Susan Sellers Vanessa & Virginiana

Susan Sellers työskentelee kirjallisuuden professorina ja  asuu Cambridgen lähellä. Hän on ansioitunut Virginia Woolfin tuotannon tutkijana. Vanessa & Virginia on Susan Sellersin ensimmäinen romaani. Sellersin kirja on fiktiivinen elämäkerta ja sellaisena se on otettava. Se ei ole mistään pois, mutta se voi tarjota oman lisänsä palettiin. Sellers kertoo tarinan Vanessan kautta, siten kuin Vanessa olisi sen voinut kertoa, värien ja maalausten kautta. Vanessa Bell vaikutti merkittävästi 1900-luvun brittiläiseen muotokuva- ja maalaustaiteeseen. Kirjan on suomentanut Soili Takkala.

Minulle matkat Virginia Woolfiin avautuvat uudelleen nyt viime vuosina ilmestyneiden kirjojen kautta. Saan palautella lukemiani kirjoja mieleeni, kirjoja, jotka luin noin parikymmentä vuotta sitten, kirjoja, jotka ovat kaikki järjestyksessä kirjahyllyssäni. Kirjani ovat matkanneet mukanani kontissa. Woolfin kirjoilla on ollut aina minulle erityisasema. Oma huone on kiehtonut, koska sen kääntäjä on merkinnyt minulle erityisen paljon. Simonsuuren eräs kirja oli kuin talismani, että joku on pärjännyt samassa paikassa ennen minua ja niin minäkin pärjään, muukalaisena.


Nigel Nicholsonin (Vita Sackville-Westin poika) elämäkerta ei ole innostanut minua. En tiedä, miksi ei suomenneta muita Virginian elämäkertoja, Leonard Woolfin elämäkertaa tai Bloomsbyrun ryhmään liittyviä tekstejä. Vanessa Bell avautui vasta nyt minulle ja välillä googlasin ja välillä taas selasin Woolfin kirjoja, kuten Elettyjä hetkiä, Oma huone ja Majakka.


Jotta Vanessa & Virginiana aukeaa selkeämmin, jotta henkilögalleria pysyisi paremmin kasassa, niin laitan aikajanaa avuksi. Vanessa Stephen syntyi 30. toukokuuta 1879 ja Virginia Stephen syntyi 25. tammikuuta 1882 Julia Prinsep Stephenin ja filosofi Leslie Stephenin tyttärenä. Stephenien avioliitto oli kummallekin toinen. Avioliitosta syntyi myös pojat Julian Thoby (1880) ja Adrian Leslie (1880). Perheeseen kuului myös lapsia molempien edellisistä avioliitoista.


Vuonna 1895 Vanessan ja Virginian äiti Julia Stephen kuolee 5. toukokuuta Virginian ollessa 13-vuotias ja Vanessan 16-vuotias, jonka seurauksena Virginia koki ensimmäinen hermoromahduksen. Sellersin kirjassa mainitaan myös vuonna 1897 tapahtunut sisarpuolen Stella Duckworthin menehtyminen. Vanessan ja Virginian isä Leslie Stephen kuolee vuonna 1904. Vanessa avioituu taidehistorioitsija Clive Bellin kanssa vuonna 1907 ja Virginia ja Leonard Woolf avioituvat elokuussa Lontoossa vuonna 1912. Thoby kuolee 26-vuotiaana joulukuussa 1906 lavantautiin Virginian ollessa 24-vuotias ja Vanessan 27-vuotias.

Thobyn kuolema pysäyttää kummankin sisaruksen. Vanessa tuntee, että kieltäydyin hyväksymästä hänen kuolemaansa. Kuinka voisin myöntää, että osaa minusta ei enää ollut olemassa? Tuijotin hänen ruumista, joka oli valmisteltu hautajaisia varten, kuivin silmin.

Virginia Woolf Elettyjä hetkiä (1986) kuvaa Thobyn lähdön vaikeutta jo hänen nimensä puhumisena: Muistan vieläkin, kuinka kömpelösti Thoby vältti sanomasta "Stella", kun Stella niminen laiva oli kärsinyt haaksirikon. Thobyn kuoltua Adrian ja minä sovimme, että puhuisimme hänestä edelleenkin, "koska niin moni on jo kuollut".

Vanessa & Virginia on takakannen mukaan kuin Vanessa Bellin kirje Virginia Woolfille.  Se koostuu fragmenteista, irrallisista tuokiokuvista sieltä täältä, joita Vanessa maalaa lukijalle kiivaaseen tahtiin.  Sellersin kerrontatekniikka on kiehtova ja Virginia Woolfin maailmaan sopiva. Vanessa Bell ja hänen sisarensa Virginia Woolf elävät lähellä toisiaan yhdessä ja erikseen, mutta tavoittelevat eri unelmia. Lapsuuden muistoissa kirjan alussa otetaan velipuoli George esiin, tuleehan hän muissakin kirjoissa esiin hyvin suorasukaisesti. Tuleeko George usein tänne... Kuittaan edellisen tuolla tässä yhteydessä. Sisarten keskinäinen suhde kietoutuu toisiinsa alusta lähtien, se on uskoa, luottamusta toiseen, mutta myös toisen paremmuuden arvelua.

Nostan katseen sivulta ja yritän katsoa taaksepäin menneisyyden syrjäkujille. Nyt minusta tuntuu ällistyttävältä, että selvisimme tuosta ajasta, Vain sinulle saatoin tunnustaa osan siitä, mitä tunsin. Vain sinä jaoit unelmani. Salaa, mutta vähitellen yhä päättäväisemmin, luonnostelimme elämää, jossa olimme kumpainenkin vapaa harjoittamaan valitsemaamme taidemuotoa.

Kumpikaan meistä ei oivaltanut, kuinka paljon uhrasimme siinä sivussa. Lepyttelimme toinen toisiamme liioittelemalla eroavaisuuksiamme, luopumalla kaikista vaatimuksista toisen alueelle. Minä, aina vähemmän taitavana kielellisesti kuin sinä, luovutin sanat sinulle kokonaan. Itselleni otin maalauksen.

Kertojan ääni on Vanessan, joka esiintyy kirjassa myös nimellä Nessa ja Virginia on sinä tai Ginia tai Ginny. Vanessan lapset ovat Julian (1908) ja Quentin (1910), joiden isä on Clive Bell sekä Angelica (1918), jonka isä on Duncan Grant, jonka Clive kuitenkin kasvatti omanaan. Vanessan suhde Cliveen on kiemurainen, sillä  hän tuntee, että en halua luopua vasta löydetystä vapaudestamme. Vanessan rakastajia ovat Duncan Grant ja Roger Fry. Vanessa miettii, koska lakkasin näkemästä Duncanin veljeni rakastajana ja aloin rakastua itse? Duncan tuntuu olevan pitelemättömissä, mutta suhteiden monimuotoisuus on koko ajan läsnä.  Suhde Duncaniin on myös kiemurainen, Minua pelottaa, ettei Duncan tulisi ollenkaan, jos häneen kohdistuisi vaatimuksia isänä. Duncanin saadessa lavantaudin, joka saa mieleen Thobyn menetyksen, Vanessa rientää Duncanin luo ja vuokraa talon.

Tarjoan kodin houkutuksia, mitä tahansa kiusauksia saatan keksiäkään, jotta voisin suostutella Duncania palaamaan.

 Vanessan lapset ovat jotain sellaista, joka jäi Virginialta kokematta. Tädin rakkaus on joskus liian ylitsevuotavaista, joka sekin saa aikaan riidan ja epäsovun. Kaikesta huolimatta Vanessa on aina rientänyt Leonardin avuksi Virginian sairastuessa ja masentuessa, jopa parisuhteen solmuissa, Vanessa oli avuksi Leonardille kirjoittaen, että olit aina ollut fyysisesti välinpitämätön, erityisesti miesten kanssa. Kerroin, hänelle, että en uskonut hänen voivan muuttaa sinua. Sellersin kirjan perusteella voisi päätellä, että Virginia antautuu uralleen ja pitäytyy siinä, kun Vanessa antautuu elämän nautintoihin... ehkä urallaan, mutta mieleen nousee niin paljon muuta, että ajatus tökkii pahasti.

 Jos sinulla olisi ollut lapsia, olisit voinut kuvailla sitä, mikä minusta on näyttänyt aina mahdottomalta ilmaista.

...Side muodostui välillemme, kun väänsin auki hänen pienet sormensa ja tunsin niiden uudestaan kietoutuvan tiukasti sormeni ympärille. ele sinetöi lupauksen rakastaa tätä lasta. Se oli lupaus, jota sinä tai Clive ette ymmärtäneet.

 Lapsuudenkodin tilalle tulee Lontoon boheemi Bloomsburyn sosiaalinen verkosto ja avioliitot, rakastajat, lapset ja taiteen teko. Toisiinsa yhteydessä ja toisistaan erillään sisaret kilpailivat kuin jin ja jang ja elivät ja etsivät omaa osaansa kilpaillen ja taistellen.

Minä olin se lihallinen sisar, sinä se älyllinen, niin tarina kertoo. Totuus on melko toisenlainen. Sinä koit avioliitossasi intiimejä asioita, joista minä saatoin vain uneksia.

Majakka oli eri asia. Siinä koin ensimmäisen kerran neroutesi täyden voiman. Sommitelman ja näkemyksen hienovaraisesta tasapainosta, jokaisen lauseen hienostuneesta toteutuksesta tiesin, että olit täydellinen taiteilija ja että mikään, mihin minä pystyinsin, ei voisi koskaan kilpailla sen kanssa.

Keskinäinen kilpailu ei pääty koskaan. Jopa oman taidenäyttelynsä keskiössä olemisen Vanessa jakaa:

 "Ah, jumalainen Virginia, aiheuttamassa tavanomaista kohinaa!”
…

Ympärillesi kerääntyvä väkijoukko kasvaa. Minun olisi pitänyt tietää, että jopa minun näyttelyssäni sinä varastaisit parrasvalot.

Kirja päättyy Virginian poismenoon sitä sen enempää selittämättä. Sota häälyy vaimeana taustalla. Kuolema sen sijaan on läsnä ja avautuu moneen kertaan. Erityisesti Vanessa avaa poikansa kuolemaa. Julian värväytyy Espanjan lääkintäjoukkoihin vapaaehtoisena autonkuljettajana. Hän löytää Julianin viestin, "avattavaksi kuoleman jälkeen". Kaikki pelko toteutuu puhelussa, joka välittää viestin kranaatin räjähdyksestä. Virginian lähdön Vanessa kokee näin:

 Kuljet pitkin rantaa etsiskellen kiviä, joilla täyttää taskusi. Ajattelen sinua tuona päivänä tuijottamassa nopeasti virtaavaan jokeen. Muistitko minua, Leonardia, lapsia, kun jätit keppisi rannalle ja kahlasit pyörteiseen veteen, vai olitko suunnannut ajatuksesi pakenemaan sitä, mitä et enää voinut kestää?

Tiedätkö, vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen mietin, rakastiko minua todella.

 Vanessa & Virginia vaatii jonkin verran taustatietoja, vaikka se on fiktiivinen elämäkerta, niin se voi olla vaikeasti omaksuttavissa ainakin johdatukseksi Virginia Woolfin tuotantoon, mutta mielenkiintoinen tuotantoa tuntevalle, joka pystyy sijoittamaan irralliset tuokiokuvat laajempaan kokonaisuuteen. En osaa laittaa tuota kirjan miinukseksi. Enemmän kirja hahmotti minua Vanessaan ja Virginiaan kuin Virginian päätökseen kerätä kiviä taskuun ja lähteä. En antaisi tätä pois kirjahyllystäni

Susan Sellers Vanessa & Virginia

Into 2013. Kustantajalta. 

John Bayley Elegia Irikselle

Brittiläinen kirjallisuuden professori John Bayley kuvaa teoksessaan Elegia Irikselle avioliittoaan kirjailija Iris Murdochin kanssa ja tämän sairastumista. John Bayley on syntynyt Intiassa 1925 ja opiskellut Etonissa ja Oxfordissa. Hän on kirjoittanut romaaneja, kirjallisuuskritiikkiä sekä tutkielmia Thomas Hardysta, Jane Austenista ja Henry Jamesista. Hän kuvaa Iriksen elämänkaarta ja avioparin yhteistä taivalta 1950-luvulta lähtien. 

Teos on koskettava kuvaus kahden itsenäisen ihmisen yli neljästäkymmenestä vuodesta, luovasta työstä, rakkaudesta, arvostuksesta ja kumppanuudesta. Teoksessa kuvataan, miten Alzheimerin tauti vie otteen Iriksen elämästä. Iris Murdoch kuoli 8. helmikuuta 1999, mutta John Bayley asuu yhä Oxfordissa ja meni uusiin naimisiin Iriksen kuoltua.

Kirjan kertoja on aviomies, joka kirjoittaa hieman vanhanaikaisesti, nostalgiamaisesti ja oxfordimaisesti. Iris Murdochin elämäkertaa ei ole suomennettu tai onhan tämä, mutta tarkoitan ulkopuolisemman kuvaamaa. Minua häiritsee jokin kirjassa, ehkä liian paljon minä muotoa, minä joka ei välttämättä ole niin kiinnostava, joka toimii portinvartijana. Tässä jää sanomatta niin paljon. Kirja on minulle koettelemus, koska tiedostan tämän kertovan henkilöstä, jonka kirjoja arvostan suuresti. Alzheimer oli vain osa häntä. Meillä Iris Murdochin tuotanto on jäänyt vieraaksi, eikä se ole saanut samanlaista arvostusta kuin kotimaassaan. Monet ovat hakanneet päätään seinään aloittamalla teoksesta Meri, meri. Joudun käyttämään lainauksia enemmän kuin yleensä, koska teksti kuljettaa niin taiturimaisella tavalla, että sen on saatava oma ääni tässäkin.

Kirjan takaumat luovat näkymää menneisyyteen. Ne kuvaavat suhteen alkamista, tutustumista ja onnellisia pyörä- ja uintiretkiä.  Iris on parin tavatessa kolmekymmentäneljävuotias ja Bayley kaksikymmentäkahdeksan.  Iriksen suhde toisiin ihmisiin peilautuu hyvin kirjan alussa, hän ei ole omistettavissa.

 Se tapaus merkitsi suhteessamme käännekohtaa, vaikka en silloin ymmärtänyt enkä  tajunnut asian merkitystä ennen kuin vasta paljon myöhemmin. Totuus on, että Iris sinä päivänä kysyessään Maurice Chartonilta, saisinko minä tulla mukaan lounaalle jonka Charlton oli suunnitellut heitä kahta varten, raotti minulle ensi kerran jotakin toista ystävyyssuhdetta.

 Bayley kuvaa parisuhdettaan hieman karustikin, hän oli yksi rakkauden kohde, mutta muitakin mahtui mukaan. Seksuaalisuus itse tuntuu olevan hieman toissijainen asia. Rakastajana Bayley on vaatimaton roolissaan, ehkä jopa ihmettelevä ja vähättelevä itseään kohtaan saadessaan Iriksen vierelleen. Bayley kirjoittaa hienoa proosaa luodessaan koskettavan ylistyslaulun puolisolleen ja rakkaudelleen.

 Nytkin hän teki lempeää, mutta sitkeää vastarintaa, kun kiskoin pois päällimmäisiä vaatekerroksia. Kuluneessa vanhassa yksiosaisessa uimapuvussaan (tai oikeastaan kaksiosaisessa, koska siinä oli erillinen hame ja tunikayläosa) hän oli kömpelö ja hätääntynyt olento, sukat syltyssä nilkoissaan. Niistä hän ei millään ilveellä suostunut luopumaan, enkä minä jaksanut tapella vastaan. Ohi puksutti huvivene, jonka kannella paistatteli päivää tyylikäs bikiniasuinen tyttö ja ruorissa seisoi nuori mies valkoisissa shortseissa. Molemmat kääntyivät katsomaan meitä lievän epäuskoisina. En olisi ihmetellyt vaikka he olisivat puhjenneet epäkohteliaaseen hohotukseen, sillä täytyihän meidän olla koominen näky - iäkäs herra repimässä vaatteita pois.

 Bayley pystyy pukemaan kuivaa huumoria pilke silmäkulmassa karmeisiinkin asioihin. Iris on Bayleyn asettamalla jalustalla pysyvästi. Hän tuntee omat tunteet niin omina ja yksityisinä, että tuttavan alzheimerintauti ei tunnu edes sopivalle:  En mahtanut mitään sille että minua puistatti vihjaus, että Iriksen kärsimyksellä voisi olla jotakin yhteyttä tuon hilpeän naisen aviomiehen vaivan kanssa. Bayley tuo järkyttävän todellisesti esiin kasvojen naamiomaisen ilmeen ottaessaan esiin tutun vertauksen leijonankasvoista, kuinka ne kuvaavat leijonakuninkaan ilmeettömänä.

 Bayley kuvaa Iristä: Ja vähemmän narsistista ihmistä kuin Iris on vaikea kuvitella. Alzheimerintauti saattaakin olla hirvittävä niille, jotka pitävät tiukimmin kiinni identiteetistään. Identiteetittömyys näytti kuljettavan Iristä hellävaraisemmin sairauden tyhjään maailmaan.

 Mutta Iris on monin tavoin entinen itsensä. Keskittymiskyky on poissa, samoin kyky muodostaa yhtenäisiä lauseita ja muistaa missä on tai on ollut. Hän ei tiedä että hän on kirjoittanut kaksikymmentäkuusi merkittävää romaania sekä joukon filosofisia teoksia, että hänet on vihitty monessa suuressa yliopistossa kunniatohtoriksi, että hänet on aateloitu.

 Bayley kirjoittaa rutiineista ja niiden voimasta, kuinka niiden avulla saavutetaan entisiä hetkiä, lyhyitä välähdyksiä jostakin kadonneesta, taltioidaan elettyyn hetkeen rytmiä. Bayley kuvaa joulua 25.12.1997 kuljettaen lukijaa hiljentyneessä Lontoossa joulupäivänä, jossa kirkonkellon kutsu tai ohikulkija ei havahduttaisi heitä. Kävellessään Kensingtonin puistoon Bayley myhäilee Henry Jamesin, Robert Browningin, T. S. Elliotin asumuksista. Aiemmin he olivat tähyilleet näiden talojen ikkunoita. Nyt Bayley vain mainitsee nimet. Hän miettii, että muistaako Iris, sillä tämä hymyilee hienoisesti.

 Nimissä on tuttu sointi, yhtä tuttu kuin aamuisessa hiljaisuudessa. Nämä kirjailijat ovat juuri täksi aamuksi laskeneet kynän kädestään.

Bayley kuvaa hiljaisuuden samankaltaiseksi kuin prinsessan kuoltua, kun koko Kensingtonin nurmikenttä oli yhtenä lakastuvien kukkien ja sellofaanien merenä. Ja hiljaista oli silloinkin. Yhtä hiljaista, sanoivat tiedostusvälineet kunnioittavasti, kuin jouluaamun rauhassa. Surijat ristivät kätensä rituaaliseen rukoukseen, kuin kiltit lapset nukkumaan mennessään.

Bayley kertoo muistavansa vain yhden sateisen joulun, ja silloin tuli myös hiukan lunta. Kysyn Irikseltä muistaako hän sen joulun. Hän hymyilee. Turha muistaa, kun tämä rituaali korvaa muistin.

... Iris tulee nukkumaan sikeästi. Myöhemmin kuuntelemme joululauluja. Ja minusta tuntuu kuten alzheimerpotilaiden onnekkaista puolisoista varmasti tällaisina hetkinä aina, illusorisesti, että elämä on aivan samanlaista kuin ennen eikä mikään ole muuttunut.

John Bayley Elegia Irikselle

Wsoy 2001. Kotikirjasto