Lars Huldén Yhä mennään eteenpäin

Luen hyvin vähän runoja, vuodessa ehkä muutaman runokirjan. Luen vanhoja runoja. Huldénin olen löytänyt ja osaa seurata niiden ilmestymisen.


Kustantaja kuvaa kokoelmaa, että Lars Huldénin uusi kokoelma lainaa nimensä ja tunnelmansa Bellmanilta: teos on leikkisä, laulava ja ällistyttävä.

Lars Huldén on syntynyt Pietarsaaressa ja kasvanut Munsalan pitäjässä sijaitsevan Monån kylän Nörråkersissa. Huldénin kaunokirjallinen tuotanto sisältää lyriikkaa, proosaa ja näytelmiä. Hän on työskennellyt pohjoismaisen filologian professorina Helsingin yliopistossa.

Viime vuonna toin blogiini hänen teoksen Ei tähtiä tänä yönä, sir. Tekstini löytää täältä. Minun on erittäin helppo kertoa kiintymykseni Lars Huldénin tuotantoon. Hänen runonsa ovat selkeitä, sillä ne aukeavat lukijalle. Runoilija leikittelee sanoilla, puhuttelee lukijaa sanoillaan. Paikoin hän tarjoaa sarkasmia:

Jos tietäisin kenelle puhun

olisi helpompi löytää sanat

Mutta kun en tiedä kenelle puhun

ja kuka ylipäänsä kuuntelee

mitä minä sanon tai osaa edes lukea kirjoitetun

minun täytyy osoittaa sanat itselleni,

joka ymmärtää äänettömätkin sanat ja osaa

sekä lukea että kirjoittaa.


Eletty aika ja kunnioitus elämää kohtaan ovat läsnä. Aiheina on niin runoilijan rooli niin elämässä kuin kustantajan ja arvostelijoiden käsissä. Huldén ammentaa metaforaa luonnosta, luonnonkulusta ihmisen omasta matkasta. Hän puhuu vanhuudesta, elämän rajallisuudesta. Hänen runojaan ei halua lukaista, vaan kukin lukee niitä omassa hiljaisuudessaan, miettii niiden sanomaa ja viisautta. Lukiessani näitä runoja tunsin istuvani Inkoon keskiaikaisessa, hämyisessa kivikirkossa katselemassa, kuinka kuolema vie tanssiin kunkin ajallaan. Huldénin runot kertova verkkaisesti elämästä. Kaikesta ilmenee kiitollisuus elämää kohtaan.

Pentti Saaritsan käännös avaa nämä suomenkieliselle lukijalle täydellisesti.


Tienhaarat metsässä ovat kauniita.

Hyvin poljettu polku haarautuu odottamatta

ja muuttuu kahdeksi tai kolmeksi.

Tienhaarassa on tehtävä valinta

tai käännyttävä takaisin.

Varminta on kääntyä

ellei tiedä minne polut päätyvät.

Yhdellä voi metsänhaltija saada sinut valtaansa.

Toisella voit kohdata naaraskarhun

kaksine pentuineen. Huonosti käy silloin.

Kolmas johtaa sinut ehkä

merenrantaan, jossa voit asettua rantakalliolle

ja näyttäytyä kaikessa loistossasi.

Voi myös jäädä istumaan kivelle

ja odottaa kunnes tulee joku

joka tietää minne polut johtavat.

Mutta odotuksesta voi tulla pitkä




Metsä seisoo siinä kuin

maailman luonnollisin asia

ja sallii ilman vastalausetta

minun ja muiden kulkea lävitsensä.

Se ei ehkä vielä ole oppinut

mitä ihmiset voivat tehdä sille,

me jotka olemme niin uusia. Mutta salama,

se onkin vallan muuta, se on kautta aikojen

iskenyt ja polttanut poroksi metsiä’

keskimäärin kahdensadan vuoden välein.

Salama on metsien kauhu.


Lars Huldén Yhä mennään eteenpäin
Alkuteos: Kroppen sig framåt lutar
Suomentanut Pentti Saaritsa
Graafinen suunnittelu Anders Carpelan


Siltala 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.
Blogitekstin kuvituskuvina Ekudden Stensböle kuvat U. Salo

Lars Huldén Ei tähtiä tänä yönä, sir.

Lars Huldén (s. 5. helmikuuta 1926) on suomenruotsalainen kirjailija, kielentutkija ja kääntäjä. Hän on syntynyt Pietarsaaressa ja asunut Munsalan pitäjässä Monån kylän Nörråkersissa. Hulden toimi Helsingin yliopiston pohjoismaisen filologian professorina vuosina 1964-1989. Lars Huldénin tuotanto käsittää niin kielitieteellisiä kuin kaunokirjallisia teoksia.

 Huldén kirjoittaa runokirjassaan Ei tähtiä tänä yönä, sir rakkaudesta, vanhenemisesta, kuolemasta ja luonnosta. Huldén on kuvannut itse kirjoittavansa näin: Olen kirjoittanut runoja kahdella kielellä: ruotsin kirjakielellä sekä pohjalaisella Munsalan murteellani. Mitään kielellisiä keksintöjä minun tuskin voidaan sanoa tehneen, jos ei kuvia ja metaforia oteta lukuun. Käytän tavallista kieltä, joka on lauseopiltaan jokseenkin selkeää.  Nautin Huldénin kielestä, sen selkeästä ilmaisuvoimasta. Lukijan pystyy lukemaan runot selkokielisinä, omaan kokemusmaailmaansa tukeutuen. Pentti Saaritsan käännöstyön avulla runot tavoittavat myös suomenkielisen lukijan.

 Huldén tuo esiin riveissä elämän rajallisuuden Tunti on paljon jos se on viimeisesi. Ajattele! Tunti jäljellä elää maan päällä. Runoissa elää eletty elämä, jota voi tarkastella taaksepäin, toisaalta myös kiitollisuus aikaan, että sitä on saanut osakseen runsain  mitoin. Että voi hymyillä eletylle. Runoissa elää nöyryys ja ilo elää enemmän kuin haikeus tai suru. Vanheneminen tuo vaivoja riesaksi, toimintakyky rapautuu, muisti tekee kepposia. Kun ei muista, että kohdattiinko toinen kotiseudun vesillä vai ihan naapurissako olet siinä vierellä matkannut.

Eräs ärsyttävimmistä
vanhuudenmuutoksista on se
ettet enää tunne ketään,
korkeintaan muutaman harvan.
Tiedät nähneesi heidät
tai heidän vanhempansa,
mutta heidän nimensä on avoin kysymys.
Kaikkein pahinta on erehtyä henkilöstä
ja kiittää mukavasta seurasta Kiinassa,
kun henkilö on itse asiassa
ollut naapurisi Porvoossa vähintään 20 vuotta,
tai kysyä huvilanaapurilta Monån selällä
miten jakselee oratorioyhdistys
jossa hän ei ole koskaan käynytkään.
Sellaista pitää välttää.
Valitse varoen kysymyksesi.

Huldén käyttää matkateemaa runoissaan, lyhyttä risteilyä, kuten nimirunokin osoittaa. Kuolema on matkan päätepiste. Hänen runonsa eivät ole pelottavia, eivät surullisia. Tuntuu, että niissä on levollinen ja tyytyväinen kapteeni, joka tietää, että enemmän on takana kuin edessä. Runoilija haluaa huhtikuun, nähdä valkovuokot sekä esikoiden kultaavan mäenrinteen. Vanhenevalla elää nöyryys tulevaan, mitä saan vielä nähdä. Sama nöyryys tulisi olla kaikilla, kun kukaan ei tiedä päiviensä määrää. Yhtälailla kuin runossa sanotaan hyvästejä, niin niissä nostetaan malja eletylle. Monissa runoissa elää ironia ja välkkyy satiirisuus, mitkä luovat särmikkyyttä teokseen.  Huldénin runojen jälkeen minun mielessäni alkoi soida Kaarlo Sarkian säkeet runosta Älä elämää pelkää.

Uskaltaudun liittämään tähän vielä kaksi runoa kokonaisena.

Jos voisin valita,
en missään nimessä haluaisi
jäädä ikuisesti tänne maailmaan.
Vain elää hiukan pitempään,
kuin miltä nyt näyttää.
Rakastaa niitä joita olen rakastanut,
unohtaa menneet murheet,
elää yksinkertaisesti,
nähdä tähtien syttyvän ja vaeltavan,
ja että kaikki kävisi niin kuin en koskaan
suonut itselleni käyvän.

 Että minut herätetään

jonakin päivänä tuomiolle!
Niinkö sinä sanoit?
Ja sitten elän iankaiken
vailla lepoa tai unta,
joko tukalissa oloissa
tai lauluna.
Kiitos! En edes lauluna
halua elää ikuisesti,
en edes pientä lisähetkeä.
Minulla on ollut elämäni.
Se jonka sain ja tein.
Se mistä olin rakennettu
vierii eteenpäin
kuin bussi, vielä kun
kukaan ei ole jäänyt pois.

Lars Huldén  Ei tähtiä tänä yönä, sir.
Siltala 2013. Arvostelukappale.

Leena Lumi on kirjoittanut tästä kirjasta.