Laura Lähteenmäki Korkea aika

Laura Lähteenmäki Korkea aika

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Olen lukenut aiemmin kirjailijalta teoksen Ikkunat yöhön sekä tänä keväänä nuortenromaanin Nutcase.

Korkea aika on useammalla aika tasolla liikkuva perhetarina ja sukupolviromaani, joka etenee 1940-luvulta ja tulee 2010-luvulle asti. Tarinan miljöönä on etelähämäläinen kylä.   

Tarinan keskiössä ovat Anna ja Olavi Otson evakkoperhe, naapurin Pihlajan perhe, Saanan perhe sekä elämä itse rajallisuudessaan sekä elämä juhlassa ja arjessa. Otsot saavat Pihlajan tilalta maata sen verran, että he voivat rakentaa oman talon. Pihlajan emännän Heljän mies on vammautunut sodassa ja makaa makuukammarissa toimettomana.

Kirjan teemana on elämän arvoituksellisuus, karjalainen siirtoväki, ihmissuhteet, sukupolvet ja perheet. Tarinassa tarkastellaan elämänkulkua, kuinka elämällä on kiivas tahti, sillä ihminen on vanha ennen kuin edes ehtii tajuta sitä. Toisaalta eletty elämä on muistoissa, jollakin rajan takana ja jollakin kokematta jätettynä kaipauksena.  

Ihmissuhteet ovat vaikeita, sillä Anna haluaisi auttaa, mutta Heljä ei osaa ottaa ystävällisyyttä vastaan.  Pidemmässä juoksussa Annan  apu  jopa ärsyttää. Anna kantaa huolta asioista, jotka eivät ole hänen vallassaan. Margareetta ja Gloria ovat ystävyksiä. Ajan mittaan Kaunismäki  tyhjenee. Annalla on asuntonsa koulutyön takia, sillä hän ehti saada opettajaseminaarin tehdyksi. Olavi jättää sahamestarintyöt ja lähtee vuonna 1970 kenenkään näkemättä hieman pidempään reissuun, Australiaan.

Nyt hän ei vain tiedä, kuinka kauan pitää odottaa. Joku sanoi kaupalla, ettei Olavi tule takaisin, ja naapurikylästä ajoi pari päivää sitten mies, joka nosti Kaunismäen maitolaiturin traktorinsa lavalle.

Annan lapsenlapsi Saana on elämänsä käännekohdassa. Saana tasapainoilee miehensä Jaakon kanssa, ja vanheneva Lauri isä tarvitsee osan huomiosta. Yhtälailla Saana kokee epäonnistuneensa vanhempana. Miten voi odottaa oman lapsensa lähtemistä omaan elämään? Saanalla on ollut vaihtoehtoja, joihin hän ei ole tarttunut. Salaisuuksia ei avata, ajassa hypitään eteenpäin ja paljon jää sanomatta.  Elämä on jälleen kerran varannut kulkijoille yllätyksiä.

Joskus kun Emma oli poissa kotoa, Saana meni tämän huoneeseen ja katseli tyttären tavaroita kuin Emma olisi joku vieras ihminen, joka oli heillä pitkällä vierailulla. Huoneessa oli vaatteita ja koruja ja vihkoja, joita Saana ei ollut aikaisemmin nähnyt. Ne olivat erilaisessa järjestyksessä kuin hän olisi itse niitä pitänyt. Hän yritti kuvitella tämän ihmisen huoneeseensa tekemään jotakin mutta ei keksinyt mitään, mitä Emma puuhaili suljetun ovensa takana. Joskus hän laski, milloin Emma muuttaisi kotoa, veisi vaatteensa ja korunsa ja vihkonsa jonnekin ja huone tyhjenisi. Välillä hän oikein odotti sitä.

Elämä oli liian lyhyt riitelyyn. Se oli myös liian lyhyt vääränlaisen ihmisen kanssa elämiseen. Saanakin saattoi sairastua niin kuin äiti.

Korkea aika on puhutteleva perheromaani. Pidän erityisesti sen tiiviistä ilmaisusta, sillä tarina mahtuu vajaaseen kolmeensataan sivuun. Lähteenmäen kerronta on kaunista, muuta kaunistelematonta. Annan ja Olavin ajatusmaailma on hyvin erilainen. Anna ei kieltäisi emännältä mitään, ei ikinä eikä mitään. Sen sijaan Olavi on itsellinen, sen vuoksi Annan ei pitäisi olla piika tai hänen itsensä renki. He menettivät kotinsa rajan taa, mutta nyt heillä on kauppakirja ja hallintasopimus.  Heillä ei ole kiitollisuuden velkaa, sillä Pihlaja sai rahaa, kun Otsot ostivat kuuden hehtaarin asuntoviljelystilan.

Tapahtumien miljöötä, hämäläiskylää yritin saada selville, sillä tarinassa on joitakin maamerkkejä, kuten linnavuori, kivikirkko, kolminivelisen kellotapulin läpikulku ja pähkinäpensas. Sinällään miljööllä ei mitään merkitystä, mutta ihan uteliaisuudesta havahduin tuohon seutukulmaan.

Rautakautinen linnavuori kohosi pellon takana heidän oikealla puolellaan, vasemmalla aukeni luminen lakeus, taakse jäi näreikkö. Peltoja halkovalla tiellä oli vielä hetken verran päivä.

Kaksiovinen komuutti ostettiin Lammin huutokaupasta. Olavi ja Kalevi lähtivät sinne sahan miesten kanssa eräänä lauantaina ja palasivat tuiterissa kesäyön piipahtaessa pimeimmillään.

Oppikouluun pyrkiminen oli arka aihe, samoin kuin se, että Lauri halusi siirtyä Lammin keskikoulusta Hämeenlinnan lukioon; Lammilla ei edes lukiota ollut.

Korkea aika on monitahoinen, moniääninen ja elämänmakuinen perhetarina. 

Blogeissa toisaalla: Kirjakaapin kummitus

Janne Kuusi Sielusta sieluun

Janne Kuusi Sielusta sieluun
LIKE 2016.


Janne Kuusi (s. 1954) on helsinkiläinen kirjailija, käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja. LIKE on aiemmin julkaissut Kuuselta romaanit Vapaus (2010) ja Kasvoista kasvoihin (2014).

Kasvoista kasvoihin kuvaa Kaskivuoren sukutarinaa sijoittuen 1960-luvulle.  Aloitin kirjailijan tuotantoon tutustumisen kirjalla Sielusta sieluun, joka on edellisen itsenäinen jatko-osa. Päätin tänä keväänä tutustua kotimaisiin mieskirjailijoihin, jonka myötä olen löytänyt Hannu Väisäsen kirjat ja nyt Janne Kuusen. Kuusen teksti tuntui helpolle senkin takia, että tapahtumat sijoittuvat osin Helsinkiin. 

Sielusta sieluun on perheromaani ja sukupolviromaani, jossa naisnäkökulma on vahvasti esillä. Sielusta sieluun on kahden naisen tarina kahdella aikatasolla. Aune Kaskivuori on nuori lukiolainen, joka elää nuoruuttaan 1940-luvulla sodan melskeessä. Maarit Berner on puolestaan taideopiskelija, jonka elämää seurataan 1970-luvulla. 

Talvisodan aatto on kohtalokas Aunelle ja hänen rakastetulleen Maurille, sillä mies kuolee Helsingin pommituksissa. Aune hakeutuu työvoimaksi isänmaan hyväksi. Hänet määrätään hoitoapulaiseksi Helsingin Tilkan sotilassairaalaan, johon toimitettiin vaikeasti haavoittuneita rintamalta.  Aune ei selviydy niin kovassa paikassa, joten hänet määrätään Lastensiirtokomitean palvelukseen Postitalolle. Aune kokee sen arvonalennukseksi, sillä ei aavista työn kuormittavuutta. Lapsia kuljetaan junalla Tornioon ja sieltä Haaparantaan, ja näihin kuljetuksiin Aunekin osallistuu Göteborgiin asti.  Hän huolehtii sotalapsien vastaanotosta, evakuointikuljetuksista sekä myöhemmin lasten paluusta turvakodissa. Aune oppii vähitellen, että lasten ja vanhempien eronhetket ovat karmeita.  Toisaalla lapset joutuvat ikään kuin markkinoille, joissa ruotsalaisperheet valitsevat heitä iän ja sukupuolen perusteella. 

Pari päivää Haaparannan vastaanottokeskuksessa työskenneltyään Aune ja Sinikka saivat määräyksen jatkaa pienen ryhmän kanssa lastensairaalaan Göteborgiin, Ruotsin länsirannikolle. Jatkaessaan junalla kuuden lapsen kanssa matkaansa Haaparannasta Aune koki olonsa raikkaaksi ja helpottuneeksi – he olivat nyt sodan ulottumattomissa, ainakin toistaiseksi.

Aselepoehtojen mukaan Suomen armeijan oli karkotettava saksalaiset maaperältään. Oulussakin ilmapiiri kiristyi  suhteissa saksalaisiin sotilaihin. Aunelle oli kehkeytynyt suhde saksalaisen luutnantin kanssa, joka oli salattava. Aune sai siirron loppuvuodesta 1943 Lotta Svärd –järjestön toimesta Helsingin Ruskeasuolle, jossa toimi Invalidisäätiön uusi sotilassairaala. Sodan loputtua Aune vapautettiin Lotta Svärd –yhdistyksen palveluksesta, jolloin hän palasi Helsinkiin koulun penkille ja ylioppilaskirjoituksiin. 

Toisaalla eletään 1970-luvun poliittisesti aktiivista opiskelijaelämää Helsingissä. Maarit Berner on taideopiskelija. Saksassa Heidelbergissä vuonna 1954 syntynyt Maarit muutti Suomeen äitinsä kanssa vuonna 1969 ollessaan neljätoistavuotias. Maarit aloittaa taideakatemian koulussa opinnot vuonna 1974, mutta kansainvälinen opiskelijavaihto ja kotitausta saa hänet hakeutumaan taideopintojen pariin Itä-Berliiniin Saksaan.  Maaritin äiti on suomalainen ja isä saksalainen.  

Maarit ja Alex viettivät yöt yhdessä, ja Maarit työnsi mieltään askarruttavat aatteelliset ristiriidat sivuun aina kun oli menossa tapaamaan rakastettuaan. Merkillistä oli se, että he yöpyivät joka kerralla eri paikassa, eri puolilla Berliiniä. Alex ei kertonut syytä, eikä Maarit sitä häneltä tivannut.

Saksassa Maarit joutuu Stasin hampaisiin, pidätetyksi ja kuulusteluihin, joten hän saa lähtöpassit Suomeen. Maarit ymmärtää, että katumukset ja jossittelut ovat turhia. Maarit jatkaa syksyllä Ateneumin opintoja vuotta alemmalla kurssilla Saksan seikkailuista toivuttuaan. Maarit saa kokea pettymyksiä niin aatteissaan kuin miessuhteissaan.

Maarit referoi lyhyen kaavan mukaan idealisminsa synnyn, kehityksen, huipentuman DDR:ssä ja katkeran pettymyksensä. Kertomus kesti melkein tunnin, jonka kuluessa mies ehti kipata parikin tuoppia. Maarit jarrutteli ja tilasi tarinansa jälkeen vasta toistaan. Mutta jouduttuaan hahmottamaan ja jäsentämään viime vuotensa oikeastaan ensimmäisen kerran hän osasi asettaa asioita jonkinlaiseen järjestykseen päänsä sisällä. Se tuntui huojentavalta.

Tarina kulkee nykyaikaan asti. Kumpikin kirjan naisista uskoo aatteisiinsa ja vakaumuksiinsa. Toisen elämää varjosti sota ja toisen elämää hallitsi DDR.  Tarinaa ei ole siloteltu, vaan Sielusta sieluun kuvaa olosuhteiden raadollisuuden kotirintamalla ja toisaalta taas juurettomuutta kahden yhteiskunnan jäsenenä kylmänsodan aikana.

Sielusta sieluun on vahva romaani ihmisen sidonnaisuuksia ja vapaudesta valita. Lähihistoriaan sijoittuvana se on mielenkiintoinen. En kerro tapahtumien kulkua, mutta tarina muodostaa lopussa ehjän kokonaisuuden. Minua ihastuttaa, kuinka tarinaa kuljetaan uusin ilmein. Jos tässä olisi kerrottu vain Aunen tarina, niin en olisi innostunut. Tarina olisi ollut jo kertaalleen kaluttu luu. Tarinassa keskeisellä sijalla ovat sota-aika, sotalapset, siviilien arki, saksalaiset sotilaat, 1970-luvun aatteellisuus, opiskelija-aktivismi,  naisen asema ja perhesuhteet. Kirjan kieli on soljuvaa ja kaunista. Kuusi ei kaunistele asioita, mutta hän ei myöskään revittele hirveyksillä. Hänen tekstinsä on taidokasta ja uskottavaa.

Kiitän kustantajaa kirjasta.

Blogeissa toisaalla

Savannilla

Sadie Jones Kotiinpaluu

Luin viime keväänä Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta. Pidin kirjasta paljon, joten nyt suomennettu kirjailijan esikoisteos kiinnosti tietenkin. Molemmat luettuani pidän kustantajan ratkaisua julkaista esikoisteos jälkimmäisenä hyvänä.  Ehkä rakkaus oli totta oli kepeä tämän uuden rinnalla.  Luken tarina oli helpompi lukea.  Kotiinpaluu on hyvinkin voimakas ja tummasävyinen perhetarina.

Kotiinpaluu on perhekuvaus sodanjälkeisestä vauraamman keskiluokan perheestä. Lewis Aldridge on pörssimeklari Gilbert ja Elisabeth Aldridgen etuoikeutettu poika.  Lewis on äitinsä kanssa uintiretkellä, kun tapahtuu tragedia. Lewis suree ja tuntee syyllisyyttä, että hänen olisi pitänyt kyetä enempään. Isäkään ei ymmärrä, miksi poika ei tehnyt enempää äitinsä pelastamiseksi. Isä Gilbert on etäinen ja kylmäkiskoinen, johon suhteen luominen ei onnistu. Isän paluu sodasta erotti Lewisin erilleen äidistä.  Aika ajoin minun oli vaikea sijoittaa tarina brittiläiseen tapahtumamiljööseen. Ehkä eniten minua häiritsi, että kukaan ei tehnyt mitään, naisten uhrimainen alistuminen ja hiljainen kärsimys tekivät pahaa.

Vankilassa hän ei ollut viillellyt, eikä se ollut tullut hänen mieleensä muutoin kuin unissa. Viiltely oli pelkkä kummallinen ja epämääräinen muisto, kieroutunut tapa johon vain lapsi voisi sortua; muisto jota ei kannattanut katsoa.

 Tarinan ajankohtana on elokuu 1957, kun Lewis on vapautunut vankilasta. Jotain meni Lewisin elämässä pieleen ja hän ajautui tekoihin, joita kukaan ei voi ymmärtää. Hän sai kirkon palamaan ja vankeusrangaistuksen, josta hän on nyt vapautunut istuttuaan pari vuotta.  Kukaan ei ole häntä vastassa vankilassa, Victorian asemalla tai sen enempää Waterfordin asemalaiturillakaan. Hän palaa lapsuudenkotiinsa, sillä hänellä ei ollut muutakaan paikkaa tarjolla.

Hän ei ollut koskaan aiemmin ostanut itselleen vaatteita. Oli outoa, että hän oli tehnyt kaikki ne asiat jotka hän oli tehnyt, muttei osannut vaatettaa itseään. Isä oli lähettänyt hänelle niin paljon rahaa, että kotiinpaluu ei olisi ollut välttämätöntä, muttei isä ollut myöskään kieltänyt häntä tulemasta.

Naapurin Tamsin Carmichael yhyttää tulijan ja tarjoaa kyydin.  Lewisin kotiinpaluu palauttaa kaikkien mieleen menneisyyden tapahtumat. Kukaan ei tee paluuta helpoksi, sillä kaikki asiat sotkeentuvat entisestään. Lewisin ja isän välit ovat tunteettomat. Äitipuoli Alice on osaamaton ja kokematon rooliinsa. Naapuriperheen isä Dicky Carmichael  valvoo tytärtensä Kitin ja Tamsinin elämää ja siinä ohessa hieman muidenkin elämää. Lewis hakee apua omaan kestämiseensä itsensä vaurioittamisesta ja viiltämisestä. Pikkukaupungin yhteisö on tukahduttava valvomo, jonka sunnuntaikirkot ja perhelounaat säätelevät elämää. Naapurin perheidylli on särötön niin vaimon kuin lasten osalta, ainakin kulissien edessä.  Omassa umpikujassaankin Lewis näkee muidenkin hädän.  

Alice oli nähnyt paljon unia Lewisista tietoisena siitä, että tämä pääsisi vapaaksi, ja unissa Lewis oli aina hyvin nuori ja häntä oltiin viemässä pois tai hän oli eksynyt tyttönä.

 Kotiinpaluu on voimakas kertomus, mutta Jonesin kerronta on hienoa, koskettavaa, mutta paikoin kivuliasta ja verenmakuista luettavaa. Kotiinpaluu on Otavan Sinisen kirjaston upea edustaja, vaikka se ei nouse kärkeen lukemissani.  Tarinan aloittaminen kotiinpaluusta oli hyvä ratkaisu.  Sen jälkeen palataan menneeseen takaumina, miten tavallinen lapsuus suistui tavallisesta poikkeaville urille.  Kaikki on niin hyvin, kun Elisabeth ja Lewis rientävät isää vastaan tämän palatessa sodasta. Pieni poika on innoissaan kysymystensä kanssa, mutta kaikkiin kysymyksiin isä ei halua enää palata. Alkuperäisteoksen nimi olisi sopinut yhtä hyvin, mutta kotiinpaluuta tarinassa tehdään eri tavoin ja eri tasoilla.

Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon käsitteli samoja aiheita eli lapsen ja äidin keskinäistä suhdetta. Morrison antoi selvemmän vastauksen ja ymmärryksen lukijalle. Siitä huolimatta Sadie Jones on erinomainen kirjailija ja ehkä näin karskiin tarinaan sopii edes lopun toiveikkuus. Ainakin minä jään katsomaan vähemmän haikeana tulevaan.

Sadie Jones Kotiinpaluu
Alkuperäisteos The Outcast 2008
Suomentaja Marianna Kurtto
Otava 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kotiinpaluun ovat lukeneet mm. Maisku (eng), Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena ja Sivutiellä