Carol Shields, Blanche Howard Kuiva kausi

Carol Shields (1935 - 2003) oli amerikkalainen kirjailija, joka syntyi Chicagossa vuonna. Shields on julkaissut lukuisia romaaneita, novellikokoelmia, näytelmiä ja runoja. Itselleni eniten merkinneitä teoksia ovat olleet Kivipäiväkirjat, Larryn juhlat, Sattumankauppaa, Kaiken keskellä Mary Swann ja Pikkuseikkoja. Shields kuoli vuonna 2003, joten en odottanut häneltä kirjaa. Kuiva kausi on kirjoitettu jo vuonna 1991. Toinen tekijöistä eli Blanche Howard  (1923 - 2014) on kanadalainen kirjailija ja minulle tuntematon.

 Voi minua. En oikein ymmärrä, miksi minulle tärkeimmät kirjailijat laittavat minut koville. Atwood vie minua väkisin scifiin / dystopiaan ja Shields nyt kirjeromaaniin ja parisuhdedraamaan. Ja monet rakastavat tätä muotoa ja aihetta! En ole erityisen ilahtunut kirjeromaaneista pitkässä juoksussa, ja parisuhteen vatvonta kylmettää minut.  Mutta, mutta, kun kirjailijana on Carol Shields, ja minä rankkaan hänet kymmenen parhaimman kirjailijan joukkoon omassa kirjakaanonissa, niin voin vain lukea ja ihastua. Minkäs teet? Laskin äkkiseltään, että tämä on kymmenes Shields kirjahyllyssäni. Jane Austen -elämäkerta on erillään elämäkerroissa. Ja suomentajan pysyvyys kirjasta toiseen samana, niin sekin on niin antoisaa. Toki kirjeromaanikin viehättää joskus, sillä ihastuin Jessica Brockmolen teokseen Kirjeitä saarelta

Kuiva kausi on kahden kirjailijan herkkävireinen romaani Vancouverissa asuvasta avioparista, joka pitää yhteyttä kirjeiden välityksellä, kun toinen hakeutuu työtehtävään satojen kilometrien päähän Ottawaan. Kirjaa lukiessa on palattava aikaan 1990-luvun alussa, jolloin ei ollut nettiä. Charles ja Jocelyn elävät kuukausien ajan erillään. Perheen lapset, Greg ja Mia, ovat teini-ikäisiä ja jäävät isän hoiviin ja teoksessa hyvin taustalle. Taloudellisista syistä Charles ja Jocelyn kirjoittavat kirjeitä soittamisen sijaan. Charles on työtön arkkitehti, joka sinnittelee niukoin varoin. Jocelyn on hyvin välinpitämätön toisen selviämisestä ilman työtuloja. Ajan myötä kirjeiden sävy muuttuu paljastavammaksi.  Kirjeiden sisältö on paikoin tylsää, siis saajille. Henkilöiden ja päiväohjelmien kertoilu puuuduttaisi kumppanin, etekin Jocelyn osuudessa.

En samaistu kumpaakaan henkilöön, mutta Jocelyn ärsyttää minua enemmän, vaikka Charles ei viehätä sen  enempää nahjuksena ja kotihengettärenä. Kirjailijat ovat kirjoittaneet erinomaisen kuvauksen parikymmentä vuotta kestäneestä väljähtyneestä avioliitosta. Charles valtaa keittiöstä työtilan itselleen, sillä aiemmin hän on ahertanut kellarissa loisteputkivalossa. Vaimo naputtaa kirjeessä, että paluun jälkeen mies kipittää kellariinsa. 

Kirjeet muodostavat ehjän kokonaisuuden, vaikka kirjailijoita on kaksi. En paljasta, kumpi kirjailija kirjoittaa Charlesin ja kumpi Jocelyn kirjeet. Ylipäänsä avaan tarinaa niukasti, koska kirjeromaani on niin suljettu tapahtumiltaan. Ajan patina näkyy kirjassa, sillä sukupuoliroolit ärsyttävät tämän päivän lukijaa. Rahaa säästetään kirjeiden kirjoittamisessa, mutta kotia siivoamaan tarvitaan Sue. Elin itse etäsuhteessa kesät kirjeiden ja korttien välityksellä opiskeluaikoina, koska minä & Stadi emme hellittäneet toisistamme. Saatoin kertoa, että läkähdyn Sankarien paahteessa, mutta en vatvonut sotien tuhoa. Siis napinani kohdistuu nyt kirjan henkilöihin eikä kirjaan itseensä. Poplaari viittaa kirjaan A Memoir of Friendship: The Letters Between Carol Shields and Blanche Howard, jonka tilaan ensi tilassa.

Carol Shields, Blanche Howard Kuiva kausi  

Alkuperäisteos A celibate season

Suomennos Hanna Tarkka.

Otava 2015. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Kirja on luettu mm. blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjapolkuni sekä Poplaari, joka luki alkuperäisteoksen.

Jessica Brockmole Kirjeitä saarelta

Jessica Brockmole on asunut useita vuosia Skotlannissa. Kirjan tarinan hän kertoo keksineensä pitkillä ajomatkoilla Skyen saarelta Edinburghiin. Brockmole on kielitieteilijä, ja hän on toiminut myös opettajana. Nykyisin hän asuu Indianassa aviomiehensä ja kahden lapsensa kanssa. Letters from Skye on hänen esikoisromaaninsa, joka ilmestyi vuonna 2013. Kirjan on suomentanut Marja Hietanen.

Kirjeitä saarelta on kirjeromaani. Kirjeromaanin määritelmä voisi kuulua näin: yhden tai useamman henkilön kirjoittamista kirjeistä koostuva fiktiivinen kertomus. Kirjeromaanit olivat aiemmin suosittuja ja niiden sanotaan viitoittaneen naisten tietä kirjailijoiksi. Luin viime kesänä Mariana Alcoforadon Sisar Marianan rakkauskirjeet. Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin romaani Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on odottanut lukuvuoroaan jo pidempään. Minun on pitänyt pitkän aikaa lukea myös John Keatsin Yön kirkas tähti, joka ihastuttaa jo kannellaan.


Kirjeitä saarelta on kahdella aikatasolla tapahtuva romaani ja minulla on heikkouteni niihin. Iäisyys siten luin Bergiuksen Medaljongin ja rakastuin siihen. Joten tällä kirjalla on otollinen maaperä minussa.

Kirjeitä saarelta alkaa David Grahamin lähettämästä ihailijakirjeestä, jonka hän kirjoittaa kauniilla Skyen saarella Skotlannissa asuvalle Elspeth Dunnille. Elspeth on linnoittautunut saarelleen, sillä hän pelkää purjehtimista eikä siksi koskaan poistu saarelta. Hän hämmentyy saadessa ihailijapostia kaukaa Amerikasta yliopisto-opiskelija Davidiltä. Heidän kirjeistä toisilleen rakentuu suhde, vaikka Elspeth ei ole vapaa. Kirjeet kulkevat pääosin Elspetin ja Davidin välillä 1900-luvun alussa ja toisella tasolla 1940-luvulla, kun kirjeet kulkevat Elspethin tyttären, Margaretin ja tämän kumppanin Paulin välillä.

Viime kuussa meidän kadullemme putosi pommi. Meille ei koitunut suurta vahinkoa, mitä nyt ikkunoita särkyi, mutta löysin pirstaleiden joukosta kirjeitä, joita en ollut ennen nähnyt. Pinoittain kirjeitä. Sen kirjeen, jonka noukin käteeni, oli joku amerikkalainen Davey osoittanut jollekulle Suelle. En tiedä, keitä he ovat tai mitä muissa kirjeissä luki, sillä seuraavana aamuna sekä äiti että kirjeet olivat poissa.

Oikeastaan olisi väärin kertoa yhtään enempää. Kirjan teemana on rakkaus, väärinkäsitykset, lojaalisuus ja hyveellinen käytös, minkä uskoo olevan toisen parhaaksi, vaikka se ei olisi omaksi parhaaksi tai kenties toisenkaan. Molempien maailmansotien näyttämö ja sen kohtalot värittävät tarinaa. Toisaalta juuri sota vei ihmisiä paikkoihin, jonne tie ei ehkä olisi muuten johtanut. Äidin kadottua Margaret alkaa selvittää sodan tuhoamasta talosta löytämänsä kirjeen salaisuutta, jota ei tunne. Hän joutuu kysymään, kuka on Davey ja kuka oli kirjeiden saaja eli Sue.

Kävelynsä päätteeksi äiti menee Pyhän Marian katedraaliin ja istuu siellä. Hän ei osallistu messuun, hän menee kirkkoon, kun siellä on hiljaista, tyhjää, rauhallista. Kaikki papit tuntevat hänet nimeltä. Hän on se, joka tulee vain istumaan ja nauttimaan katedraalin rauhasta,

Kirjeitä saarelta tempaa lukijan mukaansa kahdella mantereella. Tämä on hyvä rakkausromaani menneiltä ajoilta, jolloin kirjeet kirjoitettiin käsin, ajalta, jolloin sotaposti kulki epävarmoin askelin. Tuskin käsitämme sitä epävarmuuden riipaisevaa aika, jota emme ole itse eläneet, vaan nojaudumme kuulopuheisiin ja aikalaisten kertomiin vankileireistä, katoamisista ja kuolleiksi julistamisista. Kirjeitä saarelta on kaunis kirja, joskus on voitava lukea hieman erilaista ja kevyempää. Kirjeromaanin muoto tekee tästä runollisen kauniin, kun ihmiset kirjoittavat tunteistaan. Tarinan idylli Skyen saarella on lumoava.

Jessica Brockmole Kirjeitä saarelta
Bazar 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Mariana Alcoforado Sisar Marianan rakkauskirjeet

Luin Blogistanian heinäkuisessa lukumaratonissa Mariana Alcoforadon Sisar Marianan rakkauskirjeet. Teoksen on suomentanut Tarja Härkönen ja kustantanut Andalusialainen Koira 1995. Alun perin Pariisissa ilmestyi vuonna 1669 pieni kirjanen, jonka kannessa luki Lettres portugaises traduites en français. Vasta vuonna 1699 paljastui kirjeiden innoittajan henkilöllisyys. Chamillyn kreivi Noël Bouton oli oleillut kirjeiden kirjoittamisen aikaan Bejan seudulla Alentejon maakunnassa, jossa myös Marianan klarissaluostari Bejan Nossa Senhora da Conceicãon sijaitsi. Kirjasta tuli myyntimenestys ja vuoteen 1800 mennessä kirjasesta oli tehty miltei yhdeksänkymmentä erilaista laitosta. Kirjeiden kirjoittajan henkilöllisyys selvisi vasta vuonna 1810, kun J.F. Boissonade paljasti, että kirjeiden kirjoittaja olisi Mariana Alcoforado ja kirjeet oli kirjoitettu Chamillyn kreiville.

Mariana Alcoforado (1640-1725) oli portugalilainen nunna. Mariana Alcoforado syntyi varakkaan tilanomistajan Francisco da Costa Alcoforadon ja Leonor Mendesin perheeseen ja siirtyi yhteiskuntaluokkansa mukaisesti kaksitoistavuotiaana luostariin kasvatettavaksi. Hän rakastui 26-vuotiaana ranskalaiseen upseeriin, ja hänen rakkautensa kantoi kauemmin kuin tuon upseerin. Marianan suojattu nunnanelämä sai särön rakkauden myötä. Rakkauden kohde oli Marianaa kaksi kertaa vanhempi ranskalainen, rakkausseikkailuistaan tunnettu Chamillyn kreivi Noël Bouton (1615-1715). Internetistä löytyy, että kreivi Noël Bouton olisi elänyt 1636-1715, mikä ikä tuolloisiin olosuhteisiin on silti korkea.

Kirjeiden kirjoittajan vaiheista tiedetään, että Marianan ei tarvinnut kärsiä kymmenen vuoden eristysrangaistusta, joka lankesi nunnille, jotka veivät miehen huoneeseensa. Mariana luopui nunnalupauksestaan, mutta oli siitä huolimatta ehdolla abbedissaksi vuonna 1709. Hän kuoli 83-vuotiaana kesäkuun 22. päivänä 1723.

Suomentaja Tarja Härkönen:

Jos varakreivi Gabriel de Lavergne de Guilleragues todella kirjoitti kirjeet, hänen kirjallinen vainunsa ei olisi voinut olla parempi. 1600-luvun loppupuolella tuli muotiin julkaista rakkauskirjekokoelmia, joilla tyydytettiin romantiikan nälkäistä suurta yleisöä, samaan tapaan kuin television saippuasarjoilla nykyään.

Kirjeromaanit olivat tuohon aikaan suosittuja. Kirjeiden alkuperästä ja kirjoittajasta on esitetty erilaisia väitteitä. Onko kirjeet kirjoittanut nainen vai mies? Ainakin hän on pystynyt kuvaamaan naisen pakahduttavia tunteita. Oikeasti kyseessä on monologi, sillä saamme seurata vain toisen osapuolen tunteiden kavalkadin. Toisaalta Mariana kirjoittaa omalle sydämelleen, sillä hän tuntee kohtalonsa.

Tiedän kyllä lääkkeen joka tehoaisi tautiini, ja parantaisi ilman muuta, jos vain lakkaisin rakastamasta teitä. Mutta millainen lääke! Ei! Mieluummin kärsin entistä enemmän kuin unohdan teidät.

Kirjoitan enemmän itselleni kuin teille, yritän näin vain huojentaa oloani. Sitä paitsi te säikähdätte varmasti kirjeeni paksuutta, niin ettette kuitenkaan lukisi sitä.

Mikään ei estä nunnia vaalimasta jatkuvasti rakkauttaan, eivätkä sen sadat muut asiat vie heidän ajatuksiaan muualle, maallisiin hömpötyksiin.

Rainer Maria Rilke on kirjoittanut jälkisanat:

Näiden 1600-luvulla kirjoitettujen kirjeiden myötä meille on säilynyt rakkaus, jonka vaativuudelle ei löydy vertaa. Kuten vanhassa pitsissä, tuskan ja yksinäisyyden säikeet solmiutuvat niissä selittämättömällä tavalla yhteen ja punoutuvat kukiksi, kukikkaaksi koristekehykseksi.

Mikä merkitys näillä käsiimme joutuneilla kirjeillä on nykyään? Niiden tulisi olla meille muistutuksena siitä, että nainen voi elämässään yltää kaikkein korkeimpaan.

Sisar Marianan rakkauskirjeet ovat oma maailmansa, jotka on sijoitettava oman aikansa aikakuvaan. Ne kertovat voimakkaista tunteista, ne on luettava, vaikka emme kykenekään olemaan niiden alkuperästä kovinkaan varmoja.

Mariana Alcoforado Sisar Marianan rakkauskirjeet
Andalusialainen Koira 1995. Kotikirjasto.

Maija Muinonen Mustat paperit

Tartuin tähän kirjaan BTW Luen tänä vuonna uudehkoa kotimaista kaunoa periaatteella, mutta tämä ei ehkä saisi minua inspiroitumaan jatkamaan projektissani. Muinosen kirja Musta paperit on hyvä kirja, erinomainen esikoisteos, mutta minua se ei koskettanut tarpeeksi. Teos on tyylillisesti kokeileva ja sen muotona on kirjeromaani.

 Kirjaa lukiessa sitä ei miellä kotimaiseksi. Se ei kiinnity paikkaan ja henkilöiden nimetkin ovat vierasperäiset. Miljöönä on rantakaupunki jossain. Ann Mielin on pakko purkaa itsensä, sillä hän tietää kuolevansa. Viimeisenä tekonaan hän tilaa valkoista paperia.

 Valitsin sileän paperin sileän paperin siloposkelleni.

Muste musta, meren väri päivien välissä.

 Ann kirjoittaa kirjeitä erityisesti viisivuotiaalle pojalleen Lucille, kotiapulaiselle Rosalle jne. Hän haluaa jättää pojalleen näin hyvästit, rakentaa tälle elämän.  Äidilliset neuvot ja muistot muuttavat muotoaan kirjan edetessä muuttuen ahdistaviksi vaateiksi.  Ann suunnittelee poikansa tulevaisuuden: koulun, opiskelun, työn, ystävät, puolison, kodin, ihan kaiken, jopa haaveet. Hellyyden tilalle asettuu hallitseminen, kaiken täydelliseksi järjestäminen, menetyksen pelko. Katkeruus kohdistuu lastenhoitajaan, sillä tämä saa elää Lucin kanssa, nähdä tämän varttuvan.  

 Hääpäivänänne on täydellinen hääsää, aurinko paljaana iltaan asti. Hääaamuna sinä kuivaat Lucin silmistä kyyneleet, kun hän itkee onnesta. Minä en ikinä nähnyt kun hän itkee onnesta, mutta minä lohdutin kun häneen pikkuisena sattui. Siksi hän uskaltaa ylipäänsä itkeä Dora.

Luin hieman hämilläni tätä kirjaa, sillä se sai minut paikoin vaivautuneeksi. Takertuminen tuntui pelottavalle, toisen ja toisten tulevaisuuden ohjailu epäreilulle. Muinosen teksti on absurdia, mutta sillä on tarttumapintaa todellisuuteen. Curling-vanhemmat haluavat raivata kaikki esteet lapsensa tieltä. Lapsen valintoja pyritään ohjaamaan ja häneen ripustaudutaan läpi elämän. Minkälaisia ohjaimia todellisessa elämässä lähtevä jakaa puolisolle? Minkälaisen uuden puolison valitset lastani kasvattamaan? Minkälaisia viestejä lapselle kirjoitetaan, jos ehditään?  Miten ohjeistukset toimivat muistona ja minkälaisen äitimuiston ne jättävät? Maija Muinosen teos on psykologisesti tarkkaileva. Se kysyy, onko ihmisen mahdollista hyväksyä kesken jäävä elämä kesken elämää? Pystyykö kunkin ikäkauden kehitystehtävät suunnittelemaan etukäteen?

 Joku tekstiin ihastunut voi miettiä, mitä tämän jälkeen lukee? Itse jouduin päin vastaiseen tilanteeseen, minun ei olisi pitänyt tarttua tähän kirjaan edellä lukemani jälkeen.  Yleensä tyhjään itseni tietokirjalla vaikuttavan lukukokemuksen jälkeen Nyt toimin toisin eli selvitin, milloin saan jatkoa edelliseen, enkä laskenut irti. Lähdin tähän kirjaan Ljudmila Ulitskajan Iloisten hautajaisten jälkeen, jossa kuolema oli likellä ja odottavana korjaamaan kulkijan minä hetkenä hyvänsä. Mutta kirjassa juhlittu ja eletty elämä on läsnä, elämä on ollut juhla, maestro on uupunut, mainen matka oli loppumassa ja viimeinen matka alkamassa. Se viipyili yhä minussa. Syytän siis itseäni, että en päässyt mukaan kielen kauneuteen. Muinosen teksti on musta, mutta ainutlaatuisen kaunista. Opetuksena se antaa, että sanan voimaallakaan ei voi hallita omaa tai toisen elämää.

Maija Muinonen Mustat paperit
Teos 2013. Arvostelukappale.Kiitoksin.

Susan Fletcherin Noidan rippi

Susan Fletcherin Noidan ripin näyttämönä on Skotlanti, Glencoen verilöyly vuonna 1692 ja noitavainot.

Tarina on kaksiääninen eli siinä vuorottelevat Corragin kertomus ja Leslien kirjeet vaimolle Irlantiin. Corragin äiti poltetaan noitana roviolla. Corrag viruu verissään vankityrmässä tukka takkuisena ja kahleissa.

Noita, portto, akka, pirun morsian, ämmänpiru, niitä hän on kuullut elämänsä. Tuomionsa täytäntöönpanoa odottaessaan kylään saapuu irlantilainen, jakobiitti, Charles Leslie, jolla on omat salaiset syynsä selvittää verilöylyn syylliset. Hän käy tapahtumia läpi silminnäkijän, Corragin kanssa, mutta kuullakseen haluamansa, hänen on kuunneltava Corraigin oma tarina. Kirkonmies kokee syvää vastenmielisyyttä vankityrmän asukkia. Charles Leslie kirjoittaa vaimolleen Janelle kirjeitä ja purkaa niissä tuntojaan. Kirjeenvaihto avaa lukijalle Leslien elämää, hän yrittää etsiä niissä lohdutuksen sanoja menetetyn lapsen takia. Vähitellen Corragin ja Leslien välille kehittyy syvä ystävyys.

Rohtokasveilla on vankka sija kirjassa. Rohdoskasvit ja noita - siinä yhdistelmä. Totta kai kasvit lumosivat minua. Kirjan luvut on nimetty kasvien mukaan, kuten likusteri, pioni, raunioyrtti, vuokko, maahumala, tervaleppä, noidanlukko, mustaselja, viikuna, kuntio, ruusu, lutukka, minttu, persikka, akankaali, lummekasvit, mustakoiso, talvio, sydänmaite ja hanhikki. Kasvien englanninkielinen nimi olisi saanut seurata suluissa. Corragin äiti opetti tyttärelleen taidon parantaa kasveilla, joten Corraig tuntee voimalliset kasvit ja taitaa parantamisen Hän tuntee mm. leskenlehden, mintun, liperin, fenkolin, raunioyrtin ja salvian.

Corraig kertoo tarinaansa ja kuvaa elämänsä pieniä ilon hetkiä, yhteyttään luontoon, rakkauttaan tammansa ja tamman lempeän kuolema.

Corraig kertoo pitävänsä lumesta. Hän kertoo syntyneensä kirpeässä, routaisessa joulukuussa, kun kirkkoväki veisasi hampaat kalisten kolmesta viisaasta miehestä ja tähdestä. Corraigin äiti opetti, että syntymän hetkellä vallitseva sää jää omaksi -- se on vallitseva sen ihmisen sää koko loppuelämän. Mikä sinun sääsi on? Minun on maaliskuun ja huhtikuun vaihde, kevään alku.

Ja jollei muuta, herra Leslie, niin tämä totuus on ainakin varma - että ihmisen elämästä jää aina merkkejä. Lapsia, tarinoita, lausahduksia. Paikkoja, joille hän antoi nimen. Jälkiä, jotka hän jätti maahan tai kaarnaan.

Noidan rippi on tavattoman upea kirja, sen tekstin kauneus korvaa tapahtumien karuuden. Kirja on luettava hyppimättä, rauhallisesti edeten. Loppua kohden jaksaa uskoa ihmeisiin.

Tositapahtumiin perustuva Noidan rippi on Susan Fletcherin kolmas romaani. Kirjan epilogi kertoo, että toukokuussa 1692, kolme kuukautta verilöylyn jälkeen, Edinburgissa ilmestyi Pamfletti nimeltä " A Letter From a Gentleman in Scotland". Siinä kuvattiin Glencoen surmia sekä sotilaiden että pelastuneiden näkökulmasta. Se julkaistiin nimettömänä, mutta tekijäksi on nimetty Charles Leslie.

Fletcherin aiemmin suomennetut romaanit ovat Irlantilainen tyttö ja Meriharakat. Kirjan alkuperäinen nimi on Corraig, mutta pidän enemmän suomenkielisestä nimestä. Pidän Fletcherin kirjoista, erityisesti Noidan ripistä ja Irlantilaisesta tytöstä.

Susan Fletcherin Noidan rippi
Alkuperäisteos Corrag
Suomentaja Jonna Joskitt
Otava 2011. Kotikirjasto.