Toni Morrison Luoja lasta auttakoon

Hyvin harvoin sitä löytää uuden kirjailijan, että haluaa lähteä hänen matkaansa pidemmäksi aikaa. Tänä vuonna pyrin lukemaan hyvää, välttelemään dekkareita ja kaikkea höttöä. Morrison oli minulle aiemmin korkkaamaton Nobelisti. Jouluna luin kaksi kirjaa häneltä mutta en ole ehtinyt tuoda blogiini. Väännän tekstejä muutenkin, niin kirjablogiin kirjoittaminen arveluttaa.  Etenkin, kun olen ohjelmoinut itseeni sabluunaan ja kaikki lavertelu on kitketty pois. Siniunikon tunnen vielä hassummaksi. Sen teema on väärä, sillä puutarha ei kiinnosta minua, vaan kasvit, lajit ja aina vain pahempaa, jos sanon luonnonkasvit. Ajattelen varmaan päivittäin, että yhtä hyvin voisin muuttaa blogini suljetuksi, mutta jokainen kommentti ilahduttaa.

 

Luoja lasta auttakoon on moniääninen teos, jossa äänen saa Briden lisäksi muutama muu. Jokainen luku on nimetty kertojan mukaan, johon kukin tuo oman lisänsä minämuotoisena. Sweetness kertoo tarinaa äitiydestään. Briden kumppani Booker on pitänyt asiat itsellään.  Bride ei ole utsinut miehen elämästä liikoja, sillä hän ei kysynyt edes, missä tämä päivänsä viettää.  Ystävä Brooklyn ja tielle osunut lapsi kaltoinkohdeltu Rain sekä lapsuuden tragediaan liittynyt opettaja Sofia tuovat oman lisänsä tarinaan.

Teos on raadollinen ja repivä kuvaus äidin ja tyttären suhteesta, lapsuuden merkityksestä ja syyllisyyden taakasta. Eniten minua hämmästyttää Morrisonin tekstin kirkkaus kuin jäistä, kirkasta tunturipuron vettä. Olin odottanut jotain vaikeampaa ilmaisua, joten tekstin selkeys imaisi minut matkaansa. Olen oikeastaan aika hankala lukija, sillä eilen aloitin uutta elämäkertaa, jota on kehuttu taivaisiin. En tiedä, miksi kertomus tökkii minua. Kyseenalaistan lukemaani koko ajan. Mietin, riittääkö kirjoittajan elämä elämäkertaan, kiinnostavaan elämäkertaan. Olen häpeämätön. Mutta kun… eikö ole ihana ilmaisu? Mutta kun minulla on kesken Stepen Fry ja Patti Smith ja heidän mukanaan eletty elämä. 

Bride on yönmusta, sinimusta, sudaninmusta. Vaaleammalle Sweetness-äidille tyttären ihonväri on häpeä, jonka takia lapsen hyväksyminen omakseen tuntuu kamalalle. Kumpikaan vanhemmista ei ymmärrä, että heidän lapsensa voi olla noin musta. Se erottaa pariskunnan. Sweetness häpeää lastaan, lapsi ei ole kelvollinen kutsumaan häntä äidikseen, lapsen kanssa ei kehtaa kulkea. Minkälaisen jäljen häpeä jättää lapseen? Kuinka lapsuuden kärsimykset heijastuvat aikuisuuteen? Milloin teot unohtuvat, unohtaako äiti nopeammin kuin lapsi?

Tyttö oli niin musta että oikein pelotti. Yönmusta, sudaninmusta. Mulla on vaalea iho ja hyvä tukka, olen sitä tyyppiä, mitä meikäläiset nimittää keltaiseksi mustaksi, ja samanlainen on Lula Annin isäkin.

 Bride syyllistyy käsittämättömään tekoon ja tuhoaa viattoman ihmisen elämästä kuusitoista vuotta. Teollaan hän saa äitinsä hetkellisen huomion, sillä palkkioksi äiti pitää kädestä kiinni. Aikuisena Bride hyödyntää ihonväriään brändin tavoin, hän korostaa mustuuttaan vitivalkoisilla vaatteilla.  Lapsuuden kokemukset eivät katoa, sillä jotkut arvet jäävät pysyviksi. Bride yrittää hyvittää lapsena tehtyä tekoaan, mutta saa itsensä verille murjotuksi. Bride ei ole valinnut mutkattominta tietä elämälleen, vaan hän menestyy kosmetiikka-alalla, kauneuden valtakunnassa. Bookerin kanssa tulee ero. Booker jättää Briden toteaamuksella: "Et ole se nainen jonka haluan."

Booker käsittelee omaa lapsuuttaan. Hän menetti veljensä Adamin. Luin jokin aika sitten kirjan, jossa käsiteltiin lapsen menetystä veljen näkökulmasta. Absurdein osa siinä oli uuden lapsen sijaistaminen. Hän sai menehtyneen lapsen nimen ilman eroa. Lapsi kyselee aikuisena, että elinkö veliseni hyvin?

Pilaavat juttunsa, hän ajatteli.  Kumpikin takertuu omaan tuskan ja surun tarinaansa – johonkin ikivanhaan kipuun ja vaivaan, jolla elämä heidän puhtautensa ja viattomuutensa oli tahrannut. Ja kumpainenkin kirjoittaa sitä tarinaansa uusiksi lopun ikäänsä, tietää juonen, arvaa teemat, keksii merkityksen ja sivuuttaa sen alkuperän. Mitä tuhlausta.

Laitan toisen kannen loppuun, sillä se täsmää paremmin mielikuvaani. Aion tilata kirjan tuolla asulla. Olen havainnut, että tilaan tärkeimmät kirjat myös alkuperäiskielellä. Joskus vaihdan kirjan muutaman sivun jälkeen englantiin, jos kieli tökkii. Suomenkielisen saa Adlibriksen kautta kahdessa päivässä, kun englanninkielinen saattaa viedä kuukaudenkin.

Luoja lasta auttakoon vakuutti minut, että kirjailijan tuotanto on luettava. Häneltä on suomennettu 12  kirjaa, joista omistan vain neljä. Ei vain Morrisonin kaunis kieli, vaan myös surun ja vihan liekit palavat hänen sanoissa kaikissa lukemissani kirjoissa. Tunnen, kuinka viimeisen sivun luettuani tämä jää mieleen kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa. Olen mykistynyt kirjan hienoudesta.

Toni Morrison Luoja lasta auttakoon

Alkuperäisteos  God Help the Child (2015)
Suomentaja Kaijamari Sivill
Tammi, 2016  (Keltainen kirjasto). Kotikirjasto. tammikuun uutuusostos.

Luoja lasta auttakoon on luettu mm. seuraavissa blogeissa Marjatan kirjaelämyksiä (eng.) ja Omppu (eng.).

José Saramago Lissabonin piirityksen kirjuri

José Saramago on portugalilainen kirjailija. Hänelle myönnettiin kirjallisuuden Nobelin palkinto vuonna 1998. Saramagon teos Jeesuksen Kristuksen evankeliumi närkästytti Portugalin hartaimpia katolilaisia, ja Portugalin valtio päätti vetää romaanin pois Euroopan kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalta. Tästä suivaantuneena Saramago muutti pois Portugalista ja asettui asumaan Lanzarotelle Kanariansaarilla, jossa kirjailija myös kuoli.

Olen lukenut blogiaikana Elefantin matkan ja Oikukkaan kuoleman. Sen sijaan  Jeesuksen Kristuksen evankeliumin, Ricardo Reisin viimeisen vuoden ja Kaikkien nimet olen lukenut ennen blogia. Joululahjaksi sain Saramagon esikoisteoksen Baltasar ja Blimunda. Ricardo Reisin viimeinen vuosi (suom. 2012) on rakastettu, ja sitä sanotaan kirjailijan parhaimmaksi teokseksi.

Saramagon tyyli on erikoinen, sillä hänen lauseensa ovat pitkiä ja polveilevia. Lukija oppii pisteen merkityksen ja janoaa sen tuomaa tauotusta. Isot kirjaimet ilmaantuvat kuin omasta tahdostaan. Eniten tämä vaikuttaa lukurytmiin, kun lauseet rakentuvat toinen toistansa seuraavaksi tajunnanvirraksi. Tämä kaikki on tietenkin tuttua Saramagon lukijalle, sillä siihenkin tottuu. Oikuttelevassa kuolemassa on kepeyttä, hauskoja ja humoristia hetkiä, kun kuolema ryhtyy lakkoon ja vieläpä rakastuu. Ihmisten hengissä kituuttelu aiheuttaa yhteiskunnallisia ongelmia monille aloille.

Jostain syystä Lissabonin piirityksen kirjuri oli minulle vaikea. En suosittele tätä aloitukseksi kirjailijan tuotantoon tutustumisessa. Oikutteleva kuolema on erinomainen aloitus kirja. Tämä teos vaatii keskittymisen ja paneutumisen.

Kustantajan oikolukija Raimundo Silva on yksineläjä, yli viisikymppinen mies. Hänellä ei ole naista, sisaruksia ja vanhemmatkin ovat kuolleet. Kotiapulainen piipahtaa muutaman kerran viikossa huoltamassa pyykin ja perussiivouksen. Silva vaikuttaa työlleen omistautuneelle poikamiehelle, joka ei ole avioliittoa ajatellut osakseen. Kuka häntä rakastaisi tai ketä hän rakastaisi? Käsikirjoitus on valmistumassa ja kustantaja huokailee niskaan, että työn on oltava valmis seuraavana päivänä.

Ensimmäistä kertaa tehtyään vuosikaudet niin pikkutarkkaa työtä Raimundo Silva ei lue kirjaa enää viimeistä kertaa kokonaan uudestaan. Sivuja on kuten sanottu neljäsataakolmekymmentäseitsemän, kaikki täynnä merkintöjä, ja lukeakseen koko jutun hänen pitäisi pysyä valveilla koko yö, tai melkein ainakin, eikä häntä innosta marttyyrinhommat, hän on jo alkanut suhtautua teokseen ja sen tekijään perin juurin penseästi, taas huomenna viattomat lukijat sanovat ja nuoriso toistelee kouluissa, että kärpäsellä on neljä jalkaa, koska niin on Aristoteles vakuuttunut, ja taas seuraavassa Lissabonin maureilta valtaamisen satavuotisjuhlassa vuonna kaksituhattaneljäkymmentäseitsemän, jos Lissabon on vielä olemassa ja portugalilaisia siellä asuu, varmasti joku presidentti siellä muistelee sitä ylivertaista hetkeä, jolloin viisikilpinen, voitonriemusta ylpeänä hulmuava lippu syrjäytti epäpyhän puolikuun ihanan kaupunkimme sinitaivaalla.

Silva kirjoittaa historiaa uusiksi, vaikka hän tekee vain pienen muutoksen Lissabonin piirityksestä kertovaan käsikirjoitukseen kirjoittamalla, että ristiretkeläiset eivät auttaneet Portugalin kuningasta kaupungin takaisinvaltauksessa 1147. Raimundon elämän muuttuu tuon pienen teon seurauksena totaalisesti. Aamulla Raimundon antaa työnsä myhäillen sitä noutamaan tulleelle Costalle tietäen, että Costa suuntaa suoraan latomoon onnellisen tietämättömänä mistään, mutta Raimundo menee keittiöön laittamaan itselleen maitokahvin ja paahtoleipiä voilla.

Jos oikolukijat vain voisivat, jos heitä ei olisi sidottu käsistä ja jaloista rikoslakien pakottavampaan kieltovyyhtiin, he voisivat muuttaa maailman kulun, perustaa universaalin onnen valtakunnan, antaa juotavaa janoisille, ruokaa nälkäisille, rauhan levottomille, ilon surullisille, seuraa yksinäisille, toivoa niille, jotka sen ovat menettäneet, puhumattakaan miten helppoa olisi poistaa kurjuus ja rikollisuus, koska tämän he tekisivät yksinkertaisesti muuttamalla sanoja, ja jos jotakuta nämä uudet demiurgit epäilyttävät, muistakoon vain että samalla tavalla tehtiin maailma ja tehtiin ihminen, samoilla sanoilla, yksillä ja tietyillä, jotta niin tapahtuisi eikä mitenkään muuten. tapahtukoon, Jumala sanoi, ja välittömästi tapahtuikin. 

Kolmetoista päivää myöhemmin miehen tekonen paljastuu, mutta potkujen sijasta hän saakin uuden mahdollisuuden kirjoittaa Portugalin vaihtoehtoisesta historiasta. Raimundo Silva kirjoitti myös Lissabonin piirityksen historian kirjoittajalle kirjeen, jossa oli tarpeen vaatima määrä pahoitteluja. Jatkaessaan työtään Raimundo Silva saa työnsä tarkkailijaksi tohtori Maria Saran. Tapaamisessa nainen antaa oikolukijalle oman erityisen kappaleen Lissabonin piirityksestä, sillä ainokaisena siinä ei ole oikaisulappua välissä. Maria Sara kertoo myös, että jatkossa vedokset tarkistetaan hänen tai jonkun muun toimesta. Kustantamon tunnollinen oikolukija huomaa historian kirjoittamisen rinnalla uusia, mutta sykähdyttäviä tunteita.

Saramagon kirja on mainio, jokainen oikoluvun kanssa töitä tehnyt hymyilee tekstiä lukiessa. Kaikkein vaarallisinta tekstin tekijälle on sokeus omaan tekstiin. Luin kerran yhdestä kirjasta, että eräs sieni kasvaa sänkipellolla, nauroin katketakseni sille. Ei siinä ollut mitään hauskaa, sillä se sopii hyvin ko. sienen habitaatiksi. Nauroin itselleni ja kieroudelleni. Kuljen tuota pellon reunaa Hallan kanssa iltaisin, mutta kun sen näki painettuna, niin se nauratti hervottomasti. Mutta tuosta vaarallisuudesta oman tekstin suhteen, sillä siitä minun piti kirjoittaa, että itse on niin sokea omalle tekstilleen, että ei huomaa toisenkaan tekemiä korjauksia. Olin kirjoittanut kerran, että keltavahvero on ensimmäisiä ruokasieniämme tarkoittaen alkukesää, juhannuksen tienoota, ja sain tekstin takaisin, että kanttarelli on kevätsieni, ulvoin jo tuosta liiasta t-kirjaimesta. Toisaalta luen mielelläni lattareita oikoluvussa, koska ne ovat päässäni, niin en mieti niiden kirjoitusasua. Kuulen ja näen, jos niistä puuttuu kirjain. Ne vain hallitsee ja paljon paremmin kuin suomenkieliset nimet, joita ei tarvitse.

Luulen, että Saramagon kirja on jokaiselle tekstintekijälle nautittava lukukokemus. Kirjan suomennos on hieno ja käsittämättömän hyvin hallittu. Lainauksistani välittyvät nuo huikean pitkät virkkeet.

José Saramago Lissabonin piirityksen kirjuri 

Alkuperäisteos História de Cerco de Lisboa 

Suomentaja Antero Tiittula. 

Tammi 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kulttuuri kukoistaa nautti Saramagon matkassa ja valoi minuunkin tekstillään jaksamista.

Svetlana Aleksijevitš Tšernobylista nousee rukous

Svetlana Aleksijevitš (1948 ) on Minskissä asuva valkovenäläinen kirjailija. Kirjallisuuden Nobelin hän sai tänä syksynä vuonna 2015. Kukaan ei voi nimittää häntä yllätysvoittajaksi, sillä hänen nimensä oli etukäteisveikkauksissa kärjessä. Hänen palkitsemiseen voidaan liittää argumentteja niin puolesta kuin vastaan, esimerkiksi sen suhteen, että oliko maailmantilanne otollinen nyt vai ei. 

Aleksijevitšin  teoksissa hyödynnetään silminnäkijähaastatteluja, joita hän työstää kaunokirjalliseen muotoon.  Hänen teoksista käytetään usein termejä dokumenttiromaani tai yhteisöromaani. Nobel-lautakunnan perusteluissa korostettiin, että Aleksijevitš kertoo omaäänisesti aikamme kärsimyksistä ja rohkeudesta. Hänen tekstinsä eivät tuota pelkkää hymistelyä kaikilta, mutta hän ei myöskään lietso tai kylvä pelkoa. Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous ilmestyi vuonna 1997. Kirja ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 2000.

Huhtikuun 26. päivänä vuonna 1986 kello 01.23.58 tuhosi sarja rähähdyksiä lähellä Valko-Venäjän rajaa sijaitsevan Tšernobylin ydinvoimalan neljännen reaktorin ja sen suojarakennuksen.  Tšernobylin katastrofista tuli 1900-luvun suurin teknologinen onnettomuus.

Tšernobylistä nousee rukous kertoo ydinvoimalan räjähdyksestä, joka oli laajin ympäristötuho Euroopassa sitten toisen maailmansodan.  Aleksijevitš vertaa, että toisen maailmansodan aikana saksalaiset tuhosivat 619 valkovenäläistä kylää tai taajamaa. Tshernobylin onnettomuudessa maa menetti 485 kylää tai taajamaa, joista seitsemänkymmentä on haudattu maahan ikuisiksi ajoiksi.

Suomessa Säteilyturvakeskus laati ensimmäisen lehdistötiedotteen poikkeustilanteesta maanantaina 28.4. noin kello 15 vuonna 1986. Syytä tilanteeseen ei tiedetty eli kerrottiin vain, että radioaktiivisuutta oli havaittu ja että se oli ilmeisesti peräisin reaktorionnettomuudesta. Neuvostoliitto myönsi Tšernobylin voimalaonnettomuuden maanantai-iltana noin kello 19.30 Suomen aikaa.

”Ensireaktioni oli soittaa kotiin ja varoittaa vaimoa. Mutta kaikkia tutkimuslaitoksen puhelimia kuunneltiin. Voi tuota ikuista, vuosikymmenten mittaan iskostettua pelkoa! Kotona ei kukaan tiedä vielä… Tytär kiertelee konservatoriotuntien jälkeen ystävättärien kanssa kaupungilla. Syö jäätelöä. Pitäisikö minun soittaa?!”

Tšernobyl puhuttaa yhä ihmisiä, omalla alallani sitä ei voi unohtaa, vaan siihen liittyviin kysymyksiin joutuu vastaamaan joka vuosi useaan kertaan. Ihmiset kysyvät jatkuvasti tapahtuman vaikutuksista luonnonvaroihin tänäkin päivänä.  En referoi tekstiini monologin paloja, mutta yritän luoda tapahtuman taustoja, mutta ajatukseni ja muistoni ovat nuoren ihmisen.  

Kukaan ei kykene määrittämään salaamisen käsitettä siten, että se kattaisi tässä yhteydessä salaamisen käsitteen kokonaisuudessaan. Suomessa elettiin varovaisesti uskaltamatta sanoa ääneen yhtään mitään. Aluksi kukaan ei ymmärtänyt edes lukemia, vaan ongelmia etsittiin yleisesti omalta pläntiltä.  Ruotsissa tyhjennettiin Forsmarkin ydinvoimala, sen 600 työntekijää poistettiin töistä, mutta he eivät rientäneet koteihinsa, vaan heidät vietiin tutkimuslaitokseen tarkastettaviksi ja 100 työntekijää jäi tutkimaan tilannetta. Voi vain miettiä, mikä näidenkin sadan kohtalo olisi ollut, jos olisi ollut tosi kyseessä. Mittareita oli kiitettävästi, mutta uskalluksen, rohkeuden ja valppauden suhteen oli puutteita, vaikka Kajaanissa ja Tampereella mitattiin 2-6-kertaisia säteilyarvoja, jotka välitettiin Helsinkiin. Kuitenkin jo maanantaina selvisi, että kyseessä oli ydinvoimalaonnettomuus, vaikka aluksi sijaintipaikkaa ei tiedetty. Sen sijaan salaamisen taso oli täydellistä, mitä lähemmäksi kohdetta mentiin alusta lähtien.  Palomiehet lähtivät kohden hälytystehtävää, sammuttamaan tulipaloa tavallisissa tamineissa. Sarkofagin pystytys, puhdistus- ja raivaustehtävät ja pesut tapahtuivat ihmisvoimin. Siksipä muuta väestöä enemmän säteilylle altistuivat erilaisia raivaus- ja puhdistustoimenpiteitä suorittaneet puhdistustyöntekijät reaktorin lähellä ja suojavyöhykkeellä. Heistä syntyi erityinen ongelma kuolleena.

”Päivisin istuimme television ääressä ja odotimme, milloin Gorbatšov esiintyisi. Valtaapitäjät pysyivät hiljaa. Vasta vappujuhlien jälkeen Gorbatšov piti puheen: pysykää rauhallisina, toverit, tilanne on hallinnassa… Tulipalo, pelkkä tulipalo. Ei mitään hätää… Ihmiset asuvat siellä ja tekevät työtä…

Me uskoimme…”

Niin mekin. Elimme aivan samassa tilanteessa oman tiedotuksemme kanssa. Netistä löytää päivän uutislähetyksiä, tuttuja hahmoja vallankahvassa, jotka vakuuttivat, että eihän mitään ole sattunut, eihän meillä mitään hätää ole, eikä kenelläkään muulla missään muuallakaan.  

Tiedämme kuitenkin suhteellisen vähän tuon onnettomuuden vaikutuksista. Aleksijevitš toimii kollektiivisena muistinamme eli vie lukijansa tapahtumien keskelle antaen äänen niille, jotka ovat kokeneet tapahtuman. Ihmisiä eivät ole välinpitämättömä, ihmiset eivät ole unohtaneet tapahtumaa, sillä todellisuudessa kyse on tietämättömyydestä, että ei ymmärretä tapahtunutta. Miksi on hassua, että suomalainen suree itäisten metsäpalojen raivotessa aurinkopäivänsä savua?  Mitä on palojen todellinen pelko? Mikä on punainen metsä?

Eniten säälin maaseudun väkeä, sillä he joutuivat kärsimään syyttömästi kuin lapset.  Tšernobylhan ei ollut talonpoikien keksintö. He eivät suhtaudu luontoon valloittajina vaan yhtä luottavaisesti kuin sata tai tuhat vuotta sitten. Siten kuin jumala on tarkoittanut… Eivät he ymmärtäneet tapahtunutta, he halusivat uskoa tiedemiesten ja muiden kouluja käyneiden ihmisten puheisiin kuin papin sanaan. Ja heille vakuutettiin: ’Kaikki on hyvin. Mitään vaaraa ei ole. Kunhan pesette kädet ennen ateriaa.’

Aleksijevitšin kirja ei ole ruma tai liian järkyttävä, sillä se kertoo todellisesta tapahtumasta. Se kertoo tarinat kauniisti, siten, että lukijan tietoisuus avartuu eli hän kykenee ymmärtämään ihmisten kauhun.  Tšernobyl tapahtui tietynlaisessa yhteiskunnassa, tietyntasoisessa tiedotuksen kehitysvaiheessa. Jäin miettimään sankaruuden käsitettä, miten se toimi tuossa yhteiskuntarakenteessa ja sen miettiminen tässä ja nyt pelottaa enemmän. Olisiko meillä edes tuollaisia sankareita?  Kuinka moni ehtisi livetä?  

Aleksijevitš kertoo niin surusta, rakkaudesta, menetyksistä. Hän antaa äänen palomiehille, maalaisihmisille, tutkijoille, virkamiehille, kuoleville ja kuolemaa tuottaville.  Kirjan takakannen teksti on hurja, sillä siinä kerrotaan, kuinka Pripjatin kaupungin asukkaat ihailivat parvekkeiltaan loimuavaa voimalapaloa. Kirja vie moneen kertaan tavallisen ihmisen elämään, pakenemiseen, äkkilähtöön, evakkoon. Moneen kertaan luin kissoista ja koirista, kuinka niitä otettiin mukaan salaa, säteileviä kissoja ahdettiin matkalaukkuihin. Yhtä hyvin niitä jätettiin ikkunalaudoille, sillä paluun piti tapahtua kolmen päivän kuluttua.  Itselleni uusi asia oli häpeä, että oma tausta tuotti häpeää, pelkoa ja vieroksumista vielä kauan tapahtuneen jälkeen, että oma syntyperä saattoi seurata sellaisena esteenä, että se oli salattava. 

Nyt he ovat kuolemansairaita… Mutta elleivät he olisi tehneet sitä? Minusta he ovat sankareita, eivät sodan uhreja – sotaakaan ei muka ollut. Tšernobylia sanotaan onnettomuudeksi tai katastrofiksi, mutta se oli sotaa…  Tšernobylin muistomerkitkään eivät eroa sodan merkeistä.

Lähtisitkö sinä turistiksi aavekaupunkiin ihailemaan näkymiä hieman ruostuneessa maailmanpyörässä villieläinten runsauden keskellä?  Tärkeintä olisi ymmärtää, että Aleksijevitš ei voi antaa minkäänlaisia takeita, että hänen kertomansa jäisi ainutkertaiseksi episodiksi. Jos Nobel jaettaisiin Suomessa, uskotko, että tämä kirja olisi voinut tulla palkituksi?

Svetlana Aleksijevitš Tšernobylistä nousee rukous

Tšernobylskaja molitva: Hronika buduštšego (1997)

Suomentanut Marja-Leena Jaakkola

WSOY 2015. Kustantajalta. Kiitoksin. 

Teos on luettu myös Jokken kirjanurkassa. 

Lisätty 15.12.  Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus dokumentti löytyy YouTubesta. Tunnetko Christa Wolfin kirjan Häiriötapaus Erään  päivän uutisia? Naisten Kulttuuriyhdistys ry 1988.

José Saramago, Elefantin matka

José Saramago sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon vuonna 1998. Saramago kuoli vuonna 2010, joten voidaan kirjoittaa, että hänen viimeiseksi romaaniksi jäi vuonna 2008 ilmestynyt Elefantin matka. Saramagolta on suomennettu 10 kirjaa. Uskon kumminkin, että kirjailijalta riittää suomennettavia teoksia, sillä tänä syksynä Keltaisessa kirjastossa julkaistaan Lissabonin piirityksen kirjuri.


Jokainen meistä tietää, kuinka vaikuttava ilmestys elefantti on. Intian elefantti on pienempi kuin Afrikan. Olen itse seurannut Kenian luonnossa elefantin liikehdintää, kuvannut ja ihaillut sen majesteetillista olemusta. Moni meistä on katsonut elokuvan tai lukenut Sarah Gruenin kirjan Vettä elefanteille ja rakastunut tuohon otukseen siinäkin.

Elefantin matka voi vaatia hieman lukemiseen orientoitumista, jos ei ole sinut Saramagon tekstin kanssa. Pilkkua seuraavat isot kirjaimet ja nimet alkavat pienellä kirjaimella. Repliikkiviivojakaan ei ole antamassa rytmitystä tekstin hahmottumiseen. Vain harvoin lyhyet rivit tai kappaleiden alut tuovat pientä tauotusta, muuten teksti kulkee tasaisena virtana sivun sisälaidasta ulkoreunaan.

Ei pidä paikkaansa väite, että taivas suhtautuisi välinpitämättömästi meidän murheisiimme ja toiveisiimme. Se lähettää meille jatkuvasti merkkejä ja varoituksia, ja jos emme mainitse hyviä neuvoja, se johtuu vain siitä että kummankin kokemus, siis taivaan ja meidän, on osoittanut ettei kannata rasittaa muistia liikaa, koska se on meillä kaikilla enemmän tai vähemmän huono.

Elefantin matka on niin historiallinen romaani kuin matkakirjan edustaja. Vuonna 1551 Portugalin, silloisen mahtavan siirtomaavallan, kuningas Juhana III pohti sopivaa kihlajaislahjaa vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Vaimon tekemä kaino ehdotus elefantin lahjoittamisesta kuulosti heti sangen hyvälle, kerrassaan erinomaiselle. Tästä alkaa tosipohjainen ja samalla sadunomainen kertomus Salomo-elefantin ja sen hoitajan Subhron matkasta Lissabonista Wieniin, vaellus halki Portugalin ja Espanjan, yli Ligurianmeren, poikki Lombardian, yli lumisten Alppien ja pitkin Inniä ja Tonavaa.

Kuulehan sinä elefantinhoitaja, mitä sinä oikein aiot tehdä tuon eläimen kanssa siellä wienissä, Luultavasti samaa kuin lissabonissakin, ei mitään erityistä, vastasi subhro, sille taputetaan, ihmisiä tulee kaduille sankoin joukoin, ja sitten se unohdetaan, sellainen on elämän laki, voitto ja unohdus.

Tarinan keskushahmo on elefantinhoitaja Subhro. Hänen kauttaan lukija elää matkan vaiheet, elefantin tuntemukset ja kumpaisenkin kokemukset. Kuninkaallista lahjaa saatetaan asiaankuuluvan juhlallisesti: alkutaipaleella mukana on portugalilainen ratsuväenosasto, loppumatkasta itävaltalaiset. Salomo keräsi osakseen huomiota kaikkialla, kun ihmiset eivät koskaan olleet nähneet mitään vastaavaa. Valladolidin kaupunkiin päästyään Salomo joutuu pesuoperaatioon, ja arkkiherttuan intendentti ilmoittaa, että tästä lähtien elefantti on nimeltään Suleiman. Subhro ei ilahdu nimenmuutoksesta, mutta yhtä vähän häntä itseään ilahdutti, että hänkin joutui hylkäämään oman nimensä, kun hänestä tehtiin Fritz. Itävalta oli täynnä fritzejä, mutta vain yhdellä oli elefantti.


Tarinassa on kertoja, joka ohjaa lukijaa hieman samoin tavoin kuin kertojat Handken Moravilaisessä yössä, Sundin Onnellisessa pienessä saaressa tai Kochin Illallisessa. Kertoja on ironinen välittäessään lukijalle tapahtumia, hän on tietäväinen tuntojen tulkki. Kertoja huolehtii lukijan tarpeista huomautellen tyyliin: Lukijaa kiinnostaa luonnollisesti tietää… Tarinan tosipohjaisuus ja vertauskuvallisuus eivät ole minun hallitsemia asioita. Minulle riittää Saramagon koukeroinen kieli ja humaani kunnioitus kaikessa eriarvoisuudessaan, jota matkalaiset kohtaavat tai keiden oikkuihin alistuvatkaan. Voiko elefantin saada taipumaan ihmetekoon?

Sitä miestä elefantti kohteli aivan erityisen ystävällisest. Se hyväili miehen hartioita ja päätä kärsällään niin lempein liikkein, että ne vaikuttivat lähes ihmisen kosketukselta. Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa eläin jätti kouriintuntuvat jäähyväiset ihmiselle, aivan kuin se olisi ollut velvollinen osoittamaan tälle ystävällisyyttä ja kunnioitusta, mitä meidän käyttäytymisnormistomme eivät missään nimessä tue, mutta mikä saattaa olla tulikirjaimin kirjoitettuna elefanttien perustuslakeihin.

Sanotaan, sen jälkeen kun tolstoi sanoi sen ensiksi, että onnellisista perheistä ei ole kerrottavaa. Ei sitä näytä olevan onnellisista elefanteistakaan. Katsotaan nyt vaikka suleimanin tapausta. Pitäisikö tuo lainaus kirjata ylös, että kuinka usein siihen havahtuu?

Jokin vain tässä kirjassa on niin pakahduttavaa, että otetaan nyt vaikka subhron ja komentajan eronhetki sivulla 134. Miten paatunut pitää olla ohittaakseen sen ilman kyyneleitä?

Näemmekö me vielä joskus, komentaja kysyi, Tuskimpa, wien on kaukana lissabonista, Se on harmi, nyt kun meistä ehti jo tulla ystävätkin, Ystävä on iso sana, herra komentaja, minä olen pelkkä elefantinhoitaja jonka nimi on muutettu, Ja minä ratsuväen kapteeni, jonka sisimmässä on myös jotain muuttunut tämän matkan aikana.

Hyvin harvoin tulen todenneeksi lukeneeni täydellisen kirjan. Tämä on sellainen. Ehkä en rankkaa tätä Saramagon parhaimmaksi, mutta siltikin tämä kuuluu parhaimpien lukemieni kirjojen joukkoon. Kirjan kannet ovat myös yhdet kauneimmista.

José Saramago, Elefantin matka
Alkuteos A Viagem do Elefante, 2008
Suomentaja Sanna Pernu
Tammen keltainen 2011. Kotikirjasto

Kirjan ovat lukeneet myös:

Luettua elämää, Kulttuuri kukoistaa, ja Mai,