Philip Roth Nöyryytys

Philip Roth Nöyryytys

Alkuperäisteos: The Humbling, 2009

Suomennos: Arto Schroderus

WSOY 2011, Aikamme kertojia –sarja. Kotikirjasto.

Viikonloppuna tutkin antaumuksella kirjahyllyjäni. Täydensin hyllyjä yhdellä puuttuneella Murakamilla, jonka lukeminen ei ole koskaan minua innostanut. Otan vastaan suositteluja. Teos on niin ilmeinen, että minun ei tarvitse mainita sen nimeä. Rothin kohdalla havaitsin, että minulta puuttuu yksitoista teosta ja löysin vaivatta kahdeksan. Hyväkuntoiset kirjat maksoivat euron pari, mutta, jos ajattelemani sivulause rakentuisi tähän, niin joutuisin pulittamaan niistä kolmekymmentä euroa kappale. Nöyryytys on osa neljän romaanin sarjaa: Jokamies (2007) ja Tuohtumus (2009), Nemesis (2010), joista en ole lukenut kuin nyt Nöyryytyksen.

Suhteeni Rothin kirjoihin on hieman ailahtelevainen, sillä Ihmisen tahra on hienointa Rothia, mutta…  

Vanhuuden osa

Nöyryytyksen päähenkilö on kuuluisa, mutta ikääntyvä näyttelijä Simon Axler, joka on menettämässä otteen työstään, läheisistään ja elämästä yleensä. Axleria on pidetty klassisen amerikkalaisen teatterin viimeisenä suurena näyttelijänä. Tarina on jonkin verran epäuskottava, sillä päähenkilö on kuusikymppinen mies, kun parikymmentä vuotta vanhempaan tuo turhautuneisuus sopisi paremmin. 

Nyt hän pelkäsi jokaista esitystä, pelkäsi aamusta iltaan. Koko päivän hän ajatteli ajatuksia, joita ei  ollut koskaan aikaisemmin ajatellut  ennen esitystä: en onnistu, olen teennäinen, minulla ei ole aavistustakaan miten lausun edes ensimmäisen repliikin.

Ahdistuneisuuden performanssi

Nöyryytyksen keskeinen teema on vanheneminen. Tarinaan mahtuu paljon muutakin. Axler käy läpi hoitojaksoaan psykiatrisessa sairaalassa,  jossa hän kohtaa taideterapiassa naisen nimeltä  Sybil Van Buren. Tämä episodi viedään myös loppuun myöhemmin. Perhetuttujen tytär Pegeen Mike Stableford astuu yllättäen ovesta sisään. Pegeen on nelikymppinen lesbonainen, joka ei ainakaan tee tarinaa sen miellyttävämmäksi.

Ei olisi uskonut – semminkään kun Pegeen Mike Stableford oli elänyt lesbona 23-vuotiaasta lähtien että kun Pegeen oli neljäkymmentä ja Axler kuusikymmentäviisi, heistä tulisivat rakastavaiset, he puhuisivat puhelimessa aamuisin heti herättyään ja viettäisivät  yhteisen vapaa-aikansa innokkaasti Axlerin talossa, josta Pegeen Axlerin iloksi  omi käyttöönsä kaksi huonetta, yhden yläkerran kolmesta makuuhuoneesta tavaroilleen ja alakerran olohuoneen viereisen työhuoneen kannettavalle tietokoneelleen.

Naamioiden takana

Rothin 146-sivuinen kirja herättää minussa hyvinkin erilaisia tunteita. Yllättävintä on ehkä, että jään miettimään kirjan suorasukaisuutta ja seksististä olemusta. Jos ajankohta olisi toinen, niin ohittaisin aktit, mutta nyt näykin niitä terrierin tavoin. Naisen rooli ei ole tarinassa häävi. Tosin erään miehen mieli on sitäkin sairaampi. Näyttelijämme on väsynyt, elähtänyt ja huolissaan elämän lipumisesta loppuun. Hän on menettänyt kipinänsä, työkykynsä ja itsevarmuutensa. Vaimo on lähtenyt. Axlerin agentti Jerry  Oppenheim ei saa miestä innostumaan mistään. Sen sijaan Rothin kuvaus riisuu armotta roolit, miehemme jää paljaaksi ja alastomaksi, kun Falstaffin, Peer Cyntin, Macbethin, Prosperon ja Vanjan roolit eivät suojaa häntä. Tekstin intertekstuaalisuus on läsnä viimeiseen riviin asti.

Epäonnistumiset olivat hänen omiaan, aivan kuten se hämmentävä henkilöhistoria, johon hänet oli naulittu.

Jokke tuumii, että teoksen keskiväli on turhaa K18-materiaalia ja monin osin kuvottavaa sekä kerronnassa että mahdolliset rinnastukset. Arja tuskailee haulikon kaikkivoipaisuutta. Itse teen virheen yrittäessäni istuttaa tämän kirjan tiettyyn sabluunaan ja tuota kontekstia vastaan pohdin, että onko tämä sopeutuvainen vai ei. Kirjan suomentaja Arto Schroderus ei ainakaan helpota taakkaani, koska arvostan häntä, nautin aina hänen suomennoksista. Parhaillaan lueskelen kvartetin toista Rothin teosta Jokamies. Kiinnostuin siitä Maailmankirjat tekstin luettuani. Käytän tuota ammattilaisten sivua lukuvinkkien etsinnässä, sillä pidän heidän tyylistä, koska esitellyt kirjat pysyvät tekstien keskiössä.

Blogeissa toisaalla Arja, Kirjainten virrassa, Jokke, Sirri

Yasmina Khadra Osattomien olympos

Olen lukenut pinon kirjoja viime viikkoina ja yritän saada niitä blogiini. Tämä Osattomien olympos oli varmaan lukemistani erikoisin. En jätä tätä kuitenkaan tuomatta sen takia blogiini. En ihastunut tähän, mutta luin. Kirja kuuluu Aikamme kertojia – sarjaan, joten sekin velvoittaa lukemaan. En ehkä ymmärtänyt tämän kirjan syvintä olemusta tai sen allegoriaa. Viime viikolla luin myös tietokirjan, jota en ymmärtänyt, tilanne oli huomattavasti huolestuttavampi kuin tämän kanssa, sillä hallitsen aihepiirin. Minulla oli ja on yhä edelleen vain erilainen taksonominen käsitys. Myös ekologinen ymmärrykseni joutui törmäyskurssille, eikä edes kulinaarisuuskaan hipaissut minun makunystyröitäni. En ole edes laisinkaan vakuuttunut, että oma käsitykseni olisi väärä. Joku toinen voi ihastua kirjaan ikihyvikseen aivan kuten tähänkin.

Yasmina Khadra on pseudonyymi, sillä Mohamed Moulessehoul (s. 1955) käyttää vaimonsa nimeä. Hän on entinen Algerian armeijan upseeri, joka asuu nykyisin Aix-en-Provencessa Ranskassa. Suomeksi häneltä on aiemmin julkaistu romaanit Kabulin pääskyset, Attentaatti ja Bagdadin kutsu.

Osattomien olympoksella eivät asusta yhteiskunnan kerma tai silmäätekevät, vaan hylkiöt, juopot, yksinäiset, irtolaiset ja asunnottomat. Tarinan miljöönä on joutomaa, kaatopaikka, jonne syrjäytyneet ovat rakentaneet meren rannalle kotinsa joku tyhjään asuntovaunuun ja joku toinen taas kuljetuskonttiin. Keskiössä ovat silmäpuoli Ach, järjenjuoksultaan yksinkertainen Juniori sekä julistaja Ben Adam.

Tuskin sinä osaat tuntea muuta kuin häpeää omasta itsestäsi. Rakkaus on jakamista, ja sinä olet niin rutiköyhä, ettei sinulta liikene mitään muille. Minun on Junioria surku, mutta sinua minun käy vain sääliksi.

Tarina sisältää yhteiskunnallista kritiikkiä ja tunnelma on dystopinen. Yhteisö elää yhteiskunnan laitamilla, mutta heidän keskinäisissä suhteissaan on toveruutta, välittämistä, sitoutumista, torjumista, unelmiakin sekä muistoja menneestä. Nämä ihmiset eivät valita kurjimustaan tai ryve epätoivossa, vaan he tuntevat itsensä vapaiksi miehiksi. Joukossa on myös yksi nainen.

Aurinko vajoaa vääjäämättä mereen. Vaikka se kuinka takertuu pilviin, se ei voi estää putoamistaan. Selvästi näkee, että se inhoaa upotustoimitusta mutta ei mahda sille mitään. Kaikella tässä maailmassa on loppunsa, eikä mikään mahti välty rappeutumiselta.

Kaatopaikalla vallitsee omanlaisensa yhteiskuntajärjestys, jonka tasapaino järkkyy, kun mystinen Ben Adam ilmestyy yhteisöön julistamaan rakkauden sanomaa. Ben Adam kannustaa Junioria kokeilemaan siipiään, jättämään tutun yhteisön. Lopussa Junior palaa vuosien päästä tehtyään surullisen reissun. Kirjan fatalistinen asennoituminen elämään ärsytti minua. Khadra ei sijoita kirjaa mihinkään, mutta sen sijoittaa mielessään hänen alkuperäisen kotiseudun tuntumaan.

Jos tähdittäisin lukemani kirjat, niin antaisin tälle kaksi tähteä miinuksella.

Yasmina Khadra Osattomien olympos
Alkuperäisteos L’Olympe des Infortunes
Suomentaja Lotta Toivanen
WSOY Aikamme kertojia 2010. Kotikirjasto.

Grégoire Polet Väreilevä kaupunki

Grégoire Polet on belgialainen kirjailija, joka asuu nykyisin Espanjassa. Väreilevä kaupunki on Polet'n kolmas ja ensimmäinen suomennettu romaani. Alkuperäinen teos on nimeltään Leurs vies éclatantes (2007). Kirjan on suomentanut Lotta Toivanen.

Väreilevä kaupunki on monimuotoinen ja monitahoinen romaani, se on fragmentaarinen episodeista koostuva kudelma, joka tallentaa hetkiä ja tapahtumia klik klik. Parhaiten kirjan kuvaakin kertomalla sen rakentuvan elokuvamaisista kohtauksista. Omppu kuvaa teosta ihanan absurdimaisesti: Jossakin vaiheessa tulin kuitenkin siihen tulokseen, että sillä, kuka mitäkin kokee, ei Polet'n romaanissa oikeastaan ole merkitystä. Koska teoksen henkilöt on kuvattu pinnallisesti, ei liene mielekästä etsiä heistä mitään suurempia totuuksia. Niin tämä kirja vain rakentuu sattumista ja kohtaloista. Henkilögalleria on ylenpalttinen, mutta lukijalta putoaa suuri taakka, kun hän vapauttaa itsensä nimistä. Kaiken kaikkiaan Väreilevä kaupunki on uskomattoman hieno kuvaus Pariisista ja sen asukkaista.

Kirjan miljöönä on Pariisi sekä osin myös Rooma sekä abstrakteina taide- ja musiikki. Kirjan keskiössä ova Arnaud, Héloïse, Henri, Macha ja Maud. Teemoina on niin rakkaus, häät kuin kuolema ja hautajaiset eli elämän merkittävät siirtymäriitit. En kokenut missään vaiheessa tylsistymistä, vaan episodit lomittuivat toisiinsa ja kuljettivat lukijaa eteenpäin. Dialogit ja niiden sisältö on huikeaa luettavaa. Väreilevä kaupunki tapahtuu kuuden helteisen toukokuun päivän aikana, ja tarinan luvut on nimetty viikonpäivien mukaan alkaen maanantaista ja päättyen lauantaihin. Tämä auttaa lukijaa tarinan jäsentämisessä.

Polet’n olennaisin sanomana on: Carpe diem. Ihmisen pitäisi elää hetkessä, ei haahuilla menneisyyteen tai unelmoida tulevasta, sillä loppujen lopuksi varmaa on vain tämä hetki. Simultaaniset episodikuvaukset osoittavat, kuinka kukin kokee tietyn tapahtuman oman kokemusmaailmansa kautta ja niin myös lukija.

Kirja alkaa kohtauksella, jossa Macha ottaa aamuvarhain valokuvan Saint Sulpicen aukion ainoasta valaistusta ikkunasta. Tuokion päästä valo sammuu, ja Macha ottaa toisen kuvan. Hän ei näe miestä ikkunan takana, ei sitä kuinka tämä särki pähkinöitä, sai sairaskohtauksen, kaatui ja lamppu rikkoutui. Vanhan miehen nimi on Henri ja hän menehtyy. Seuraavaksi tarina siirtyy Henrin kotiin, johon omaiset yksi toisensa jälkeen kerääntyvät jättämään hyvästejä ja järjestämään hautajaisia. Jollain tasolla tämä kaikki toi mieleen Ljudmila Ulitskajan Iloiset hautajaiset. Ukki kuolee, ja parikymppinen lapsenlapsi nukkuu tiedostamatta tapahtunutta.

Väreilevä kaupunki on parhaimmillaan kuvatessaan elämää ja sen sattumanvaraisuutta, joista lainaukseni:

Eivät kai kuolema ja elämä tanssi ja hyppelehdi. Itse me tanssimme elämän ja kuoleman puolesta silloin kun luulemme olevamme tanssimatta. Silloin kun me elämme miettimättä tanssimista, silloin kun elämme yksinkertaisesti, juuri silloin tanssimme reteästi elämän ja kuoleman suurta tanssia. ”Älä tanssi: ihminen tanssii, kun on tanssimatta.” 

Meidän sukupolvemme on aivan uusi niin kuin tämä vuosisata ja vuosituhat. Meidän täytyy pitää toisiamme kädestä lakkaamatta ja väsymättä, kunne peitämme koko maapallon valtavana verkkona. Ja toivottavasti ihmiset huomaavat, että juuri tämä verkko on aina ollut kalastuksen todellinen päämäärä tarkoitus.

Ylittää rajun sadekuuron piiskaama Seine. Nousta ukkosesta piittaamatta, kohota rakennusten yläpuolelle, missä yksikään toinen lintu ei lennä. Kiitää ohitse, nähdä alapuolella sisäpihojen neliömäiset aukot.

Rakkauden Pariisiin tämä kirja edellyttää, sillä niin ristiin rastiin kaupungin katuja kuljetaan. Kirjan takakannen teksti on paras johdatus tähän tarinaan. Se ei kerro liikaa ja kertoo tarpeeksi.

Minulla oli kirjan lukemisessa teknisiä vaikeuksia, sillä meinasin huitaista sen joitakin kertoja seinään. Olin ostanut kirjan antikvaarista, ja joku kaiken osaava oli lukenut kirjan minua ennen, alleviivaillut ja kirjoittanut merkintöjään tyyliin ”kaameaa kieltä” jne. Ärsyynnyin niin, että aion ostaa uuden kappaleen ja toivon saavani puhtaan. Minkä lahjakkuuden / suomentajan maailma tässä osaajassa menettääkään? Ainakin hän pilasi lukuiloni kaiken lisäksi ymmärtämättömyydellään. Kirjaa ei kannattaisi laittaa tärveltynä kiertoon. Argh.

Grégoire Polet Väreilevä kaupunki
Wsoy 2010, Aikamme kertojia. Kotikirjasto

Patrick Modiano Villa Triste & 14 Nobelistia

Patrick Modiano sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon tänä vuonna. Tämä on nyt kolmas lukemani Modiano. Olen lukenut aiemmin Hämärien puotien kujan sekä Kadonneen korttelin.

Villa Triste oli tämän ranskalaisen kirjailijan toinen suomennettu romaani, josta hän sai Ranskan kirjakauppiaiden palkinnon. Ranskankielinen alkuteos Villa Triste ilmestyi vuonna 1975. Kirjan on suomentanut Jorma Kapari. Tämäkin Modianon kirja ilmestyi WSOY:n Aikamme kertojia –sarjassa. Teoksessa on Tuukka Kangasluoman esipuhe.


Villa Tristen tapahtumat sijoittuvat pieneen ranskalaiseen kylpyläkaupunkiin Sveitsin rajan läheisyyteen. Ajallisesti tapahtumissa eletään 1960-luvun alkua. Taustalla häilyy käydyt sodat ja Algerian sodan uhka. Pelokkaan ja ahdistuneen oloinen kahdeksantoistavuotias nuorimies saapuu tuonne Pariisista. Modianolla menneisyys on aina verhottu, Hämärien puotien kujassa Guy Rolandin muisti oli poissa Kadonneessa korttelissa Ambroise Guise palaa nuoruutensa Pariisiin ja vanhaan nimeensä. Kehäbulevardissa isä ei tunne poikaansa. Ihmisten henkilöllisyys ja taustat eivät ole pysyviä Modianon teoksissa.


Kaksitoista vuotta myöhemmin nuori mies muistelee tuota kesää. Hän palauttaa mieleensä tuon lomakauden häilyviä muistoja, kasvoja ja ilmapiiriä. Hän muistelee kaunista naistaan, jonka kanssa vietti aikaansa. Ihmettelen usein mihin hän lopulta päätyi. Hän ei tietenkään ole enää sama ja minun on katsottava valokuvia muistaakseni tarkkaan minkä näköinen hän oli siihen aikaan.


Villa Tristen Victor Chmaran kätkeytyy vieraan nimen ja menneisyyden taakse. Kreivi Victor Chmaran ei tee mitään tai työskentelee kirjojen parissa myyden bibliofiileille arvottomia arvokirjoja tai esiintyen kirjailijana, joka kirjoittaa salapoliisiromaania. Enemmänkin nuo identiteetit ovat kuhunkin hetkeen sopivia rooleja. Yvette on nuori, aloitteleva näyttelijätär. Arvoituksellinen tohtori Meinthe on myös osa seuruetta. Ihmiset lyöttäytyvät sattumanvaraisesti toistensa seuraan ja kuluttavat aikaa oleillen yhdessä. Näitä ihmisiä luonnehtii joutilaisuus, päämäärättömyys ja ikävystyminen. Kukin heistä pakenee jotakin, eikä vähiten edes itseään ja todellisuutta. Jatkumoa korvaavat tuokiokuvat ja hetket. Asiat eivät sulkeudu, toisaalta tapahtumat eivät myöskään palaudu. Minä yritin turhaan, vuosia myöhemmin nähdä Liebesbriefe aus den Bergen -filmin. Ihmiset, joilta kysyin siitä, sanoivat, ettei sellaista filmiä ole.

Sillä vaikka vietimmekin päiviä ja öitä suloisen raukeuden vallassa, se ei estänyt minua ajattelemasta tulevaisuuttamme jonka värit näin yhä selvempinä.

Tämä on kolmas lukemani Modiano. Petyin tähän hieman, sillä tämä ei sytyttänyt minua kahden edellisen tavoin. Pidin tästä, mutta kaksi edellistä ovat erinomaisia. En suosittelisi tätä kirjailijan tuotantoon tutustumisen aloitukseksi. Tämä muistutti minua tunnelmaltaan enemmän Françoise Saganin kirjaa Tervetuloa ikävä.

Patrick Modiano Villa Triste
WSOY 1977. Kotikirjasto

Osallistun tällä Jokken kirjanurkassa 14 nobelistin lukuhaasteeseen, joka myös samalle tulee valmiiksi

14 nobelia eli 14 nobelistin teosta. Jokken kirjanurkka.
Lähdin suorittamaan tätä kirjahaastetta. Ajattelin lukevani muutaman kirjan. En olisi ikinä uskonut lukevani näin monta nobelkirjaa. Kirjasähkökäyrän Mai päivitti eilen oman urakkansa ja innostuin tarkistamaan oman tilanteeni. En ikinä olisi uskonut yltäväni täyteen määrään. Olisin voinut lukea muutaman naisnobelistin enemmän. Tämä kirjallinen matka oli hauska tehdä. Kiitos Jokke innoituksesta!

Nobel-listani 2014

1. Alice Munro Kallis elämä
2. Hermann Hesse Kulkija
3. F. E. Sillanpää Elokuu
4. F. E. Sillanpää Ihmiset suviyössä
5. Thomas Mann Kuolema Venetsiassa
6. Mauriac Pyhä suudelma
7. John Galsworthy Omenapuu
8. Doris Lessing Erittäin kissamaista
9. Hermann Hesse Matka aamun maahan
10. Andre Gide Pastoraalisinfonia
11. Mario Vargas Llosa Tuhma tyttö
12. Patrick Modiano Villa Triste
13. Patrick Modiano Hämärien puotien kuja
14. Patrick Modiano Kadonnut kortteli 

Patrick Modiano Hämärien puotien kuja & Kadonnut kortteli

Onko kysymyksessä oma elämäni? tai jonkun toisen elämä johon olen ujuttautunut.

Patrick Modiano (1945) on ranskalainen kirjailija. Hän on kirjoittanut yli kolmekymmentä teosta, enimmäkseen romaaneja, mutta myös lastenkirjoja ja elokuvakäsikirjoituksia. Häneltä suomennettuja kirjoja ovat Hämärien puotien kuja (1979), Nuoruus (1986), Kadonnut kortteli (1987), Villa Triste (1977) sekä Kehäbulevardit (1976). Hämärien puotien kuja (Rue des boutiques obscures) ilmestyi suomeksi vuonna 1979 ja kirjan suomentaja on Jorma Kapari. Kirjailijasta itsestään kerrotaan, että hän on pidättyväinen median kanssa.

Patrick Modiano (1947) sai eilen 9.10.2014 kirjallisuuden Nobelin. Lehtien otsikoissa puhutaan yllättäjästä. En tiedä, miten yllätyksellistä on palkita kirjailija, jolta on suomennettu 5 kirjaa, laadukkaassa WSOY:n A-sarjassa. Ehkä hän ei ollut ennakkoarvailuissa, mutta minusta vain vielä ei ole Haruki Murakamin aika, hänen aikansa on tulevaisuudessa. Oma ehdokkaani on ehkä sanonut ja käyttäytynyt siten, että aika ei sovi hänelle, mutta asiat unohtuvat, sillä myös Modiano on saanut osakseen kritiikkiä samanlaisista ei-kirjallisista syistä. Palkinto virkistytti kirjailijan vanhojen kirjojen myynnin, kun lukijoiden ei tarvinnut odottaa teosten kääntämistä. Antikvariaattien pölyttyneiden kirjojen hinnat moninkertaistuivat ja kirjat katosivat hetkeksi tiskeiltä. Palkinto todennäköisesti varmistaa, että häneltä suomennetaan lisää. Otin ilolla vastaan tiedon voittajasta. WSOY:n A-sarja pitää sisällään hyviä kirjoja kuten Ionescon Erakko, Philip Rothin kirjat, Andre Brinkin kirjat, Botho Sraussin Omistus – siis vain muutamia mieleeni tulleita mainitakseni. Modianoa on kuvattu meidän aikamme vastineeksi kuin mitä Proust, Camus ja Sartre oli aikalaisilleen.

Modianon englanninkielisen käännöksen nimi on Missing people. Pidän tuosta nimestä, mutta ehkä suomenkielinen nimi kuvaa teosta enemmän. Modianon tuotannon leimaa-antaviksi piirteiksi on mainittu identiteetin etsiminen, muistojen galleria. ja menneisyyden ja nykyisyyden problematiikka. Hän lainaa dekkarigenren ilmapiiriä luomalla jännitteitä. Hämärien puotien kuja on psykologinen romaani, tässäkin on kyse ihmisestä etsimässä itseään. Hänen on kasattava elämänsä uudelleen, etsittävä elämän tarkoitus ja kestettävä turhautuneisuus. Guy Roland on keski-ikäinen mies, joka haluaisi tuntea itsensä, mutta hän on menettänyt muistinsa toisen maailmansodan aikana. Kirjan nimi viittaa Roomaan, Hämärien puotien kuja 2:een eli Rolandin entiseen osoitteeseen.

Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla. Odotin, että sade lakkaisi, kaatosade joka oli alkanut juuri kun Hutte oli jättämässä minut.

Tarinan kertoja luonnehtii itseään yllä olevin termein kirjan aloituksessa. Paroni Constantin von Hutte on lähtemässä kahdeksan yhteisen työvuoden jälkeen. Tämä eläkkeelle vetäytyvä yksityisetsivätoimiston johtaja oli antanut Rolandille nimen ja henkilöllisyystodistuksen. Nyt Rolandilla on mielenkiintoinen projekti eli selvittää henkilön oikea henkilöllisyys – etsivän itsensä oikea henkilöllisyys. Guy Rolandilla on johtolankoina aikaisemmat oleskelupaikkansa sekä ihmiset, jotka pystyvät antamaan tietoa hänen vaiheistaan: englantilainen jockey, venäläinen emigrantti, hollantilainen kahvilanpitäjä, amerikkalainen jazzpianisti. Hän kiertää ihmisen luota toisen luo ja kiittää saamistaan muistoista. Tapahtumamiljöönä on Pariisi, kahvilat ja kodit ja Pariisin kadut ja osoitteet kuljettavat tarinaa sekä lopuksi Tyynenmeren saari. Roland tietää menettäneensä muistinsa paetessaan Ranskasta Sveitsiin rakastettunsa kanssa, kunnes jokin menee pieleen

 …ja kuljin jatkuvasti etsien kiinnepistettä. Kävelin tuntikaupalla. Ja lopulta kävin nukkumaan lumeen, Ympärilläni ei ollut enää muuta kuin valkeutta.

Nyt Roland löytää asunnon, jossa on asunut muutaman kuukauden Denise Coudreusen kanssa. Guy Roland saa luettavakseen paperin, että Denise Coudreuse on solminut avioliiton Pariisissa 3.4.1939. Valokuva an yhtä epävarma apu kuin ihmisten vaihtuva henkilöllisyys tai kansallisuus.

Minä uskon, että talojen eteisissä kuuluu vielä niiden ihmisten askelten kaiku jotka sittemmin ovat kadonneet. Jokin jää väräjämään heidän jälkeensä, yhä heikompina aaltoina mutta jotka voi kuulla kun on tarkkaavainen. Loppujen lopuksi minä en koskaan ole ollutkaan tuo Pedro McEvoy mutta lävitseni kulki aaltoja, joskus etäisinä, joskus voimakkaampina ja vähitellen nämä hajallaan olevat kaiut kiteytyivät ja tulivat minuksi.

Hämärien puotien kuja avautuu lukijalle, kun pitää visusti mielessä kirjan ensimmäiset sanat eli alun lainauksen. Lopussa itse kukin joutunee lukemaan johdannon ja alun uudelleen. Aivan varmasti luen muutkin suomennetut teokset. Tietynlainen toden ja epätoden läsnäolo ja melankolisuus luonnehtivat lukemaani.

Mutta loppujen lopuksi sitä se ehkä on, elämä on...

Patrick Modiano Hämärien puotien kuja
WSOY 1979. Aikamme kertojia. Kotikirjasto

Osallistun tällä Jokken kirjanurkassa 14 nobelistin lukuhaasteeseen.


Patrick Modiano Kadonnut kortteli

Patrick Modianon Kadonnut kortteli on julkaistu Aikamme kertojissa (1987). Kirjan on suomentanut Jorma Kapari. Alkuperäisteos on Quartier Perdu (1984)

Päätin lukea heti perään toisen Modianon teoksen saadakseni paremman käsityksen kirjailijan tuotannosta. Lisään tämän sunnuntaisen (12.10.) tekstin tähän jatkoksi. Tässä teoksessa on Jan Blomstedtin esipuhe. Toinen kirja tuntuu jo tutummalle. Kirjailijan teemoiksi on luonnehdittu identiteettiä sekä muistoja, että ne toistuvat kirjailijan teoksissa, että niissä menneisyys peilautuu aina jollakin tavoin kadonneena tai unohtuneena nykyhetkeen. Hämärien puotien kujassa menneisyys on pyyhkäisty totaalisesti pois tietynlaisen tapahtumaketjun seurauksena. Blomstedt sanoo esipuheessa, että Modianon kohdalla voidaan puhua modianolaisesta maailmasta tai ymmärryksestä. Hän vertaa kirjailijaa myös Kafkaan. Kadonnut kortteli toteuttaa hyvin kirjailijalle ominaisiksi luonnehditut teemat.


Kadonneen korttelin kertoja on englantilainen kirjailija Ambroise Guise, joka palaa kahdenkymmenen vuoden jälkeen Ranskaan Pariisiin tapaamaan japanilaista kustantajaansa. Hänen tarkoituksensa on illallistaa kustantajansa kanssa ja palata kotimaahansa vaimonsa ja lastensa luo pikaisesti. Ravintolaillallisella Ambroise pyytää kustantajaansa puhumaan kanssaan ranskaa, ja ympäristö sekä oman kielen käyttö laukaisevat hänessä jotain.

Elämä on kierrosten sarja… Ja silloin palataan lähtöruutuun. Siitä lähtien kun olen ollut Pariisissa, minulla on ollut sellainen tunne, että Ambroise Guisea ei enää ole.

Kaksikymmentä vuotta sitten oli nuori mies, Jean Dekker. Tämän nimisenä kertojamme oli elänyt varhaisen elämänsä. Erottuaan kustantajasta kertojamme menee hotellihuoneeseensa ja muuttaa suunnitelmiaan. Hän tiedostaa, ettei tule poistumaan välittömästi Pariisista. Mies on yksin hotellihuoneessa ja lukee muistivihkon välistä kirjeen, jota ei ole lukenut kymmeneen vuoteen. Lähettäjä on itsemurhan tehnyt lakimies Rocroy. Kirje on osoitettu hyvälle ystävälle:

Olisin mielelläni halunnut omistuskirjoituksella varustetun kappaleen, mutta minä käsitän, ettette enää halua olla missään tekemisissä sen henkilön kanssa johon tutustuin Pariisissa ja joka oli kuitenkin niin kunnon poika… Luottakaa vaiteliaisuuteeni, Jean Dekkkeriä ei enää ole, eikä minulla ole kunnia tuntea Ambroise Guisea.

Näiden tuokioiden myötä Ambroise Guise tapaa entisen elämänsä ystäviään, joita hän hädin tuskin tunnistaa tai jotka hädin tuskin muistavat häntä. Jälleen Pariisi ja sen kahvilat alkavat käydä entistä tutummiksi. Ensimmäisenä hän suuntaa Daniel de Rocroyn entiseen toimistoon varmistettuaan Ghita Wattierin paikallaolon, oli hän sitten sihteeri tai yhtiökumppani, niin se ei ollut ikinä hänelle selvinnyt.



Tuntuu, että aavemainen, surrealistinen Pariisi, sen öiset kadut täyttyvät menneisyydellä ja sen tapahtumat heräävät eloon, niin että menneisyys ja nykyisyys haparoiden kohtaavat. Seinen ylitykset, Riemukaari, Jeanne d’Arcin patsas, Eiffel-torni, Champs-Elysees ovat läsnä. Modiano kertoo tarinan hyvin visuaalisesti, keräten särkyneitä kohtaloita.




Kadonnut kortteli on äärettömän hienovireinen, liikuttava kertomus. Pidän tästä kertomuksesta enemmän kuin Hämärien puotien kujasta, vaikka pidin sitäkin erittäin paljon. Mainitsin, että Modiano lainaa dekkarigenren tai mustan elokuvan tunnelmaa, mutta toisaalta taas kätkee huumoria ja romantiikkaa, niin tässäkin kirjassa. Enempää tästä ei vain voi kertoa, kuin että tuo Jean Dekker on ollut kerran nuori mies.

Modianon kirjat eivät ole paksuja, sillä niiden sivumäärät ovat noin 150–200 sivua. Ne eivät ole vaikeaselkoisia tai juonettomia, mutta vaativat keskittymään, ajattelemaan ja ymmärtämään. Ensimmäisen lukemani kirjan lainaus on minulla hyvin muistissa ja niin tässäkin kirjassa toistuu sana silhuetti – aina aika ajoin. Aion ehdottomasti lukea koko suomennetun tuotannon tältä kirjailijalta. En aio tässäkään puhua yllätyksellisestä voittajasta. Totean vain tyynesti, että lukuläksyt olivat minulta tekemättä, enkä voi edes syyttää kuin itseäni, mahdollisuuksia minulla on kyllä ollut yllin kyllin, joten luetaan nyt.

Tai jälki tapauksesta joka saa menettämään muistin koko elämän ajaksi. Minäkään en tästä päivästä lähtien halua enää muistaa mitään.

Osallistun tällä Jokken kirjanurkassa 14 nobelistin lukuhaasteeseen.

Eugène Ionesco Erakko

Eugène Ionesco (1912-1994) oli romanialais-ranskalainen näytelmäkirjailija. Ionesco syntyi Slatinassa, Romaniassa. Häneltä on suomennettu mm. Kuningas kuolee (1964). Häntä pidettiin absurdin teatterikirjallisuuden johtonimenä. Romaani Le solitaire ilmestyi vuonna 1973 ja suomennettiin nimellä Erakko vuonna 1976. Erakko käsittelee eksistentialismin teemoja, sankari käy taistelua olemassaolon ongelmansa kanssa. Genrenä tässä on absurdismi, filosofinen romaani ja psykologinen romaani. Kirjan miljöönä on Pariisi, johon kertoja sepittää epärealistisen sisällissodan voidakseen analysoida tapahtumia.

Seuraavasta pääsee hyvin tarkan kuvauksen jäljille:

Asuntoni sijaitsee Pariisin lähellä esikaupunkialueella. Neljännessä kerroksessa rakennuksessa, joka ei ollut uusi eikä vanha. Talo oli melko vankkatekoinen ja rakennettu vuonna 1865. Eteinen oli pimeä. Vessa oli sisään astuttaessa vasemmalla. Ja sitten heti ovi keittiöön. Seinät olivat melko likaiset, mutta maalikerros peitti kaiken. Oikealla avautui lasiovi suureen kolmen ikkunan valaisemaan huoneeseen, joten huone oli hyvin valoisa ja suuri. Päätin tehdä siitä oleskeluhuoneeni ja ruokasalini.

Erakon kertoja kohtaa maisen onnen periessään sievoisen rahasumman Amerikan setien ansiosta. Hän ostaa osakkeen, jättää arkisen konttorityön ja vetäytyy omaan rauhaan. Hän juopottelee, nukkuu puoleenpäivään, yksinäistyy, vieraantuu ja kaiken vastakohtana hän on perfektionisti, joka menee ravintolaan syömään tiettynä aikana, tiettyyn pöytään. Hän kyselee entistä enemmän, ymmärtää entistä vähemmän kaiken mielekkyyttä.

Huomasin ajattelevani liikaa, minä joka olin luvannut itselleni olla ajattelematta ensinkään, mikä onkin paljon viisaampaa, sillä missään tapauksessa ei sitä kukaan ymmärrä. Filosofoin liikaa. Siinä on minun vikani. Jos olisin filosofoinut vähemmän, olisin ollut onnellisempi. ei pidä filosofoida, jollei ole suuri filosofi.

Hän ahdistuu aivan kaikesta, joko portinvartija katsoo liian yrmeänä tai liian pitkään. Hän tarkkailee ihmisiä ja ympäristöään. Hänen arkiset askareensa, asunnon pikkutarkka sisustaminen, kaiken analysointi korostuu kaikessa päähenkilön eli kertojan tekemisissä. Hän seuraa kadun arkinäytelmää, vahtii ihmisiä, tuntee olevansa viskattu maailmaan ja tulevansa siitä tietoiseksi ensimmäisen kerran. Hän vetäytyy yhteiskunnasta syrjään ja viettää aikansa perimmäisten kysymysten äärellä.

Menneisyys on aina kaunis ja lempeä, sitä kaipaa ja sen tajuaa vasta liian myöhään. Tarvitsemme perspektiivin, ei sillä ole väliä onko ministeri, konttorirotta, miljonääri vai puliukko. Niinpä niin, meillä on itsessämme aurinkoinen maailma, ilo voisi puhjeta minä hetkenä hyvänsä, jos tietäisimme, tarkoitan jos tietäisimme ajoissa.

Eugène Ionesco Erakko on mielenkiintoinen kirja ajastamme, kun lukijalle riittää kertojan ajatukset.

Luin nämä omaan projektiini Kirjailijat maailmankartalla.

Eugène Ionesco Erakko
Wsoy 1976. Kotikirjasto.