Alan Bradley Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Alan Bradley Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Alkuteos: Speaking from Among the Bones
Suomentaja: Maija Heikinheimo
Bazar 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kiertäisin kartanon juhlallisesti ja mitään puhumatta, mahdollisesti viimeistä kertaa, ja jättäisin jäähyväiset huoneille, joita olin rakastanut, ja pysyisin kaukana niistä joita en ollut rakastanut. Aloittaisin Harrietin pukeutumishuoneesta, vaikka tarkalleen ottaen sinne ei saanut mennä…. Sieltä jatkaisin kasvihuoneeseen ja vaunuvajaan, missä olin viettänyt niin monta onnellista tuntia juttelemassa Doggerin kanssa kaikesta auringon alla.

Alan Bradley aloitti kirjailijauransa varsi myöhään, sillä hän nousi maailmanmaineeseen 70-vuotiaana. Hän kirjoittaa vanhanaikaista salapoliisitarinaa Agatha Christien hengessä.  Flavia de Luce -sarja on edennyt viidenteen osaan, jossa aiemmin ovat ilmestyneet Piiraan makea maku, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan salaisuus, Filminauha kohtalon käsissä.

Bradleyn kerrontaan voi lähteä keskenkin, sillä kirjailija kertaa oleellisimmat asiat. Näitä ovat miljöö ja ajankuva 1950-luvun maaseudulla. Jokaisessa osassa muistutetaan, miksi isä Haviland de Luce elää vanhassa Buckshawin kartanossa kolmen tyttärensä kanssa ilman lasten Harriet-äitiä. Flavia on nokkela ja hieman pikkuvanha 11-vuotias tyttölapsi. Tar-enon perua oleva laboratorio ja kirjasto ovat Flavian ikioma valtakunta, joten hän  on myös itseoppinut kemisti ja myrkkyjen asiantuntija.

Lähimenneisyydessä Bishop’s Laceyssa oli tapahtunut useita murhia: kiehtovia kuolemantapauksia, joiden tutkinnassa olin tarjonnut apuani Hinleyn poliisilaitoksen komisario Hewittille.

Mielessäni laskin uhreja sormillani: Horace Bonepenny, Rupert Porson, Brookie Harewood, Phyllis Wyvern…

Vielä yksi ruumis, ja minulla olisi täysi käsi.

Tällä kerralla tapahtumia seurataan kirkkomiljöössä, kun Bishop’s Laceyn kylän suojelupyhimyksen Pyhän Tancredin kuolinpäivän 500-vuotisjuhla lähestyy.  Pyhimyksen haudan avaus johtaa tietenkin pulmatilanteeseen. Ei ole vaikea arvata, kuka kurkkaa ensimmäisenä kirkon kryptassa hautapaaden sisään, sillä tietenkin hän on Flavia. Jotakin on pahasti pielessä, sillä kivipaaden kannen alta löytyy kylän urkurin Collicutin ruumis selittämättömästi naamioituna. Juhlapäivän järjestelyt muuttuvat poliisitutkimukseksi.

Flavia de Luce -sarjan viidesosa kätkee paljon muutakin sisäänsä kuin urkuriparan kuoleman. Flavia on tietenkin aina paikalla, kun jotain tapahtuu.  Edellisessä osassa tuli selvimmin esille, että kartanon talous ei ole hyvässä jamassa, sillä osa kartanoa oli annettu filmiryhmän käyttöön varojen kartuttamiseksi. Rahavarat eivät ole nytkään paremmassa jamassa ja kartanoon yllä leijuu huolestuttavia uhkia sen myymisestä.

Ei siitä voinut isää syyttää. Varojen puute oli pakottanut isän supistamaan elinpiiriään, kunnes hänellä ei ollut jäljellä paljon muuta kuin työhuoneensa: pieni pakopaikka – vai sittenkin vankila? – jonne hän saattoi sulkeutua ulkomaailman vaatimuksilta vanhojen, muuttumattomien postimerkkien turvin.

Flavia polkee jälleen Gladys-pyörällään tomerasti pitkin kylänraitteja ja lähitienoita.  Flavia pääsee selville myös kuusi vuotta vanhemman sisarensa Feelyn salaisuudesta.  Flavia oli ajatellut, että sisaren valittu olisi konstaapeli Giles Graves. Flavia puolestaan kärkkyy komisario Hewittin huomiota ansiokkaista päätelmistään. Voin kertoa tästä tarinasta sen, että se päättyy cliffhangeriin. Tarinan kolme viimeistä sanaa tekevät kyllä tehtävänsä lukijalle.  Niissä on tietynlainen salaisuus, jota lukija on pohtinut jokaisen osan kohdalla. Seuraava osa on siis luettava tuon paljastuksen takia. Dogger  on isän oikea käsi, joka toimii niin kamaripalvelijana, puutarhurina, mutta myös niin isän kuin Flavian uskottuna. Adam Sowerbyn hahmoon tunsin lukkarinrakkautta. 

Pah, hän sanoi. Luonnonkukkia. Niitä ei saa tuoda alttarille. Minä olen alttarikillan puheenjohtaja, joten minun velvollisuuteni on olla perillä siitä mikä on mitäkin. Annahan ne tänne niin heitän ne menemään ulos lähtiessäni.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa on hyvän mielen rikosromaani. Pidän tomerasta Flaviasta, sillä hän vain on mainio ja utelias lapsi. Vanha brittimiljöö ja visainen tapaus viihdyttivät minua. Sarjan ulkoasu on kaunis niin kuvituksen kuin pastellin värimaailman osalta. Tahdon seuraavan osan lukuun.

Kathleen Tessaro Parfyymikeräilijä

Kathleen Tessaro Parfyymikeräilijä
Alkuteos The Perfume Collector

Suomentaja Hanna Arvonen
HarperCollinsNordic 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kathleen Tessaro syntyi Pittsburghissa, Yhdysvalloissa, missä hän opiskeli draamaa ennen muuttoaan Lontooseen. Tessaron ensimmäinen romaani Elegance julkaistiin vuonna 2004. Parfyymikeräilijä on hänen viides teoksensa.

Puran edelleen muutaman viikon takaisen lukumaratonin aikaisia kirjoja. Naistenviikon takia bloggaan vain naisten kirjoittamista kirjoista tai paremminkin olisin blogannut, jos olisin ehtinyt lukemaan. Olen tyytynyt tekemään Naisten aakkosia ajanpuutteen vuoksi.

Parfyymikeräilijä kertoo kahden naisen tarinan, Evan ja Gracen. Tarinassa on kiehtovia salaisuuksia ja parfyymien mystistä hehkua ja menneen ajan lumoa. Tapahtumien kulkua ei ole vaikea ennustaa, joten on parempi antautua tarinan vietäväksi. Parfyymikeräilijä on mysteeri ja matkakirja, joka vie lukijan Pariisiin talveen vuonna 1955 sekä Lontooseen saman vuoden keväällä. Yksi tarinan linja vie lukijan New Yorkiin 1920 -luvulla.

”Et voi lähteä nyt, Grace. Sinun täytyy kertoa minulle tarkkaan, mitä olet puuhannut täällä. Meidän on käytävä nämä paperit läpi. Etkö ymmärrä? Tämä vaikuttaa meihin molempiin. Kuka tämä Eva d’Orsey yleensä on?”

Grace avasi oven. ”En halua puhua siitä. Ja nämä ovat minun asioitani, Roger. Ne eivät kuulu sinulle.”

Grace Munroe saa yllättäen kirjeen Ranskasta, joka muuttaa hänen elämänsä. Pariisilainen lakiasiaintoimisto hoitaa madame Eva d'Orseyn kuolinpesää ja testamentissa Grace Munroe on nimetty pääperilliseksi Eva d’Orseyn testamentissa. Gracea pyydetään saapumaan mahdollisimman pian toimistoon, jotta perinnön yksityiskohdat voidaan käydä läpi. Kirjeessä on jopa lentoliput Pariisin. Grace huolestuu matkasta, koska lentomatkailu oli tuolloin vielä uutta. Grace hämmentyy saamastaan kirjeestä, koska ei tunne henkilöä, joka on tehnyt nuoresta naisesta perijänsä. Gracen omassa elämässä on toki salaisuuksia, sillä hän ei tunne taustaansa kovin hyvin.

”Mallory, en ole koskaan tavannut ketään Eva d'Orseyta. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka tämä nainen on.”

 Grace pääsee tutustumaan parfyyminvalmistajien mielenkiintoiseen maailmaan. Hylätty parfyymiliike johdattaa Gracen osaksi menneisyyden tarinaa niin Pariisissa, New Yorkissa kuin Lontoossa.  

Gracen oli täytynyt kuulla väärin. ”Suokaa anteeksi, sanoitteko kiinteistö?”

”Kyllä. Huoneisto. Vainaja asui siinä kuolemaansa asti, ja sen vuoksi hän ei voinut muuttaa omaisuutta rahaksi aiemmin. Me pyysimme hinta-arvion huoneistosta, ja voin vakuuttaa teille, että se on melko arvokas.”

Parfyyminkeräilijä on viihdyttävä tarina, jonka lukee nopeasti. Tarinassa on joitakin kuluneita kliseitä. Gracen aviomies Roger on työmatkalla, joten Grace jättää viestin sulhaselleen ja lähtee seikkailuun. Itse asiassa Roger on tarinan heikoin lenkki, kliseinen ja turha. Hänet olisi voinut jättää kokonaan pois, sillä hänestä on tehty omaisuuden kärkkyjä.   Evan tarina on jopa mielenkiintoisempi kuin Gracen, sillä Evan traaginen elämä ja parfyymien maailma innosti tarinan lukemiseen.  Gracen hahmo paranee loppua kohden. Kahden naisen tarina, jotka eivät kohtaa koskaan elämänsä aikana, mutta joiden elämät yhtyvät vasta toisen kuoltua, olisi ollut riittävä. 

Tessaron kirja on viihdyttävä historiallinen rakkausromaani, joka on sunnuntaipäivän kelpo seuralainen. Kirjan ulkoasu on erityisen kaunis.

Blogeissa toisaalla: Kirjasähkökäyrä

Junichiro Tanizaki: Avain

Junichiro Tanizaki: Avain

Japaninkielinen alkuteos: Kagi

Englanninkielinen käännös The Key

Suomentanut englannista Tuomas Anhava

Tammi. 1961. Kotikirjasto

Junichiro  Tanizaki  (1886-1965) oli Japanin merkittävimpiä kirjailijoita. Hän syntyi Tokiossa, julkaisi ensimmäiset novellinsa 1910. Tanizaki kirjoitti avaimen ollessaan 70-vuotias aiheuttaen yhteiskunnallista keskustelua aiheen rohkeuden takia 1950-luvulla.

Avaimen keskiössä on aviopari ja heidän tyttärensä Toshiko ja vävyehdokas Kimura. Aviomies on viidenkymmenenviiden ja voimiltaan hieman ehtynyt, vaikka mieli on vireä.  Ikuko on miestään kymmenen vuotta nuorempi, sukupuolisesti vireä, mutta häveliäisyyden kahlitsema. Toshiko muuttaa Okadan talon pihamökkiin, lähemmäksi Kioton yliopistoa, noin viiden minuutin kävelymatkan päähän. Kimura käy kylässä usein, joten Toshikon muutto ei tunnu tuovan siihen muutosta.

Japanissa on pitkät perinteet julkisuuteen tarkoitetuilla päiväkirjoilla, josta perinteestä myös Tanizaki ammentaa. Aviopari kirjoittaa toistensa tietämättä tai toisiltaan salaten päiväkirjaa. Kumpikin epäilee toisen lukevan toisen kirjoittaman tekstin. Oikeastaan kyseessä on kaksoispäiväkirja, koska lukija seuraa kumpaakin.  Niihin sisällytetään myös dialogit. Päiväkirjoihin kirjoitetaan omat toiveet, joista ei kyetä puhumaan tai avautumaan, mutta ehkä myös provosoidaan salalukijaa.

Viime aikoina olen ollut poissa kotoa joka päivä. Mieheni on yleensä täällä, kun lähden. Hän on sulkeutuneena työhuoneeseensa, kyyristyneenä pöytänsä ääreen, kirja avoinna edessään, aivan kuin syventyneenä lukemaan. En kuitenkaan usko, että hän lukee. Kuvittelen, että hänellä on aivan liian paljon pohtimista siinä, mitä mahdan toimittaa niinä tunteina, jotka olen poissa kotoa. Ei tietenkään ole epäilystä siitä, että hän minun lähdettyäni tulee alas olohuoneeseen, ottaa lipastosta päiväkirjani ja lukee sitä. Mutta ikävä kyllä hän huomaa, ettei se kerro hänelle mitään – olen tieten tahtoen jättänyt avoimeksi, mitä muutamana viime päivänä olen toimittanut.

Mies sallii Kimuran lähestymisen vaimonsa suhteen, jonka myötä mustasukkaisuuden pistot piristävät hänen kykynsä taas toimivaksi. Vaimossakin herää uudenlainen, rohkeampi, taitavampi sukupuolisuus. Vaimon tunteet miestään kohtaan ovat ristiriitaiset, miehen sairastuessa vakavasti, vaimo ei ainakaan hillitse tunteitaan. Päiväkirjaa piilotellaan yhä, sillä lukeeko sitä joku toinen sairaalle?

Koska olin saanut ”vanhanaikaisen kiotolaiskasvatuksen”, minä ”menin naimisiin” hänen kanssaan koska vanhempani niin tahtoivat ja luulin että avioelämän edellytettiinkin olevan sellaista.

Kirjassa on hyvin esillä japanilainen yhteiskunta, johon heijastuu länsimaalaisia vaikutteita, kuten länsimaiset vaatteet, joista puoliso ei ihastu vaimonsa yllä. Hankkimallaan Polaroid kameralla aviomies kuvaa alastonta vaimoaan antaen Kimuran kehittää filmit.

Viime aikoina on tullut huutoon pitää japanilaisia asusteita länsimaiseen tapaan, mutta Ikuko tekee päinvastoin. Näkee, että hän on rakentunut käyttämään kimonoa… Ja sitä paitsi hänen käyntiryhtinsä – kävely, olkapäiden ja vartalon liikkeet, tapa millä hän pitää käsiään, pään kallistunut asento – kaikki on taipuisaa ja naisellista perinteelliseen japanilaiseen tyyliin, joka soveltuu kimonoon.

Avain on hienovireinen tarina kaksikymmentä vuotta kestäneestä avioliitosta. Lukijan osana on arvioida, mikä on rehellistä ja mikä vilpillistä. Lopulta lukijaparka kysyy, kuka manipuloi ja ketä? Mikä on rehellistä ja mikä laskelmoitua?  Ikukon viimeinen merkintä on puistattava.

Blogeissa toisaalla: Kirjanurkkaus, MarikaOksa, Keltainen kirjasto

Osallistun tällä kirjalla Kurjensiivellä -lukuhaasteeseen