Marco Vichi Komisario Bordelli

Marco Vichi Komisario Bordelli
Alkuperäisteos: Il commisario Bordelli

Suomentaja: Enneli Poli

Aviador. 2016. Kustantajalta.

 

Marco Vichi (s. 1957) on Chiantissa asuva kirjailija. Komisario Bordelli tutustuttaa lukijan uuteen italialaiseen rikossarjaan. Suomentaminen aloitetaan ensimmäisestä osasta, sillä sarjassa on ilmestynyt jo kahdeksan kirjaa. Kirjan ulkoasu on tyylikäs, ihastuttava. Sen formaatti tuo mieleen italian kielen oppikirjan. Menneen ajankuva ja nostalgia ovat ulkoasussa läsnä.

Vichin tuotantoa on verrattu muun muassa Georges Simenonin ja Raymond Chandlerin kirjoihin. Simenonin mieltäisin paremmin osuvaksi kuin Chandlerin. Keskeistä tarinassa on juoni ja toteutustapana perinteinen kerronta. Väkivalta ja raakuus eivät ole keskiössä Komisario Bordellissa. Ilahduin löytäessäni lupaavan italialaisen dekkarin. Italialainen dekkari on minulle vieras laji, sillä joitakin olen lukenut, mutta en ole päässyt niiden makuun. 

Sarjan ensimmäisessä kirjassa lukija tutustuu viisikymmentäkolmevuotiaaseen komisario Bordelliin ja tämän toimintaympäristöön. Miljöönä on Firenzen viehättävä kulttuurihistoriallinen ympäristö ja ajankuvana 1960-luku.  

Komisario Bordelli välittyy lukijalle tuntevana, oikeudenmukaisena ja hieman erakon oloisena miehenä. Bordelli on poikamies serkkunsa Rodrigon tavoin, sillä kumpikaan ei ole mennyt naimisiin, mutta syyt siihen ovat erilaiset, sillä komisario haikailee sitä oikeaa, ja Rodrigo puolestaan pelkäsi, että se tulisi hänelle liian kalliiksi joka suhteessa. Serkusten suhde on monimutkainen, sillä he eivät vihaa toisiaan, mutta eivät siedäkään toisiaan, mutta omalla tavallaan miehet ovat kiintyneitä toisiinsa, vaikka eivät sitä ikinä myönnä.

Firenzessä eletään heinäkuun lopun  tukahduttavan kuumia päiviä.  Eräänä yönä kollega Mugnai soittaa  komisariolle keskellä yötä, että erään vanhan rouvan seuraneiti Maria ei saa yhteyttä barokkihuvilassa asuvaan  rouvaan. Maria tekee aina iltaisin varmistussoiton rouvalle. Nyt Rebecca Pedretti ei vastaa puhelimeen tai avaa ovea avustajalleen.  Komisario Bordelli päätyy Firenzen öisille kapeille kujille. Hän kiipeää kello puoli kolme Via della Piazzolaa yhdessä kaupungin rikkaimmissa kaupunginosissa.  

Huvilaan johti kahden korkean laakeripuurivistön muovaama kuja, ja sen takaa näkyi yksi valaistu ikkuna. Bordelli pani sammuneen savukkeensa suuhunsa, ja tunsi yhtäkkiä koko kerääntyneen väsymyksen kaatuvan päälleen. Hän olisi halunnut käydä maahan makaamaan nauttimaan huvilaa ympäröivästä rauhasta, maata siinä liikkumatta katsellen taivasta ja muistellen menneitä aikoja.

Komisario Bordelli löytää vanhan rouvan menehtyneenä  vuoteestaan. Tutkimusten myötä hän saa huomata vanhan rouvan eläneen ahneiden sukulaistensa ympäröimänä. Gedeone ja Ilex paraguariensis tuovat oman värinsä tarinaan. En esittele enempää kumpaakaan, en näitäkään rouvan veljen Danten seuralaisia: Geremia, Attila, Erminia, Achille, Desdemona. Syylliskandidaatteja on tarjolla enemmänkin. Ilman Troijan hevosta tarinaa ei saada päätettyä, mutta onko murhaaja aina syyllinen vai voiko murhaaja olla täysin viaton?

He eivät muuta odottaneet kuin että rouva kuolisi, sen näki selvästi noiden vätysten ja heidän huoriensa silmistä.

Vichin Komisario Bordelli on erinomainen aloitus, joka pelaa enemmän älyllisellä tasolla kuin vauhdilla ja väkivaltaisuudella. Ihastuin. Ja haluan lukea seuraavan tarinan ennen ensi elokuuta.

Blogeissa toisaalla: Oksan hyllyltä

Elena Ferrante My Brilliant Friend

Elena Ferrante My Brilliant Friend Book One: Childhood, Adolescence
Alkuperäisteos L'amica geniale, 2011
Kääntäjä Ann Goldstein
Europa Edition. Kotikirjasto.

Elena Ferrante on pseudonyymi -nimellä kirjoittava italialainen kirjailija. Olen lukenut hänen aiemmin suomennetut teokset Amalian rakkaus (2005) ja Hylkäämisen päivät (2004). Hylkäämisen päivät teki minuun huikean vaikutuksen, mutta Amalian rakkaus oli vaikutukseltaan miedompi, joten sen blogiteksti jäi roikkumaan. ”Ihastuin” Napoli-sarjan englanninkieliseen ulkoasuun ja haluan sen kokonaisuutena tässä asussa. Lainausmerkit kuvastavat taas kerran huumoriani.


Neliosaisen kirjasarjan avaus My Brilliant Friend kertoo kahden tytön lapsuudesta ja ystävyydestä sotienjälkeisessä Napolissa köyhyyden keskellä. Toinen tytöistä on Elena Greco, tarinankertoja ja toinen Raffaela Cerullo, jota Elena kutsuu nimellä Lila. Ensimmäisessä osassa seurataan tyttöjen elämää 1950-luvulta 1960-luvulle. Ensimmäinen osa päättyy Lilan osalta merkittävään siirtymäriittiin 16-vuotiaana. Tyttöjen elämänpiiri on naapuruston verran ja sen ulkopuolella odottavat mahdollisuudet ja eri elämä. Ferrante kuvaa sodanjälkeistä arkea, ihmisten eriarvoisuutta, väkivallan kierrettä ja yhteiskunnallista rakennemuutosta. Nainen, naiseus ja sen roolit ovat myös keskiössä. Mikä on naisen osa?

I feel no nostalgia for our childhood: it was full of violence. Every sort of thing happened, at home and outside, every day, but I don't recall having ever thought that the life we had there was particularly bad. Life was like that, that's all, we grew up with the duty to make it difficult for others before they made it difficult for us.

My Brilliant Friend alkaa nykyhetkestä naisten ollessa yli kuusikymppisiä, kun Elena saa puhelun Lilan nelikymppiseltä pojalta Rinolta. Lila on kadonnut tai kadottanut tieten tahtoen itsensä ja jälkensä. Hänen vaatekaappinsa on tyhjä, hän on leikannut itsensä pois jopa valokuvista. Kuultuaan uutiset Elena palaa muistoihin takaisin lapsuuteen ja nuoruuteen. Lainaan tuon puhelinkeskustelun, koska tuossa vaiheessa olin jo myyty tarinaan. Tuo Elenan asenne ja tapa ottaa vastaan viesti on mykistävä. Haluaisin tietää vuosien välissä tapahtuneet asiat - ja pian. Jokin tuossa särähtää ja vaivaa koko lukemisen ajan.

He began to cry and I let him act out his desperation, sobs that began fake and became real. When he had stopped I said:
“Please, for once behave as she would like: don’t look for her.”
“What do you mean?”
“Just what I said. It’s pointless. Learn to stand on your own two feet and don’t call me again, either.”
I hung up.

Tytöt tutustuvat kansakouluun mennessä. Tytöt ovat erilaisia, sillä Lila on  rohkea ja älykäs, kun taas Elena on hiljainen ja seurailija. Tyttöjen välillä on keskinäistä kilpailua ja kateutta. Kun Elena jatkaa koulunkäyntiä, niin Lilan koulutie päättyy isän antamaan suutarin oppiin. Elena jatkaa koulunkäyntiä opettajan painostettua vanhempia, joten hän pääsee myös lukioon ja menestyy. Lila lukee salaa ja kadehtii toisen mahdollisuuksia. Tytöt ovat niin kiinni kuin irti toisissaan ja toisistaan.

For the rest of the summer she didn’t appear. I became very friendly with Carmela Peluso, who, although she laughed too much and then complained too much, had absorbed Lila’s influence so potently that she became at times a kind of surrogate. In speech Carmela imitated her tone of voice, used some of her recurring expressions, gesticulated in a similar way, and when she walked tried to move like her …

That sort of misappropriation partly repulsed and partly attracted me. I wavered between irritation at a remake that seemed a caricature and fascination because, even diluted, Lila’s habits still enchanted me.’

Keskeisimmäksi teemaksi ensimmäisessä osassa muodostuu tyttöjen tie raivata oma paikka maailmassa. Tyttöjen side on luja, mutta kliseetön. Ystävyys ei ole koskaan särötön.  Loppujen lopuksi ystävyys on vain osa teemaa. Lilan katoaminen tuo tarinaan oman elementtinsä. Arvioin myös Elenan kerrontaa ja mietin, että luotanko edes häneen? Mihin tämä tarina kehittyy? Ferrantea lukeneena vaadin yllätyksiä.

It's been at least three decades since she told me that she wanted to disappear without leaving a trace, and I'm the only one who knows what she means. She never had in mind any sort of flight, a change of identity, the dream of making a new life somewhere else.

Ferrante on kirjailija, josta emme tiedä paljon mitään. Kuitenkin tässä kirjassa on runsaasti henkilöitä, jotka eivät ole stereotypioita, vaan hyvin aidontuntuisia, joten lukija miettii väistämättä, autobiografisia yhteyksiä. Pidin valtavasti Hylkäämisen päivistä, mutta My Brilliant Friend on hurmaava, ihanasti kirjoitettu romaani eliniän kestävästä ystävyydestä. Tarinaa rakentuu pienistä arkisista asioista ja tapahtumista tyttöjen elämässä, mutta teos on silti äärettömän kunnianhimoinen ja mukaansatempaava. En osaa viitata muihin kirjoihin. Ainoastaan Margaret Atwoodin Kissansilmä tulee mieleeni, mutta sen lukemisesta minulla on ikuisuus, joten se onkin lukupinossani. Luin viikonloppuna kirjaa, jota sanottiin aikuisten saduksi, maagiseksi realismiksi. Tunsin, että etsin juuri nyt jotain muuta. Minulla on kesken parhaillaan Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat, ja luulen että niin hänen kuin Ferranten ravisteleva realismi on enemmän etsimääni. My Brilliant Friend on ensimmäinen osa neliosaista sarjaa, joten en tiedä, mihin tarina vie, joten en osaa arvioida aloitusosan merkitystä tämän vuoden kirjoissani.

Blogeissa toisaalla Lukuisa, Hotelli Hertta ja Lumiomena

Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa

Christina de Stefano Nainen ristitulessa kertoo Oriana Fallacin tarinan. Christina de Stefano on Pariisissa asuva italialainen toimittaja.

Yritin löytää blogitekstiäni viikonloppuna, mutta en vain löytänyt. Luin kirjan jouluna ja tein tekstini heti vuoden alussa, mutta sijoitan tämän hassulle paikalle. Eli olet saattanut lukea tekstini jo aiemmin. En vain ymmärrä Bloggerin sielunelämää.  Luen jonkin verran elämäkertoja, etenkin kirjailijoiden ja näyttelijöiden. Kotimaisia en niinkään.  Oriana Fallaci on kiehtonut minua aina, sillä hän oli rohkea ja urhea nainen. 

Oriana Fallaci syntyi Tosca (Cantinin) Fallacin ja Eduardo Fallacin lapsena 29. kesäkuuta vuonna 1929 Firenzessä. Fallacit olivat köyhiä, mutta rakastivat kirjallisuutta. Orianan synnyinkodissa, Via del Piaggionen varrella, asuivat kaikki yhdessä, vanhemmat, isovanhemmat ja isän naimattomat sisaret. Pikkutyttönä hän oli partisaanien juoksutyttö. Hän opiskeli aluksi lääketiedettä, mutta hän oli tiennyt viisivuotiaasta, että hänestä tulee kirjailija. Nuorena hän lähti sotatoimittajaksi ja raportoi lopulta Vietnamista, Etelä-Amerikan kriisipesäkkeistä sekä Lähi-idästä ja Kreikasta sotilasvallankaappauksen aikana. 

Nainen ristitulessa on tarina eurooppalaisesta naisesta, joka lapsuudestaan asti uskalsi mennä kahden tulen väliin. Oriana Fallaci (1929 - 2006) oli yksi 1900-luvun merkittävimmistä journalisteista. Fallacin kirjoja on suomennettu kolme: Kirje lapselle joka ei koskaan syntynyt (1975), Mies (1981) ja Inshallah (1992).  Kirje lapselle joka ei koskaan syntynyt on upea kirja, kosketti aihe tai ei, sillä se laskee Fallacin lähelle. Oriana kirjoitti romaanin Lettera a un bambino mai nato yhteen menoon, heti toisen keskenmenon jälkeen vuonna 1966. Sitten hän sulki käsikirjoituksen pöytälaatikkoon melkein kymmeneksi vuodeksi kauhistuneena tekstin voimaperäisestä ja tuskantäyteisestä sävystä.  

Orianan ensirakkaus oli Alfredo Pieroni. Suhteen loppu oli murskaava. Hän eli kaikki lemmensuhteensa tietäen, että ne päättyvät ennemmin tai myöhemmin, joskus dramaattisesti. Mutta hän oli oppinut ymmärtämään, että tuskaan ei kuole, vaikka kuinka yrittäisi. Fallaci rakasti intohimoisesti, ja kun rakkaus loppui, niin se loppui. ei ehkä tuskatta, mutta loppumisen jälkeen ei jäänyt mitään. 

François Pelou jakoi työtä ja uraa Fallacin kanssa tapahtumien keskipisteissä. Fallaci odotti miehen avioeroa, sillä hän olisi halunnut mennä naimisiin ja saada lapsia. Tämäkin suhde päättyi ja Fallaci lähetti parin kirjeenvaihdon vaimolle.  

Oriana Fallaci teki merkittäviä haastatteluja suurnaisista ja miehistä. Hänen haastatteluissaan istuivat mm. Henry Kissinger, Haile Selassie, Deng Xiaoping, Khomeini, Qaddafi, presidentti Thieu, Yasir Arafat , Golda Meir, Iranin shaahi Reza Pahlavi, arkkipiispa Makarios ja Indira Gandhi.  Fallaci esitti kohteilleen kysymyksiä, jotka suistivat vastaajan kauhun valtaan. Hänestä sanottiin, että hän on toimittaja, jolle edes maailman johtajat eivät sano ei.   

Haastatellessaan Gina Lollobrigidaa hän aloitti keskustelun sanomalla: ”En usko, että olet tyhmä niin kuin monet luulevat.” Sitten kysymys:” Eikö sinusta ole moraalitonta ansaita miljoonia ja miljoonia jokaisesta elokuvasta?” Fallaci kuvaa parhaiten adjektiivi rohkea. Hän eli uralleen ja sivalsi sanoillaan. 

Oriana ja (Alexandros) Alekos Panagoulis kohtasivat elokuussa 1973, kun mies oli juuri vapautunut vankilasta. Kirjan takakannen mukaan Fallaci oli naimisissa kreikkalaisen vallankumousaktivistin kanssa eli aina sitä lukee uutta. En ollut koskaan yhdistänyt kohteeseen avioliiton instituutiota saati uskontoa tai lapsia, keskenmenoja kylläkin.  Luulen, että tuo liittyy sivun 201  lauseisiin (silti en usko väitteeseen):  

Oriana suostui jopa menemään naimisiin, tosin omalla tavallaan eli vaihtamalla sormuksia. Alokos lahjoitti minulle erittäin kauniin sormuksen, jossa oli briljantteja. Itse annoin hänelle varsin vaatimattoman sormuksen, koska hän itse halusi sellaisen. Mies on kirja, jolla olisi voinut olla personoitu nimi, mutta Fallaci jätti sen anonyymiksi. Elämäkerran mies on Alekos Panagoulis.  Un uomo ilmestyi heinäkuussa 1979. François toteaa kirjassa, että olen aina ajatellut, että kirjan nimi oli Orianan kosto minulle, eräänlainen syytös. Ikään kuin viesti minulle: Näetkö? Tällainen on todellinen mies. Luulen, että hän teki sen ärsyttääkseen minua.

Christina de Stefanon kirja on hieman pintapuolinen tutkimusretki Fallacin elämään, sillä hän ei vain saa puhallettua teokseensa Orianan hehkua ja intohimoa.  Christina de Stefano on kuitenkin erinomainen johdatus Fallaciin, jos ei tunne kohteen tuotantoa ja intohimoista asennetta hänen oikeiksi uskomiinsa asioihin. Christina de Stefano ei tavannut koskaan kohdettaan, mutta hänellä oli perikunnan materiaalia käytössään. Hieman hämmästelin kirjan ilmestymistä, sillä Fallaci oli antanut ymmärtää, että kukaan ei sitä kirjoita. Parhaimman kuvan Fallacista saa lukemalla hänen julkaisemansa teokset. Olen lukenut paljon Fallacista, myös elämäkertoja, mutta minusta tuntuu, että parhaimmin hän puhuu omissa kirjoissaan.

Kirjan lopussa on vastaus amerikkalaiselle tutkijalle, joka olisi halunnut kirjoittaa 1990-luvulla Fallacin elämäkerran. En ole koskaan antanut lupaa, enkä koskaan aiokaan antaa, henkilökohtaisen elämäkertani kirjoittamiseen. Olen sanonut sen sinulle tuhanteen kertaan. Asianajajani ovat aina pysäyttäneet kaikki, jotka halusivat kirjoittaa elämäkertani, toisin sanoen minun ja perheeni elämäntarinan. Tiedät hyvin myös miksi. Ensinnäkään en koskaan antaisi toisen ihmisen kirjoittaa oman elämäni vaiheista, toiseksi elämäkerran kirjoittajan ovat yh(t?)ä petollisia kuin kääntäjät: hyvässä uskossa tai tahallaan, he joka tapauksessa tekevät aina virheitä. Kolmanneksi yksityisyyden suojeleminen on minulle pakkomielle. 

Oriana oli tottunut asumaan ja työskentelemään yksin, mutta väsymyksen hetkinä hän uneksi, että mies olisi hänen luonaan ja pitäisi hänestä huolta.  Hän viihtyi yksin, hän ei kestänyt, että aika kuluisi hukkaan.  Hän sanoikin suorittaneensa loppututkinnon yksinäisyyden yliopistossa. En koskaan pitkästy ollessani yksin, muiden seurassa sen sijaan ikävystyn aika usein.

1990-luvulla Oriana ei enää juuri poistunut New Yorkista. Hän omistautui kirjoittamaan kirjaansa.  Hänen kotinsa oli lattiasta kattoon asti täynnä kirjoja, joita Oriana rakasti yli kaiken. Makuuhuoneessa kirjahylly peittää koko seinän vuoteeni edessä. Ennen kuin nukahdan ja kun herään, näen aina kirjoja. Minusta on mukava katsoa kirjoja, koskea ja lehteillä niitä. Kaikissa kaupungeissa, missä hän vieraili, hän vietti tuntikausia antikvariaateissa, tutki hyllyjä ja innostui aina tehdessään mielenkiintoisen löydön. 

Oriana sanoi olevansa kristitty ateisti, sillä hän arvosti kristinuskon kulttuurihistoriaa ja hän oli kasvanut Firenzen tuomiokirkon, Santa Maria del Fioren kellonsoittojen kuminassa.

En usko, että Oriana avautuu elämäkerran kautta, mutta onhan tämä hyvä johdanto myyttisen hahmon elämään. Teos olisi tarvinnut hakemiston ja jotkut asiat tarkennuksia. Tämä olisi voinut olla tiiliskivi ja vähemmän kepeä.

Christina de Stefano Oriana Fallaci Nainen ristitulessa

Alkuperäisteos Oriana - Una donna, Rizzoli, Italia 2013

Suomentaja Elina Suolahti

Gummerus 2014. Kustantajalta.

Tämän kirjan on lukenut myös MarikaOksa.

Selailin Oriana Fallacin teosta Mies (s. 289-290, Kirjayhtymä 1981), jossa puhutaan sormuksesta. Tässä Orianan antama on valkokultaa.

Eräänä päivänä sinä palasit kotiin, ja sinulla oli briljanttisormus minulle, ja minä juoksin heti ostamaan valkokultasormuksen sinulle, mutta erehdyin koon suhteen, ja sinun oli pujotettava se nimettömän asemasta vasemman käden pikkusormeen, johon se suureksi riemukseni myös jäi, ja sinä valittelit asiaa ääntäen italiankielen sanan anello, sormus, väärin, niin että siitä tuli agnello, karitsa: ”Tämä minun pieni karitsaiseni!”