Kati Hiekkapelto Tumma ja Arvontamuistutus

Kati Hiekkapelto Tumma
Otava 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kati Hiekkapelto (s. 1970) on kotoisin Oulusta ja koulutukseltaan erityisluokanopettaja. Hän asuu Hailuodossa vanhalla maatilalla.  Kirjailijalta on julkaistu aiemmin Kolibri (2013) ja Suojattomat (2014). Hiekkapelto on työskennellyt maahanmuuttajien opettajana ja asunut Serbian unkarilaisalueilla, mikä on hyvä tietää, sillä Tummaa lukiessa lukija puntaroikin tarinan vakuuttavaa asiantuntemusta.

Tumma on kolmas osa Anna Feketestä kertovasta dekkarisarjasta.  Kirjan päähenkilö on muuttanut lapsena Suomeen.  Anna on jäänyt Suomeen äidin palatessa kotimaahan ja  valmistunut poliisiksi ja toimii rikostutkijana.

En koe, että teemana olisi tällä kertaa maahanmuuttajuus, vaikka taustalla vyöryvät pakolaisvirrat. Keskeisenä teemana on romanien asema. En välttämättä olisi edes halunnut lukea dekkaria maahanmuuttajuudesta, joten pidin tarinan lähestymistavasta. Silti monikulttuurisuus ja ihmissalakuljetus kytkeytyvät kirjaan olennaisesti.

Niinpä tietysti, Anna ajatteli. Kaikki olivat tunteneet hänen isänsä. Täällä hän oli aina isänsä tytär, se määritteli hänen paikkansa yhteisössä, johon hän ei enää kuulunut ja johon oli silti ikuisesti sidottu. Isoisä, isoäiti, isoisoisä olivat juuret, ja isä ja äiti puolestaan runko josta hänen oksansa kasvoi.

Anna Fekete matkustaa kotikaupunkiinsa Serbian unkarilaisalueille. Anna on tullut lomalle ja hänen tarkoituksensa on viettää lomaa äitinsä, veljensä sekä hyvien ystäviensä Rékan, Ernön, Nóran, Véran ja Rénen seurassa. Tarina käynnistyy kesäisissä viinijuhlissa, kun Annan käsilaukku varastetaan. Mitätön laukkuvarkaus saa outoja käänteitä, kun Magyarkanizsan poliisi on haluton tekemään yhtään mitään asian hyväksi.  Annalle tehdään selväksi, että hänenkin kannattaisi unohtaa asia, sillä uuden passin saa helposti.  Laukkuvaras löytyy seuraavana päivänä kuolleena Tiszan rantaryteiköstä. Anna kiinnostuu nuoren romanimiehen kuolemasta, vaikka tapaus ei muita huoleta.

Ehkä on parasta antaa tämän olla. Kunhan olen nähnyt sen ruumiinavausraportin, minä lopetan tämän. Pilaan vain lomani, ja äidin ja Ákosin ja Rékan ja kaikkien muiden ystävieni mahdollisuuden viettää aikaa kanssani. En ole täällä mikään poliisi-Anna vaan ihan pelkkä Anna. Ja se Anna tarvitsee lomansa.

Anna saa huomata, että mitä enemmän hän pureutuu asiaan, niin sitä lähemmäksi myös tarina kietoutuu häntä itseään. Judith on mustalaisnainen, joka katsoo korteista tulevaa. Hänkin kavahtaa näkemäänsä. Annan isä oli myös poliisi ja hän kuoli kauan sitten.   Vanha kalastaja Nagy Béla suostuu kertomaan tapahtumapaikan sijainnin, josta löysi uhrin.

- Kuka se oli, joka ampui isän?

- Yksi mustalaisretku, lakatos János nimeltään. Tyyppi oli sotkeutunut mafian hommiin. Pikkurikollinen silti, hänellä oli pari tuomiota varkauksista tilillään. Poliisin vanha tuttu. Olihan se vähän yllättävää, että sellainen pikkutekijä oli sotkeutunut niinkin isoon juttuun. Eikä mustalaisia yleensä näy vakoisen mafian piireissä.

Tumma on yhteiskunnallinen dekkari, joka elää tässä päivässä. Tarinan etäännyttäminen vieraaseen kulttuuriin oli erinomainen ratkaisu. Kirjassa nousee hyvin esiin ihmisten eri-arvoisuus ja suvaitsemattomuus toisia kohtaan sekä olosuhteiden luoma ulkopuolisuus. Edes kaikkien kuolema ei ole samanarvoinen. 

Blogeissa toisaalla: Luetut, Elämä on ihanaa ja   Annika


Olethan huomioinut arvontani?  Pääset tästä arvontaan.

Jonas Hassem Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Jonas Hassen Khemiri (1978) on ruotsalainen nykykirjailija ja hän on opiskellut kirjallisuustiedettä ja kansainvälistä taloutta Tukholmassa. Ruotsalaistunisialaisen taustansa vuoksi Khemiri on joutunut maahanmuuttajien ääneksi, vaikka hän asunut koko ikänsä Ruotsissa. Kaikki se mitä en muista on kolmas suomennettu teos Khemiriltä, sillä aiemmin häneltä on julkaistu romaanit Ajatussulttaani (2005) ja Montecore (2006). Allt jag inte minns on palkittu August-palkinnolla.

Ajatussulttaanin perusteella osasin valita kirjailijan uusimman teoksen luettavakseni. Tapahtumien miljöönä on monikulttuurinen Tukholma, joka on hyvin tutunoloinen omaamme nähden. Kaikki se mitä en muista kertoo auto-onnettomuudessa menehtyneen Samuelin tarinan.

Yhtenä iltana puhuimme nimistä Samuel kertoi, että hänestä tuli Samuel, koska hänen isänsä halusi niin. Isä oli alkanut tajuta, miten työnantajat ja vuokranantajat suhtautuivat ulkomaisiin nimiin. Eikä isä halunnut pojalleen samaa kohtaloa.

Kertojana on nimettömäksi jäävä kirjailija, joka kiertää haastattelemassa Samuelin ystäviä. Lyhyet, fragmentaariset palaset välittävät moniäänisen muotokuvan haastateltujen tuntemastaan henkilöstä. En osaa sanoa näitä fragmentteja edes luvuiksi, kun ne vaihtelevat muutamasta rivistä muutamaan sivuun. Samuelin tarinaa kertovat hänelle läheiset ihmiset: äiti, Pantteri, Vandad ja Laide. Äiti empii osallistumistaan antaen aluksi kielteisiä vastauksia, mutta myöntyy muutamiin sähköposteihin. Moniäänisyydestä huolimatta tarina pysyy kasassa. Kuitenkin jokainen kertoja kertoo oman tarinansa siitä, millainen Samuel oli, millainen heidän suhteensa oli.

Samuel kertoi siitä, miten Laiden kanssa sujui. Sanoi että oli rakastunut ja juttu oli mahtavinta ikinä, mutta ei oikein osannut selittää, miksi juuri Laide oli niin erityinen. Oliko kyse Laiden luisevasta kropasta, karvaisista kainaloista, littanasta naamasta tai pienistä rinnoista? Sitä mietin, mutta en sanonut ääneen.

Samuelin kuvasta ei muodostu ristiriidatonta muotokuvaa. Khemiri hyödyntää kerronnassa jännityskirjallisuuden elementtejä, joilla hän koukuttaa lukijan matkaansa. Samalla kertomus kasvaa tarinaksi rakkaudesta, identiteetistä, syyllisyydestä, toiseudesta ja ihmisyyden ehdoista.

Syyskuussa Samuel puhui siitä, miten äärettömän onnellinen oli minun kanssani. Sanoi ettei pärjäisin ilman minua. Lokakuussa hän ehdotti, että alkaisimme suunnitella yhteistä matkaa ulkomaille ensi kesänä. Marraskuussa hän kysyi, halusinko saada lapsia ja jos halusin, milloin. Minä ajattelin: ainoa syy noihin sinun puheisiisi ja tunteisiisi on se, että tajuat minun loittonevan.

Kaikki se mitä en muista on uskomattoman hieno romaani tämän päivän yhteiskunnasta. Ehkä meidän on miltei helpompi lukea se naapuriin sijoitettuna pienen etäisyyden kautta. Loppujen lopuksi Samuelista rakentuva kuva ei ole eheä, vaan rosoinen ja yllätyksellinen, jopa rakkaudessa. Tämä on hyvin mielenkiintoinen kirja, jota ei kannata ohittaa. Lämpenin tarinalle yllättävän hitaasti, mutta kirjasta erkaneminen oli sitten paljon vaikeampaa.

Jonas Hassem Khemiri: Kaikki se mitä en muista
Alkeperäisteos Allt jag inte minns

Suomentanut Tarja Lipponen
Johnny Kniga, 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kirjan ovat lukeneet mm. Lumiomena, Nanna ja Yökyöpeli hapankorppu lukee

Kristiina Bruun Kaikki mikä on sinun

Kristiina Bruunin esikoisteos Kaikki mikä on sinun vie monikulttuuriseen yhteiskuntaan, joten kirja on hyvin ajankohtainen. 

Suomalainen Anna viettää vaihto-oppilasvuotensa Teksasissa ja palaa 1990-luvun alussa Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Hänellä on suunnitelmia ja haaveita tulevaisuuden varalle. Anna haluaa amerikkalaisen aviomiehen, uran ja tulevaisuuden maassa, jonka hän kokee omakseen. Kirjan alku on hyvin unelmienmakuinen, jossa elämä on toiveista tehty.  Tokihan Anna tutustuu mieheen, mutta tämäpä ei ole amerikkalainen. Taufiq on komea bangladeshilainen. Vanhemmille onkin yllätys, että virallisia häitä ei tanssita Suomessa, vaan häihin matkataan Bangladeshiin.

Siitä päivästä lähtien Anna ja Taufiq olivat kuitenkin aina yhdessä…

Taufig oli kohteliain Annan koskaan tapaama ikäluokkansa edustaja, todellinen herrasmies, jonka käytös jatkuvasti hämmensi. Eikä suudelman suudelmaa, vieläkään.

Anna on tarinan keskiössä, mutta Annan, Delwarin ja Tasliman polut risteävät ajan mittaan.   Delwar on autonkuljettaja ja hänen hahmonsa koin painolastiksi, irralliseksi. Anna tutustuu hääseremoniassa Talismaan, sukulaisnaiseen, sillä Taufiqin ja Talisman äidit ovat serkuksia. Kaunis, yläluokkainen Talisma haluaa tyttären kasvavan uusien mahdollisuuksien yhteiskuntaan. Talisma on naimisissa, vaikka Latif asuu muualla. Talisma elää kultaisessa häkissä kuin kannen lintu tyttärensä kanssa.

Miksi me emme voineet olla onnellisia, miksi minä en voinut riittää? Enkö ollut tarpeeksi kaunis, vai eikö kauneus riittänytkään? Latifin toinen nainen oli tummempi ja vieläpä vanhempi. Miksi ikinä rakastua, kun siitä seurasi vain tuskaa.

Annalla on sisäistänyt perinteisen ydinperheen idyllin.  Hänelle perhe, oma perhe, olisi erillinen oma yksikkö ilman isovanhempia ja sukulaisia. Tämä perhe voisi elää elämää kaukana. Kirjassa on paljon teemoja, sillä siinä käsitellään parisuhdetta, erilaisuutta, monikulttuurisuutta, ennakkoluuloja, naisen asemaa ja sukupuolirooleja. Anna ja Taufiq lähtevät vuodeksi Bangladeshiin aikeena palata vuoden kuluttua Yhdysvaltoihin. Annaa vieroksutaan vaaleuden ja vierauden takia, hän ei ole edes muslimi. Annassa tuntuu olevan kaikki vialla, sillä siniset silmät, pituus, laihuus ja farkutkin oudoksuttavat.

Chittagongilaiset naivat chittagongilaisia, ja sepä olisi jotain jos kansanedustajan ainoa poika menisi ulkomaalaiselle. Siitä puhuttaisiin pitkään, pitempään kuin hänestä.

Bruun tuo hyvin esiin molemminpuoliset ennakkoluulot. Skandinaavinen, koulutettu nainen ei ole varmasti ihannepuoliso näin erilaiseen yhteiskuntaan. Lukija aistii, kuinka Taufiq sulautuu takaisin omaan kulttuuriinsa ja antautuu velvollisuuksiensa vietäväksi. Hän ei edes näe Annan elämän rajallisia mahdollisuuksia, vaan hän ehdottelee toissijaisia uria. Ulkosuomalaisen elämästä olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmänkin, koska kyseessä on näinkin vieras kulttuuri.

Kaikki mikä on sinun on lopultaan yllätyksellinen, sillä toisaalta sen ymmärtää, toisaalta se jättää tarinan kesken. Jäin miettimään, että jatkuuko tarina? Miten paljon nainen voi luopua omista unelmistaan? Kustantajan mainoksessa kirjaa kuvataan ainutkertaisen elämän ylistykseksi. Jäin miettimään tuotakin. Voiko ainutkertaisen elämän uhrata toisen eteen? Voiko toisen unelmista tulla omat unelmat? Kaikki mikä on sinun on runollinen ja kiehtova rakkaustarina yhtä viekoittelevan kaunis kuin kirjan ulkoasukin. 

Kristiina Bruun Kaikki mikä on sinun

Schildts & Söderströms 2015. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Kirjan ovat lukeneet myös mm.  Henna, Mari A, Maisku

Katarina Wennstam Petturi

Hän tunsi kaikki koodit, ja hän oppaanaan Shirin Babakzadeh pääsi ruotsalaisten perinteiden ja paikkojen ytimeen.

Hänellä oli toki mahdollisuus lähteä saaristoon itsekin, mutta vasta Fredrikin kanssa hän lopulta lähti.

Fredrikin kanssa hän oppi rakastamaan silliä, solmimaan juhannusseppeleen ja tukemaan sen päivänkakkaroilla.

Katarina Wennstamilta on suomennettu aiemmin kolme teosta: Tahra, Turman lintu ja Alfauros. Fanitan ruotsalaisia naisdekkaristeja ja halusin tutustua Wennstamin kirjoihin hänen aloitettua uuden dekkaritrilogian. Huomasin lukiessani, että Wennstam kirjoittaa kovemmin kuin Frimansson, Läckberg, Jungstedt tai Jansson.

Wennstam käsittelee teoksessaan yhteiskunnallisia teemoja. Tarinan keskeiset henkilöt edustavat laajasti ruotsalaista yhteiskuntaa, toivottavasti ei taakaksi asti. Maahanmuuttaja ja monikulttuurisuus teemat tulevat esille uudella tavalla. Aiemmin maahanmuuton teemaa ovat käsitelleet mm. Sara Blædel sekä Lene Kaaberbøl & Agnete Friis laittoman maahanmuuton, huumerikollisuuden tai prostituution kontekstin kautta. Wennstamin kirjassa maahanmuuttajat integroituvat osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa.

Maahanmuuttajat kouluttautuvat samalla tavalla kuin valtaväestö. Siksi asianajaja Shirin Sundinin taustan rakentaminen maahanmuuttajataustaiseksi on mielenkiintoista. Wennstamin Petturi on lähempänä Kristina Ohlssonin kirjaa Daavidintähdet kuin Inger Frimanssonin Tyttöä ja kissaa. Jälkimmäinen tapahtuu tämän päivän yhteiskunnassa kahden edellisen tavoin, mutta kerii perinteisimpien ongelmien parissa, kun yksilö syrjäytyy niin omassa kuin työelämässä.

Varsinainen Svedu-unelma, Shirinin pikkuveli sanoi käydessään heillä ensi kertaa ja taisi osua naulan kantaan. Eikä sitä suinkaan ollut tarkoitettu kohteliaisuudeksi.

Shirin haluaa elää sveduelämää eikä häpeä sitä. Onhan hän syntynyt ja kasvanut ruotsissa. Olkoon että hän on toinen alueen kahdesta ainoasta ulkomaalaistaustaisesta naisesta. Toinen on kolmen talon päässä asuvan yrittäjäperheen liettualainen au pair. Shirin viihtyy Stranduddenin Hiljaisella kujalla.

Trilogian avaus liikkuu urheilumaailman ja jalkapalloilun parissa Tukholmassa. Miehisen maailman vastapainona rikostarkastaja Charlotta Lugn ja Shirin Sundin muodostavat vahvan naistutkijakaksikon. Ammattilaisjalkapalloilija Sebastian Liljan silvottu ruumis löydetään kerrostalon ovensuusta Tukholman Södermalmilla. Lilja oli saanut nimettömiä uhkauksia vaihdettuaan joukkuetta AIK:sta kilpailevaan seuraan Hammarbyhun. Liljan tapon motiiviksi epäillään kostoa, jalkapallohuliganismia, mutta Charlotta Lugnin ja Shirin Sundinin tutkimukset osoittavat kumminkin eri suuntaan.

Tutkimusten edetessä salaisuudet alkavat paljastua. Teon motiivina on viha tai kosto, niin itseensä kuin erilaisuuteen kohdistuvana. Wennstam käsittelee niin maahanmuuttajuutta, erilaisuutta, homofobiaa, viharikosta kuin seksuaalista identiteettiä. Kuinka ahtaalle ihminen voi joutua salailun takia? Mistä viharikos versoaa?

Shirin on naimisissa hammaslääkäri Fredrik Sundinin kanssa, mutta avioliitto vaikuttaa onnettomalle. Fredrik vaikuttaa halukkaammalle niin lapsen kuin muunkin suhteen, kun Shirin keskittyy uraansa. Charlotta elää parisuhteessa Agnetan kanssa. Shirinin perheen kautta lukijalle avautuu iranilaistaustaisten maahanmuuttajien arki. Hänen veljensä Darius Babakzadehin unelmat tuhosi hiihtoreissun tapaturma.

Shirin kuulostaa niin iloiselta ollessaan taas töissä, että Darius miettii, mahtaako siskolla olla kaikki tallella. Mutta heidän välillään on tietty ero. Shirin rakastaa työtään. Darius vihaa omaansa.

Hän menee keittiöön ja kietaisee aamutakin ympärilleen. Suukottaa niskaan vaimoaan Agnetaa, joka seisoo lieden ääressä ja hämmentää haluttomasti kattilassa täysjyväpuuroa.

Petturi ei ole perinteinen dekkari, sillä loppuratkaisu ei pääty viimeisellä sivulla murhaajan selviämiseen. Ratkaisu saadaan puolen välin jälkeen, ja loppunäytös tapahtuu oikeudessa tuomion kautta. Tuomio ja korvaukset herättävät ajatuksia. Erityisen hieno episodi on loppupuolen tv-ohjelman kuvaus.

Suosittelen Petturia kesälukemiseksi. Tavalliseksi dekkariksi tämä antaa paljon enemmän, sillä tämä on älykäs dekkari tästä päivästä. Jään odottamaan jatkoa mielenkiinnolla.

Katarina Wennstam Petturi
Otava 2015, Kustantajalta. Kiitoksin.
Alkuperäisteos Svikaren
Suomentaja Anja Meripirtti
Otava. Kustantajalta. Kiitoksin.

Osallistun tällä kirjalla Annamin haasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa.

Jhumpa Lahiri Kaima

Tutustuin Jhumpa Lahiriin viime keväänä lukiessani Tulvaniityn. Ihastuin tuolloin Lahirin tapaan kirjoittaa. Olen nähnyt myös Kaiman pohjalta tehdyn elokuvan (The Nameshake), joka on hyvin tehty ja uskollinen kirjalle. Pidän eniten selkokielisestä tekstistä, kyvystä kirjoittaa kaunista kieltä. Vastakohtana edelliselle on haahuilu, runollinen ja unenomainen teksti. Kirjan alkuperäisteoksen nimi on The Nameshake. Kirjan on suomentanut Kersti Juva.

Kaima ammentaa aiheensa erilaisuudesta, toiseudesta, siirtolaisperheen integroitumisesta täysin erilaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Tarinaa kuljettaa kaikkitietävä kertoja. Kaima kertoo Cambridgessa, lähellä Bostonia asuvasta Gangulin bengalilaisperheestä ja perheenjäsenten vaiheittaisesta kotiutumisesta Amerikkaan. Perheenäiti Ashima ja perheenisä Ashoke Ganguli ovat muuttaneet Kalkutasta Yhdysvaltoihin Ashoken opiskelujen ja työn takia. Lapsista esikoispoika Gogol ja sisar Sonia syntyvät vieraassa kulttuurissa. Tarina alkaa vuodesta 1968, ja perheen vaiheita seurataan 30 vuoden ajan. Gogol saa nimensä kuuluisan venäläisen kirjailijan novellin mukaan. Tämä novelli Päällystakki liittyy erääseen perheenisän kokemaan traagiseen tapahtumaan ja kohtaamiseen junassa nuoruudessa. Nimenantokulttuuri aiheuttaa ongelmia. Bengalilaisen nimikulttuurin mukaan jokaisella on kotinimi ja virallinen nimi. Ashiman isoäidin antama nimi on ainoa oikea, jota ei kyseenalaisteta saati korvata omalla. Kirje on vain kadonnut matkalla. Opintojen aikana Gogol siirtyy Nikhil -nimeen.

Perheenisästä tulee yliopisto-opettaja, he ostavat talon esikaupungista ja omaksuvat vieraita tapoja ja juhlia osaksi omaa elämäänsä. Ashima ei pääse irti tunteestaan, että muukalaisuus on kuin elinikäinen raskaus: lakkaamatonta odotusta, jatkuva taakka, alituinen tunne ettei kaikki ole kunnossa. Ashima pitäytyy oman kulttuurinsa elintavoissa, eristäytyy kotiin eli hänen integroituminen on hidasta ilman opiskelua tai työtä. Länsimainen yhteiskunta, kulttuuriset erot ja vieras kieli erottavat häntä. Vaikeuksia tuollainen entisessä pitäytyminen ei voi olla kasaamatta. Ashoke integroituu vaimoaan paremmin väitöskirjaopintojen ja työn kautta.

Elämä ulkomaalaisena, alkaa Ashima käsittää, on eräänlainen elämänikäinen raskaus – jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo. Se on pysyvä kuorma, poikkeus arkisesta elämästä joka kerran oli, kunnes eräänä päivänä saakin yllätyksekseen havaita, että entinen elämä on kadonnut ja tilalle on tullut jotakin monimutkaisempaa ja vaativampaa. Kuten raskaus myös elämä ulkomaalaisena, näin Ashima uskoo, on tila joka herättää uteliaisuutta tuntemattomissa, saman sekoituksen sääliä ja kunnioitusta.

Nikhil asuu New Yorkissa ja valmistuu arkkitehdiksi Columbian yliopistosta. Maxinen myötä Nikhil tutustuu amerikkalaiseen kulttuuriin, perheeseen, yöpyy tyttöystävän kotona tämän vanhempien läsnä ollessa. Myös tutustuminen Silasiin, punaruskeaan cockerspanieliin, perheenjäsenenä on uutta. Vasta lasten koulujen päättymisen jälkeen Ashima hakeutuu osa-aikatyöhön kirjastoon. Moushumi on Nikhilin kaltainen muukalainen, jotka kohtaavat hetken. Jollain tasolla eletty elämä näkyy päätöksissä, että Ashima jakaa aikansa ja tulevaisuutensa kahden kulttuurin välille. Ashima oppii, että ihminen on läsnä eletyssä talossa, tutussa paikassa, vaikka hänen tuhkansa olisi siroteltu Gangesiin. Sonia löytää onnensa Benin kanssa, joka on puoliksi juutalainen, puoliksi kiinalainen, kasvanut Newtonissa. Nikhil hyväksyy viimein itsensä ymmärtäessään, että hän itse on ollut pahin vastustajansa.

Monella tavalla perheen elämä tuntuu sarjalta sattumia, joita ei ole osattu odottaa, joihin ei ole tähdätty, yhdestä tapahtumasta on seurannut vain toinen.

Gogolista joulu on aina ollut omaksuttu tapa, olosuhteiden tuottama sattuma, juhla jota ei oikeastaan pitäisi olla. Ja kuitenkin juuri hänen tähtensä ja Sonian tähden hänen vanhempansa ovat vaivautuneet opettelemaan nämä muodot.

Jälleen kerran Keltaisen kirjaston kirjan luettuani kysyn itseltäni, että miksi luen edes muuta. Kerta kerralta vastaan siihen heikommin. Tietyissä sarjoissa pitäytyminen takaa hienoja lukunautintoja. Lahirin teksti on rikasta, kirkasta ja kaunista. Lahirin kuvaama perhetarina on aidontuntuinen, kulttuuriset erot luovat kontrasteja. Jokaisen on yksin löydettävä omaa tiensä sopeutuessaan vieraisiin oloihin. Nikhil ja Sonia tuntevat itsensä muukalaisiksi niin synnyinmaassaan kuin vanhempien entisessä kotimaassa. Lahirin tarina on värikäs ja lämmin perhetarina.

Jhumpa Lahiri Kaima
Tammi 2. painos 2010. Kotikirjasto.

Sara Blædel Hyvästit vapaudelle

Alkuperäisteos Aldrig mere fri on Sara Blædelin kolmas Louise Rick -dekkari. Kirjan on suomentanut Virpi Vainikainen. Teos on jatkoa Louise Rick -dekkareille Nimimerkki Prinsessa (2013) ja Vain yksi elämä (2014). Olen lukenut aiemmin Sara Blædelin kirjan Vain yksi elämä.

Viihdyn skandinaavisten naisdekkaristien seurassa. Pidän ehkä eniten ruotsalaisista, kuten Anna Janssonista, Marianne Cedervallista, Camilla Läckbergistä. Etenkin Jansson ammentaa kirjoihinsa Gotlannin historiaa ja mytologiaa. Olen lukenut vähemmän tanskalaisia, mutta he tuntuvat käyttävän enemmän yhteiskunnallisia elementtejä, nyky-yhteiskunnan ongelmia sekä monikulttuurisen maan ilmiöitä. Blædel käsitteli viime keväänä mahanmuuttajia ja niin nytkin, mutta nyt ehkä perinteisimmin dekkarimaisin ottein.

Luin äskettäin kaksi Mons Kallentoftin dekkaria, joista kumpikin liikkui ihmiskaupan tunnelmissa aivan kuten Blædel nyt. Vain yksi elämä käsitteli enemmän yksilön integroitumista uuteen kotimaahan ja konflikteja tanskalaisen elämänmenon ja maahanmuuttajan oman kulttuurisen taustan kohdatessa. Sen sijaan Hyvästit vapaudelle pureutuu prostituutioon, itärikollisuuteen ja Euroopan ihmiskaupan lonkeroiden ulottumiseen tanskalaiseen lintukotoon.

Rikospaikkatutkijat alkavat selvittää kylmäveristä surmaa sunnuntaiyönä, kun aamu on valkenemassa maanantaiksi huhtikuisessa Vesterbron yössä Kööpenhaminassa. Kadulta löytyy prostituoitu, jonka kaula on viilletty auki. Rikostutkija Louise Rick on tapahtumapaikalla, kun hänen ystävänsä Camilla Lind soittaa järkyttyneenä, että hänen poikansa Markus on löytänyt kaverinsa kanssa koulumatkallaan hylätyn vastasyntyneen. Tutkimusten edetessä lukijaa huomaa olevansa keskellä rikosvyyhteä, jossa ihmishengellä ei ole arvoa. Camilla on toimittaja ja tekee työtä omalla tahollaan, ja hänen hahmonsa oli myös mukana edellisessä kirjassa. Louisen ja Kim Rasmussenin kuvio oli edellisessä kirjassa enemmän esillä työparina, ja nyt he elävät etäsuhteessa.

He olivat olleet siinä tutkinnassa työpari, ja Louise oli ihastunut sen verran että oli antanut houkutella itsensä nauttimaan maalaisidyllistä ja merimelonnasta. Sen jälkeen he olivat retkeilleet yhdessä Ruotsin Växjössä ja meloneet sen järvillä ja joilla. Sienestäneet, kokanneet leirinuotiolla ja rakastelleet taivasalla.

Kirjan keskiössä on rikospaikkatutkijat, toimittaja Camilla sekä pappi Henrik Holm ja hänen poikansa Joonas, joka on Camillan pojan, Markuksen kaveri. Toimittajan näkökulma laajentaa tarinaa mielenkiintoisesti. Mikä on Henrik Holmin rooli ja osuus? Henrik Holm työskenteli aikoinaan vaimonsa Alicen kanssa pakolaisleirillä Bosniassa. Alice kuoli perinnölliseen verisairauteen Joonaksen ollessa nelivuotias. Stenhøjn kirkon eteisestä löytyy vastasyntynyt vauva. Miksi joku tuo vauvan kirkkoon? Tapahtuuko niin vastaisuudessakin? Miksi kirkosta haetaan työpaikkaa? Camilla menettää turhan takia tuttunsa ja kokee sen menetyksen omilla harteillaan, syyllisyyden taakkana.

Hyvästit vapaudelle kuljettaa tarinan mielenkiintoisesti. Kirjan keskivaiheilla tarina pyörii hieman paikallaan, mutta vauhti kiihtyy jälleen loppua kohden. Juonen kulku on ehkä yllättävä, mutta mahdollinen muutaman kerran. Kirjan yhteiskunnallinen ote on mielenkiintoinen. En juuri lue kotimaisia dekkareita, joten en tiedä, miten tyypillinen tämä aihe on meillä. Pidän Blædelin tyylistä kirjoittaa dekkareita. Toivottavasti saamme jatkoa.


Sara Blædel Hyvästit vapaudelle
Karisto 2015. Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle