Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Alkuteos: Nesnesitelná lehkost bytí 1984

Suomentaja: Kirsti Siraste

WSOY. Bon pokkari. Marraskuun ostos.

Olemisen sietämätön keveys on neljän keskieurooppalaisen, kahden pariskunnan tarina, sillä tarinan keskiössä ovat Tereza ja Tomás sekä Sabina ja Franz. Ja Karenin, joka on nimetty Tolstoin Anna Kareninan mukaan. Takakannessa sanotaan, että kirja on myös rakkauskertomus, syvimpiä ja kauneimpia mitä koskaan on kirjoitettu. En kyseenalaista tuota lausetta.

Kunderan kirja jakautuu lyhyisiin lukuihin, mutta tarina soveltuu parhaiten intensiiviseen lukuun. Näin tarina rakentuu ehjänä mielessä.  Teemat ovat moninaiset, sillä niin rakkaus, ero, yhdessäolo, ihmissuhteet kuin elämän tarkoitus ovat olennaisia. Seksuaalisuus siten, että se on elokuvan tuomaa enemmänkin. Olemisen sietämätön keveys on osin  intertekstuaalinen, mutta ehkä kaikkein tärkeimmät sanat ovat oleminen ja keveys sekä niiden sietämättömyys. Tomásilla on heikkoutena naiset. Kunderan teksti on paikoin filosofista.  Tekstissä on lähes jatkuvasti lauseita, jotka haluaisi tallentaa mieleensä. Yksilöä repii ja koettelee usko yhteiskunnan rakenteisiin, ennen kaikkea yhteiskunnan edellyttämä sitoutuminen poliittisiin vaatimuksiin.

Elämä draama on aina ilmaistavissa painon metaforalla. Sanomme että ihmisen kannettavaksi on pantu jokin taakka. Ihminen joko kantaa taakkansa tai sortuu sen alle, kamppailee sen kanssa, häviää tai voittaa. Mutta mitä Sabinalle oikeastaan oli tapahtunut? Ei mitään. Hän oli jättänyt yhden miehen koska oli halunnut jättää tämän. Oliko mies vainonnut häntä? Tai kostanut hänelle? Ei. Sabinan draama ei ollut painon vaan keveyden draama. Hänen kannettavakseen ei ollut pantu taakkaa vaan olemisen sietämätön keveys.

Minun heikkouteni ovat keskiaikaiset hautausmaat, elävän kulttuuriperinnön osalta. Saanko kuljettaa sinut muutamaan lainaukseen?

Tsekkien maan hautausmaat ovat kuin puutarhoja. Hautoja peittävällä nurmella kasvaa monivärisiä kukkia ja vaatimattomat muistokivet häviävät lehtien vihreyteen. Hämärän langettua hautausmailla palaa lukuisia pieniä kynttilöitä ikään kuin vainajilla olisi lastenkutsut.

Lähin oli Montparnassen hautausmaa, jonka jokaisella haudalla komeili pieni talo tai pienoiskappeli. Sabina ei voinut käsittää, miksi vainajat halusivat haudalleen palatsijäljitelmän.  Koko hautausmaa henki kiveksi muutettua turhamaisuutta. Hautausmaan asukit eivät olleet kuoltuaan järkevöityneet vaan käyttäytyivät vielä mielettömämmin kuin eläissään, toivat muistokivissään esiin tärkeyttään. Haudoissa ei levännyt isiä, veljiä, poikia tai isoäitejä, vaan arvokkaita julkisuuden henkilöitä, arvonimien, ansiomitalien ja kunniamerkkien haltijoita.

Olemisen sietämätön keveys löytyy hyvin kirjablogeista, mutta kuitenkin odotettua vähemmän. Luin kirjan ensimmäisen kerran, kun se suomennettiin. Eilen ostin puhtaan, uuden pokkarin. Kirjan loppupuolella on surullinen kappale, joka ei liity Terezaan ja Tomásiin, ei toiseenkaan pariin. En siis spoilaa. Se kertoo menetyksestä ja kuolemasta, joka itkettää joka kerta, kun ihminen joutuu tilanteen eteen. Kymmenen tai viisitoista vuotta ovat vain raakoja numeroita.  Se on silti täysin ymmärrettävää, luonnollista, jokainen sen  kokenut tietää tuon surun.  Se vain ottaa koville, olen kiljunut ja huutanut tuskissani, mutta vain aika tuo surkean helpotuksensa, jos sekään. Voit silmäillä tuon ostamani pokkarin kantta, joten siitä voit arvata, mistä minä puhun, kun puhun surusta.

Hän oli itsekin yllättynyt toimiessaan vastoin periaatteitaan. Kymmenen vuotta aiemmin hän oli eronnut ensimmäisestä vaimostaan. Ero oli ollut hänelle yhtä juhlava kokemus kuin toisille häät. Hän oli tajunnut, ettei ollut syntymään elämään naisen rinnalla, että hän saattoi olla täysin oma itsensä vain poikamiehenä. Sen jälkeen hän oli pyrkinyt huolellisesti muovaamaan elämänsä sellaiseksi ettei yksikään nainen voisi enää koskaan työntyä siihen matkalaukkuineen. Siksi hänen asunnossaan oli vain yksi vuode.

Tomás on prahalainen kirurgi ja naistenmies, joka rakastuu herkkään hauraaseen tarjoilijattareen Terezaan. Tomás  havahtuu tunteisiinsa halutessaan viettää yön tuon naisen kanssa, nukahtaa tämän kanssa. Olivatko he pidelleet toisiaan kädestä koko yön? Tomás haluaa tytön mutta hän haluaa pitää myös muut naisensa.  Heistä tärkein on Sabina, joka on vapauttaan rakastava taiteilija. Ajankuvana on 1960-luku ja erityisesti Prahan kevät 1968 ja keskeisenä miljöönä Praha ja Neuvostoliiton miehityksen aika.

 Tereza on henkilöistä vapain, mutta hänen lähtökohtansa elämään olivat vaikeimmat. Kundera pohtii elämää: elämän ainainen paluu (Nietzsche) vai vain kerran (Kundera).  Meillä on vain tässä ja nyt. Frank tunnustaa Marie-Claudelleen pettävänsä tätä, joka johtaa kotoa muuttoon, mutta Sabina on paennut jo aiemmin.  Tomás maksaa kalliin hinnan vakaumuksestaan, sillä hän päätyy ikkunanpesijäksi ja sieltä maaseudulle.  

 Tomás pohtii suhdettaan tyttöön, onko hänen rakkautensa Terezaan todellista rakkautta vai hysteeristä, sentimaalista rakkauden kuvittelua. Keskivaiheilla kerrotaan Sabinan saamasta kirjeestä, jota ei avata tarkemmin tarinassa, mutta lukija jatkaa tuon tiedon varassa kirjan loppuun.

Jos Olemisen sietämätön keveys on sinulta lukematta, niin kiiruhda kirjastoon. Miten tästä saisi ruman?  Ei mitenkään. Ehkä tämä vaatii useampia lukukertoja, ehkä kokemuksia rakastamisen vaikeudesta ja elämästä ilman romantikon ruusunpunaisia unelmia.

Kirjan lukeneille esitän kysymyksen.  Minkä kirjan nostaisit tämän rinnalle?

Blogeissa toisaalla: Mari A, Jokken kirjanurkka, Katarina

Osallistun tällä marraskuun minihasteeseen.

Linn Ullmann Rauhattomat

Linn Ullmann Rauhattomat

Alkuteos: De urolige (2015)

Suomentanut: Kristiina Huttunen

LIKE 2016. Kotikirjasto. Lokakuun uutuusostos.

Äitini ja isäni eivät olleet koskaan olleet naimisissa, äitini tuli neljännen ja viidennen vaimon väliin, mutta he olivat olleet elinikäisiä ystäviä, työtovereita, ja kerran isä sanoi äidille että he olivat tuskallisesti kiinni toisissaan.

Linn Ullmann on norjalainen kirjailija ja kriitikko. Hän on naimisissa kirjailija Niels Frederick Dahlin kanssa. Olen lukenut Ullmannin suomennetut teokset: Ennen unta, Kun olen luonasi, Armo, Siunattu lapsi ennen blogia ja blogiaikana teoksen Aarteemme kallis. 

Halusin  lukea Linn Ullmannin uusimman teoksen. Sitä on kehuttu hänen parhaimmaksi maailmalla. Haluaisin sanoa, että hahmota kirjan teemat ja lue, jos ne kiinnostavat. En voinut ajatella lainaavani tätä kirjastosta, sillä haluan merkitä kohtia myöhemmin löydettäviksi. Alusta lähtien tämän lukeminen kävi voimille niin kuin se käy, kun lukee koskettavaa kirjaa. Korostaisin tässä tekstissä lainauksiani.

Äiti ja isä ja minä. Sitä asetelmaa ei ole olemassa.

Olin isäni lapsi ja äitini lapsi, mutta en ollut heidän yhteinen lapsensa, meitä kolmea ei ollut olemassa; kun selaan valokuvapinoa joka on pöydällä edessäni, en löydä yhtään valokuvaa, jossa olisimme me kaikki kolme.

Linn Ullmann on isänsä tytär ja äitinsä tytär. Tytär on kuuluisan isän ja kuuluisan äidin tytär. Ullmann kertoo tarinansa hyvin suorasukaisesti. Hän kutsuu isää isäkseen ja sen voi kokea lähestyväksi, mutta yhtä hyvin etäännyttäväksi. Kummin vain lukija haluaa. Ilman nimeä hän on vain isä. Ulkopuolisin silmin nähtynä häntä nimitetään Mestariksi. Isällä on yhdeksän lasta kuuden eri naisen kanssa.  Linn oli yhdeksäs, ja hän syntyi 1966 avioliiton ulkopuolella. Ajankuva ei muutu, vaan pysyy tuona samana, vaikka me luemme tekstiä tässä ajassa. Ei sillä ole merkitystä, miten tämä aika suhtautuu exiin, nyksiin ja uusioperheisiin. Edes kaikki papit eivät olleet valmiita kastamaan aviotonta lasta.

Tyttö kastettiin kaksivuotiaana, ja hän käveli itse kirkon lattiaa pitkin.

Kirjan teemat käsittelevät ihmissuhteita, läsnäoloa, muistoja, perhettä. Ullmannin kirja on helppolukuinen, sillä numerot ovat niin tunnistettavia. Isä oli neljänkymmenenkahdeksan tyttären syntyessä ja äiti kahdenkymmenenseitsemän.  Isä tuli Fårön saaren Hammarsin tilalle vuonna 1965 päättäen rakentaa talon sinne. Tyttö sai nimekseen Karin Beate, jota hän ei aina tunnista omakseen, toisen valitsi isä ja toisen äiti. Virallisessa arjessa avioliittoa solmittaessa tai avioeroa haettaessa tuo nimi aktivoituu.

Kun äiti ja minä asuimme USA:ssa ensimmäisen kerran, olin viisivuotias. Muutimme isoon taloon filmitähtien kaupunkiin, ja siellä minut opetti uimaan vartaloltaan vaijerimainen nainen jolla oli pitkä nenä ja uimalakki. Hän ei hymyillyt koskaan mutta antoi minulle jäätelötikun jokaisen uimatunnin jälkeen.

 Äiti panee minut asumaan isoon keltaiseen taloon joka on pienessä kaupungissa lähes kahden tunnin ajomatkan päässä New Yorkista. Pienessä kaupungissa on paljon puita. En tiedä mitä puita ne ovat. Isoja taloja, korkeita puita ja tummanvihreää ruohoa. Minulle selviää että äiti ei aio asettua asumaan kanssani samaan taloon, hän käy päivittäin töissä New Yorkissa tai yöpyy siellä, kun taas minun oli tarkoitus asua pikkukaupungissa puiden luona.

Tyttären on aikomus kirjoittaa kirja vanhenemisesta isän kanssa. Isä on kahdeksankymmentäseitsemän saadessaan ajatuksen kirjasta. "Lopputulos" on käsissäni, sillä aikaa ei ollutkaan yllin kyllin, joten syntyikin toinen kirja. Tarina muodostuu tyttären kertomuksesta ja osin tyttären ja isän äänitetyistä keskusteluista ja muistoista. Isän kunnon takia keskustelut ovat fragmentaarisia ja hauraita. 

Linn Ullmannin teos on hyvin vaikuttava kuvaus isän hiipumisesta. Ullmann rakentaa teoksen muistoista, kuulluista tarinoista ja kerrotuista hetkistä. Tämä tarina tulee hyvin liki lukijaa koskettaen. Tarina on myös tytön kehityskertomus kohti aikuisuutta. Ullmann kirjoittaa vanhemmistaan eli sitä hän ei salaa.  Toisaalta minäkertoja ei nimeä itseään, eikä vanhempiaan. Hän kirjoittaa omaelämäkerrallista fiktiota siten, että se koskettaa ketä tahansa. Missä on fiktion ja toden raja?  

Kaikesta huolimatta Ullman kertoo siitä kuinka elämä repii meitä eri suuntiin, mutta kuinka pohjimmiltaan kaipaamme  juuriamme. Pelkistetty kuvaus tytöstä, isästä ja äidistä tulee näin parhaiten esiin. Kertoja ei pidä vanhempiaan jalustoilla, vaan kirjoittaa niin hyvistä kuin huonoista muistoista. Hän kertoo sen käsityksen, joka hänellä on. Mitä muuta hän voisi edes tehdä? Minkä verran me tiedämme toisesta ihmisestä ja hänen tuntemuksistaan?  

Tämä on ihana lahjakirja ja ainakin itselleni täydellinen kirja. Kirjoitin tarkoituksella tekstini anonyymisti, sillä tarina on paljaampi näin. Tästä tarinasta löytyy useampia kirjoja eri laidalta katsottuna.

Pirkko Saisio Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio Mies, ja hänen asiansa

Siltala 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Olen lukenut paljon Saision kirjoja ja pitänyt monista. Blogiini olen tuonut tätä edeltävän Signaalin, rakastin sen huumoria.  Nauroin ja luin. Luin ääneen puolisolleni ja hekotin.  Saision omaelämäkerrallinen trilogia: Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja ovat huimia. Ja Saision tuotantoon tutustumisen aloitin silloin joskus Elämänmenon myötä. 

Kuusikymppinen mies

Mies, ja hänen asiansa -teoksen päähenkilö on arvostettu, kuusikymppinen ammattinsa osaava asianajaja. Miehen vaimo on tietenkin kaunis ja nuori. Heidän avioliittonsa on kuin orkidea: se vaatii enenevästi lämpöä, kosteutta, keskustelua, koti-illallisia, keskustelua äskettäin luetuista lehti- ja nettiartikkeleista, kaikkea tuota se on vaatinut kuudentoista vuoden ajan. Lapsiakaan ei ole riesana. Kovin paljoa lukija ei saa tietää miehestä, ei edes nimeä.

Me ollaan oltu naimisissa kuusitoista vuotta.

Toistat itseäsi, Krista. Mutta ei se mitään.

Ei se mitään. Ymmärrän. Sinun iässäsi se on pitkä aika.

Ennen sinua minä olin elänyt kokonaisen elämän.

Ja sinä elät minun jälkeeni kokonaisen elämän. Toisen.

Jos hyvin käy.

Jonkun toisen kanssa, toisen elämän, et yksinäsi, en usko.

Memento mori
Maanantaina kello 7. 04 mies juo aamukahvia ja huomaa lehdessä kuolinilmoituksen. Kuolinilmoituksessa lukee, että Pablo on kuollut. Vanha ystävä Pablo on poissa. Ystävä? Paras kaveri nuoruuden ajoilta? Jollei paras, kaveri kumminkin. Ainakin hän kuuluu menneisyyteen. Vai, Paavo (Pablo) Olavi Korhonen tuo mies oli nimeltään. Pablona miehemme tunsi tuon manan majoille siirtyneen. Nelikymppinen Krista häipyy Audillaan miehen jäädessä ajatuksiinsa.

Eikä merta enää ole

Pablo ilmeisesti harrasti veneilyä viimeisinä vuosinaan, ja sitten jälkeenjääneet keksivät tuollaisen.

Kun eivät halunneet loukata vainajana millään hengellisellä hölynpölyllä.

Mies, ja hänen asiansa on fragmentaarisista paloista koostuva tarina, johon mahtuu sarkastista tätä päivää ja huumorin pilkahduksia. Lyhyet, tiiviit merkinnät kuljettavat lukijaa juristikollegoiden parissa, unissa, keskusteluissa vaimon kanssa ja asiakastapaamisissa.

Miehen tie rikoksen ja rangaistuksen kautta

Asianajaja pyrkii hoitamaan tehtäviään, onhan hän hyvä ja tapaukset helppoja, kun pitää kahmia jätetylle rahaa avioerossa, saattaa nuorukainen vastuuseen teostaan.  Rikosta ja rangaistusta koko elämä. Työt hoituvat tapaus tapaukselta, mutta miehemme käy omaa sisäistä kamppailuaan.  Etenkin, kun toimistoon saapuu perunkirjoituksen ja pesänjaon myötä nuori mies, koska faija oli käskenyt tehdä niin. Tuo isävainaja oli Pablo, joten edessä on tilinteon aika. Meskalin on ruma kollega, mutta tuiki tarpeellinen.  Jaatinen ei ole sen parempi. Stina ottaa ohjat käsiin sihteerin napakkuudella, kun asiakkaat tulevat ja odottavat turhaan, kun miehemme liihottaa omiaan. Meskalinin maailma on spiraalimainen. On syyllinen, on toisen aallon uhri vaimon tavoin, on kolmannen aallon uhri firman, osakkaiden ja työntekijöiden tavoin.  Maine. Häpeä. Yhteensopimattomat elementit.

Memento mori Muista kuolevasi. Muista, että olet kuolevainen.

Pitäisi muistaa kuolema, mutta kun arkikin katoaa. Dialogi ei ota sujuakseen edes vaimon kanssa.

 -  Puhutaan vaikka Basilica di Santa Maria Novellasta

 -  Basilika…mistä?

 -  Basilica di Santa Maria Novellasta. Missä ollaan oltu yhdessä.

 - Krista ei muista.

 - Piste minulle.

 - Tultiin junalla Roomasta Piazza della Stazionelle.

 - Minne tultiin?

- Piazza della Stazionelle. Firenzeen. Siitä mentiin Via Panzania pitkin Plazza di Santa

- Novellaan, siihen aukiolle.

Krista kuuntelee toisen kertomaa tarinaa hengenlähdöstä, taposta, elottomasta. Niin lähti Pablo elämästäni. Katosi hämärän kulman taakse, jos jokin tähti tipahti taivaankannelta sen kunniaksi, niin minä en sitä ainakaan huomannut.

Viikon vie matka

Mies, ja hänen asiansa on marraskuisen yhden viikon romaani, joka alkaa maanantaista. Kuukausi ei ole temmattu muun kuin itsensä marran takia.  Tarina ottaa lukijan heti miehen piinaviikolle, johon tapahtumat kirjautuvat minuuttien tarkkuudella.  Minäkertojan ääni on avoin, paljasteleva, mutta melkoisen epäluotettava.  Tarinan arvoituksellisen ote säilyy loppuun asti. Ympäristönmuutoksen myötä asianajajamme makaa klinikan sängyssä, Kristan istuessa sängyn laidalla, jossa miehestämme huolehtivat herra Mukava, rouva Perinnepurjelaiva sekä lähihoitaja neiti Majava. Lopussa herra Mukava lähtee matkalle miehemme kanssa, onhan terapialla ihmeellinen mahti.

Saision teksti on helppolukuista jo senkin takia, että teksti on väljää, yhtä pitkää minäkertojan sisäistä monologia. Ennen kaikkea Saisio on kirjailijana lukijaansa arvostava. Näennäinen helppous muuttuu silmänlumeeksi.  Mikä on todellisuutta ja mikä kuvitelmaa? Tarinan ytimessä on hyvin toimeentuleva, keski-ikäinen, varsin sliipattua elämää viettävä pariskunta, joka saa lukijan voimaan pahoin. 

Luin jokin aika sitten Klas Östergrenin Twistin, joka kuvaa maskuliinisen miehen ja tämän naisten elämää. Twist lienee parhaimpia lukemiani käännöskirjoja tänä syksynä. Östergrenin mieheen kiinnyin paljon paremmin. Saision valittu on varsin tyhjänpäiväinen mies, mutta nielen tuonkin, sillä Saisio tietää, kuinka kirjoittaa ajastamme. Jaksaisitko sinä katsella parikymmentä vuotta vanhempaa miestä omanasi?  Vastaisin ehdottomasti mieluummin Östergrenin miehen kuin Sainion illalliskutsuun kyllä, mutta toisin päin, jos kyse olisi itse kirjailijoista.