Anna-Kaari Hakkarainen Kristallipalatsi

Anna-Kaari Hakkarainen Kristallipalatsi

Tammi 2016. Kustatajalta. Kiitoksin.

Olen lukenut Anna-Kaari Hakkaraiselta teoksen  Purkaus (2014) josta pidin. Sen kieli oli omaleimaisen kaunista. Kristallipalatsi kiinnosti minua, vaikka tiedostin sen liikkuvan aihealueilla, jotka eivät ole niin tärkeitä minulle. 

Muotibloggari Dora ja hänen bloginsa Dora G:n muotokuva ovat tarinan keskiössä. Ja Pauliina, joka jahtaa kamerallaan täydellisiä hetkiä. On yksinäinen tutkija.  Myös Oscar Wilde vaeltaa omissa mietteissään tarinassa joko Constancen kera tai ei.  Hieman irtonaisena Oscarin olisi voinut jättää jopa kokonaan pois. Teoksen rakenne on hyvin fragmentaarinen, poreileva ja höyhenen kevyt. Blogeja seuraavalle Kristallipalatsi on elämyksellinen. 

 Tärkeää on Doran kustannussopimus ja kirjan eteneminen. Hän keksisi teeman. Tarinan. Kukkia, ilman muuta, mutta miten ne liittyisivät toisiinsa ja johonkin suurempaan? Värimaailman pitäisi olla tunnistettava, hänen maailmansa. Samoja värejä kuin blogissa, kutsukorteissa sama fontti kuin bannerissa.  Loppujen lopuksi kirja olisi sivuroolissa, sivutuote. Tärkeintä olisi juhlat, ne tultaisiin muistamaan.

Kirja ei ollut edistynyt lainkaan, mutta Doralla oli vielä aikaa. Eikö? Dora tarttui kalenteriinsa ja selaili sivuja eteenpäin. Kyllä, päiviä piisaisi toisensa perään, ei hätää. Hän järjesteli kukkia paremmin maljakoihin ja pesi meikit pois naamaltaan. Meikkasi uudelleen.

Kristallipalatsi jakoi minua, sillä osasta pidin enemmän, mutta osa menee niin vieraalle alueelle, että en pysty seuraamaan. Jos lukija on kotonaan lifestyle-blogien maailmassa, mutta kaipaa myös sisältöä kuvataiteen historiasta kuin kasvitieteellisestä puutarhasta niin viihtyminen mahdollistuu. Mainostekstissä puhutaan kasvitieteellisen puutarhan keinotekoisesta vehreydestä, mikä on osin outo ajatus tai vierastan sanaa keinotekoinen ja heivaisin sen ennemmin kasvihuoneisiin.  

Ja parananjättilumme siitä oli kuvia kylpyhuoneemme  seinällä. Kuvissa lumpeen keskellä makasi vauva, toisessa kolme lasta, jättimäinen lehti pystyi isän mukaan kannattelemaan jopa aikuista miestä. Parananjättilummekin pelastui pommeilta, sillä siemenet olivat säilyneet hengissä sirpaleet sisälleen jäätyneen lummealtaan pohjalla. Aina joku selviää. Elämä oli sitkeä.

Kristallipalatsin esikuvaa ei ole enää, mutta maailmanäyttelyn paviljongista on muisto, mutta kyllä Kaisaniemikin ajaa asemansa. Lasia ja metallia. Sinisade sen ikkunoissa herättää kateellisuutta itse kussakin katsojassa. Kultasade sen sijaan on jokaisen maatilkun omistavan saatavilla eteläisissä puutarhoissa.  Itse katson tuota työympäristön kautta hyvin arkisena elementtinä. Olen selvitellyt esitelmissä rakennusten taustoja ja niiden asukkeja, joille alue on ollut koti ja leikkikenttä.

Englannissa puutarhat eivät koskaan herätä minussa samanlaisia tunteita kuin Ranskassa tai Italiassa. Ranskalaisissa 1700-luvun puutarhoissa tunnen toisinaan jopa pelkoa, horisonttiin ja sen yli jatkuvat nurmikentät, noissa millintarkkaan rakennetuissa puutarhoissa saattaa aistia koko eletyn elämän ja vielä elämättömänkin, oman välähdyksensä.

 Kristallipalatsi on kertomus identiteetin monimutkaisuudesta ja pettävyydestä. Se tarkastelee minuutta, mitä on olla aito, oma itsensä. Eniten mielessäni pyörii kirjat How to Be Parisian Wherever You Are (Pariisitar – missä ja milloin vain)  Love x Style x Life. Ei varmaan ihan syyttä suotta, ehkä tuotemerkkien tulvan takia. Itse mietin, että mitä kuvaaja saa osastaan? Miksi laittaa omaa aikaansa toisen kuvaamiseen? Kuinka usein kuvaajan tekijänoikeus tulee näkyviin? Hakkaraisella on leikillinen ote tähän virtuaaliseen näytelmään, jota etsimme, esitämme ja elämme. Kauneuden estetiikka ja kuvantamista. Dora ärsyttää, koska Hakkarainen osaa kuvata hänet niin taiten. 

Kristallipalatsi iskee hyvin tähän hetkeen ja aikaan. Lasi kuplivaa pöydälle ja ala lukea kauniiseen torkkupeittoon kietoutuneena. Tämä kannattaa pyytää kinuta lahjapakettiin!

 

Blogeissa toisaalla: Krista,  Lumiomena, Jonna ja Arja

Anna-Kaari Hakkarainen Purkaus Vuosi kuvina Heinäkuu

Kirjailija-toimittaja Anna-Kaari Hakkarainen (s. 1979) on helsinkiläinen toimituspäällikkö. Hän on valmistunut taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta.

En ole lukenut Anna-Kaari Hakkaraisen esikoisteosta Verkko. Luin tämän kirjan hieman huonoon aikaan, sillä luin äskettäin kaksi suurta rakkausromaania. Eli Mario Vargas Llosan Tuhma tyttö ja John Galsworthyn Omenapuu ovat hyvin mielessäni.


Purkaus on rakkausromaani, joka sijoittuu Heimaeyn saarelle Islantiin. Kirjan teemana on rakkaus, veljessuhde ja ystävyys, tavanomainen kolmiodraama, jonka osapuolet ovat kaksi veljestä ja kaupungista saapuva tyttö. Veljekset Kjarri ja Birk tapaavat rannalla yksinäisen tytön, Vigdiksen, ja näistä muodostuu kirjan kolmikko. Henkilöiden aikuistuessa unelma ystävyydestä säröytyy ja yksi lähtee saarelta pois.

Veljesten verivalan velvoite rikkoo idyllin: ”Sovitaanko, ettei kumpikaan koskaan saa Vigdistä?”

Millainen rakkaus oli saanut juuri nämä siivet kiinnittymään ruumiiseen ja nostamaan sen korkeuksiin ja saanut nämä jalat ottamaan maan vastaan ja juuri tämän pienen sydämen pumppaamaan verta ja lämpöä.

Miljöönä on tarunhohtoinen Islanti ja saaren eristävä ja suljettu yhteisöllisyys. Tarina sijoittunee 1960-luvulle ja 1970-luvun alkuun Birkin antamien vihjeiden perusteella. Kirja jakautuu kolmeen osioon, sillä kirjan kertojina toimii vuorollaan Kjarri, Vigdis ja Birk. Kukin heistä kertoo omien tunteidensa kautta saman tarinan. Kolmikko joutuu selvittämään ystävyyden ja rakkauden välistä eroa.Vigdis haluaisi jotain, mitä hänellä ei lapsuudessa ollut, hän eli ilman äitiä ja sisartaan. Kaikki kolme haluavat jotain, mutta kukaan ei kykene ilmaisemaan tuntojaan toiselle.

Miten toiselle voisi sanoa, että rakastaa tätä yli kaiken, mutta että on tehnyt juuri sen, minkä on luvannut olla tekemättä? Ja miten voisi sanoa jotain sellaista, jos ei voisi sanoa perään katuvansa. Jos oikeasti haluaisi lisää.

Lunni tuo kiehtovuuden kirjaan. Olisin lukenut tuosta isonokkaisesta, papukaijamaisesta pesimäaikaan suurissa yhteiskunnissa asuvasta linnusta enemmänkin, mieluummin elävänä kuin täytettynä. Islannin luonto olisi saanut tulla vielä enemmän iholle sekä saaren tematiikka.

”Niitä ei kukaan pysty kesyttämään”, Helga sanoi ja käänsi lunnin katsetta osoittamaan ohi. ”Ne elävät talvetkin yksin, ulapalla lentäen ja maata ja seuraa pakoillen.”

Lintu on uros. Vielä jokin aika sitten se istui pesän edessä ja odotti naarastaan. Siisti pesän valmiiksi, istui sitten luolan suulla ja kuunteli, että tuttujen siipien ääni ilmestyisi pimeydestä. Niin lunniurokset tekevät vuodesta toiseen. Tekevät kaiken valmiiksi ja odottavat sitten.

Birk palaa vasta lopussa saarelle. Kjarri ja Vigdis ovat olettaneet hänenkin tunteitaan erilaisiksi kuin ne todellisuudessa ovat. Kolmen kertojan näkökulma avaa heidän suhdesolmujaan ja heidän erilaisuuttaa. Lukija saa tietää paljon enemmän kuin nämä kertojat.


Birk avaa ajatuksiaan näin:

Tein Vigdiksestä itselleni haasteen. Suhtauduin siihen kuin kilpailuun. Ja kerrankin aioin voittaa Kjarrin. Olin aina se, joka jäi kuulapelissä ja marjapussissa ja tammessa kakkoseksi. Vaikka pelit eivät olisi vaatineet taitoa, Kjarri voitti aina. Sen nopista tuli kuutosia ja pareja ja sen kädestä löytyi aina ässä ja kuningas ja sen kuulat sulahtivat suoraan reikiin. Kjarri nyt vain oli syntynyt onnellisten tähtien alla.

Vigdis tuli muualta tänne. Elämänsä ensimmäiset vuodet Vigdis asui mantereella. Tai saarihan sekin oli mutta niin suuri ettei sitä voinut päivässä tai kahdessa kiertää. Kotikylän nimi oli Vik ja se sijaitsi saaren eteläisimmässä kolkassa.

”Rakkauden haava ulottuu ihmisyyden alkulähteille asti. Eikä se umpeudu helposti. Mutta jos sinua yhtään lohduttaa, juuri sen kautta meistä muodostuu yksilöitä, oman tarinamme päähenkilöitä”

Minua häiritsi ja kiehtoi Purkauksen runollisuus. Viittaan alussa kahteen suureen rakkausromaaniin, joita voi luonnehtia selkokieliseksi, ne jaksavat hämmästyttää lukijaa. Kuinka suuria tunteita voi kirjoittaa piilottelematta? Siitä huolimatta olen Katja Kaukosen fanittaja, vaikka hänen kielensä on hyvin salamyhkäistä. Purkaus ei saavuttanut minussa voimallista tulivuoren tuhkaa syöksevää hehkua. Islannin luonto ei riittänyt puhaltamaan tarinaa eloon tai tarjoamaan tarpeeksi kiinnostavaa tarinaa, vaikka näyttämön lavasteet olivat huikeat. Tarina oli mielenkiintoinen, mutta se olisi tarvinnut enemmän voimaa.


Anna-Kaari Hakkarainen Purkaus
Tammi 2014. Kustantajalta.


Purkaus on luettu myös Lumiomenan blogissa.

Vuosi kuvina: Heinäkuu

Eli lähdetään kulkemaan bussipysäkiltä kotiin. Ainakin ladon luona on pysäkin merkki. En ole koskaan kokeillut.











Olemme niemen kärjessä.




































Tien pientareen kasveja kissankello, ruusuruoho, keltamataran ja paimenmataran risteymää ja peurankello.







Campanula glomerata Peurankello















Pteridium aquilinum Sananjalka