Joel Haahtela Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela Mistä maailmat alkavat

Otava, 2017. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Joel Haahtela on suurimpia kotimaisia suosikkikirjailijoita. Olen lukenut hänen tuotannon, ja vain Tule risteykseen seitsemältä ei ole kohonnut suosikikseni. Tässä pysytään osin  Suomessa, lähdetään maailmalle ja palataan. Luin kirjasta etukäteen Haahtelan ja tämän isän haastattelun, joten sain tietoa Perhoskerääjän suhteen. Mistä maailmat alkavat on Haahtelan 10. romaani. Haahtelan Tähtikirkas,  lumivalkea on todella upea kirja.

Taiteilijaromaani

Tässä taiteilijaromaanissa kirjailija kysyy, kuinka olla uskollinen itselleen ja rakastaa. Seuraamme tapahtumia Visan näkökulmasta. Visa elää äitinsä kanssa kahden Luotsikadulla Helsingissä.

Visa ei muistanut isäänsä, vaikka lipaston päältä tuijottivat isän  kasvot, sotaan kadonneet. Se oli nuori ja tuntematon mies, josta oli jäänyt pari paitaa ja solmio, komeron pohjalla oli kengät.  Isä oli siis epäilemättä ollut olemassa ja joskus äiti vahvisti asian sanomalla, että tästä isä olisi  pitänyt ja tuosta, vaikka ei äitikään  ollut isää kovin hyvin tuntenut; he ehtivät olla yhdessä vain pari vuotta. Siinä ajassa miehestä saattaa tulla mies, mutta ihminen on vielä kaukana.

Visa toimii paikannäyttäjänä elokuvateatteri Gloriassa.   Näillä tienesteillä hän tekee taidevälineiden hankintoja. Eräänä talvi-iltana 16-vuotiaan Visan mielen valtaa ajatus, että hänestä tulee taiteilija.  Visa päättää pistäytyä Aleksanterinkadun liikkeeseen hankkimassa värejä ja tarvikkeita sitruunankeltaista, norsunluunvalkoista, kadmiuminkeltaista,  ultramariinia, ja titaaninvalkeaa, tärpättiä, pellavakangasta, vernissaa, siveltimiä. Sivellin kädessään Visa näkee maailman kuin ensi kertaa. Visa hakeutuu opiskelemaan Vapaaseen Taidekouluun, jotka ovat ensiaskelia taiteen tekemiseen. Visan maailman täyttää Chagall, van Gogh, Cézanne, Rembrandt, Morandi ja  Vincent

Entä sinä? Miksi pidät Kafkasta? Helmi kohautti harteitaan ja näytti yhtäkkiä epävarmalle kuin    olisi  jäänyt  kiinni jostain luvattomasta.

Piirustustunneilla

Piirustustunneilla Visa tutustuu melankoliseen Tapioon. Yhdessä pojat haaveilevat Chagallin luomista maailmoista ja eurooppalaisista kaupungeista.

Tapion sisko Helmi on elämäniloinen ja itsevarma,  toisin kuin veljensä. Visa matkustaa Italiaan opiskelemaan Bolognan taideakatemiaan ja kohtaa siellä Leo Halmeen pojanpojan, joka oli Tähtikirkas, lumivalkea oli Leo Halmeen tarina.

Kävellessään kotiin hämärtyvää lehmuskujaa Visa muisti vanhan sadun, jonka oli kuullut äidiltä. Harvoin, ei edes kerran vuodessa, eikä edes kerran kymmenessä tai edes sadassa  vuodessa,   taivaankansi avautui ja paljasti kaikki tähdet, koska se, mitä joka ilta  näimme,  oli vain kalpea aavistus.  Mutta tiettyinä hetkinä taivaankansi avautui ja takaa paljastui todellinen taivas, joka oli tähdistä valkoinen. Se oli niin valkoinen, ettei kukaan ihminen voinut elää sellaisessa valkeudessa. Ja siksi taivaankansi pysyi meiltä kiinni, meiltä suljettuna.

Aikajänne ulottuu 50-luvulta politisoituneelle 70-luvulle

Visan mukana lukija pääsee kurkistamaan suomalaisiin ja italialaisiin taidepiireihin, aina viattomalta 50-luvulta politisoituneelle 70-luvulle.  Haahtela on käsitellyt monissa kirjoissaan 70-luvun politisoitunutta ympäristöä. Tule risteykseen seitsemältä oli minulle turhan erilainen. Se tuo uutta ja kantaa ihan hyvin. Olen luokitellut jostain syystä Haahtelan Patrick  Modianon kanssa saamaan ryhmään, sillä ihailen kumpaakin kirjailijaa.

Mistä unelmat alkavat

Unelmat alkavat omista haaveista, joita kannattaa tavoitella. Aina ei ole helppo yhdistää toiveitaan, aina ihminen ei ole vapaa sidosryhmistään. Omien toiveiden toteuttaminen vaatii rohkeutta, sillä tuttu ja turvallinen arki vie. Visassa elää kiltteys, omien polkujen valinta ja ennen kaikkea uskallus toteuttaa unelmia. Hän on hieman lapsenomainen ja hyväntahtoinen nuori mies. Pidin pojan ja äidin suhdetta  poikaansa kannustava. 

Via Condolen seuduilta, baarien ja tuntihotellien nurkilta löytyi prostituoituja, homoseksuaaleja, varkaita, juoppoja, ja muita elämän kolkkaamia olentoituja ja juuri he ”olostelivat elämän syvässä ytimessä".

Koti-ikävä ja ajatukset paluusta Helsinkiin valtasivat Visan mielen yhä useammin: niin kuin Morandin kuolema olisi ollut merkki, että pitkäksi  venähtänyt aika Italiassa oli lopulta päättymässä. Ja sitten lokakuun alussa Helmiltä saapui kirje, joka sinetöi Visan päätöksen kotiinpaluusta.  Tapio oli riistänyt itseltään hengen kaksi viikkoa aikaisemmin,  hukuttautunut mereen Taivallahdessa, joka rannasta ruumis löytyi. Hiekalla lojuvat kengät ja takki, joku ohikulkija oli ryhtynyt  niitä ihmettelemään

Olen lukenut Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea useamman kerran. Tulen lukemaan myös tämän uudelleen, sillä tästä voi ammentaa niin paljon. Odotin tältä kirjalta paljon, mutta taisin saada jopa enemmän. Haahtelan Helsinki-kuvaus on onnistunutta eli tunnen sen omaksi. Yhtä lailla Bo Carpelanin ja Henrik Tikkasen Helsinki on  minun tuntemani. Helsinki on vaikea kuvattava, sillä pelkät vanhat kadunnimet ei  puhalla sitä  eloon. 

Mistä maailmat alkavat ja Tähtikirkas, lumivalkea kulkevat niin käsikkäin, että ne kannattaa lukea perätysten.  Pidin kovasti tarinasta, huikea kotimaisen vuoden aloitus.

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut. Kun kuuli vain  oman sydämensä lyönnit ja veren kohinan päässään,  avaruuden kohinan huminan: kun tunsi ruumiinsa vaikka ei nähnyt sitä.

Blogeissa toisaalla:  Sinisen linnan kirjasto, Kirja vieköön, Tuijata

Joel Haahtela Naiset katsovat vastavaloon

Olen miettinyt omaa viehtymystäni Haahtelan teksteihin. Varmasti yksi on kieli ja toisena elementti, joka ei kuitenkaan ole läsnä tässä kirjassa, Haahtela on hyvin eurooppalainen kirjailija, hän sijoittaa teokset usein johonkin toiseen maahan kuin Suomeen joko osittain tai kokonaan. Pidän siitä, että avataan ovet maailmalle, otetaan etäisyyttä. Olen kirjoittanut jo aiemmin Katoamispisteestä, Tähtikirkkaasta, lumivalkeasta, Elenasta, Lumipäiväkirjasta ja Perhostenkerääjästä sekä Traumbachista. Tarkoitukseni on tuoda kaikki lukemani Haahtelat blogiini.


Lilian ja Klaus Manner ovat menestyvä pariskunta, joka palaa häämatkaltaan Firenzestä ja Italian rannikolta Livornosta. He ajavat Kirkkonummen suuntaan, kohti merenrantaa, kohti uutta hulppeaa merenrantataloa. Lukijalle välittyy kuva, että kaikki on päällisin puolin enemmän kuin mukavasti. Ajankuvana on 1970-luvun alku. Itse asiassa vuosi on 1972, sillä Münchenin olympialaiset ovat alkamassa. Mies työskentelee arkkitehtinä Helsingissä ja nainen kääntää kotona.

Vasta muutamaa kuukautta myöhemmin Lilianin katsellessa ulos kuistin ikkunasta yli pihamaan hän ymmärtää, että se on ulkopuolinen maailma, joka hitaasti työntyy heidän avioliittoonsa.

Talo on kuin saari tai se on kuin käärme. Se kietoo heidät sisäänsä. Heillä ei ole ketään. Heillä on toisensa. On pimeää ja hiljaista. Heidän intiimi tilansa. Ainoastaan Klausin puhe ja Lilianin hengitys, joka sekin vaatii ponnistelua. Voiko ihminen muuttaa elämänsä kertaheitolla? Lilian miettii. Ja mitä sekin tarkoittaisi?

Mannerten naapurina on boheemia elämää viettävä pariskunta, joka on myös äskettäin muuttanut taloonsa. Pariskunnat tutustuvat ja tapailevat. Jimi ja Emma ovat erilaisia. Lilianin ja Klausin idyllissä on kuitenkin säröjä. Klaus näkee vaimonsa kaupungissa, kun tämän pitäisi olla kotona. Italiassa vaimo livisti toisen nukkuessa. Emma ja Lilian kohtaavat yhdessä syviä salaisuuksia. Menneisyys palautuu muistoista. Kirjan tunnelma on vahva ja arvoituksellinen ja sen kuvaukset aistillisia: valo ja varjon läsnäolo, rantaan huuhtoutuneet simpukat, unissa Firenzen kultaiset kupolit, mullan tuoksu, puutarhakeinun vaimea kitinä, sateen jälkeinen hiljaisuus, ikkunan pielessä lepäävä kehrääjä…


Emma nukkuu. Hänen hiuksensa ovat silmillä ja hengitys kevyttä kuin lapsella. Huone on äänetön ja kuuma, ikkunat itään. Sen siniset seinät. Aamun valo heijastuu tunkkaiselle kokolattiamatolle ja peittää vuosien jäljet, viinitahrat ja savukkeiden polttamat reiät. Lilian on hereillä ja kuuntelee. Hiljaisuus. Pölyä kaikkialla, valojuovia. Kaksi naista, kuin sisaret. Toinen laskee kätensä toisen päälle, silittää hikistä ihoa, olkapäitä. He ovat pyhiä, muiden yläpuolella.

Lilian ja Emma

Varjelkaa toisianne.

Vaalikaa haurautta. 

Tukekaa voimaa

Puolen välin jälkeen on hetken liian salaista. Tämä unenomaisuus ja arvoituksellisuus häiritsee. Mainitsen usein Fuentesin Inezin, koska se on hyvä esimerkki rakkaustarinasta, varsin aikuinen mies on kirjoittanut sen. Inez on selkeää kieltä, niukalti sivuja ja lukijalla elämää suurempi tarina. Se on upeimpia lukemiani kirjoja, sielun kirja.


Naiset katsovat vastavaloon on saanut säröääniä, ”ei niin täydellistä kuin aiemmin luetut”, en kaikkea ymmärtänyt, mutta kaunista oli”. Minulle pelkkä kauneus ei riitä, jos en ymmärrä. Siksi teos ei yllä aivan ylimpiin suosikkeihini, vaikka kirja on tekijän vahvaa tuotantoa.

Kirjan loppu on hallittu ja ajankuva vaihtunut toiseksi, illuusio on särkynyt tai muuttunut toiseksi. Jälkimmäisessä ajankuvassa on siis vuosia välissä. Illuusio ei kestä, sillä elämässä on säröjä. Elämä on harvoin unelmista tehty. En kirjoita lopusta enempää. mutta pidän siitä. En tiedä, mistä johtuu, mutta tunne halua tarttua seuraavaksi Scott Fizgeraldin kirjaan Yö on hellä.


Joel Haahtela Naiset katsovat vastavaloon

2001. Kotikirjasto


Kirja on luettu monissa blogeissa:

Mari A:n kirjablogi

Luettua elämää

Joel Haahtela Traumbach

Vaikka tiedämme hyvin, että kattotiilet irtoavat, koneiden osat väsyvät, metalli luovuttaa voimansa pois ja lopulta pettää, emme kuitenkaan osaa ennustaa tarkkaa ajankohtaa, jolloin tämä vihonviimeinen pettäminen tapahtuu. Joten ja koska sattuma on selittämätön, ja siksi mystinen, se on samasta syystä myös kaiken mystisen vastakohta. Me emme kuitenkaan voi jatkuvasti olla varpaillamme, että asiat ovat tapahtumaisillaan, kattotiili luisumassa, jarruneste alittamassa kriittisen rajapinnan. ... Mutta kuinka mukavaa olisikaan uskoa, että elämässä olisi hieman johdatusta ja joku joka katselisi päälle!

Jälleen minulla on vuorossa Haahtelan kirja. Olen kirjoittanut jo aiemmin Katoamispisteestä, Tähtikirkkaasta, lumivalkeasta, Elenasta, Lumipäiväkirjasta ja Perhostenkerääjästä. Tarkoitukseni on tuoda kaikki lukemani Haahtelat blogiini. Haahtela on mieluista luettavaa, viihdyn hänen kirjojen seurassa. Hänen kielensä vangitsee, haluaisin säilöä niin monet sitaatit itseeni.


Haahtelan kirjoissa toistuvat usein samat teemat eli ihminen etsii jotain kadottamaansa, kulkee menneisyyden perässä. Hänessä on jotain samaa kuin Patrick Modianossa. Olen kuullut tästä kirjasta kirjailijan haastattelun, joten se avasi lisää näkökulmia teokseen.




Traumbach on pienoisromaani, joka sijoittuu Itä-Saksaan, Berliinin muurin murtumisen jälkeiseen aikaan. Haahtelan kirjan päähenkilö on nuori, Frankfurter Allgemeinen reportteri. Usein Haahtelan päähenkilö on ollut iäkkäämpi kertoja. Tarinaa kuljettaa miltei kaikkitietävä, hieman jaaritteleva, mutta suojeleva kertoja. Kirja on omistettu viattomille ja viallisille, ja luulen että tuohon kiteytyy jotain olennaista, mikä koskettaa meitä kaikkia.

Mutta ehkä onkin kahdenlaista surua. On surua, jolle on selvästi osoitettava syy, jokin kaipuuta ja elämänpölyä nostattava tapahtuma, joka ihmisen on jätettävä pikku hiljaa taakse. On vain käveltävä läpi surun, joka muistuttaa hämärää metsää. Metsän jälkeen tullaan aukealle, ollaan voiton puolella, mutta vain hetken, sillä elämä on mitä on ja aukean takana häämöttää jo toinen tiheikkö. Mutta annetaan sen toistaiseksi olla. Nautitaan aukeasta ja kuljetaan hetki vapaana!

Jochenilla on osoite Johannes-Dick-Strasse 13 ja tehtävänä löytää Traumbach-niminen mies, jota hänen pitäisi haastatella. Nuori mies saapuu ennestään hänelle tuntemattomaan kaupunkiin, aistii sen eloa ja ihmisiä nuoren ihmisen impulsiivisella herkkyydellä. Taloja on jäänyt tyhjilleen, joten niillä lienee oma symboliikka varjomaailman tavoin.

Nuku nuori Jochen, nuku nurmilintu. Lepää rauhassa ja kerää voimia, huomenna on taas uusi päivä. Ehkä maailma kuitenkin tarvitsee sinua ja sinä maailmaa. Mieli tekisi suojella, silittää päätä, suoristaa kaulus, mutta jokaisella on oma polkunsa ja siihen on turha liian vahvasti puuttua.

Jochenin tehtävä on haasteellinen, koska tämä salaperäinen Traumbach tuntuu olevan aina askeleen edellä, hän on miltei saavutettavissa, mutta katoaa, ei yövy kotonaan, häntä ei tavoita puhelimella. Jochen rakastuu Traumbachin sihteeriin ja tämäkin tuntemus kuvataan tarkoin. Traumbachissa on myös ajalla oma merkityksensä, sen keston muuttumisessa, hetken pituuden venyttämistä. Ajalla on tapana venyä tai tiivistyä tarpeen mukaan ja joskus lyhytkin hetki voi tuntua elämän mittaiselta, kaapata syliinsä koko maailmankaikkeuden, tai toisaalta: levähtää lattialle kuin kasa lasikuulia.

Traumbachissa on kepeyttä, kielellä leikittelyä. Ihminen kerää elämänpölyä itseensä matkansa varrella. Ihminen ei ole vapaa tahdoltaan, hän on menneisyytensä vanki ja muiden ihmisten toiveita huomioiva. Kirjan lopussa lukija joutuu kisaamaan todellisuudesta, mikä meissä on todellista ja mikä heijastumaa? Tämän eteen joutuu myös Jochen. Kirjalla on hieno arvoituksellinen loppu, toden ja epätoden rajamailla, illuusioiden kehässä ja mielen maisemassa. Haahtela taituroi trapetsilla tarjoten kulisseja ja perspektiivejä lukijalle. Pidin kovasti Traumbachista, mutta yhden varauksen haluan tehdä eli älä aloita tällä kirjalla matkaa kirjailijan tuotantoon. En tiedä, miksi sanon näin, mutta tämä hieno kirja tarvitsee elämänpölyä, kirjailijan kanssa kuljettua matkaa.

Joel Haahtela Traumbach
Otava 2013. Kotikirjasto.


Haahtelan Traumbach on luettu mm. seuraavissa blogeissa:

P.S. Rakastan kirjoja

Kirjoihin kadonnut

Mari A:n kirjablogi

Joel Haahtela Elena ja Katoamispiste

Elena on Joel Haahtelan neljäs pienoisromaani. Haahtelan kertoma on minimaalisen tiivistä ja kaunista. Lyhyet lauseet ja luvut rakentavat koskettavan tarinan.

Kertoja kuljeskelee kaupungilla ja kohtaa tuntemattoman nuoren naisen. Miehen ja naisen välille syntyy yksipuolinen suhde. Naisesta tulee miehen päivien sisältö.

Kertojana on mies, joka istuu puistossa kastanjapuun suojassa tarkkailemassa ohikulkijoita. Yhtälailla päähenkilö kuin tapahtumien miljöö ovat nimeämättömät. Kirjassa ei tapahdu paljon, mutta selvä juoni kulkee läpi tarinan. Kirjan teemoina ovat yksinäisyys, rakkaus ja vanheneminen. Ajankohta rakentuu kevään ja myöhäissyksyn väliin. Tämä saa lopussa allegorisen merkityksen. Lukija saa kulkea tarinan mukana pitkään saadakseen tarpeeksi palasia kasaa ymmärtääkseen kertomuksen. Aikaperspektiivi rakentaa paljon pidemmän tarinan ja paljastaa eletyn elämän. Kertojamme kohtasi naisen ensimmäisen kerran tammikuun kahdestoista päivä, ja tuon hän tallensi seinäkalenteriin.

Haahtela kuljettaa tarinaa niin salaperäisesti, että lukijaa jopa huolestuu. Nämä pakkomielteet eivät yleensä pääty hyvin, toisaalta nämä voivat ikävästi päättyessään tuhota tarinan. Toisaalta Haahtelan seurassa pidempään matkannut malttaa uskoa, että tarina rakentuu sen kasassa pitäen.

Mies kohtaa ohikulkevan, nuoren ja kauniin naisen sattumalta päivittäisellä kulkureitillään istuessaan puiston penkillä. Miehen ja naisen välille syntyy yksipuolinen tunneside. Naisesta tulee miehen päivien sisältö. Mies seurailee tätä etäältä, pääsee perille, että nainen kulkee samaa reittiä lähes päivittäin yliopistolle, sinne, minkä kertoja jätti kerran kesken. Mies saa käsiinsä naisen unohtaman Dostojevskin Idiootin, jolloin nainen saa nimen Elena. Kun nainen lähtee kesätöihin lomakeskukseen siivoojaksi, hakeutuu tarinamme mies sinne.

Miten usein ihmiset kulkevat toistensa ohitse, jättävät jälkeensä haaveen siitä miten kaikki olisi voinut olla, nuo satunnaiset kohtaamiset, ohikiitävät hetket, jotka hetkeksi piirtyvät mieleen ja katoavat arkiseen maailmaan, autojen meluun, puheensorinaan, huutoon ja kolinaan…

Vasta lähes lopussa arvoituksellinen tarina paljastaa raadolliset kasvonsa. Kertojamme eletty elämä paljastuu lukijalle. Kertojamme ei ole sellainen kuin lukija pahimmillaan pelkäsi. Hän on vanha mies elämänsä syksyssä ja ikävissään. Elena herätti kauniit, eletyt muistot eloon. Tämän myötä Elena vapautuu rooliinsa nuoreksi naiseksi, joka ei kohdattuna väännä kertojamme sisuksia nurin.

Muuten olisin kävellyt läpi tiheän metsikön, pitkin jäätyneen heinän reunustamaa lumista polkua pimeään. Sinä päivänä Elena pelasti minut ja kummallisinta on, ettei hän koskaan tule tietämään sitä.

Silloin tällöin näen Elenan kävelevän puistossa tai kaupungilla. Nostan hattua kun kuljen hänen ohitseen ja hän tervehtii minua. En ole varma muistaako hän minua, tapasimmehan vain lyhyen hetken silloin syksyllä. Elenan näkeminen ei aiheuta enää samaa kaipausta kuin ennen. Aivan kuin hän olisi muuttunut eri ihmiseksi ja olisi kuin kuka tahansa nuori nainen.

Elena on koskettava kertomus rakkaudesta, muistamisesta ja odottamisesta. Taas kerran tämä on hyvin hallittu osoitus tarvittavien sivujen määrästä tarinan kertomiseksi.

Joel Haahtela Elena
Kotikirjasto.

Elena on luettu tai kuunneltu äänikirjana mm. seuraavissa blogeissa:

Mari A:n kirjablogi

Ja kaikkea muuta


Joel Haahtela Kohtaamispiste





Kohtaamispiste on vaikein tähän asti lukemistani Haahtelan kirjoista. Mietin tätä blogitekstiä eniten eli mitä kertoa, miten raottaa kirjan salaperäisyyden varjoa. En suosittelisi tätä kirjailijan ensimmäiseksi kirjaksi hänen tuotantoonsa tutustuessa. Tämä on erilainen kirja kuin aiemmin lukemani Haahtelat. Toki joku voi pitääkin tätä hyvänä aloituskirjana. Ajatukseni ei liity teokseen laatuun, sillä kirja ihastuttaa. Tämä kirja vaatii hieman aikaa ja tämän luettua lukemista on miltei pakko jatkaa sivupoluille. Itse asiassa viisainta olisi blogata vasta sivupolkujen jälkeen. Varasin kirjastoon peräti neljä kirjaa, jotka haen lauantaina. Eli luen Raija Siekkisen teokset Saari, Häiriö maisemassa, Pieni valhe sekä Kalliisti ostetut päivät. Miksi näin? Tämä selvinnee tästä tekstistäni.Katoamispiste on psykologinen romaani, jonka miljöönä on Helsinki, Kotka, Pariisi ja Nizza. Kirjan minäkertoja on lääkäri ja kirjailija.

Kirjassa on eri aikatasoja, dekkarimaisia sävyjä jännitteenä ja juonessa. Kirjan teemana ovat muistot, kohtaaminen, samaistuminen ja kohtalonomaiset hetket. Matkaa tehdään niin ajassa kuin paikassa, mutta myös mielessä. Tarinassa sekoittuu fakta ja fiktio. Tuskin edes kertojamme on selvillä faktasta kaikilta osin.

Teoksen alussa on omiste. Luen omisteita ani harvoin ja vielä harvemmin niillä on sen enempää merkitystä. Nämä osoitetaan usein puolisolle, lapselle ja ystäville eli niissä heijastumapintana on kiitollisuus, mutta tässä omisteessa heijastuu omistetun osallisuus eri tasolla. Oikeastaan lukija jää miettimään tätä asiaa ja haluaa kulkeutua sivupoluille. Kirjailija lienee tuntenut toiseen kirjailijaan sielujen sukulaisuutta. Haahtela toteaakin eräässä haastattelussa tunteneensa Siekkistä lukiessaan, että kuin joku pitäisi häntä kädestä kiinni. Pidän kovasti Haahtelan proosasta, joten haluan päästä myös Haahtelaa innoittaneen kirjailijan teosten jäljille.

Sateisena syyspäivänä Helsingin Bulevardilla kertojamme on tulossa vastaanotoltaan Albertinkadulta ja osuu paikalle, kun tuuli vie erään kadulla kulkeneen naisen sateenvarjon. Kertojamme pyytää naisen läheiseen Ekbergin kahvilaan jatkaakseen kohtaamista. Nainen on ranskalainen Magda Roux, joka ex-aviomies on kadoksissa. Magdalla on johtolankana ex-miehensä Paulin asunnosta löytynyt Raija Siekkisen romaani Une fissure dans le paysage, Häiriö maisemassa.

Viimeinen mieheltä tullut viesti on hänen huhtikuussa päiväämänsä postikortti helsinkiläisestä Lahjan matkustajakodista. Asiakkaiden unohtamista löytötavaroista löytyy Paulin jättämä kirja ja paperilappu, jossa on puhelinnumero ja osoite: Mariankatu 24 B 18. Paulin lähtö jää arvoitukseksi. Seuraavana päivänä myös Magda poistuu ilmoittamatta.

Olin varma, että Paul Roux oli tullut etsimään naista, jonka oli joskus tavannut. Olin varma, että hän oli vielä siellä, hitaasti lainehtivan veden, valojen takana.

Tapahtumat vaivaavat kertojaamme niin paljon, että hän jatkaa yksin etsittyjen kohtaloiden selvittelyä. Raija Siekkinen ei voi auttaa enää, sillä hän on kuollut tulipalossa (myös todellisuudessa tapahtui näin). Kertojamme tutkii Siekkisen elämää SKS:n kirjallisuusarkistoissa ja tämän kotikaupungissa Kotkassa. Kertoja käy läpi myös oman elämänsä muistoja. Viimein hän päätyy Pariisiin Magdan luo. Yhdessä he matkustavat Nizzaan, jossa Paul Roux ja Raija Siekkinen kohtasivat joskus.

Vaikka kulkisin miten pitkälle, tämän lähemmäksi en pääsisi heitä, tämän enempää en saisi koskaan saisi tietää.

Haahtelan Katoamispisteessä on melankolinen sävy, kaipuuta johonkin. Loppujen lopuksi kahden ihmisen kohtaaminen ei edes avaudu ulkopuoliselle. Mietin, mitä kirjoittaisin loppuun. Ehkä sen, että luettuani tein netissä matkaa. En etsinyt blogitekstejä, en käyttänyt hakusanoina edes Katoamispistettä. Tiesin aivan liian vähän Raija Siekkisestä. Myös kirjailija Ingeborg Bachmann nousee teoksessa esille. Myös tämä kirjailija kuoli tulipalossa. Näitä tekstejä lukiessani tietomääräni lisääntyi, mutta myös haluni sanoa, että tämä on erittäin tärkeä kirja. Luulen, että minua kosketti tässä kirjassa tuo omiste hyvin paljon, niin paljon, että minun tulee surullinen olo. Ehkä kukin voi poistaa tuota surullisuutta omalta osaltaan lukemalla edes jälkeenpäin teoksia, jotka ansaitsevat tulla luetuksi. Sanoinkohan tässä rivien välissä jotain tai tarpeeksi? Katoamispisteessä on melankolinen ja surullinen pohjavire, mutta se jättää hyvän olon, että työ on tehty ja kirjoitettu.

Joel Haahtela Katoamispiste
2011. Kotikirjasto

Katoamispiste on luettu monissa blogeissa, mutta laitan muutaman linkin.

Lumiomena

Sinisen linnan kirjasto

Joel Haahtela Lumipäiväkirja

Olen saanut nauttia joulusta, lukemisesta. Jälleen Haahtelaa. Lumipäiväkirja on hyvin erilainen kuin aiemmin lukemani Haahtelat. Haahtela on hyvin luettu kirjailija blogien keskuudessa, mutta hän myös jakaa mielipiteitä. Lumipäiväkirja ei saa minulta varauksetonta ylistystä, sillä lukukokemus jäi vajavaiseksi, ehkä petyinkin hieman. Laitan loppuun linkkejä blogiteksteihin. Etenkin Elämäni krestomatia reflektoi lukemaansa mielenkiintoisesti. Hän takertuu ajatusrakennelmaan, joka vaivaa minuakin. Lumipäiväkirjassa tapahtuu asioita, joihin en usko, jotka tuntuvat epätodellisille ja mahdottomille, kun tapahtumiin kytkeytyy RAF.

Lumipäiväkirjan päähenkilö on oikeustieteen professorina työskentelevä mies, jonka nimeä ei kerrota. Kirjan miljöönä on joulukuinen, luminen Helsinki ja Saksan kaupungit takaumina sekä nykyhetkessä. Tyypillisesti on odotettavissa, että kirjamme mies astuu matkaan.

Mies lukee aamun sanomalehdestä, että saksalainen äärivasemmistolainen terroristi on laskettu ehdonalaiseen vapauteen kahdenkymmenenkuuden vankeusvuoden jälkeen. Nainen oli kuulunut Punaiseen armeijakuntaan ja toiminut aktiivisesti 1970- ja 80-luvuilla ja murhannut yli kolmekymmentä ihmistä.

Palasin Helsinkiin vuoden 1968 kesällä, jolloin Neuvostoliiton tankit vyöryivät Prahan kaduille ja yksi aikakausi päättyi. Sigrid vietti elokuun kaksi viimeistä viikkoa Suomessa, valokuvissa hän oli näyttänyt onnelliselta. Kirjeitä oli saapunut tasaiseen tahtiin syksyn mittaan. Hän suunnitteli tulevaisuutta, hän voisi anoa opiskelupaikkaa ja tulla Suomeen seuraavana vuonna.

Miehellä on menneisyys eli hän opiskellut 1960-luvun lopulla Heidelbergin yliopistossa. Hän oli tuolloin tutustunut Sigrid Eisenbergiin, jonka vanhemmat asuivat kahdeksankymmenen kilometrin päässä Frankfurtin esikaupunkialueella. Miehen ajatukset painuvat vääjäämättä muistoihin, kun hän taustoittaa tapahtumien rinnakkaista kulkua vuonna 1977, kun pankinjohtaja Ponton murhataan ja Sigrid Eisenbergin nimi mainitaan jutun yhteydessä, kuinka hän oli avioitunut Erikan kanssa edellisenä vuonna ja Erika odotti tuolloin Lauraa ja hän itse oli valmistunut ja ensimmäisessä työpaikassaan ja melko onnellinen. Miehemme alkaa etsiä ullakon hämärästä pölyyn peittyneitä muistojaan opiskeluajoista Heidelbergissä: kirjeitä, valokuvia ja lehtileikkeitä, kuinka vuonna 1980 Sigrid pidätetään Punaisen armeijakunnan terroristina, ns. toisen sukupolven kannattajana Baader-Meinhof -ryhmän ideologiaan kuuluneena

Ehkä unohtaminen oli paras tapa kätkeä hänet. Ehkä halusin pitää hänet vain itselläni, jotain omaa. Ehkä halusin, että elämässäni oli ajanjakso, johon kenelläkään ei olisi asiaa, kukaan ei saisi koskaan tietää kaikkea, edes Erika. Tai ehkä pelkäsin, että minua syytettäisiin jostain, urani saattaisi kärsiä, tai toisaalta, ettei kukaan uskoisi minua, oli kulunut liian kauan aikaa.

Niin Erika kuin Laurakin jäävät tarinassa sivulliseksi. Aikuinen tytär, Laura kärsii mielenterveydellisistä ongelmista. Kuusikymppinen (?) miehemme elää menneessä laahustaen. Miehen työ tarjoaa kulissit, vaikka elämä koettelee oman terveyden, avioliiton ja tytärsuhteen osalta. Mies hoitaa määräaikaista oikeustieteen professuuriaan Porthanian työhuoneessa ja on kiintynyt enemmän työhuoneensa interiööriin, umpipuiseen työpöytään kuin varsinaiseen työtehtäväänsä. Miehellä on kuitenkin muistona Sigridin viimeisen kirjeen pyyntö: Sinä voit pelastaa minut. Miehemme ei voi vastustaa menneisyyden kutsua vaan ostaa junalipun Saksaan. Miehemme lähtee kansainväliseen oikeustieteelliseen kongressiin Kööpenhaminaan, mutta päätyy sieltä Frankfurtiin.

Lukiessani mietin kirjan etenemistä. Loppu olisi voinut olla erilainen, mutta se piti realiteetit hyvin hallussa ja oli lopulta helpotus. Luin juuri tätä ennen Haahtelan Perhoskerääjän, joten muistin tämän kirjan sivuilla vierailevan saksalaisen Henri Ruzickan.

Lumipäiväkirja on erittäin hieno kirja, mutta tässä kirjassa ei ole mitään sellaista, että sen kehuminen toisi lukijalle sulkia lukukokemuksesta selviämisestä. Haahtela kirjoittaa vain hyvin, mutta kaikesta huolimatta minua tämän kirja kosketti vähiten. Kirjassa oli minulle jotain vastenmielistä, että jankataan yhtä ja samaa tarinan verran ja päätetään sitten kursia tarina kasaan sadan sivun haahuilun jälkeen. Mikä minua sitten eniten ärsytti? Että terroristityttären vanhempien kodin ovet aukeavat tuosta noin vain. Että elämän varren aikana kukaan ei ole puhuttanut arvon professoria, eikä vaimokaan tunne nuoruuden polkuja.


Lähes lopun kohtaus on upea. Haahtelan tiivis kieli ja kauniit kielikuvat vakuuttavat minut. Eikä hän edes kiusaa minua luontokuvauksilla. Siedän lumenkin hänen takiaan.

”Tuntuuko teistä koskaan siltä kuin haluaisitte palata takaisin johonkin hetkeen ja tehdä kaiken toisin?”…..

Ei sellaista hetkeä ole”, nainen sanoi.

”Anteeksi?”

”Ehkä hän ei tule, koska sellaista hetkeä ei ole. Te muistatte väärin, me kaikki muistamme.”

Lumipäiväkirjan mukana ovat kulkeneet myös mm.

Mari A:n kirjablogi
Ja kaikkea muuta
Elämän krestomatia

Joel Haahtela Perhoskerääjä ja Lukuiloa Perhoslaaksossa

Joel Haahtela (1972) on suomalainen kirjailija ja lääkäri. Perhoskerääjä oli hänen viides romaani ilmestyessään.

Kirjan päähenkilö on helsinkiläinen mies, mutta tarinan minämuotoisen kertojan nimeä ei kerrota. Mies saa asianajajalta huhtikuun kolmantena päivänä vuonna 1991 kirjeen, jossa hänen kerrotaan perineen talon ja jonkin verran rahaa. Testamentin on tehnyt Henri Ruzicka, jonka nimi ei sano mitään kertojallemme. Asianajajan luona käynti ei valaise mitään. Asianajaja oli kuvitellut, että näiden kahden miehen välillä olisi jokin yhteys. Henri Ruzickalla oli postikortti, jossa oli nimi ja osoite.

Perhoskerääjä on matkagenren kirja, kirjan mies matkaa ensin Saksaan ja sitten Välimerelle, mutta myös koko ajan itseensä. Kirjan keskeinen teema on, miksi tuntematon saksalainen mies testamenttaa omaisuutensa suomalaiselle miehelle? Näiden kahden ihmisen välillä ei tunnu olevan minkäänlaista yhtymää. Yleensä yksinäiset ihmiset, joilla ei ole sukulaisia, tekevät testamentin jonkun säätiön tai järjestön hyväksi. Onko Ruzicka valinnut miehen vain sattuman oikusta perijäksi?

Testamentin tekijä, Henri Ruzicka on saksalainen mies, joka on asunut Suomessa seitsemänkymmentäluvun lopulta lähtien. Ruzicka toimi saksalaisen koulun opettajana, kunnes jäi eläkkeelle. Perhoset olivat hänelle enemmän kuin harrastus, hän eli niille ja kulki niiden matkassa.

Seuraavana viikonloppuna mies lähtee ajelemaan Tammisaarta kohden kääntyen ensin Fagervikiin ja sitten Snappertunaan ja Raaseporin linnan raunioille. Pian hän löytää Henri Ruzickan talon ja villiintyneen puutarhan. Talon eräässä huoneessa on kirjasto, jonka hyllyt notkuvat kirjojen painosta ja tilaa hallitsee vanhojen kirjojen ikiaikainen tuoksu. Suurin osa kirjoista ovat saksankielisiä, mutta osa myös englannin-, ranskan- ja espanjankielisiä. Kirjat käsittelevät yhtä ja samaa aihepiiriä: perhosia. Varastotilalta näyttävä huone sisältää puukaappeja, joissa on lasikantisia laatikoita. Kaapit kätkevät perhokokoelman, jossa kukin perhonen on lävistetty ohuella neulalla keskiruumiistaan.  Pieni lappu kertoo lajinimen, keräyspaikan ja vuoden. Osa on säilynyt paremmin, osa huonommin.

Työpöydän laatikosta mies ottaa mukaan ainoat vihjeeksi kuviteltavat tavarat: nipun vanhoja kirjeitä, mustakantisen muistikirjan sekä pienen puulaatikon, jossa  on pala vaaleaa kangasta, kuin veren tahrimaa. Lisäksi hän löytää asianajajan mainitseman postikortin, jossa lukee Agios Nikolaos sekä miehen nimi ja osoite. Se on tyypillinen eteläeurooppalainen maisema valkoiseksi kalkituista taloista ja tyynessä vedessä kelluvasta veneestä.

Olin aikaisemmin ajatellut, että siinä oli kaikki mitä jäi jäljelle, mutta nyt minusta tuntui, että olin ollut väärässä. Hänen jälkiään oli kaikkialla. Ihminen ei katoa.

 Miehen löytämät kirjeet ovat Saksasta Anna Prinz -nimiseltä naiselta. Kirjeet ja muistiinpanot vievät miehen Anna Prinzin kotiin ja sieltä Etelä-Eutooppaan, ensin Gardajärvelle ja sitten Kreetalle ja sitä myötä menneisyyteen, jossa yhden arvoituksen selviäminen johtaa seuraavaan. Anna Prinz asuu Itä-Saksassa Pirnassa, joka sijaitsee hieman Dresdenin eteläpuolella Elbe-joen varrella.

En halua kirjoittaa enempää tarinasta. Elämänlangan kutojattaret katkaisevat ihmisen elonlangan kunkin omalla kohtalon määräämällä hetkellä. Haahtela kuljettaa ihmisiään muistoissa ja elämänarvoituksissa. Kipeitä asioita on helpompi olla muistamatta. Kertojamme saapuu Kreetalle 16. heinäkuuta. Neljäntenä päivänä hän pysäyttää auton ja lähtee kävelemään rantaan ja tuntee huonon olon kuin pahoinvoinnin tuossa läkähdyttävässä kuumuudessa.

Tunsin viileän viiltävän veden. Kuin lasia, joka leikkasi ihon rikki. Kuulin isän huudon. Se oli etäinen ja korkea, kaukaa kiirivä, vuosien takaa. Kuulin kuinka se lähestyi minua muiston nopeudella, viisti veden pintaa, ja nyt vesi alkoi väreillä, pinta alkoi liikkua, se lainehti kaikkialla ympärilläni. Tunsin veden äkillisen painon, aaltojen kuohun, kivien varjot, jotka vetivät minua mukaansa, kiskoivat minua sisäänsä.


Ehkä Henri oli vain yhtäkkiä väsynyt, huomannut olevansa vieraassa maassa yksin, eikä hänellä ollut ketään muut kuin minä, tuntematon poika rannalla.

Miehen vaimo, Eeva, on pidemmällä kuukausia kestävällä työmatkalla ja työskentelee Museoviraston rakennushistorian osastolla. Hänen roolinsa on hyvin irtonainen ja tarinan kannalta olematon.

Haahtela kirjoittaa kauniisti ja tiiviisti. Toisin kuin toinen suosikkini, Johan Bargum, niin Haahtela ei leikittele lukijan kanssa. Haahtelan teksti on helppotajuista, selkeää, ei unenomaista tai haparoivaa. Tarina tulee kerrottua.  Arvoitukset saavat selityksen ja alussa esitetty kysymys vastauksensa. Haahtelan vahvuus on kuvauksessa; elämän tuokiokuvissa, ihmisen mielen liikkeissä muistojen etsinnässä ja niiden merkityksessä. Kuvaus Annan kodissa saksalaisessa kylässä on äärettömän kaunis.

Luin kirjan Kirjasähkökäyrä Main Lukuiloa Perhoslaaksossa haasteeseen.

Perhoskerääjä on luettu monissa blogeissa:

Lumiomena

Mari A:n Kirjablogi

Kirjasähkökäyrä

 Lukuiloa Perhoslaaksossa Kirjasähkökäyrä Mai

Yhden kirjan lukija lukeutuu Kaaliperhosiin.
Kaksi kirjaa lukevat liittyvät Sitruunaperhosiin.
Kolmen kirjan lukijat voivat röyhistellä rintaansa Amiraaleina.
Neljän kirjan lukijat ovat itseoikeutettuja aatelisia eli Ritariperhosia.
Viiden kirjan lukijat ovat vannoutuneita perhosfaneja ja liittyvät Neitoperhosiin.
Yli viisi kirjaa lukeneet kuuluvat ehdottomasti Isosiilikkään eli Isosiilikehrääjän heimoon. Isosiilikäs on Suomen suurin ja värikkäin kehrääjä. Isosiilikäs on yleinen Suomessa, mutta sen näkee vain yöaikaan.
Lukuaikaa on vuoden 2014 loppuun.

Olen lukenut

1. Daphne Kalotay Bolsoin perhonen

2. Virginia Woolf Kiitäjän kuolema ja muita esseitä.
3. Joel Haahtela Perhoskerääjä.

Kolme kirjaa lukeneena pääsin siis Amiraaleihin.

Kiitos Mai ihanasta haasteesta.

Joel Haahtela Tähtikirkas, lumivalkea

Kun olin lapsi, äiti sanoi minulle, että jokaisessa tähdessä on tähdensytyttäjä. Kun ihminen kuolee, hänestä tulee tähdensytyttäjä. Aina iltaisin tähdensytyttäjä herää, sytyttää tähtilyhdyn ja valvoo tulta kunnes tulee aamu. Ja vielä on taivaalla liikaa valoa, vielä se on meille liian kirkas. Yritän löytää yhden tähden, vaikka kevään tähtiä on vaikea erottaa.

Ennen kirjaesittelyä on ihan pakko kertoa, että torstai on suosikkipäiväni. Ja niin oli tänäänkin, sillä minua odotti WSOY:n ihana, mahtava paketti, jota tutkin lämpimässä takkatulen loisteessa. Kiitokseni jälleen ihanista kirjoista. Olen oikeastaan hyvin epätyypillinen kirjabloggari. En viihdy messuilla, olenkohan peräti neljä kertaa kärsinyt kuumuuden, jonot. Tuonakin aikana ainoa uutuuskirja taitaa olla Vantaan arkeologiaa käsitellyt tarjouskirja. Eli olen kiertänyt vain antikvaarisen osaston kauppiaat ja tavannut ystäviäni. Messari on minulle ihan eri näyttelyareena kuin kirjojen tarjoama. Minulle kirjailija puhuu sanoillaan, en halua enempää, olisiko Faulknerin, Modianon, DeLillon, Handken ja Seppälän vaikutusta. Kirjoja enemmän minua kiinnostaa tulevana viikonloppuna Prahan tulokset.


Joel Haahtela (1972) on kirjailija ja lääketieteen lisensiaatti. Tähtikirkas, lumivalkea on Haahtelan yhdeksäs romaani. Hän on kotimaisista mieskirjailijoista ehdoton suosikkini. Pidän hänen monista kirjoista ja omistan kaikki tähän mennessä ilmestyneet.

Tähtikirkas, lumivalkean miljöönä on aluksi Pariisi. Toisaalta olisi parempi puhua näyttämöstä, kun tarina vie 1889 luvun Pariisiin. Niin kiinteästi kun Pariisiin kytkeytyy Eiffel-torni, niin tässä kirjassa näyttämönä on Pariisin maailmannäyttely ja silloin tuohon ranskalaisten uuteen voitonmerkkiin eli Eiffel-torniin syttyivät sähkövalot.


Olen viimeksi kulkenut Modianon ja Trussonin mukana Pariisissa. Nyt jälleen Haahtela vie samaan kaupunkiin. Pidän Haahtelan tyylistä, se on eteerisen kaunista, lauseet niin täysiä. Miten hän saa mahdutettua kaiken aina niin ahtaaseen tilaan? Minulle ei tule hänestä ketään kotimaista nykykirjailijaa mieleen, ehkä eniten toinen suosikkini eli Katja Kaukosen Kohina. Perhonen on vanha sielun symboli, muodonmuutoksen ja muutoksen metafora. Perhonen kulkee usein mukana Haahtelan tarinoissa. Haahtelan teemana ovat muistot, muistaminen, yksilön identiteetti ja sen rajat sekä sivullisuus. Samat teemat, jotka niin Camus, Handke ja Modiano ovat tallentaneet.

Kertojana on nuori ylioppilas, joka kirjoittaa päiväkirjaa Pariisissa vuonna 1889. Vähitellen hän kertoo kotimaassaan kokemastaan tragediasta. Setänsä avulla hän pääsee sähköttäjäksi toimistoon ja ajan myötä reportteriksi. Lukija pääsee kertojan kiehtovaan elämän varren matkaan. Pariisi jakson lopussa lukijaa saa tietää kenelle kertoja kirjoittaa, mitä on tapahtunut. Vuosikymmenet vaihtuvat, mutta seuraavat tapahtumat kertoja tallentaa vasta 24 vuoden jälkeen Berliinissä. Vuosina 1913-1914 kirjassa eletään Berliinin huumassa. Sieltä matka vie Kaukoitään vuoden 1923 Siamiin, Kambodžaan. Kertoja päättää tarinan vuoteen 1936 Berhburgissa. Tässä kuvauksessa ei ole enää päivänmääriä, kertomat ovat pirstaloituneita, fragmentaarisiahippuja.

Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista takertuu mukaan. Ja mistä tuo ajoittain hyökyvä suru? Onko se meihin ommeltu kiinni, jo varhain elämässä? Jotkut repäisevät surun irti, mutta jotkut alkavat vaalia ja kasvattaa koteloa ympärille, vuosi vuodelta paksumpaa.

Lopuksi lukija päätyy Helsinkiin vuonna 2012. Miehen jälkeläinen saa päiväkirjat haltuunsa ja kirjoittaa ne neljän kuukauden aikana puhtaaksi. Vasta tässä vaiheessa lukijaa saa tietää kertojan henkilöllisyyden ja siksi en käytä sitä tekstissäni. Miehen jälkeläinen saa päiväkirjat haltuunsa isoisänsä kuoleman jälkeen ja tämän isoisä on kertoja. Tämä on kuollut 7. kesäkuuta 1941 Bernburgin mielisairaalassa keuhkokuumeeseen 71-vuotiaana. Tietyllä tavalla ympyrä sulkeutuu Berliinin matkalla, jota en kuvaa tähän tekstiin.


Olen maininnut Rax Rinnekankaan tekstin yhteydessä termin name dropping. Olen ihaillut, kuinka taitavasti Rinnekangas käyttää sitä. Haahtela pystyy samaan, mutta tuo on taitolaji, sillä se murhaa tekstin, jos se muuttuu näppäilyksi. Haahtelan kirja on upea matka ihmiseen. Täydellinen lukukokemus.

Olin itsekin unohtanut paketin yli vuodeksi. Viime syksynä, sen jälkeen kun olin ollut hoidettavana Hesperian sairaalan psykiatrisella osastolla masennussairauden vuoksi, löysin paketin uudestaan. Olin juuri palannut kotiin sairaalasta, ja etsiessäni ihan jotain muuta paketti sattui käteeni. Ja koska olin sairauslomalla ja tunsin vointini vielä kaikin puolin heikoksi tekemään muuta, minulla oli aikaa perehtyä löytöön.

Nappasin tämän kirjan omasta kirjahyllystäni Talvihaasteeseeni.