Katja
Petrovskaja (s. 1970) kasvoi venäjää puhuvassa juutalaisperheessä
Ukrainassa. Hän opiskeli kirjallisuutta Virossa
Tarton yliopistossa, oli stipendiaattina Yhdysvalloissa sekä teki väitöskirjansa
Moskovassa. Nykyisin hän asuu ja kirjoittaa Berliinissä. Ehkä Esther on Petrovskajan
esikoisteos.
Tammen Keltainen kirjasto on
tarjonnut tänä vuonna upeita lukukokemuksia. Erityisesti minua ovat
koskettaneet Yiyun Lin Yksinäisyyttä
kalliimpaa ja Peter Hoegin Susanin
vaikutus. Odotan kovasti, että pääsen lukemaan jo saapunutta Andrés
Neumanin Vuosisadan matkustajaa. Myös Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa kiinnostaa.
Ehkä Ester on hyvin
omaääninen ja raikas tutkimusretki oman suvun vaiheisiin. Lukemisestani on niin
vähän aikaa, joten en osaa ilmaista ajatuksiani. Petrovskaja on selvittänyt omaa identiteettiään ja sukunsa vaiheita. Hän on
käyttänyt hyödyksi myös Internetiä, googlannut tiedonmuruja, etsinyt valokuvia eBaysta ja hakenut sukulaisia Facebookista. Ehkä
Esther on kertomusromaani yhden suvun historiasta, mutta samalla
se antaa kollektiiviset kasvot tapahtumille Euroopan historiasta. Kirjan alaotsikko Kertomuksia
viittaa tekstien katkelmallisuuteen. Ehkä Esther ei ole yhden illan kirja,
sillä se edellyttää paneutumista. Juonta ei ole, on vain tapahtumien vyöryvä virta.
Petrovskajan materiaali on runsas omaksuttavaksi yhden kirjan kautta – ehkä
liiankin hengästyttävä, ehkä liian fragmentaarinen. Kirjan henkilögalleria on
valtava. Kirjailija vie lukijan hetkiinsä niin arkistoihin, museoihin,
oikeudenkäynteihin, kävelyretkille, muistomerkeille kuin keskitysleireihin.
Minulla ei ollut enää ketään, jolta olisin voinut kysyä, joka olisi vielä pystynyt muistamaan nuo ajat. Minulle jäi vain muistonriekaleita, kyseenalaisia muistiinpanoja ja kaukaisissa arkistoissa säilytettäviä dokumentteja. Olin saanut sanan historia väärään kurkkuun sen sijaan että olisin kysellyt silloin kun vielä oli aikaa.
Petrovskaja huomaa olevansa keskellä
katoavaa historiaa, ihmiset kuolevat, muistot haalistuvat, menneisyys katoaa.
Jokainen kokee tämän saman, itsestään selviä asioita ei kysytä ennen kuin on
liian myöhäistä. Perheiden
kuva-albumeissa tutut kuvat muuttuvat nimettömiksi. Miten selvittää oman
sukunsa tarina, omat juurensa, kun ei ole enää ketään keltä kysyä? Kirjan nimi
saa selityksensä kirjaa lukiessa, mutta niin myös epävarmuus ihmisen
kohtalosta.
Minä luulen että hänen nimensä oli Esther, sanoi isäni. Niin, ehkä Esther. Minulla oli kaksi isoäitiä, ja toinen heistä oli nimeltään Esther, niin juuri.
Mitä, ehkä, kysyin tuohtuneena, etkö sinä tiedä, mikä sinun isoäitisi nimi oli?
En minä puhutellut häntä koskaan nimeltä, vastasi isäni, minä sanoin babuška ja vanhempani sanoivat äiti.
Kirjan pääteemoja ovat ihmisen identiteetti, identiteetin
rakentaminen sekä kielen merkitys. Petrovskajan
laajassa suvussa on ukrainalaisia, puolalaisia, venäläisiä
ja juutalaisia sukujuuria, joten kulttuurisen identiteetin hahmottaminen olisi
kenelle tahansa haaste vastaavassa tilanteessa. Petrovskajan oma identiteettivaranto on runsaudensarvi, sillä hän on
syntynyt Kiovassa, taustaltaan ukrainalais-puolalainen, venäjänkielinen,
saksaksi kirjoittava, Berliinissä asuva, saksalaisen vaimo, juutalaistaustainen. Petrovskajan äidin puolen varhaiset
sukulaiset levittäytyivät kaikkialle Eurooppaan ja perustivat kuuromykkien
kouluja Itävalta-Unkariin, Ranskaan ja Puolaan. Lukiessani tätä kirjaa
harmittelin, että en ole ehtinyt lukea Rax Rinnekankaan kirjaa Kadonnut kieli, joka odottaa
lukemistani.
Emme määrittäneet itseämme enää elävien ja kuolleiden sukulaisten ja heidän asuinpaikkojensa mukaan vaan kieltemme kautta. Kun veljeni alkoi opiskella hepreaa omistautuakseen juutalaisuudelle, hän syöksyi siihen käännynnäisen palolla tietämättä mitä teki ja valtasi takaisin koko perinteen, myös menneiden aikakausien kadonneen tiedon.
Minun saksani, totuus ja harha, vihollisen kieli, oli minulle ulospääsytie, toinen elämä, rakkaus joka ei katoa koska sitä ei koskaan saavuta, manna ja manala, minulla oli tunne kuin olisin laskenut häkkilinnut vapaaksi.
Eniten Petrovskajan tyyli tuo
mieleeni W.G. Sebaldin esseemäisen tekstin. Petrovskajan kirjan lukeminen ei ole ahdistavaa ja surullista,
sillä kirjailija keventää tekstiään huumorilla ja ironialla. Ehkä Esther kertoo huimista ihmiskohtaloista
ja tarinan tosipohjaisuus tekee tarinasta entistä koskettavamman. Tämä
sukutarina on uskomattoman hieno, monikerroksinen ja ihmeellinen. Kiitokseni kustantajalle.
Katja Petrovskaja Ehkä Esther.
Alkuperäisteos Vielleicht Esther (2014)
Suomentaja Ilona Nykyri
Tammi 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.
Kirja oli kyllä hieno, mutta siitä on vaikea sanoa mitään. Olen iloinen, että pääsin lukemaan tällaisen, melkoisesti erilaisen teoksen.
VastaaPoistaIhan sama tunne minulla. Vaikea sanoa mitään, tuollaista anekdoottien sumaa mahdoton purkaa. Hieman tutkin Vuosisadan matkustajaa. Vaikuttaa mahtavalle. Olin yksin viikonlopun, niin ainakin oli lukurauha.
Poista