Michael Cunningham Koti maailman laidalla

Päätin tuoda blogiini tänä vuonna enemmän itselleni tärkeitä kirjoja kuin uutuuksia. Eikä minusta ole myöskään e-kirjoihin, joten oli keksittävä järkevä vaihtoehto. Olen täydentänyt puuttuvilla kirjoilla kirjastoani vuoden alusta enemmän kuin vuosiin. Viime vuosi oli oikeastaan kirjallisuuden nykykentän kartoitusta. Tarkoitukseni on tuoda Cunninghamin suomennettu tuotanto erissä tänne kokonaisuudessaan. Kovin nopeaan tahtiin en saa näitä tänne, sillä joudun kirjoittamaan nämä käsinkirjoitetuista muistivihkoista.

Huom. Älä lue tätä tekstiä edemmäksi, jos haluat lukea tämän kirjan, sillä kerron tarinan auki.

Luin Koti maailman laidalla kertauksena ja huomasin, kuinka olin osin unohtanut sen. Ehkä liikaakin. Kirjoissa on kerrostumansa, ja kirjailijan uutta teosta lukee vanhojen teosten päälle, vanhojen lukujälkien lomaan. Jos lukisin nyt viime syksyn uutuuden eli Lumikuningattaren uudelleen, niin luulisin pitäväni siitä enemmän. Cunningham julkaisee melko verkkaiseen tahtiin uusia kirjoja, joten uutta kirjaa odottaa suurin tovein. A Home at the End of the World ilmestyi vuonna 1990 ja kirjan on suomentanut Marja Alopaeus.


Koti maailman laidalla on merkittävä kirja. Illan tullen ja Tunnit ylittävät sen, mutta niillä onkin oma erityinen asemansa. Illan tullen sijoittuu ns. paremman väen taidepiireihin Manhattanille, ja sen nykyajan kuva on tavoitettavissa toisin kuin menneessä liikkuvan Koti maailman laidalla. Olen nähnyt tämän pohjalta tehdyn elokuvan. En muista sitä kovin hyvin, mutta eroja oli ainakin Erichin osuudessa.

Koti maailman laidalla kertoo 70-lukulaisista, jotka olivat liian nuoria Vietnamin sotaan, mutta tarpeeksi vanhoja omaksuakseen hippiaatteen ja -musiikin. Vaikka sana Woodstock aukeaa minulle, niin siihen se jääkin, myös musiikin osalta, vaikka taustalla soi Janis Joplin, Bob Dylan, Doors, Neil Young tai Joni Mitchell. Kirjan teemoja ovat ihmissuhteet, lapsuus, yksinäisyys, seksuaalinen identiteetti ja perhesuhteet. Kirjan miljöö on pikkukaupunki Yhdysvaltain keskilännessä.

Koti maailman laidalla –kirjassa on voimakkaasti esillä sateenkaaren värit. Kirjan päähenkilöt ovat Jonathan ja Bobby, kaksi nuorukaista. Kirja kertoo heidän kehitystarinan. He varttuvat Clevelandin pikkukaupungissa Ohiossa. Cunningham ajoittaa kirjan 1960-luvun loppuun ja 70-luvun alkuun. Hän raamittelee perheen käsitteen määritelmää. Millainen on tulevaisuuden perhe? Perinteinen ydinperheen malli on harvoin enää edes ihanteena. Isä ja äiti, isän ja äidin exät, uusioperhe, sisaruksilla eri isät, sateenkaariperheet, adoptioperheet. Sinun mummola ja minun mummola. Identiteettiongelmat ja omat juuret hakevat uomiaan. Kirja on jaettu lukuihin kunkin kertojan mukaan eli äänen saavat poikien lisäksi Clare ja Jonathanin äiti Alice.

Poikamme Jonathan toi hänet meille. Molemmat olivat silloin kolmentoista. Hän näytti nälkäiseltä kuin kulkukoira ja aivan yhtä viekkaalta ja vaaralliselta. Hän istui pöydässämme ja hotki paistettua kanaa.

Jonathan on yksinäinen, epävarma, tämän päivän näkövinkkelistä katsottuna nörtin tai hikibingon oloinen, kun Bobby on vapaa orpolapsi. Pojat kasvavat yhdessä, kuuntelevat levyjä, polttavat pilveä ja etsivät läheisyyttä ja seksuaalisuuttaan toisistaan. He joutuvat ajan myötä erilleen toisistaan. Kummankin lapsuudessa on traagisia tapahtumia, sillä Jonathan menettää sisaren synnytyksessä ja miltei äidinkin. Bobby menettää veljensä Carltonin sekä vielä vanhempansa ennen aikuistumistaan. Bobby löytää paikkansa Alicen ja Nedin luota, Jonathanin vanhempien kodista. Jonathan lähtee opiskelemaan New Yorkiin, mutta Bobby jää Jonathanin sijaiseksi tämän kotiin. Jonathanin vanhemmat muuttavat kuitenkin isän terveyden heikennyttyä Arizonaan.

En voinut kuvitella eläväni niin yksin. Vaikka minulla olikin ystävälliset suhteet leipomon Roseen ja Sammiin ja Pauliin, minulla ei ollut ketään jota voi todenmukaisesti kutsua ystäväksi. Tässä maailmassa ei välttämättä tapaa monia ihmisiä. Ei jos antaa musiikin ja tuntien kulumisen viedä ajatukset.

Bobby on jälleen ilman kortteeria ja hän pyytää väliaikaisen majoituksen Jonathanilta. Jonathan asuu Claren kanssa, joka on taiteellinen boheemi ja vapaan rakkauden ilmentymä. Elämä yhdistää pojat jälleen, vaikka Jonathan kulkee myös erillään. Clare tuntee sisäisen kellon tikityksen ja tietää, mitä eniten haluaa, mutta hänellä on kiire lähestyessään neljääkymmentä. Kolmikko päätyy yhdessä Clevelandin taloon, jonka he ostavat Claren perintörahoilla ja avaavat oman ravintolan. Osapuolilla on oma roolinsa isänä, äitinä, lapsena ja rakastajana. Jonathanin entinen rakastettu Erich liittyy joukkoon, ja hän on kuolemaisillaan aidsiin. Lopussa Clare ottaa Rebeccan kyytiin ja ajaa pois. Oikeastaan tämän lopun takia, minun oli kerrottava tarina loppuun asti, koska se on niin koskettava.

Antakaa minulle anteeksi pojat. Näyttää siltä että minä olen sittenkin saanut mitä halusin. Oman lapsen, suunnan johon ajaa. Talo ja ravintola eivät ehkä ole häävejä vastineita vaihtokaupassa, mutta ne minulla on teille annettavana.

Käännyin pois moottoritieltä ja suuntasin länteen.

Koti maailman laidalla on upea kuvaus nykyperheen monimuotoisista ihmissuhteista, menetyksistä ja yksinäisyydestä maailman laidalla. Jonathan kokee ystävyyssuhteessaan myös kateuden tunteita vanhemmistaan. Bobby on näennäisen sopeutuvainen yksinäisyydessään, mutta hänestä ei ole yksinäisyyteen. Aiheestaan huolimatta kirja on valoisa ja seesteinen. Cunningham ei ahdista tai ruoki kurjuutta. Nämä ihmiset pyrkivät elämään mielekkään elämän.

Liitän mukaan DVD:n kannen, oka kirjan kansi on vain suttuinen kuva.

Michael Cunningham Koti maailman laidalla
Gummerus 2002. Kotikirjasto



.

Michael Cunningham Tunnit

Michael Cunningham (s. 1952) on yksi Yhdysvaltojen merkittävimmistä nykykirjailijoista. Kirjailijana hän teki läpimurtonsa juuri tällä Pulitzer-palkitulla romaanillaan Tunnit. Alkuperäisteos on The Hours. Kirjan on suomentanut Marja Alopaeus.

Selasin blogiani hämmentyneenä ja tulin lopputulokseen, jonka takia naputan tätä tekstiäni eli minun oli uskottava, että en ole tehnyt tätä. Yritän saada käsintehdyistä muistiinpanoistani selvää. Olen lukenut kirjan useamman kerran niin suomeksi kuin englanniksi, mutta eihän se muutu enää miksikään elokuvan nähtyäni. Kirjaakin lukiessa Meryl Streep valitsee kukkia, kulkee huoneissa, puhuu Richardin kanssa. Julianne Moore on ikävystynyt kotiäiti Laura Brown, joka leipoo kakkuja. Nicole Kidman on hauras kirjailija Virginia Woolfina, joka taistelee hauraan mielen ja päänsärkyjen kanssa. Eikä minkään tarvitsekaan muuttua. Meryl Streep on ollut suosikkinäyttelijäni Ranskalaisen luutnantin naisesta lähtien.

Jo prologi alkaa kuvauksesta kertoen, missä mennään: Hän on jättänyt kirjeen Leonardille ja toisen Vanessalle. Hän kävelee määrätietoisesti kohti jokea, on varma aikeestaan, mutta jopa nyt hänen ajatuksensa harhautuvat, kun hän näkee kumpuilevan maan, kirkon ja pienen valkoisena hohtavan, hieman rikinkeltaiselta vivahtavan lammaskatraan laiduntavan tummenevan taivaan alla.

 Tunnit on yhdenpäivänromaani, joka kuljettaa kolmea naista eri aikakausina kietoen naisten kohtalot lopussa kauniisti yhteen, kun Clarissa avaa oven vieraalleen. Toinen sanoo pitäneensä huolta parhaansa mukaan ja tulija sanoo toivoneensa  voivan tehdä enemmän. Tunnit on intertekstuaalinen Virginia Woolfin teoksen Mrs. Dallowayn suhteen. 

Huokaan kyllä raskaasti tätä tehdessäni, sillä en ole edes vilkaissut, kuinka muut ovat suoriutuneet tästä tehtävästä. Tämä on minun parhaimpia lukemiani kirjoja. Ehkä te tiedätte, että minulla on yksi valtavan suuri heikkous eli rakastan kissoja, rakastan punaisia kissoja. Mahdatteko tietää, että kun tuomari saa pöydälleen kissan, joka on … mietin, miten sanani valitsisin, että en parkuisi itkusta, että en olisi ylimielinen.  No täydellinen, kaiketi minä saan niin kirjoittaa… Silloin järeinkin mies sulaa ja ottaa kynän käteen ja piirtää suuren sydämen sisään kauniit sanat. Ne ovat hetkiä, jotka ihminen haluaisi elää uudelleen ja uudelleen. Tämä on juuri sellainen kirja, jonka lukee uudelleen ja uudelleen ja mieluiten piirtäisi sydämeen sisään vain Best of the Best.

 Joten tässä lyhyesti.

Tunnit tapahtuu kolmella aikatasolla. Yhdellä tasolla Virginia Woolf kirjoittaa Mrs. Dallowayta  miehensä Leonardin valvoessa vaimonsa jaksamista Richmondissa. Virginia on kaukana rakastamastaan Bloomsburysta vuonna 1923.

Virginia halveksii Richmondia. Hän janoaa Lontoota ja toisinaan hän uneksii kaupunkien sydämistä.

Toisella tasolla Laura Brown on nuori vaimo ja pienen Richien äiti, joka elää Los Angelesissa vuonna1949. Arjen rutiinit ovat ylivoimaisia ja hän haluaa kadota jonnekin mukanaan vain tarkoin vaalimansa kirja, Mrs Dalloway. 

Kuinka, Laura miettii, joku joka kykeni kirjoittamaan tuollaisia lauseita – joka kykeni tuntemaan kaiken minkä tuollaiset lauseet sisälsivät – saattoi tappaa itsensä? Mikä ihme ihmisiä vaivaa?

Kolmannella tasolla ollaan modernisoidussa versiossa, jossa  Clarissa Vaughan elää New Yorkin kiihkeässä sykkeessä 1900-luvun lopulla. Hän suunnittelee illaksi juhlia palkitun runoilijaystävänsä, aidsin runteleman Richardin kunniaksi.  Clarissa elää elämäänsä Sally kumppaninaan. Richard on entinen rakastettu, ystävä, runoilija. Richard kutsuu Clarissaa nimellä Mrs. Dalloway tai Mrs. D.

”Ruusuja ei voi koskaan olla liikaa”, Clarissa sanoo,

Sally ojentaa kukat hänelle, ja hetken he molemmat ovat yksinkertaisesti ja täysin onnellisia. He ovat läsnä juuri nyt, ja he ovat jotenkin onnistuneet rakastamaan toisiaan kahdeksantoista vuoden ajan. Tällä hetkellä se on kylliksi.

Tunnit pitäisi lukea ennen elokuvaa, sillä elokuva on niin hyvä, että se liimautuu kirjan päälle. Minä en pysty pääsemään näyttelijöiden vallasta irti. Elokuva noudattelee tarkoin kirjaa. Tunnit on upea niin kirjana kuin elokuvana.

Michael Cunningham  Tunnit
Gummerus. 2000. Kotikirjasto.

Laitan vain muutaman linkin, koska blogitekstejä on paljon:

P.S. Rakastan kirjoja

Pihin naisen elämä
Kirjan jos toisenkin

Michael Cunningham Illan tullen

Michael Cunningham (s. 1952) on yksi Yhdysvaltojen merkittävimmistä nykykirjailijoista. Kirjailijana hän teki läpimurtonsa Pulitzer-palkitulla romaanillaan Tunnit. Michael Cunningham asuu New Yorkissa ja opettaa luovaa kirjoittamista Yalen yliopistossa. Alkuperäisteos on By Nightfall. Kirjan on suomentanut Laura Jänisniemi.

 

Kustantaja myy kirjaa takakannen lauseella: Se on ylistyslaulu öiselle New Yorkille, elämän pienille sattumuksille ja kauneudelle. Luin itse kirjan ensimmäisen kerran istuen miljoonakaupungin hotellin ikkunalla. Olin yksin maailmalla ja tuo lause tuli osaksi minua niinä pitkinä viikonlopun yön tunteina. Katsoin vuorokauden läpi sykkivää kaupungin eloa ja maistelin Cunnighamin täydellisiä lauseita. Tuskin olisin voinut lukea tuota kirjaa otollisimmissa olosuhteissa. Kuinka täydellisesti tuo kiteyttää kirjan? Joskus pienet, viattomattomat sattumukset suistavat kaiken.

Kirjan teemana on parsisuhde, elämän tarkoitusta etsivän miehen tarina, vanheneminen, vanhemmuus, kuolemakin sekä seksuaalisten identiteettikategorioiden murtaminen. Kerronta on kolmannen persoonan kautta, välillä lukijaa otetaan ajatuksiin. Lukija seuraa tapahtumia Peterin kertomana ja välittämänä. Hieman samalla tavalla kuin katsoja kuulee enkelien omat ajatukset ja enkelien kuulemat ajatukset elokuvassa Berliinin taivaan alla. Tarinan käynnistyessä kirjan pariskunta lipuu taksissa Manhattanilla, jossa hevosen mahdollisen kuoleman absurdius saa ajatukseni harhautumaan Don Delillon kirjaan Cosmopolis. Urbaani miljöö ja sen ihmiset haparoivissa suhteissaan ovat Cunninghamille tyypillisiä.

Ehkä ihmissydäntä eivät loppujen lopuksi sykähdytäkään toisten hyveet vaan miltei sietämättömän osuva tuttuuden tunne, kun näemme heidät alhaisimmillaan, surullisina, mässäilemässä, tekemässä typeryyksiä.

Pariskunta elää New Yorkin upeissa taidepiireissä. Nelikymppinen Peter Harris on taidegalleristi. Hänen vaimonsa Rebecca on arvostettu taidelehden päätoimittaja. Pariskunnan elämä säröytyy, kun Rebeccan kulkurimainen pikkuveli, 23-vuotias Mizzy, löytää heiltä väliaikaisen asumuksen. Kauniin ja huolettoman Mizzyn elämä keskittyy joutenoloon ja huumeisiin.  Tytär Bea rakentaa omin ehdoin erilaista elämää Bostonissa.  Hän toteaa isälleen puhelimessa:” Minä luulen, että sinä rakastit minua niin hyvin kuin osasit. Sinulla taisi olla omia puutteita.” 

Peterin ja Mizzyn välille syntyy yhteys, jota Peter ei ollut odottanut.  Mizzyn nuoruus, menetetty ja taakse jätetty suistaa Peterin. Cunningham kuvaa hyvin, että lokerointi on väärin, kuinka ihmisiä ei pidä syyllistää kuvioista, jossa ihmiset elävät elämäänsä riippumatta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Ei elämä ole vain mustaa ja valkoista. Tässä teoksessa olisi yllin kyllin tarttumapintaa, mihin pureutua, kuten intertekstuaaliset viittaukset Thomas Mannin teokseen Kuolema Venetsiassa, jossa iä­käs kir­jai­li­ja hul­laan­tuu nuo­reen poi­kaan. Itselleni tuo Mannin pieni, ohut teos on ollut aina merkittävimpiä tämän kirjailijan tuotannossa. Cunninghamin tarjoama taiteen maailma kulissina on kiehtova, mutta en ole tarpeeksi taidefriikki, joten taidetrivia hulahti ohitseni. Peterin hahmoon tunsin sympatiaa ja kiintymystä.

Tätäkö se on? Onko myötätunto toista ihmistä kohtaan ainoa asia jolla on todellista merkitystä? Rakkaus, anteeksianto, sietäminen.

Ei se ole niin yksinkertaista. Kyky välittää toisesta olennosta, kyky kuvitella, millaista on olla toinen ihminen, kuuluu kokonaisuuteen. Se on tärkeää satunnaisille pyhimyksille (jos sellaisia on), mutta se on vain yksi osa elämää, helvetin suurta ja sekavaa, sydäntä raastavaa elämää.

On se silti jotain.

Illan tullen on kaunis romaani, mutta ei parhain lukemani Cunningham. Tämä on parempi kuin Lumikuningatar, mutta miten mikään voisi ohittaa romaania Tunnit? Korkealle minä tämän sijoitan.  En rankannut kirjoja järjestykseen kirjan ilmestymisvuonna. Googlasin kuitenkin Lumiomenan parhaat vuonna 2011 täällä ja tuon perusteella arvioisin, että olisin rankannut tämän kymmenen parhaimman lukemani joukkoon vuonna 2011 ulkomaisissa, ehkäpä viidenkin.

Pidin kirjan opusta. Pidin mahdollisuudesta. Muutahan epätäydellisillä ihmisillä ei ole. En tiedä, haluaisinko edes lukea täydellisen ihmisen kirjoittamaa kirjaa. Uskon, että jokainen ihminen on itse vastuussa omasta elämästään, eikä omia epäonnistumisia voi sälyttää toisen vastuulle. Omistaisinkin tämän epätäydellisille ihmisille ja meitähän on.

Michael Cunningham Illan tullen

Gummerus 2011. Kotikirjasto

Illan tullen on luettu niin monissa blogeissa, että tyydyn vain muutamaan linkkiin.

Lumiomena

Lukutuulia

Erjan lukupäiväkirja

 JK. Anteeksi, en voi olla lisäämättä. Cunningham sulatti sydämeni.
Lucy ja Berlin. s. 29

Michael Cunningham Lumikuningatar

Michael Cunningham (1952) kasvoi Etelä-Kaliforniassa La Cañada -nimisessä pikkukaupungissa. Varsinaisen läpimurtonsa kirjailijana hän teki Pulitzer-palkitulla romaanillaan Tunnit. Michael Cunningham asuu New Yorkissa ja opettaa luovaa kirjoittamista Yalen yliopistossa.

Michael Cunninghamin Lumikuningatar kuului minulla kolmen odotetuimman kirjan joukkoon tänä syksynä. Edelle pääsivät kuitenkin kaksi saman kustantajan kirjaa, sillä Cristina De Stefanon kirjoittama elämäkerta Oriana Fallaci Nainen ristitulessa oli varannut paikkansa jo aikoja sitten ja omat odotukseni olivat lujat myös Paula Havasteen Tuulen vihoihin. Cunningham kuuluu suosikkikirjailijoihini. Tutun kirjailijan matkaan on niin helppo lähteä. Aivan erityisesti pidän hänen kirjoistaan Illan tullen sekä Tunnit. Onnekseni luin jälkimmäisen kirjan ennen elokuvaa, koska elokuva liimaa itsensä niin kirjan päälle. Tunnit on parhaimpia katsomiani elokuvia, ei paras, mutta erittäin hyvä. Paras katsomani elokuva on Berliinin taivaan alla, joten on luonnollista, että sen paikkaa ei voi ohittaa, vaikka Meryl Streep onkin suuri suosikkini naisnäyttelijöissä. Mutta tuohon toiseen osuutensa on antanut Peter Handke. Luminkuningatar on Michael Cunninghamin kuudes suomennettu teos. Alkuperäisteos The Snow Queen ilmestyi vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Raimo Salminen.
 

Michael Cunningham aloittaa tarinan ilmestyksestä, kun eräänä pimeänä marraskuisena iltana jälleen kerran jätetyksi tullut Barrett Meeks kävelee New Yorkin keskuspuiston halki. Hänet on jätetty, mikä ei sinällään ollut uutta, sillä neljäänkymmeneen ikävuoteen mennessä jättöjä oli kertynyt useampia, aina kuitenkin tyyliään muuttaneita. Mutta nyt hän oli tullut hylätyksi viisirivisellä tekstiviestillä – ensimmäisen kerran. Barrett oli ylittänyt juuri Great Lawnin ja oli lähestymässä Metropolitan Museumia. Hän oli matkalla kotiinsa, jonka hän jakoi veljensä Tylerin ja tämän tyttöystävän Bethin kanssa. Siinä arkisena talvipäivänä hän kohtasi taivaalla vaalean sinivihreän valon alempana kuin tähdet, mutta korkeammalla kuin puun latvat. Kenties se on revontulien eteläinen oikku tai avaruusalus? Tämä valoilmiö kulkee tarinassa useammassa kohdassa.

Barrett seurasi tiedotusvälineitä, mutta yksikään jyhkeäleukainen uutisankkuri ei suunnannut katsettaan kameraan ja sanonut: Jumalan silmä katsoi eilen illalla Maahan…
Mikä siis – sikäli kuin eilisiltainen ilmaisi jonkin tarkoituksen, sikäli kuin taivaallinen silmä avautui juuri hänelle – oli julistuksen sisältö? Mitä valo tarkkaan ottaen halusi hänen tekevän?

Veljesten elämää värittävät ajankohtaiset tapahtumat sitovat kirjan arkitodellisuuteen, kun käydään presidentin vaaleja, Arafat tekee kuolemaa, Guantánamon kidutuksille saatu vahvistus. Cunningham ottaa näissä kantaa asioihin. Barrettin veli, Tyler yrittää kirjoittaa tulevalle vaimolleen, vakavasti sairaalle Bethille kappaletta.

Ongelma on siinä, että hän on päättänyt tehdä häälaulun joka ei ole pelkkää siirappia ja palvontaa mutta joka ei myöskään ole kylmä tai säyseä. Mikä loppujen lopuksi on oikea tapa tehdä laulu kuolevalle morsiamelle? Miten tilittää rakkautta ja kuolevaisuutta (aidosti, heittämättä mitään puolivillaista ”kunnes kuolema meidät erottaa” –juttua) sortumatta irvokkuuteen?

Kumpikin veli etsii eri suunnista vastauksia, Barrett uskonnosta ja Tyler huumeista. Beth puolestaan valmistautuu kohtaamaan kuoleman valmiina.

Ei hänen oikeastaan tee mieli mennä pitkälle, hänelle riittää kadun tarjoama yksinäisyys, julkinen yksinäisyys, seurattomuus ohikulkevien vieraiden ihmisten keskellä, se ettei kukaan halaa häntä, katsele häntä silmiin täynnä ihmetystä ja myötätuntoa, ällistelee häntä.

…Tyler tuntee halua nousta makuhuoneen ikkunalaudalle ja taistelee sitä vastaan. Mutta ei hän itsemurhaa aio tehdä. Ei helvetissä. Ja, okei, vaikka aikoisikin, niin nyt ollaan vain toisessa kerroksessa.

Kohtaus tuo mieleen Tunnit ja Clarissan laskeutumassa Richardin viereen betonitilkulle pyykkinarujen alle.

Lumikuningatar on upea lukukokemus, jonka rivit vangitsevat lukijan. Tarinan juoni on enemmän ajatuksissa kuin tapahtumissa, tuokiokuvissa kuin juonellisissa kerroksissa. Kirja on surullinen ilon ja toivon pilkahduksineen. Lukijalle jää selvittäväksi myös allegoriset viitteet H. C. Andersenin samannimiseen satuun, jossa Kai ja Gerda ovat kaverukset. Eräänä päivänä Gerda löytää maasta pyöreän peilinpalan, joka on peräisin Lumikuningattaren taikapeilistä. Saadakseen peilinpalan takaisin, Lumikuningatar kaappaa Kain, jota murheellinen Gerda lähtee etsimään päätyen lopulta Lumikuningattaren linnaan ja löytää taian vallassa olevan Kain. Kertooko Cunningham eheytymisestä, kasvusta? Omaa tietäänhän nuo veljeksetkin kirjassa hamuavat. Ja kehen Lumikuningatar viittaa? Kirjan nimi ei aukene minulle.

Jotkut kannattivat Lontoon mallia. Paljon pikku puistoja, joka puolelle. Se porukka hävisi. Vastapuoli ajoi läpi tämän jättimäisen puiston joka oli kilometrin päässä sieltä missä köyhä väki asui. Ja sanoi Frederick Law Olmstedille, ettet sitten suunnittele mitään mistä köyhät pitävät. Ei mitään paraati- eikä pallokenttiä.

En liitä tähän tekstiin linkkejä muihin, koska en halua saada vaikutteita omaan tekstiini, en tässä vaiheessa. Lukukokemus on niin tuore ja raakileinen, että haluan sisällön asettuvan mielessäni. Se minun on tehtävä tämän kirjan kanssa yksin. Kirja lienee suuria blogisuosikkeja, vaikka se ei yllä samalle tasolle kuin Tunnit ja Illan tulen.

Kirjan kansi, Central Parkin luminen käytävä, on lumoava ja täydellinen. Kannen valokuva on Pawel Gaulin ja kannen suunnittelu Eevaliina Rusasen. Tämä lienee kauneimpia kansia tänä vuonna, siitäkin huolimatta, että lumi, jää ja kylmyys ovat minulle hyvin, erittäin, täysin, kerrassaan vastenmielisiä elementtejä. Vihaan syksyssä sitä päivää kun lumi valuu pilaamaan syksyni, jonkun kurjan fraasin avulla, että saadaan valoisuutta, että saadaan valkoinen joulu. En minä tarvitse lunta edes jouluuni, sillä olen viettänyt sen niin usein ulkomailla ja niin tulen myös viettämään tulevaisuudessa. Siitä huolimatta lumihiutaleiden kirjoma maisema ja lyhtyjen suoma valo kannessa tekee halun päästä Central Parkin käytäville. Millaista siellä olisi kulkea talvella?

Matkamme päätepiste on tuskin koskaan se jota odotimme. Toiveemme saattavat vaikuttaa toteutumattomilta, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan toivoimme väärää asiaa. Mistä me – siis ihmiskunta – keksimme tuon oudon, järjenvastaisen tavan?

Michael Cunningham Lumikuningatar
Gummerus 2014. Kustantajalta. Kiitoksin