maanantai 26. syyskuuta 2016

Alan Bradley Loppusoinnun kaiku kalmistossa





Alan Bradley Loppusoinnun kaiku kalmistossa
Alkuteos: Speaking from Among the Bones
Suomentaja: Maija Heikinheimo
Bazar 2016.
Kustantajalta. Kiitoksin.

Kiertäisin kartanon juhlallisesti ja mitään puhumatta, mahdollisesti viimeistä kertaa, ja jättäisin jäähyväiset huoneille, joita olin rakastanut, ja pysyisin kaukana niistä joita en ollut rakastanut. Aloittaisin Harrietin pukeutumishuoneesta, vaikka tarkalleen ottaen sinne ei saanut mennä…. Sieltä jatkaisin kasvihuoneeseen ja vaunuvajaan, missä olin viettänyt niin monta onnellista tuntia juttelemassa Doggerin kanssa kaikesta auringon alla.

Alan Bradley aloitti kirjailijauransa varsi myöhään, sillä hän nousi maailmanmaineeseen 70-vuotiaana. Hän kirjoittaa vanhanaikaista salapoliisitarinaa Agatha Christien hengessä.  Flavia de Luce -sarja on edennyt viidenteen osaan, jossa aiemmin ovat ilmestyneet Piiraan makea maku, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan salaisuus, Filminauha kohtalon käsissä.

Bradleyn kerrontaan voi lähteä keskenkin, sillä kirjailija kertaa oleellisimmat asiat. Näitä ovat miljöö ja ajankuva 1950-luvun maaseudulla. Jokaisessa osassa muistutetaan, miksi isä Haviland de Luce elää vanhassa Buckshawin kartanossa kolmen tyttärensä kanssa ilman lasten Harriet-äitiä. Flavia on nokkela ja hieman pikkuvanha 11-vuotias tyttölapsi. Tar-enon perua oleva laboratorio ja kirjasto ovat Flavian ikioma valtakunta, joten hän  on myös itseoppinut kemisti ja myrkkyjen asiantuntija.

Lähimenneisyydessä Bishop’s Laceyssa oli tapahtunut useita murhia: kiehtovia kuolemantapauksia, joiden tutkinnassa olin tarjonnut apuani Hinleyn poliisilaitoksen komisario Hewittille.

Mielessäni laskin uhreja sormillani: Horace Bonepenny, Rupert Porson, Brookie Harewood, Phyllis Wyvern…

Vielä yksi ruumis, ja minulla olisi täysi käsi.

Tällä kerralla tapahtumia seurataan kirkkomiljöössä, kun Bishop’s Laceyn kylän suojelupyhimyksen Pyhän Tancredin kuolinpäivän 500-vuotisjuhla lähestyy.  Pyhimyksen haudan avaus johtaa tietenkin pulmatilanteeseen. Ei ole vaikea arvata, kuka kurkkaa ensimmäisenä kirkon kryptassa hautapaaden sisään, sillä tietenkin hän on Flavia. Jotakin on pahasti pielessä, sillä kivipaaden kannen alta löytyy kylän urkurin Collicutin ruumis selittämättömästi naamioituna. Juhlapäivän järjestelyt muuttuvat poliisitutkimukseksi.

Flavia de Luce -sarjan viidesosa kätkee paljon muutakin sisäänsä kuin urkuriparan kuoleman. Flavia on tietenkin aina paikalla, kun jotain tapahtuu.  Edellisessä osassa tuli selvimmin esille, että kartanon talous ei ole hyvässä jamassa, sillä osa kartanoa oli annettu filmiryhmän käyttöön varojen kartuttamiseksi. Rahavarat eivät ole nytkään paremmassa jamassa ja kartanoon yllä leijuu huolestuttavia uhkia sen myymisestä.

Ei siitä voinut isää syyttää. Varojen puute oli pakottanut isän supistamaan elinpiiriään, kunnes hänellä ei ollut jäljellä paljon muuta kuin työhuoneensa: pieni pakopaikka – vai sittenkin vankila? – jonne hän saattoi sulkeutua ulkomaailman vaatimuksilta vanhojen, muuttumattomien postimerkkien turvin.

Flavia polkee jälleen Gladys-pyörällään tomerasti pitkin kylänraitteja ja lähitienoita.  Flavia pääsee selville myös kuusi vuotta vanhemman sisarensa Feelyn salaisuudesta.  Flavia oli ajatellut, että sisaren valittu olisi konstaapeli Giles Graves. Flavia puolestaan kärkkyy komisario Hewittin huomiota ansiokkaista päätelmistään. Voin kertoa tästä tarinasta sen, että se päättyy cliffhangeriin. Tarinan kolme viimeistä sanaa tekevät kyllä tehtävänsä lukijalle.  Niissä on tietynlainen salaisuus, jota lukija on pohtinut jokaisen osan kohdalla. Seuraava osa on siis luettava tuon paljastuksen takia. Dogger  on isän oikea käsi, joka toimii niin kamaripalvelijana, puutarhurina, mutta myös niin isän kuin Flavian uskottuna. Adam Sowerbyn hahmoon tunsin lukkarinrakkautta. 


Pah, hän sanoi. Luonnonkukkia. Niitä ei saa tuoda alttarille. Minä olen alttarikillan puheenjohtaja, joten minun velvollisuuteni on olla perillä siitä mikä on mitäkin. Annahan ne tänne niin heitän ne menemään ulos lähtiessäni.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa on hyvänmielen rikosromaani. Pidän tomerasta Flaviasta, sillä hän vain on mainio ja utelias lapsi. Vanha brittimiljöö ja visainen tapaus viihdyttivät minua.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Juha Mäntylä Milt ja Arvontamuistutus

Tuon lauseen sanottuaan Milt oli tarttunut olkapäästäni kiinni, taputtanut pari kertaa kevyesti ja hymyillyt. Jotenkin Milt tiesi, että hänen oma elämänsä tässä maailmassa oli lähestymässä loppua, mutta loppuun asti hän jaksoi soittaa, ja sen hän teki koko sydämestään.


Juha Mäntylä Milt
Reuna  2016. Tekijältä ja kustantajalta. Kiitoksin.

Juha Mäntylä (s. 1979)  on suomalainen kirjailija, joka asui lapsuutensa ja nuoruutensa Merikarvialla Tuorilan kylässä. Aloitin hänen tuotantoon tutustumiseni dekkareilla. Audrey, rakkaani oli Mäntylän ensimmäinen jazzromaani. Viehätyin Mäntylän kertomasta tarinasta. Milt on puolestaan New Orleansiin ja Bourbon Streetin klubeille sijoittuva Mäntylän toinen jazzromaani. Audrey on mukana alussa ja lopussa, mutta tarina on uusi. Nimetön kertoja on tuttu edellisestä kirjasta. Tarina kertoo köyhästä tummaihoisesta Milton Kingistä ja New Orleansin jazzklubeista sekä Bourbon streetistä.


Mäntylä johdattaa taitavasti toden ja epätoden maailmaan tuonpuoleisen sekoittuessa reaalimaailmaan. Kuolleet muusikot auttavat aloittelevaa kollegaa rajan takaa. Milt kohtaa antikvariaattia pitävän Georgen tämän omassa antikvaarissa. Miltin elämäntarinan rinnalla kulkee myös Miltin isän Joshuan kohtalo. Miltillä on soittamisen jano ja haave jazztrumpetistin urasta, mutta hänen isän perua oleva soitin on rikkinäinen ja epävireinen. Miltin tarina käynnistyy New Orleansissa ja vie Liverpooliin, sieltä Amsterdamiin ja kuinka ollakaan alus menee varustamolle korjattavaksi – Suomeen, jonne myös Milt päätyy Susan Montgomeryn mukana. Miltin tie vie tietty myös tuttuun Tuorilaan.
Olin itsekin joskus soittaja. Siitä on niin monta vuotta, se oli siihen aikaan jolloin Milt saapui kyläämme. Hän tuli kerran Rintsun klubille, nosti trumpetin huulilleen ja soitti Mistyn, hän soitti sen joka kerta esiintyessään. Misty oli tärkeä kappale Miltille, sillä hän oli aloittanut uransa ja siihen hän myös sen päätti.
Arvostettu klubiemäntä Lady Summertime antaa nuorelle Miltille mahdollisuuden Jazz Lounge klubillaan, mutta yleisö buuaa soittajan ulos. Miltillä on aikoja, jolloin arjesta selviäminen on ensisijaista, että löytää yösijan ja syötävää. Kaikesta huolimatta miehessä elää usko onnistumiseen ja ikuinen jazzin syke.
Milt oli laittanut myös merkille sen, että kun hän liikkui Susanin kanssa laivalla, heitä katsottiin. Hän ei uskaltanut sanoa siitä Susanille mitään. Hän oli alusta asti pelännyt ihmisten reaktioita, musta mies ja valkoinen nainen yhdessä, se ei kaikkien mielestä ollut soveliasta. Mitään vihanhuutoja hän ei vielä ollut kuullut, mutta tiesi, että hänestä ja Susanista puhuttiin selän takana.
Miltin ulkoasu on onnistunut ja ylivetokannet poistavat pokkarileiman. Fontin koko on lukijaystävällinen. Mietin teosta lukiessani, että nämä kaksi teosta olisi voinut yhdistää samaan teokseen erillisinä tarinoina. Milt on kiehtovan mystinen pienoisromaani, jota ei kannata ohittaa. Miltin tarinassa on karuutta, epäonnistumista, laitapuolen maailmaa, mutta myös onnistumisen uskoa tulevaan.

Blogeissa toisaalla Arja

Syksyinen arvonta

Arvontamuistutus

Huomioithan syksyisen arvonnan. Pääset tästä arvontaan.



torstai 22. syyskuuta 2016

Riitta Jalonen Kirkkaus








Jos lähtisin takaisin, vastassa olisivat Myrtle, Isabel, äiti ja isä ja June ja Geordie. He kaikki ovat moninkertaisesti olemassa, koska he ovat menneessä ja nykyisessä ja tulevassa. Kirjoittaessani kierrän ympyrää heidän ympärillään, teen matkaa joka ei ala eikä pääty koskaan.

Riitta Jalonen Kirkkaus
Tammi 2016. Arvostelukappale. Kiitän kustantajaa kirjasta.

Riitta Jalonen on hämeenlinnalainen kirjailija, jonka laaja tuotanto käsittää niin aikuisten kuin lasten kirjoja. Olen itse lukenut kirjailijalta aiemmin Todistaja Brigitin talossa, johon ihastuin. Se kertoo Iiriksestä, joka matkustaa vuodeksi Irlantiin ja vuokraa huoneen. Vuokraemäntä antaa tuntuvan alennuksen, kun Iiris suostuu olemaan läsnä sunnuntaisessa teehetkessä.  Kerronta on hidasta, mutta minä rakastuin sen tunnelmaan.

Kirkkauden luettuani annoin tekstin kiteytyä mielessäni ennen blogitekstiä, sillä yritän samalla hahmotella tämän vuoden kärkeä kotimaisten osalta. Heti keväällä kolmen parhaan joukkoon kipusi Leena Parkkisen teos Säädyllinen ainesosa. Helmi Kekkonen liittyi seuraan kirjallaan Vieraat. Kolmantena paikan valtaa Riitta Jalonen. Keskinäinen järjestys selviää sitten aikanaan. Ja Tuula-Liina Variksen Huvilan noukin keskiviikkona laatikosta.  Ennakko-odotukseni ovat lujat hänen kirjojen suhteen. Ei, minulla ei ole erikseen miehiä. Luen parhaillaan miehen kirjoittamaa kirjaa ja tuon kirjan asemaa puntaroin myös.

Kirkkaus kertoo uusseelantilaisesta kirjailijasta nimeltä Janet Frame (1924–2004). Kirjailijan teoksia ei ole suomennettu, mutta Jalosen teos herättänee toiveen suomennoksiin. Kyseessä ei ole elämäkerta, vaan fiktiivinen tarina.  Tarinassa on hetkiä, mielentiloja ja kirjoittamisen hehkua, mutta tarinaan mahtuu myös kurjuutta, surua ja menetyksiä.

Näin joka päivä naisia, joille oli tehty lobotomia. Paljaaksi ajelluissa päissä arvet juoksivat kuin ihoon painetut remmit, niin kuin arpien tarkoitus olisi ollut kiristää naisia kasaan. Lobotomian jälkeen ystäväni Audrey kadotti oman katseensa, hän astui muualle ja jäi sinne.

Janet kokee menetyksiä, sillä kaksi siskoa hukkuvat. Hän menettää aikanaan vanhempansa, taistelee taloudellisesti ja pääsee kulkemaan maailmaa.  Janetilla on sanansa, ne tekevät hänet eläväksi. Hänellä ei ole aavistustakaan, mitä hän tulee kirjoittamaan, mutta siitä huolimatta kirja on hänen sisällään odottaen oikeaa aikaa ja oikeaa paikkaa. Iloitsen, että pöydällä odottaa kasa liuskoja, jotka ovat täyttyneet sanoista. Sanoilla on kyky toimittaa kahta asiaa samanaikaisesti: pelkällä läsnäolollaan ne hoitavat mutta ne myös poimivat tuskan esille elettäväksi uudelleen.  Aloituslainaukseni kuvaa teosta erittäin hyvin. Lukeminen vaatii paikka paikoin oivaltamista eri ajassa liikkuessaan ja henkilöiden läsnäolo ei pääty edes kuolemaan.

Sairaalassa seinät ovat erityisen tärkeitä, täytyy joskus kertoa se Junelle. Sairaalassa seinät olivat meidän ajatustemme hautausmaa. Tai voi olla, että seinät pitivät meitä koossa kuin kapalo vastasyntynyttä.

Kirkkaus on osin puistattava teos, sillä tietyt tapahtumat olisivat voineet estää Framen tuotannon syntymisen. Janetin kirkuvanpunainen tukka suojeli päätä sadoissa sähkösokin tärähdyksissä, joita hän sai kestääkseen.  Häntä hoidettiin vuosikausia psykiatrisessa sairaalassa skitsofreenikkona, ja hän oli vähällä joutua lobotomian uhriksi. Nykytermit ovat moderneja, mutta hyvin sopivia, sillä erityisherkkä kuvaisi kirjailijaa loukkaamatta häntä.

Katselin muistokiviin hakattuja päivänmääriä. Ne seisoivat kivissä itsestäänselvinä, vailla mitään epäröintiä syntyikö hän tänään, tai eilen, tai toissapäivänä tästä päivästä katsoen, ei yhdessäkään kivessä mitään sellaista epävarmaa kuin elämä itse on, vaan elämän alku ja loppu kaiverrettuna samoin järkähtämättömin numeroin.

Olen mykistynyt teoksen kauneudesta ja koskettavuudesta.  Janet Framen kirjallinen ura on osoitus luovan ihmisen kyvyistä. Luulen, että moni on hapuillut sanojaan minun tavoin kuvatessaan tätä kirjaa. Tällaisia kirjoja ei osu usein kohdalle. Tämän lukeminen vain pakahdutti mieleni ja jumitti ajatukseni. Olen mahdottoman tehtävän edessä kertoessani tästä kirjasta, joten tyydynkin toteamaan, että lue itse tämä kirja. Kirjani on kuin tilkkutäkki, sillä sivut ovat täynnä lappuja, merkittyjä lainauksia, jotka haluan muistaa. Linkkejä kerätessä havaitsin monen kanssalukijan ihastuneen tähän teoksen minun tavoin.