Kultainen nainen

Katsoimme tänään elokuvan Kultainen nainen. Itävaltalaisen taidemaalari Gustav Klimtin (1862–1918) teos Adele Bloch-Bauerin muotokuva I (1907), joka tunnetaan myös nimellä Kultainen nainen, on eräs maailman kuuluisimmista maalauksista. Harva kuitenkaan tuntee sen värikästä omistushistoriaa.

Elokuvan ensi-ilta oli 18.09.2015. Luin elokuvasta sen ilmestyessä ja nyt sain sen käsiini. Kotimaisessa levityksessä se löytyi Filmtownista suomenkielisellä nimellä, vaikka hain sitä Leena Lumen vinkillä englanniksi Woman In Gold, mikä olisi ollut järkevää.

Pääosissa elokuvassa ovat Helen Mirren ja Ryan Reynolds. 

Ikäraja: K12

Kesto: 109 min

Tuotanto: Origin Pictures, BBC Films

Tuotantomaat: Yhdysvallat, Iso-Britannia.

Pääset tutustumaan elokuvan kotisivuihin tästä.  Tekstini olen pääosin ottanut DVD:n takatekstistä.

Juutalaisvainoja Yhdysvaltoihin paennut Maria Altmann (Helen Mirren) haastaa Itävallan valtion oikeuteen palauttaakseen oikealle omistajalleen kuuluisan Kultaisen naisen, natsien varastaman maalauksen, joka kuuluu alun perin hänen suvulleen.

On kulunut kuusikymmentä vuotta siitä, kun Maria Altman  pakeni Wienistä toisen maailmansodan taistelujen keskellä. Nyt iäkäs rouva ryhtyy itse taisteluun hankkiakseen takaisin natsien ryöväämää sukunsa omaisuutta. Esineiden joukossa on Gustav Klimtin kuuluisa maalaus Adele Bloch-Bauerin muotokuva I, joka esittää hänen rakasta Adele-tätiään ja josta on tullut oikea kansallisaarre: Itävallan oma Mona Lisa. 

Maria löytää edesmenneen sisarensa jäämistöstä kirjeen, joka koskee epäonnistuneita yrityksiä saada takaisin viisi Klimtin maalausta. Ne ovat kaikki kuuluneet hänen suvulleen ja ovat nyt esillä Itävallan kuuluisassa taidemuseossa Galerie Belvederessa. Marialla on täysi oikeus saada taulut takaisin, ja hän pyytää avukseen lakimiehenä toimivan sisaren pojan  Randy Schoenbergin (Ryan Reynolds). 

Randy on hieman vastahakoinen ottamaan vastaan juttua, mutta maailmankuulut maalaukset ja velvollisuudentunto omaa historiaa kohtaan kääntävät kuitenkin hänen päänsä. Pitkän oikeustaistelun myötä Marian on kohdattava omat muistonsa onnellisesta perhelämästään Wienissä ja käytävä uudelleen läpi ne kivuliaat hetket, jolloin kaikki rakas riistettiin häneltä. Kun oikeus lopulta tapahtuu, tietoisuus siitä, mitä kaikkea sodan myrskyissä menetettiin, jättää voitolle katkeransuloisen jälkimaun. Tutustut myös Gustav Klimtin maalaamiin tauluihin elokuvassa. 

Suosittelen katsomaan tämän tositapahtumiin perustuvan elokuvan.

Simo Muir Ei enää kirjeitä Puolasta

Simo Muir Ei enää kirjeitä Puolasta

Tammi 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Simo Muir on suomalais-skotlantilaistaustainen suomenjuutalaisen kulttuurin tutkija. Hänen erikoisalaansa ovat jiddishinkielinen kulttuuri Suomessa sekä juutalaisen yhteisön vaiheet 1930-luvun ja sota-ajan Suomessa. Tällä hetkellä Muir toimii tutkijana Leedsin yliopistossa. 

Olenhan minä lukenut fiktiivisiä kertomuksia keskitysleireistä, sodasta, todellisuuspohjaisia päiväkirjoja ja tietokirjojakin samoista aihepiireistä. Pidän romaaneissa sodan taustalla eli en lähde sotatantereille. Muirin kirjassa ei ole kyse fiktiosta, vaan todellisesta elämästä, yhden suvun tarinasta. Aihe on juuri sellainen kuin sen voi kuvitella, mutta jälkipolvien tehtävänä on lukea ja muistaa. Muir kirjoittaa asioista, jotka ovat tapahtuneet, hän on kerännyt materiaalin ihmisiltä, joilla on omakohtaisia kokemuksia, joten haastatelluilta on kysynyt myös voimia palata raskaaseen aikaan.

Ei enää kirjeitä Puolasta perustuu haastatteluihin ja arkistolähteisiin. Blaugrundin perheen yksittäisten jäsenten vaiheiden kautta piirtyy kokonaiskuva holokaustista ja ennen kaikkea siitä, miten uhatuksi suomenjuutalaiset kokivat asemansa maassa, joka taisteli natsi-Saksan rinnalla.

Blaugrundin suvun vaiheet kertovat meille näin ollen toisen maailmansodan ajan juutalaisvainoista ja suomenjuutalaisten vaiheista yhtenäisen tarinan, jossa juutalaisten kansanmurha ei ole vain jokin ”muualla” tapahtunut hirvittävä asia, josta kuultiin vasta sodan jälkeen, vaan se oli tiedossa ja läsnä ihmisten mielissä myös Suomessa. Tarina myös haastaa käsityksen, jonka mukaan suomenjuutalaisten sodanaikainen historia olisi jotenkin erillinen ja irrallaan muiden juutalaisten yhteisöjen historiasta.

Suvun tarina

Ei enää kirjeitä Puolasta kertoo juutalaisen Blaugrundin suvun vaiheista Suomessa ja Puolassa kesästä 1939 sodanjälkeisiin vuosiin. Tarinassa holokaustia katsotaan osin suomalaisen näkökulman kautta. Suomessa asuvat jäsenet elivät arkeaan yhdenvertaisina muiden kansalaisten kanssa. He olivat vaillinaisen tiedonkulun varassa, mutta yrittivät avustaa sukulaisiaan sen verran, mikä oli mahdollista. Heidän omaisiltaan riistettiin Saksan miehittämässä Puolassa asteittain ihmisoikeudet ja heidän osansa oli keskitys- ja kuolemanleirit. Ihmisten vieminen tiesi usein lopullista eroa, sillä viedyt katosivat ilman paluuta.

Suomi esitettiin maana, jossa juutalaiset taistelivat ilman minkäänlaisia ristiriitoja muiden suomalaisten rinnalla. Tämä kuva tuki yleistä suomalaista käsitystä siitä, että Suomi oli täysin vapaa antisemitismistä ja pyrki kaikin tavoin suojelemaan juutalaisia kansalaisiaan. Lähempi tarkastelu osoittaa, että tältäkin osin historia on monisyisempi.

Suvun turva

Bernhard Blaugrundin toimisto sijaitsi Helsingissä Keskuskatu 1:ssä, jonne suvun jäseniltä saapui kirjeitä Puolan getoista. Viimeinen kirje tuli tammikuussa 1943. Kirjeiden sisältö ja niiden vähittäinen loppuminen välitti todeksi hirveimmät käsitykset Puolan juutalaisten tuhosta. Kirjeiden sisältö oli vaillinainen totuus ja kirjeet välittivät vajavaisen kuvan Puolan juutalaisten tuhosta, sillä kirjeet olivat sensuurin alaisia. Kirjeet oli kirjoitettu saksaksi tai puolaksi ja varustettu Saksan viranomaisten leimoin sekä vastaavasti Suomen viranomaisten leimoin. Suomen säännöstelytilanteen vuoksi paketeissa eivät kulkeneet ruoka, lääkkeet tai uudet vaatteet. Myös Suomesta lähetettyjen pakettien kohtalo oli epävarma.

Marraskuun puolivälistä lähtien juutalaisten tuli pitää käsivarsinauhaa, jossa oli daavidintähti. Pian tunnus muuttui vaatteisiin ommeltavaksi keltaiseksi tähdeksi. Tämän jälkeen juutalaiset oli helppo tunnistaa ja he olivat entistäkin alttiimpia sattumanvaraiselle väkivallalle.

Blaugrundin perhe
Kirjan keskushenkilöitä ovat Bernhard (1889–1948) ja Vera (1892-1957) Blaugrundin perhe Helsingissä, Bernhard Blaugrundin tytär Hanna Eckert sekä Hannan serkku Nena Kafka sekä monet sisarukset, serkut ja ystävät.  Puolan Janowissa syntynyt Bernhard oli ollut sotilaana Venäjän armeijassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Hänen päädyttyä venäläiseen sotasairaalaan Helsinkiin hän kohtasi Helsingissä kasvaneen kolme vuotta nuoremman Veran. Bernhardin äidin Gitla Basian oli vaikea hyväksyä, että poika sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1919 ja jäi Suomeen. Blaugrundit asettuivat asumaan Cygnaeuksenkadun ja Läntisen Viertotien (Mannerheimintie) kulmataloon.  Blaugrundin perheeseen syntyi neljä lasta (Pipsu, Nenne, Hansu ja Abraham), joiden tarinat kulkevat keskeisinä.

Kohti vapautta

Nena (Szlezynger) Kafka vaikeni kokemuksistaan lähes seitsemänkymmentä vuotta. Hän  oli 17-vuotias, kun englantilaiset vapauttivat hänet Bergen-Belsenin leiriltä huhtikuussa 1945. Heinäkuussa Nena (Natka) Kafka matkusti muiden vapautettujen keskitysleirivankien mukana Ruotsiin. Täältä hän pääsi saman vuoden elokuussa Wellamo-laivalla enonsa Bernhard Blaugrundin hakemana Helsinkiin Etu-Töölöön. 

Holokaustin suhde Suomeen

Itseäni aihe kiinnostaa, koska lapsuudenkavereissa oli juutalaistaustaisia, sillä viereinen asuinkortteli oli yksi keskeisimpiä juutalaiskeskuksia Helsingin ydinkeskustassa. Muirin kirja on runsaudensarvi, johon kannattaa perehtyä ajan kanssa. Pyrin pitämään  huolen, että blogitekstini ei ylitä 500 sanan rajaa, sillä en itse lue pidempiä. Tämä kirja vaatii hieman pidemmän tekstin.

Blaugrundin sukupuu 1939–49 on välttämätön apu lukijalle, jotta hän pystyy edes jotenkin hahmottamaan tarinan henkilöt ja tapahtumien kulun. Muirin kirja tuo uusia näkökulmia asiaan, luoden katsauksen myös Suomen ristiriitaiseen tilanteeseen niin suomalaisten kuin suomenjuutalaisten yhteisön näkökulmista.  Blaugrundin suvun vaiheet avaavat uudenlaisen näkymän suomenjuutalaisten asemaan toisen maailmansodan aikana ja muokkaavat käsitystä holokaustin suhteesta Suomeen.

Ljudmila Ulitskaja Daniel Stein

Ljudmila Ulitskaja Daniel Stein

Alkuteos: Даниэль Штайн, переводчик (2006)

Suomentanut Arja Pikkupeura

Kustantaja Siltala 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Aloitin Ulitskajan tuotantoon tutustumisen Iloisilla hautajaisilla. Pidin valtavasti tuosta teoksesta, sillä se limittyy lähihistoriaan ja kertoo mielenkiintoisesta ajanjaksosta. Siinä tarkastellaan venäläissyntyisen emigrantin lopunhetkiä, kun taidemaalari Alekin läheiset kerääntyvät jättämään hyvästejä. Kulttuurien kohtaaminen on osa kirjaa. Ajallisesti teos sijoittuu elokuuhun 1991. Kirjassa seurataan Neuvostoliiton hajoamista television välityksellä Amerikasta käsin. Vihreän teltan alla ja Tyttölapsia ovat venäläisiä teoksia, joissa seurataan ihmiskohtaloita vuosikymmenten ajan.

 Daniel Stein on merkittävä teos Ulitskajan tuotannossa, en laske teosta Iloisten hautajaisten ohi, mutta sen rinnalle nostan tämän teoksen. Aivan varmasti teos on vuoden lopussa kolmen parhaani joukossa omissa luetuissa. En pidä sitä venäläisenä teoksena, kirjailija vie teoksen eurooppalaiseksi ja kohti tavoitteita, joihin minä uskon.  Ulitskajan teemat ovat ihmisessä, uskossa, hyväksytyksi tulemisessa ja suvaitsevaisuudessa. Mahtava siirtymä kirjailijalta holokaustin ja uskon asemiin, sillä aiheet ovat osin arkaluonteisia ja lukijakuntaakin yllättäviä.

Teoksen nimihenkilö on Daniel Stein, joka syntyi Etelä-Puolassa, josta Tsekin rajalle oli vain sata kilometriä. Tarina rakentuu pala palalta Daniel Steinin ympärille. Puolanjuutalainen Daniel Stein pelastuu natsien tuhoamisleiriltä työskentelemällä Gestapon tulkkina. Daniel ei olisi halunnut poliisiin töihin ja häntä arvelutti työskentely päällikkö Ivan Semjonovitšin alaisuudessa. Danielia hirvitti ajatus, että hän juutalaisena työskenteli poliisissa, mutta tehtävän suoma vaikutusvalta toi myös mahdollisuuksia juutalaisten pelastamiseen. Daniel pukee päälleen saksalaisen poliisin mustan univormun 19-vuotiaana. Daniel asui
Semjonovitšin luona, söi heidän pöydässään, opetti isännälle saksaa.

 Paettuaan hän hakee turvapaikan katolisesta nunnaluostarista. Daniel kääntyy katolilaiseksi ja hänestä tuli pappi. Stein emigroitui Israeliin vuonna 1959, jonne hän perusti pienen kristillisen seurakunnan. Hänen unelmana oli uskonyhteisö, alkuajan kristillinen seurakunta. Stein puhui monikulttuurisesta kristillisyydestä. Hän kritisoi kristillisyyden peruspilareita, kuten oppia Pyhästä Kolminaisuudesta. Vastaavasti Danielia ja hänen jumalanpalveluksia kritisoi niin juutalainen kuin kristillinen yhteisö.

Työtehtävät olivat melko vaihtelevia: ensinnäkin toimin tulkkina saksalaisten santarmien, Valko-Venäjän poliisin ja paikallisen väestön välillä, toiseksi minun piti selvitellä rikos- ja siviililainsäädännön rikkomuksia ja kerätä todisteita. Yritin pysytellä mahdollisimman etäällä ”poliittisista” jutuista, jotka liittyivät aiemman neuvostohallinnon, kommunistien ja pian miehityksen jälkeen syntyneen partisaanitoiminnan tutkintaan. Eipä minua sellaisten juttujen pariin houkuteltukaan, se oli työn salaisin osa.

Tarina on uskomaton, sillä se pohjaa jonkin verran historialliseen henkilöön eli Oswald Rufeisen -nimisen munkkiveljen elämään, jonka Ulitskaja on kertonut tavanneensa. Ulitskaja tunnustaa kirjeessään, että hän on hylännyt dokumentaarisen lähestymistavan Danieliin. Ulitskaja painottaa, että hän on alkanut kirjoittaa romaania miehestä, joka elää samanlaisissa oloissa ja jolla on samankaltaisia ongelmia.  Elämänsä aikana Daniel nosti pöydälle koko joukon ratkaisemattomia, vaiettuja ja kaikille erittäin hankalia kysymyksiä. Kysymyksiä elämän arvosta, joka oli tallattu lokaan, vapaudesta, jota juuri kukaan ei kaipaa, Jumalasta, joka on elämässämme yhä vähemmän ja vähemmän läsnä, yrityksistä kaivella Jumalaa esiin lahonneista sanoista, kaikesta kirkollisesta roskasta ja itseensä käpertyneestä elämästä.

Voin tunnustaa sinun olevan ainoa kirkollinen uutisten lähteeni. Luostarissamme eletään ajan ulkopuolella, katolisia aikalaisjulkaisuja osuu käsiin harvoin, kun taas kirjastomme on pullollaan sellaista kirjallisuutta, johon en tunne suurta viehtymystä.

Daniel Stein on moniääninen teos, faktan ja fiktion kudelma, joka jakautuu osioihin, jotka päättää Ulitskajan kirje Jelena Kostjukovitšille. Teos on mosaiikkimainen sarja fiktiivisiä ja todellisia dokumentteja. Kokonaisuus rakentuu niin kirjeistä, päiväkirjaotteista, Danielin saarnoista, puheiden ja keskusteluiden kirjallisista tallenteista, postikorteista, asiakirjoista. Ajallisesti tarinaa kuljetetaan 30-luvulta nykyaikaan, kun maantieteellisesti siinä liikutaan Itä-Euroopasta Israeliin ja Yhdysvaltoihin.

Minä en ole oikea kirjailija, eikä tämä kirja ole romaani vaan kollaasi. Saksin kappaleita omasta ja muiden elämästä ja liimailen ”liimatta” – kesuura! – ”tarinaa katkelmista päivien”.

En oikeastaan ole yllättynyt tästä teoksesta. Ulitskaja on upea kirjailija, jonka teoksiin haluaa paneutua. Luen niitä paloissa ja palaan lukemaani siis ensimmäisen lukemisen jälkeenkin. Daniel Stein on unohtumaton lukuelämys, sillä Ulitskaja lataa tapahtumien vyöryn lukijalle selvittäessään, millaista kristillisyys voisi olla. Kirjan henkilöhahmot edustavat eri uskontoja, eri ismejä ja eri instituutioita, joten moniäänisyys on muutakin kuin ihmiskohtaloiden erilaisuutta. Mitä suvaitsevaisuus saisi aikaan nykyhetkessä?

Blogeissa toisaalla: Omppu

Bernhard Schlink Lukija

Bernhard Schlink (1944) on saksalainen juristi ja kirjailija. Lähtiessäni lukemaan kirjaa tunsin oudon tunteen, sillä tapahtumat tuntuivat tutuille. Olin varma, että en ollut aiemmin kirjaa lukenut, mutta vähitellen muistinkin, että olen nähnyt tästä elokuvan. Alkuperäisteos Der Vorleser ilmestyi 1995 ja kirjan ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1998. Kirjan on suomentanut Oili Suominen. Elokuvasta tuli suurmenestys, kiitos Oprah Winfreyn talk-shown.

Kirja tapahtuu useammalla aikatasolla alkaen kertojan ollessa 15-vuotias, saksalainen koulupoika. Michael Berg on ollut viikkoja toipilaana ja tapaa tänä aikana aikuisen naisen ja rakastuu tähän keski-ikäiseen, tuntemattomaan naiseen. Näitä kahta yhdistää eroottinen, sopimaton rakkaus ja kirjallisuus. Poika lukee teoksen toisensa jälkeen naiselle. Nainen salaa pojalta lukutaidottomuutensa. He tekevät yhdessä retkenkin, jonka aikana he ovat äiti ja poika ulkopuolisten silmin.

Kun olin viidentoista, sairastin keltataudin. Sairaus alkoi syksyllä ja päättyi keväällä. Mitä kylmemmäksi ja pimeämmäksi vanha vuosi kävi, sitä heikommaksi minä menin. Vasta uuden vuoden myötä aloin voida paremmin.

Hannah oli kolmenkymmenenkuuden, viettänyt lapsuuden Transilvaniassa ja muuttanut Berliiniin seitsemäntoistavuotiaana ja elättänyt itseään kaikenlaisilla tilapäistöillä. Sodan ajan hän oli toiminut armeijan palveluksessa. Nainen oli toiminut vartijana keskitysleirissä. Pojan tavatessa Hannah on rahastajana. Eräänä päivänä, kun poika menee tapaamaan naista, niin tämä on poissa, lähtenyt.

Odysseus ei palaa jäädäkseen vaan lähteäkseen uudelleen matkaan. Odysseia on tarina liikkeestä, joka on samalla sekä päämäärähakuista että päämäärätöntä, sekä menestyksellistä että turhaa. Ja mitä muuta on oikeushistoriakaan!

Seuraavan kerran poika kohtaa Hannah Schmitzin aikuisena oikeudenkäynnin aikana, jota käydään keskitysleirin naisvartijoiden takia. Poika seuraa oikeudenkäyntiä opiskelijana, keskitysleiriseminaarilaisena. Oikeudenkäynnissä syytetyt saavan määräaikaisen tai elinkautisen rangaistuksen. Hannah on syytettynä rikoksistaan vanginvartijana.

Meille oli selvää, että rikokset oli tuomittava. Yhtä selvää meille oli, että vain päällisin puolin oli kyse jonkun keskitysleirinvartijan tai apurin tuomitsemisesta. Syytteessä oli se sukupolvi, joka oli käyttänyt noita vartijoita ja apureita hyväkseen tai ei ollut estänyt heitä tekemästä tekojaan tai edes paheksunut ja tuominnut heitä heti vuoden 1945 jälkeen, ja sen me tuomitsimme häpeään tässä selvitys- ja valistusprosessissa.

Tuonkin jälkeen poika on yhteydessä naiseen. Vuosien aikana mies ehtii naimisiin, saada lapsen ja erota. Hän säilyttää yhteyden Hannahiin loppuun asti. Mies lähettää luettuja kirjoja oikeudenkäynnin jälkeenkin, mutta Hannah oppii lukemaan ja kirjoittamaan viestejä.

Jokaisen sukupolven on vapauduttava vanhempiensa odotuksista, ja koska vanhemmat olivat epäonnistuneet ja toimineet väärin kolmannessa valtakunnassa tai viimeistään sen loputtua, heidän odotuksistaan ei tarvinnut piitata. Mitä voisivat muka sanoa lapsilleen vanhemmat, jotka olivat syyllistyneet natsien rikoksiin tai seuranneet niitä sivusta tai teeskennelleet tietämätöntä tai vuoden 1945 jälkeen sallineet rikollisten elää keskuudessaan tai jopa suhtautuneet heihin hyväksyvästi?

Olipa kollektiivisessa syyllisyydessä moraalin ja juridiikan kannalta sitten perää tai ei – minun sukupolvelleni se oli elämän todellisuudesta. Se ei koskettanut vain kolmannen valtakunnan tapahtumia.

Lukijan teemoja ovat nuoren pojan kehityskertomus aikuiseksi mieheksi, syyllisyys, syyttömyys, häpeä, rakkaus. salaaminen ja petos. Kirjan läpi kulkee surullinen pohjavire. Teos on yllätyksellinen loppuun asti, mutta pohjimmiltaan lukija ei ole varma, pystyikö tuo alun nuori poika koskaan vapautumaan suhteestaan naiseen. Pystyikö hän koskaan rakastamaan ketään toista? Nainen häpeää, että on luku- ja kirjoitustaidoton, mutta loppujen lopuksi lukija ei ole varma, mitä nainen häpeää eli suhdettaan nuoreen poikaan vai tekojaan vanginvartijana. Olennaista on, mistä naista syytetään ja miten hän käyttäytyy oikeudenkäynnissä. Olennaista on kyky kohdata myös todellisuus. Teoksella on loppunsa, jonka lukija ymmärtänee ja hyväksynee.

Bernhard Schlink Lukija
WSOY Bon Kustantajalta. Kiitoksin.

Tatiana de Rosnay Nimeni on Sarah

Tatiana de Rosnay  Nimeni on Sarah
Bazar 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Oliko teillä mitään käsitystä sitä, mitä niille ihmisille tapahtui? minä kysyin.
Vanhus kohautti harteitaan.
Ei, hän sanoi. Ei harmaintakaan aavistusta. Miten me olisimme voineet tietää?
Vasta sodan jälkeen se selvisi. Luulimme, että heidät lähetettiin jonnekin töihin. Emme epäilleet mitään pahaa.

Tatiana de Rosnay on julkaissut yhteensä yksitoista romaania. Tatiana de Rosnay asuu Pariisissa aviomiehensä ja kahden lapsensa kanssa. Hän syntyi ranskalais-englantilaiseen perheeseen vuonna 1961. Lapsuutensa hän vietti Pariisissa ja Bostonissa. De Rosnay opiskeli englantilaista kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista ja on työskennellyt myös journalistina. Nimeni on Sarah (Sarah’s Key, 2007) oli ensimmäinen romaani jonka de Rosnay kirjoitti äidinkielellään, englanniksi. Se on julkaistu Suomesssa aiemminn nimellä "Avain". Kirjan on suomentanut Irmeli Ruuska. Romaanin pohjalta on tehty suosittu ja kiitetty elokuva  Sarah’s Key. Tekijältä on suomennettu aiemmin Mokka (2012) ja Viimeinen kesä (2011).

Nimeni on Sarah kertoo koskettavan tarinan toisen maailmansodan aikaisesta Pariisista.  Tarina on fiktiivinen, mutta monet sen historialliset tapahtumat ovat tosia, kuten Ranskan miehityksen tehty Vélodrome d´Hiverin –ratsia.

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Kirjan juonikuvio on selkeä eli Sarahin tarina. Toisessa tasossa ajankohtana on heinäkuussa vuonna 1942, jolloin Ranskan poliisi tekee laajan ratsian ja kerää Pariisin juutalaisia pyöräilystadionille odottamaan siirtoa keskitysleirille. Sarah Starzynskin perhe noudetaan kiireisesti kotoa. Hädän ja kauhun keskellä 10-vuotias Sarah päässä takoi ajatus, että hän piilottaa pikkuveljen lukittavaan komeroon turvaan, jotta voi hakea tämän myöhemmin.

Tatiana de Rosnay  palauttaa lukijan nykyaikaan, kun toinen tarina ajoittuu kuusikymmentä vuotta myöhempään ajankohtaan. Pariisissa asuva amerikkalainen toimittaja Julia Jarmond kirjoittaa lehtijuttua tuosta mustasta päivästä Ranskan historiassa. Julia haluaa selvittää, mitä tuolloin tapahtui Rankassa. Taustatutkimuksia tehdessään paljastaa miehensä perheen salaisuuksia, jotka kytkeytyvät Sarahin kohtaloon. Julian haluaa selvittää, mitä nuorelle Sarahille tapahtui. Selvitystyössään hän ymmärtää, että hänen lähellä on ihmisiä, jotka tuntevat Sarahin tarinan, mutta vaikenevat siitä ja haluaisivat myös vaientaa Julian. Julia haluaa selvittää, pystyikö Sarah pakenemaan Beaune-la-Rolandesta vai menehtyikö tämä leirille?  Julia elää vaikeuksien keskellä, sillä hän on kokenut kaksi keskenmenoa. Suhde Bertrandin ei toimi. Hän kokee olevansa monenlaisten ratkaisuiden edessä itsekin. Tämä työtehtävä tuleekin vaikuttamaan Julianin omaan elämään odottamattomalla tavalla.

Kirjan teemana on holokausti, keskitysleirit, häpeä, unohtaminen ja vaikeneminen. Kirjan tarkoituksena on säilyttää menneessä tapahtuneet hirveydet ihmisten kollektiivisessa muistissa, että kukaan ei unohtaisi niitä.  

Pidin itse useammalla aikatasolla kulkevista kirjoista.  Nimeni on Sarah on helppolukuinen ja koskettava kirja. Aiheesta on tehty kuitenkin valtavan monta kirjaa, joten siitä ei ole helppo kirjoittaa. Lisäksi aiheesta on julkaistu niin paljon todellisuuteen pohjautuvia tarinoita, jotka ovat hätkähdyttäneet ihmisiä jo vuosikymmeniä.