Marion Brasch Ja nyt hiljaisuus. Romaani suurenmoisesta perheestäni

Marion Brasch (s.1961) on saksalainen journalisti ja kirjailija. Ja nyt hiljaisuus on kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos.

Brasch kertoo omaelämänkerrallisessa romaanissaan etuoikeutetun itäsaksalaisen perheen tarinan. Ja nyt hiljaisuus on nuoren tytön kasvutarina, lapsen ja nuoren naisen näkökulmasta. Vaikka Brasch kirjoittaa perheestään, niin hän jättää nimet pois. Veljetkin ovat nuorin, keskimmäinen ja vanhempi kuin myös äiti, isä ja äitipuoli.

Perhekuvan miljöönä ovat Itä-Saksa ja Berliini aina muurin murtumiseen asti. Luin äskettäin samaan miljööseen ja osin samaan aikaankin liittyvän Christoph Heinin kirjan Vieras, ystävä. Ja nyt hiljaisuus ja Vieras, ystävä ovat myös osa samaa lukuhaastetta. En jätä aihetta tämänkään jälkeen, sillä lukupinossani odottavat jo Heinin Säestäjä ja Tien loppu, jotka onnisuin löytämään Kaisa-talosta.

Marionin isä pakeni natsien vainoja Englantiin 1940-luvun alussa. Heti toisen maailmansodan päätyttyä isä palasi synnyinmaahansa Saksaan ollakseen mukana maan jälleenrakentamisessa. Marion näki lapsesta asti erilaisia maailmoja. Isoäidin tarinoilla ei ole mitään yhteistä sen todellisuuden kanssa, jossa pojantytär eli. Potsdamin isoäiti kertoi varakkaasta juutalaisesta tehtaanomistajaperheestä, joka oli tullut Wroclawin läheisestä kyläpahasesta Berliiniin. Isoäiti kertoi kolmesta aviomiehestään, joista jokainen oli ollut toistaan pahempi. Hänen mukanaan Marion pääsi sunnuntaisin kirkkoon, vaikka isä oli kieltänyt tyttärensä viennin kirkkoon. Isoäiti halusi enemmänkin keljuilla pojalleen, koska tiesi poikansa vihaavan äitinsä katolilaisuutta.

Isoäitini eli vielä eron jälkeen kaksi vuotta ex-miehensä ja tämän nuoren vaimon luona näiden vierashuoneessa, ja kun sitten tuleva isäni palasi maanpaosta, löysi ex-mies heille pienen asunnon Potsdamista, jossa isoäiti vietti koko loppuelämänsä.

Lontoon isoäiti ei antanut ikinä anteeksi, että hänen tyttärensä oli sallinut ensin katolilaisuuteen ja sitten kommunismiin kääntyneen juutalaisen kuljettaa itsensä sodan jälkeen takaisin juuri tähän vihattuun Saksaan ja siellä vielä jopa siihen itäiseen. Äiti vastusti Saksaan lähtemistä kauhunsekaisin tuntein, koska hän oli Wienistä ja juutalainen. Äiti jäi pienen lapsen kanssa sisarensa ja tämän aviomiehen luo Lontooseen, mutta seurasi aviomiestään vuotta myöhemmin.

Isäni rakasti äitiäni. He menivät naimisiin ja puolen vuoden kuluttua syntyi vanhin veljeni. Mutta enemmän kuin omaa pientä perhettään isäni rakasti uskoaan maanpäällisestä paratiisista, jonka hän halusi rakentaa siihen maahan, jonka turvissa hän oli elänyt nuoruutensa. Saksaan.

Isä kohosi poliittisella urallaan DDR:n hallituksen ministeriksi. Perhe vietti elitististä elämää DDR:n poliittisen hierarkian huipulla, mutta isä joutui joksikin aikaa sivuun ja vanhimman pojan edesottamusten takia perheen kohtalona oli Karl-Marx-Stadt, kun vanhin poika otti julkisesti kantaa Neuvostoliiton tekemään Tšekkoslovakian miehitykseen.

”Minua ei kiinnosta ollenkaan se, että tyttäreni saisi erityisoikeuksia”, isä keskeytti rehtorin lauseen ja katsoi tätä vihaisesti. ”Jos hän ei kuulu parhaimpiin oppilaisiin, silloin hän ei kirjoita ylioppilaaksi. Niin yksinkertaista se on.”

Nuorin veli muuttaa Leipzigiin opiskelemaan, äiti sairastuu vakavasti. Paluu Berliiniin tapahtuu, kun tytär aloittaa yhdeksännen luokan. Äiti kuolee ennen joulua ja tiukka isä kertoo, että lapsen ei tarvitse mennä seuraavana päivänä kouluun. Vanhin veli lähtee länteen. Lapsen kanssa on vaikeampi puhua hankalista asioista, joten lapsen kohtelu aikuisena helpottaa, kun isä kertoo, että aikoo mennä uudelleen naimisiin. Sekin on väliaikainen muutos.

Pikkuhiljaa ymmärsin, miksi hän ei halunnut käydä tätä keskustelua huoneessani ja miksi hän oli tarjonnut minulle tupakan. Hän halusi, että olisin kuin aikuinen. Hän halusi että ymmärtäisin. Hän halusi minun siunaukseni.

Brasch ei silottele perhekuvaustaan, jossa isän sitoutuminen sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän rakentamiseen tapahtuu oman perheen kustannuksella. Perheen kolme poikaa luo uraa sosialistista järjestelmää kritisoivina taiteilijoina. Keskimmäinen poika kuolee ennen isää epäselvissä olosuhteissa. Suhteet poikiin jäävätkin etäisiksi. Lontoon isä kokee osaksi itseään nuoruutensa takia ja näyttää sen tyttärelleen, lännen. Perheen ihmissuhteet ovat solmussa, perimmäinen syy perheenjäsenten keskustelukyvyttömyyteen ja tunteettomuuteen eivät selviä. Tytär on lapsista ehkä uskollisin isälleen. Hänkin etsii ja kokeilee omaa paikkaansa hakien.

Ja nyt hiljaisuus on helppolukuinen teos, joka on kirjoitettu häivyttäen ja etäännyttäen. Se häilyy fiktion ja toden välillä välittäen eletyn arjen sellaisena kuin kirjoittaja sen koki.

Marion Brasch Ja nyt hiljaisuus. Romaani suurenmoisesta perheestäni
Alkuperäisteos Ab jetzt ist Ruhe
Suomentaja Arja Rinnekangas.
Lurra Editions 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.
Kannen kuva Marion Brasch, kirjailijan kokoelmat. Kirja on uusi ja kansi kaunis kirjassa, vaikka vanha kuva näyttäytyy blogissa kuluneelle.

Osallistun tällä kirjalla Tahattoman lukijan Leningrad - Ost-Berlin - lukuhaasteeseen.
Kirjan on lukenut myös Peegee hydatoon

Toivotan kaikille hyvää viikonloppua. Palaan 1.3. ellen löydä ajastamatonta blogitekstiä.

Peter Handke Intohimoisesta Sienestäjästä

Itävaltalainen Peter Handke välittää lukijoilleen unohtumattoman kulinaarisen, luonnonvaraisen, filosofisen sienimatkan. Luettuani Handken kirjan Intohimoisesta Sienestäjästä ajatukseni alkoivat hakea vanhaa japanilaista sanonta “Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhan hoito, eikä sekään ole kovin tärkeä.  Handke kertoo tarinan intohimoisesta sienestäjästä, joka elämänsä aikana omistautuu sienille, mutta joutuu pohtimaan, että onko sienestyskään minkään väärtti?

Handken teos ei ole aiheeltaan ainutlaatuinen sienten osalta, sillä Vladimir Solouhin Kolmas metsästys sienestäjän muistiinpanoja on sienten tuntijoiden innolla lukema kirja. Luin Handken Suuren Putouksen viime vuonna. Se vahvisti käsitykseni, että kirjailija osaa luotsata lukijan pyökkilehtojen läpi, että hän hallitsee tarvittavan jargonin.  Silloin kuljin ”minun näyttelijän” seurassa, Moravalaisessa yössä olin Morava-joella kuunarilla kirjailijan seurassa ja nyt jälleen kirjailijan seurassa sienien maailmassa – kirjailijan alter egot ovat läsnä. Kirjan loppuun Handkella on traditionaalinen tapa laittaa määritteitä, niin tässäkin Mont Marquemont -  Chavill joulukuu 2012. Handkehan on asunut 1990 lähtien tuolla Pariisin esikaupunkialueella.  Eikä joulukuun alkupäiväkään liene sattuma syntymäpäiville. 

Intohimoisesta Sienestäjästä on erilainen sienikirja. Sienestäminen kohoaa miehen elämässä kaiken yläpuolelle – etsintä, löytämisen hurma.  Puhumme sienestämisestä, kun muualla puhutaan termillä mushroom hunting.  Sienten keräämisessä on oma intohimonsa.  Pääset pitkälle tai ainakin säilyt hengissä seuraavan sanonnan avulla. There is an old saying that there are only two types of mushroom hunters. There are the old mushroom hunters and there are the bold mushroom hunters…. but there are no old bold mushroom hunters. Sienissä on oma slanginsa, sillä sienellä ei ole vartta tai hattua, vaan jalka ja lakki. Yhtä varovainen on oltava yksilö sanan käytössä eli on parempi turvautua sanaan itiöemä. Itiöemät me keräämme ja näemme, sienirihmastot (sienijuuri, mykorritsa) elävät maassa. Valitan, tarvitset perusterminologian kirjan kanssa siitäkin huolimatta, että sienet ovat kulissina.

Kohtaamiset muiden sienestäjien kanssa olivat tuiki harvinaisia, johtuen siitä, että näiden sientenetsimisalue sijaitsi jossakin toisaalla tai sitten he yleensä etsivät sieniä samasta paikasta eri aikaan kuin hän.

Kirjailija kutsuu sieniin hullaantunutta miestään kotikylänsä lapsuusystäväksi, jonka tarinaa hän taltioi. Ajan ankkuria saadaan hieman, että sienimiehemme lapsuudessa elettiin Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa ja tämän kotikylän lähelle perustettiin sientenkeräyspaikka.  Sieniä kerättiin ja niistä saatiin rahaa. Paikallisesti tarinaa hahmotellaan näin: pois sodan jälkeen yhdestä lähellä sijaitsevasta slaavilaisesta maasta oli saanut tilapäisen turvapaikan tästä talosta. Miehen siviiliammatti oli asianajaja, rikonsoikeuden asianajaja, kansainvälisissä maailman rikostuomioistuimissa. Miehen varhaista sienihullaantumiskautta seurasi toinen puoli hänen elämäänsä, jolloin sienten maailma ei merkinnyt hänelle juuri mitään. Ei ainakaan hyvässä mielessä, sillä hänen asuttamaan taloon pesiytyi lattiasieni.

Hyvin toimeentuleva, kuten jo sanottu, hän oli nytkin, mutta sienikirjalla hän tulisi erityisen rikkaaksi, ja tiedättekö, mistä hän uneksi? Metsän ostamisesta itselleen, suuren metsän hankkimisesta!

Tuo suvereeni aarteenetsijä elää sienille ja sienistä välittämättömiä ylenkatsoen. Herkkutatti, elämän ensimmäinen herkkutatti, Boletus edulis, kantarelli, kurttusieni, keisarikärpässieni, ukonsieni, tryffelit – kaikki nuo miehemme tuntee.  Handke ei sirottele sienten nimiä sienikirjaa selaten, hän kuvaa haisusienen niin rakenteen kuin löyhkän. Sivun 39 kuvausta ei vain ”väsätä” osaamattomana tai mutu-menetelmällä. Sienimiehemme sai arvostustakin ja asiantuntevuutta myös sienikonferenssissa. Miehemme pohti elämänsä varrella, josko sienikirjan kirjoittaminen tekisi hänestä rikkaan. Rikasta hänestä ei koskaan tule, mutta hyvin toimeentuleva. Sienikirjakin jää.

Kuunvalottomina öinä, yksinomaan tähtien loistaessa kirkkaalla taivaalla, sienet, ennen kaikkea herkkutatit, sanamukaisesti työntyvät esiin maan sisältä, ja hän todisti väittämänsä todeksi yhdellä jos toisella ”itse koetulla” kertomuksella.

Miehemme antautui sienille, aarteille, löytämiselle lähes hulluuteen asti. se sanelee myös löytämisen ilon, jota viljellyt eivät suo. Hän hukkaa niin perheensä, työnsä merkityksen sienten muodostuessa elämänsisällöksi.  Hänen vaimonsakin jo kauan sitten hänen luotaan lähtenyt, kertoi minulle kohdanneensa miehensä kerran metsässä ja tämän katsoneensa ensimmäisenä, mitä hän, vaimo piti kädessään. – Ja mitä se oli? Keisarikärpässieni, Caesarsieni, Amanita caesarea. … Mutta tunnistamatta vaimoa ihaili tätä kuin vierasta, enemmän tämän löydöstä johtuen kuin naisen kauneudesta johtuen.

Kirjan lopussa kirjailijamme kohtaa ystävänsä ja kuulee tarinan lopunkin.  Lopulta sienihullu ystävämme saa kerrottua, että hänen pitäisikin laatia sienivastainen kirja.

Myös metsät ja ylipäätään metsäilma olisivat ajan mittaan pahaksi, äärimmäisen epäterveellisiä, painaisivat keuhkoja janiiinedelleen, hohkaisivat inhottavia höyryjä ja ylipäätään loppujen lopuksi aiheuttaisivat vain pahaa.  

En ole luontokuvausten ystävä, sillä se ei ole helppo laji. Luontotuntemus ei kerry äidinmaidossa, vaan vaatii oppimisensa. Handken on pakko tietää sienistä jotain, sillä olisin valmis istahtamaan hänen laittamalleen sieniaterialle, joka on minulta paljon sanottu.  Handke korostaa luonnonsieniä, ihmisen vieraantumista luonnosta, ihmisen luontosuhdetta, ekologista lukutaitoa sekä ihmisen vapautta. Yllättävintä on kirjan huumorinvire, ilahduttavinta tekstin rentous, Handkea parhaimmillaan. Loppunäytös tapahtuu Auberge de Saint Graalin -majatalossa Grisy-le-Plâtre kylässä.  Jään yksin viimeisissä sanoissa esittämään kysymyksen, kuka oli neljäs?

Kirjan on suomentanut Arja Rinnekangas ja hän on ansiokkaasti tarponut sienessä kirjailijan seurassa. Aloitin Handken lukemisen Vasenkätisestä naisesta, ja kuljen yhä sillä tiellä pettyen kerran vuodessa kuten tänäänkin. Tekstini on kirjoitettu 8.10.2015 kahden jälkeen. Toivoisin palkinnon Handkelle. Vasenkätisen naisen, Mariannen, vapautta tässäkin haetaan. Oletan, että Versuch-sarja tuli päätökseensä satuna tai esseenä.

Kiitän kustantajaa saamastani kirjasta.

Peter Handke Intohimoisesta Sienestäjästä

Suomentaja Arja Rinnekangas

Alkuteos Versuch über den Pilznarren

LURRA Editions 2015 lokakuu. Kustantajalta.

Haisusieni Phallus impudicus

Rax Rinnekangas Kertomus ainoasta oikeasta rakkaudesta

Olen lukenut aiemmin Rinnekankaalta Käyttämättömättunteet ja Nocturama Sebaldia lukemassa. Pidän hänen tavasta kertoa, hänen eurooppalaisesta katsannostaan. Sebaldia lukemassa on minulle tärkeä teos. Kirjailija keskittyy kirjassaan Sebaldiin, mutta teokseen mahtuu myös luku, jossa Rinnekangas kohtaa Peter Handken Pariisin syksyssä vuonna 2011 iltaviinillä.

Kertomus ainoasta oikeasta rakkaudesta jakautuu kahteen osaan. Kuu karkaa ja Maailman kivet. Kuu karkaa on ilmestynyt jo aiemmin itsenäisenä tarinana vuonna 1991. Kirjan tapahtumat ajoittuvat 1960-luvun maaseudulle.

Rinnekankaan tyyli on selkeää kerrontaa, polveilevaa ja avaraa, mutta lukijan on oltava varuillaan, sillä Rinnekangas kuljettaa tarinan sivupoluin, virtaavan veden vauhdissa, jota rytmittävät kosket ja suvannot. Tekstistä ei voi sanoa, että juonen kulku olisi ennakoitavissa, sillä kirjailijaa luotsaa tarinansa niin taitavasti tuottaen yllättäviä käänteitä. Rinnekangas hallitsee nämä loppuun asti, kertomus ei jätä lukijaa heitteille tai johdata umpikujaan. Kirjan keskeinen henkilö on Lauri Kallio, mutta moni asia mutkistuu nuoren miehen elämässä.

Luin äskettäin eteläkorealaisen Kyung-sokin Shinin teoksen Pidä huolta äidistä. En ole ehtinyt kirjoittaa vielä sen blogitekstiä. Sen keskeinen teema on perhesuhde, lapsen ja vanhempien suhde, mitä me tiedämme ihmisistä, joita me pidämme itsestäänselvyyksinä, läsnäolevina, meitä varten elävinä. Minkälainen on heidän maailmansa, katsomuksensa, odotuksensa eli onko heillä vain velvollisuuksia? Kuinka ollakaan Rinnekangas tarttuu osin samaan teemaan.

Kertomus ainoasta rakkaudesta kuvaa kolmen kouluikäisen nuoren, kahden pojan ja yhden tytön, kesää maalla. Sonja, Leo ja Lauri ovat alun keskeiset henkilöt. Lauri on tullut Pohjois-Pohjanmaalta kesäksi Eino-sedän ja Marjaana-tädin hoiteisiin Latvalaan. Perheyhteisöä värittää syvä lahkolaissävytteinen uskon elämä, agraarinen elämäntapa ja yhteisöllisyys.

Kuolemasta me emme välittäneet. Me emme tunteneet sitä emmekä ajatelleet sitä ennen kuin se ilmestyi elämäämme sen kesän aikana.

Kolmikko kirmaa kesän riemuissa, sillä he ovat lapsia, uteliaita elämän suhteen.  He ovat heräämässä uusiin ja outoihin muutoksiin ja tuntemuksiin itsessään ja suhteessaan toisiin, seksuaalisuus on outoa ja kiinnostavaa. Kesän aikana tapahtuu traaginen onnettomuus, joka muuttaa näiden lasten elämän, mutta Lauri jää tuon menetyksen vangiksi elämässään. Isoisä Mooses Kallio oli palannut erakoksi oman torppaansa, johon hänellä oli oikeudet. Mooses oli oma kummajaisensa. Suvussa on paljon salaisuuksia, joista vaiettiin visusti. Latvalassa Lauriin suhtauduttiin suopeasti, koska hän oli Latvalan vanhimman kasvattipojan lapsi.

Joskus melko kauan sitten isoisäni oli muuttanut omaa kohtaloaan kesken kaiken itse. Sotavuosina, kun hänen vaimonsa oli kuollut sydäntautiin, hän oli pinonnut kaikki lapsensa vällyihin käärittyinä saunakelkkaan ja oli jättänyt kuorman maantien varteen kylän ulkopuolelle eräänä joulukuun pakkasaamuna. Itse hän oli matkustanut Ranskaan; Pariisiin, jossa hän oli liittynyt muukalaislegioonaan.

Maailman kivissä Laurin tunne ainoaan rakkauteensa ajaa häntä eteenpäin.  Mikään ei ole unohtunut, ei edes Lotvosen tapaus. Lukioikäinen Lauri jatkaa elämäänsä menettäen lisää.  En pysty kertomaan tarinasta enempää, koska ne paljastaisivat liikaa tapahtumia. Lauri on tarinan keskiössä myös myöhemmin ja tavallaan edelleen myös Sonja sekä myöhemmin Anna Persons.  Lauri joutuu kyseenalaistamaan elämässään hyvin monta totena pitämäänsä asiaa.

 Nyt, kun kaikesta on kolmekymmentäviisi vuotta aikaa, voin kokemukseni perusteella todeta, että se mikä ihmisen tajunnassa kerran alkaa ei pääty ennen kuin tajunta sen myös lopettaa – on lopputulos hyvin julma tai hyvin kaunis.

Kertomus ainoasta oikeasta rakkaudesta on kokonaisuudessaan koskettava, hieno tarina, pidin kirjan lopusta monin tavoin. Kirja sulki kauniisti tarinan.  Tarina piti otteessaan loppuun asti. Luin todella hienon kirjan.

Rax Rinnekangas Kertomus ainoasta oikeasta rakkaudesta

LURRA Editions. 2010. Kustantajalta. Kiitoksin.

Osallistun tällä kirjalla Maalaismaisemia-lukuhaaste.