin tuotannon lukemisen Tuhatkaunosta. Tuhatkaunot ja Varjelijat sisältävät upean kuvauksen päähenkilön parisuhteesta ja sen rakentumisesta. Paratiisiuhrit jätti minut kylmäksi eli en ihastunut laisinkaan. Koin sen välityöksi. Puolisoni luki ennen minua tämän kirjan ja kyselin koko ajan juonesta, tapahtuuhan se varmasti Ruotsissa ja maassa eikä ilmassa.

Luettuani Daavidintähdet tunsin lukeneeni erinomaisen kirjan. Lukija hallitsee kirjan tilanteet paremmin kuin moni muu, paremmin kuin Fredrika tai Alex. Siitä huolimatta lukija on hukassa alusta loppuun asti, kenelle tapahtuu mitäkin, kuka on uhri jne. Lukijaa kieputetaan hurjalla tavalla tyyliin upside down. Leikkisästi totean, että tämän kirjan spoilaus ei olisi helppoa. Lukijan on pidettävä kaikki tiedonmurut mielessään lukiessaan tarinaa.

Juutalaisen päiväkodin opettajatar ammutaan päivän päätteeksi lasten edessä keskellä lumista katua. Vähän myöhemmin samana iltapäivänä katoaa kaksi kymmenvuotiasta poikaa, jotka löydetään seuraavana päivänä ammuttuna lumihangesta läheltä kuninkaanlinnaa. Heillä on paljaat jalat ja päässään paperikassit, joihin on piirretty naamankuvat.

Hän nukkuu päivällä ja herää silloin kun aurinko laskee, Avital kertoi kuiskaten yhtenä päivänä kun he piileskelivät Avitalin rakentamassa puumajassa, jotta Davidin ei tarvitsisi mennä kotiin. – Sitten hän valitsee lapsiuhrinsa ja käy hakemassa tämän.

Poikien murhista heidän vanhemmilleen tulee mieleen edellinen, israelilainen lastentaru, jolla lapsia pelotellaan pysymään sisällä (kirjan loppusanoissa kirjailija kertoo itse keksineensä tämän tarun). Siviilitutkija Fredrika Bergmanin on palannut Alex Rechtin työpariksi. Tutkimuksen edetessä kaikki johtolangat tuntuvat johtavan tai päättyvän Israeliin. Lopulta Fredrika joutuu matkustamaan Israeliin, jossa vastaanotto on hyvin tyly. Välillä tarinassa poiketaan pikaisesti Helsingissäkin.

Peder Rydh  on Fredrikan ja Alexin entinen työkaveri, joka on erotettu poliisista ampumatapauksen takia. Hänet valitaan Tukholman Salomonin juutalaisen seurakunnan turvallisuuspäälliköksi. Pienen tytön kadotessa Alex ja Fredrika joutuvat ahdinkoon, kun kukaan ei kerro mitään tai valehtelee.

Efraim Kiel on tullut Tukholmaan rekrytoimaan uuden turvallisuuspäällikön yhteen Tukholman juutalaisista seurakunnista, Salomonin seurakuntaan. Mutta mitä tekee Israelin Mossadin agentti Tukholmassa? Sitä ryhtyy selvittämään Ruotsin suojelupoliisi etunenässään terroristiyksikön vetäjä Eden Lundell, joka on joutunut eroamaan Lontoossa MI5:stä juuri Efraimin takia.

Fredrika on alkanut soittaa uudelleen viulua, sillä käsivammansa vuoksi hän hylkäsi viulun soiton. Musiikki oli Fredrikan kantava voima elämässä, ja se olisi voinut olla hänen koko elämänsä.  Fredrikan elämä on mielenkiintoista, hän on pienten kaksosten äiti, kaksikymmentäviisi vuotta vanhemman yliopistomiehen puoliso ja luo vaativaa uraa.

Kuinka moni hänelle olikaan sanonut, ettei se tulisi ikinä onnistumaan, että hän joutuisi tekemään kaiken itse, koska Spencer oli liian vanha pystyäkseen auttamaan, etteivät sen ikäisen miehen voimat millään riitä pienten lasten hoitamiseen.

Fredrika ottaa viulun mukaan työmatkalleen Israeliin hoitaakseen sillä stressiä. Spencer jää kotiin hoitamaan kaksosia sairastuttuaan juuri ennen matkaa. Spencerin tarkoituksena oli myös matkustaa Jerusalemiin Hebrewin yliopistoon yhdeksi pääluennoitsijaksi kahden viikon kurssille.  Myös Eden lähtee matkalle, sillä hän suuntaa puolestaan Lontooseen selvittelemään asioita. Hänkin hankkii matkaltaan viulun tuliaisiksi toiselle kaksoistytöistään, joita hänen miehensä on jäänyt hoitamaan. Tämäkään ei ole viaton episodi. Kaikella on merkityksensä niin viuluilla kuin kaksosilla.
Hän seisoo ovensuussa hiljaa, katselee huonetta jossa he lepäävät, näkee kuhinan ympärillään pelastushenkilökunnan koettaessa tehdä sen mitä on tehtävissä, vaikka on myöhäistä tehdä enää mitään. Ja se näky jää paikalla olevien mieliin pysyvästi.
Kaikki muistavat naisen, joka seisoi ovella luminen takki yllään ja viulu kädessään.

Komisario, joka kuvitteli nähneensä kaiken, seisoo paikalleen jähmettyneenä avaran makuuhuoneen ovella. Hän ei saa katsettaan irti miehestä, joka makaa sängyssä kahden lapsensa kanssa. Heidän ympärillään häärii ihmisiä, jotka koettavat saada aikaan ihmettä. Mikään muu ei muuttaisi tilannetta suuntaan taikka toiseen. Komisario on nimittäin nähnyt urallaan riittävästi vainajia tietääkseen, ettei yksikään sängyllä makaavista ole elossa.

Miksi kirjan nimi on Daavidintähdet? Ne mainitaan ehkä vain kerran kirjassa koruna. Loppusanoissa Ohlsson kertoo olleensa jo pitkään kiinnostunut juutalaisuuden historiasta ja Israelin valtion synnystä ja kirjoittaneensa teosta Jerusalemissa.

Ohlsson dekkareissa minua kiehtoo myös Fredrika Bergmanin yksityiselämä. Aikaisempien kirjojen tapahtumat vilahtelevat mukana, mutta niiden tuntemattomuus ei haittaa lukijaa. Tässä kirjassa Fredrika kertoo, että on säästynyt läheistensä menetyksiltä, mutta kertoo olleensa vähällä menettää Spencerin auto-onnettomuudessa. Aiemmat osat lukenut muistaa tapahtumat, kuinka koskettavasti ne kerrottiin.

Daavidintähdet on erittäin hyvä dekkari ja omasta mielestäni paras Ohlssonin Fredrika Bergman –dekkareista. Suosittelen tätä jännittävää dekkaria kesään, vaikka taivaalta satavat lumihiutaleet verhoavat Tukholman. Minun on vaikea kuvitella tänä vuonna parempaa dekkaria.

Kristina Ohlsson Daavidintähdet
WSOY 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.


Kirjasähkökäyrä on lukenut tämän kirjan.

Osallistun tällä kirjalla Annamin haasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa