Arnaldur Indriđason Varjojen kujat

Arnaldur Indriðason on islantilainen kirjailija, historiantutkija ja toimittaja. Tutustuin Indriðasoniin sattumalta. Otin osaa lukuhaasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa.  Olin vähällä epäonnistua haasteessa, sillä minulta puuttui islantilainen kirja. Luin viime vuonna Kristín Steinsdóttirin kirjan Omaa tietä ja halusin ehdottomasti lukea islantilaista nykykirjallisuutta.  Löysin Indriðasonin dekkarit bloggarikamujen kautta ja samalla monta kirjailijalta jo aiemmin suomennettua rikosromaania.  En ole lukenut aiempia Indriðasonin kirjoja, mutta sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Ihastuin kirjailijan tapaan kertoa tarinaa, luoda jännitystä ilman silmitöntä  väkivaltaa. Syyskuussa ilmestynyt Varjojen kujat on Indriðasonin 12. dekkarisuomennos.

Indriðason kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa, toinen tarina tapahtuu sodan aikana 1940-luvulla ja toinen nykyajassa. Olen lukenut useita kirjoja, jotka kulkevat kahdessa aikatasossa, mutta vähemmän dekkareita. Menneisyys on pyrkinyt tosin esiin tänä vuonna muutamankin kerran muun muassa Gard Sveenin Raskaissa varjoissa (Bazar), Anna Lihammerin Kun pimeys peittää maan (Atena) sekä Jaana Lehtiön Kolmas oli ensimmäinen (Myllylahti) teoksissa.

Lukija pääsee seuraamaan menneisyyden rikostutkijoita työssään, kun poliisin etsivä Flovent ja amerikkalainen Thorson yrittävät ratkaista tapausta.  Flovent ja Thorson tekevät yhteistyötä tapauksissa, jotka liittyvät sekä Islannin poliisin sekä amerikkalaisen sotapoliisin toimialueeseen. Thorson hakeutui armeijan palvelukseen ja maailmansodan puhjettua hänet lähetettiin Islantiin brittien miehitettyä saaren. 

Islantilainen tyttö ja amerikkalainen sotilas viettävät lemmenhetkiä Kansallisteatterin takana, mutta heidän touhunsa keskeytyvät kammottavaan löytöön. Nuoret pakenevat suin päin, mutta vastaantulija tunnistaa tytön entiseksi oppilaakseen, Ingiborgiksi. Silminnäkijä löytää myös uhrin. Ingiborgin deittikumppanin löytyminen onkin sitten työläämpää, kun Frankin antamat henkilötiedot paljastuvat vääriksi. 

Tyttö oli kuolleenakin kaunis. Hänen särkynyt katseensa tuijotti synkkää rakennusta ikään kuin hän olisi jo kadonnut Kansallisteatterin kiviseinän sisällä oleskelevan piilokansan asumuksiin.

 Toisaalla vuosikymmeniä myöhemmin nainen huolestuu, kun hänen naapuriaan ei ole näkynyt muutamaan päivään. Hän tekee katoamisesta ilmoituksen poliisille.  Poliisi löytää 90-vuotiaaan miehen tämän omasta sängystä sydänkohtaukseen menehtyneenä. Tapaus vaikuttaa pitkään luonnolliselle kuolemalle.  Lukijaa seuraa nykyajan rikostutkijoiden työtä, tosin tätä seurataan pääasiassa eläkkeellä olevan poliisi Konráđin kautta, joka kiinnostuu tapauksesta ja päättää tutkia tapausta. Vanhuksen asunnosta löytyy kolme lehtileikettä,  joissa kerrotaan murhatutkimuksesta Toisen maailmansodan aikana, jossa nuori tyttö löydetään kuristettuna Kansallisteatterin takaa vuonna 1944.  Menehtyneen vanhuksen nimeä ei kerrota aluksi, vaikka naapurin rouva nimetään leskirouva Birgitaksi. Kaikella on tarkoituksensa, sillä vanhus on syntynyt Manitobassa ja on siten lännenislantilainen.

Konráđ otti kuvan mukaansa olohuoneeseen ja istuutui vanhan miehen kirjoituspöydän ääreen. Hän piteli lehtileikkeitä kädessään ja katsoi vuorotellen niitä, valokuvaa ja edessään avoimena olevaa kirjaa. Hän ajatteli isäänsä, murhattua tyttöä, Islannin miehitystä, meedioistuntoja, menneisyyden piinattuja sieluja ja vanhaa miestä, joka oli asunut yksin ja löydetty kuin nukkuvana huoneestaan, mutta joka oli surmattu tukehduttamalla.

Kuinka nämä tarinat kytkeytyvät toisiinsa? Ratkeaako vanha tarina viimein?  Tarina on hyvin vaikuttava, sillä Konráđ saa yhteyden asianosaisiin vuosikymmenien jälkeen. Tarina avautuu pala palalta, hienovaraisesti. Pidin tavattoman paljon tästä tarinasta. Indriðason keskittyy ihmisiin, heidän kertomuksiin ja tilannekuvauksiin. Hän jättää vähemmälle tapahtumien vyöryn ja väkivallan.  Tarinassa on myyttisyyttä, meedioiden läsnäoloa ja piilokansaa.  Varjojen kujat on älykäs dekkari. Eniten tämä muistuttaa äskettäin lukemaani Stephen Boothin kirjaa Nummi palaa (Blue Moon). Mielestäni oli jännittävää lukea Islannista sekä reykjavikilaisen poliisiin työstä.

Molemmat tarinat ovat aidontuntuisia ja kulkevat rinnatusten tasa-arvoisina. Kumpikin tarina koukuttaa lukijan mukaansa. Lukija tietää niin paljon enemmän koko ajan, sillä hän seuraa tapahtumia niin menneessä kuin nykyajassa. Upea rikosromaani.

Arnaldur Indriđason Varjojen kujat
Alkuteos Skuggasund, 2013.

Suomentanut Seija Holopainen
Blue Moon 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Tämän kirjan ovat lukenut myös Tuijata

Anthony Doerr Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr palkittiin arvostetulla Pulitzer-palkinnolla huhtikuussa 2015. Vuonna 2014 palkinnon voitti Donna Tartt romaanillaan Tikli ja sitä edellisenä vuonna sen sai Adam Johnsonin Orpokodin poika. Lähdin lukemaan Doerrin kirjaa pienellä varauksella, koska kumpikaan edellä mainituista ei saanut minua ihastumaan lukemaani. Alkuperäisteos on All The Light We Cannot See. Kirjan on suomentanut Hanna Tarkka.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokean, ranskalaistytön ja orvon, saksalaispojan lapsuudesta toisen maailmansodan aikaan. Kirjassa on 544 sivua, mutta se on nopealukuinen. Luvut ovat lyhyitä ja kirjan rakenne selkeä. Tarinan keskeisistä hahmoista kuusivuotiaana sokeutunut Maria-Laure asuu Pariisissa ja Werner Pfennig asuu pikkusisarensa Jutan kanssa orpokodissa noin viidensadan kilometrin päässä Pariisista koilliseen, Zollvereinin kaivoskaupungissa.

Marie-Laure LeBlanc asuu isänsä kanssa osoitteessa rue Vayborel 4, korkean talon kuudennessa ja ylimmässä kerroksessa. Isä on Pariisin luonnontieteellisen museon päälukkoseppä. Isän rakentama kaupungin pienoismalli on Marie-Lauren apuna lähiympäristön hahmottamisessa ja liikkumisen helpottamisessa.

Marie-Lauren isä on Pariisin luonnontieteellisen museon päälukkoseppä. Kun mukaan lasketaan laboratoriot, varastot, neljä erillistä museota, eläinkokoelma, kasvihuoneet, kasvitieteellisen puutarhan Jardin des Plantesin laajat lääkeyrtti- ja koristekasvitarhat sekä kymmenet portit ja paviljongit, museoalueella on isän arvion mukaan yhteensä kaksitoistatuhatta lukkoa. Kukaan muu ei tunne asiaa niin että voisi olla arviosta eri mieltä.

Sodan myötä Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Bretagneen, Saint-Malon kaupunkiin. Saksassa Werner seuraa öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Radiot ovat Wernerin intohimo. Pian myös natsit havaitsevat pojan lahjakkuuden ja näppäryyden korjaajanakin, jonka myötä Werner saa opiskelupaikan SS-yksikössä.

Tämän tästä sanat leijuvat mieleen kuin kipinät: Sinut on valittu. Jokainen kulunut minuutti merkitsee yhtä vähempää tässä talossa. Tässä elämässä.

Vuosien kuluessa Marie-Lauren ja Wernerin tiet lähentyvät toisiaan, kunnes heidän tiensä viimein risteytyvät hetkeksi.

Hetkenä minä hyvänsä joku havaitsee heidät, joko amerikkalaiset tai hänen oman maansa sotilaat, ja heitä vaaditaan tekemään jotakin. Tekemään työtä, liittymään, tunnustamaan, kuolemaan. Jostakin kuuluu tulen rätinä kuivuneiden ruusunlehtien ääni, kun ne rusennetaan nyrkkiin.

Joskus paljon myöhemmin, sillä tarina kuljettaa aina vuoteen 2014 asti, Marie-Laure asuu yhä samassa talossa, jossa hän varttui ja kävelee yhä museolle, jossa hän johtaa pientä laboratoriota. Väitöskirjaa tehdessä hän pääsi Bora Boralle ja Biminille meren ääreen, kahlaamaan riutoille ja keräämään simpukoita. Hän kohtaa myös Wernerin sisaren, kun Jutta palauttaa Marie-Laurelle tutun esineen.

Marie-Laure on mieluiten elävien olentojen keskellä, riutoilla tai omien akvaarioidensa äärellä. Riittää, että löytää kotiloita ryömimästä kivillä, noita pienen pieniä tahmeita otuksia, jotka siivilöivät vedestä kalsiumia ja keräävät sen unenomaisen kuultaviksi selkäkuoriksi.

Kaikki se valo jota emme näe ei ole rakkaustarina, mutta tämä on erinomainen lukuromaani (tästä termistä on keskusteltu paljon, mutta tähän se mielestäni sopii). Sota on läsnä, mutta taustalla, mutta ihmisten arkea se koettelee ja väijyy. Eniten tämä toi mieleen Markus Zusakin Kirjavarkaan. Luin juuri myös Jamie Fordin Kiinalaisen kehtolaulun, jonka keskeiset henkilöt ovat orpokodissa asuvat Willliam ja sokea Charlotte.

Voidaan tietenkin kysyä, kuinka paljon uutta tämä antaa aiheeseen? Onko tätä aihetta helpompi käsitellä, kun aiheeseen on jonkin verran etäsyyttä? Aihetta ei pidä unohtaa. Jonkin verran kirjaa olisi voinut tiivistää, väsyin paikoin radioaaltoihin, mutta taas kotiloihin ja etanoihin tunsin lukkarin rakkautta. Toisaalta Doerr rinnastaa menneen ajan sähkövirrat nykyajan valtaviin muutoksiin: tekstiviestivirtoihin, sähköpostivirtoihin, valtaviin kuitu- ja johtoverkostoihin kaupungin yllä ja alla. Doerr väistää sentimentaalisuuden karikot.

Tämä vuosi on miltei puolessa välissä ja kustantajien julkaisema käännöskirjallisuus vaikuttaa hyvin vahvalle. Kaikki se valo jota emme näe ei nouse helmiin, mutta luin sen. Kotimainen kirjallisuus ei ole vielä tuonut helmiä esille viime vuoden Kultarinnan ja Kohinan tavoin. Toisaalta eniten odottamani kirjat ovat vasta ilmestymässä.


Antony Doerr Kaikki se valo jota emme näe

WSOY 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

P.S. Rakastan kirjoja on lukenut myös tämän kirjan.

Audrey Magee Sopimus

Kaiken se kestää, kaiken se kärsii vai kestääkö ja kärsiikö se kaiken?

Kiinnostuin irlantilaisen Audrey Mageen esikoisteoksesta Sopimus. Alkuperäisteos on The Undertaking. Kirjan on suomentanut Heli Naski.

Kirjassa kulkee kaksi rinnakkaiskerronnallista tarinaa, joista toinen kertoo Katherina Spinellin elämästä Berliinissä ja toisessa Peter Faber pyrkii selviytymään  itärintamalla, kestämään kylmää ja nälkää, taistelemaan venäläisiä ja heidän talveaan vasten. Sota on voimakkaana elementtinä mukana tässä kirjassa. Vältän väkivaltaa ja raakuutta dekkareissa, mutta jokaisen tulisi ymmärtää sodan karut kasvot. Elämme maailmassa, jossa pään työntäminen pusikkoon voi olla kohtalokasta.

Katherina Spinell ja Peter Faber avioituvat toisiaan tapaamatta. Kummankin erillisessä tilaisuudessa on läsnä pastori, todistajat, puolison kuva ja nimi.  Häiden ansiosta Peter saa loman rintamalta, ja Katherinalle kuuluu leskeneläke, jos Peter kaatuu rintamalla. Katherine antaa lupauksen odottamisesta, josta tulee Peterin talismaani jaksamisessa.

Sotilaspastori puhui, ja muutamassa minuutissa Faber oli vihitty Berliinissä asuvan naisen kanssa, jota hän ei ollut koskaan tavannut. Puolentoista tuhannen kilometrin päässä täsmälleen samalla hetkellä nainen osallistui samanlaiseen seremoniaan, jonka todistajina olivat hänen isänsä ja äitinsä; se oli hänen osuutensa sotasopimuksesta, joka takasi Faberille naimaloman ja hänelle leskeneläkkeen, mikäli Faber kaatuisi.

Katherina asuu vanhempiensa kanssa, ja Peter viettää lomansa vaimon perheessä. Perheen poika on myös rintamalla. Onnellinen perhetapahtumakin saa alkunsa pariskunnan loman aikana. Joitakin asioita lukija kykenee tuskin ymmärtämään, mutta valitettavasti kertomukset eivät ole kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, vaan Magee kuvaa asioita, jotka jossain muodoin ovat tapahtuneet. Spinellit muuttavat juutalaisilta vapautuneeseen asuntoon saaden näiden omaisuuden haltuunsa. Yhden matkalaukun määräyksellä nämä lähteneet eivät saaneet paljoa mukaansa. Valitettavasti vaatteet ovat liian pieniä, mutta onneksi Katherinan vauva saa juutalaisperheen hienot lastenvaunut. Katherine veljen kuvaus on uskomattoman hieno ja vaikuttava. Miksi toiset selviytyvät ja toiset eivät?

Katharina valitsi kauimpana keittiöstä olevan makuuhuoneen, johon kuuluvalta parvekkeelta oli näköala pienelle mutta runsaasti istutetulle pihalle. Hän avasi suuren mahonkisen vaatekaapin ja kokeili silkkileninkejä ja pellavahameita, mutta mikään niistä ei sopinut. Myös kengät olivat liian pieniä, joten hän tyytyi muutamaan villatakkiin ja hartiahuiviin sekä pitkään turkkiin ja siihen sopivaan turkishattuun, jotka yllään hän meni olohuoneeseen,

Sopimus on realistinen kuvaus niin siviilien elämästä sodan kynsissä kuin rintaman kauhuista.  Audrey Magee tavoittaa hyvin ihmisten moraalin korruptoituneessa arjessa. Peter ja Katherina eivät salaa osallisuuttaan Natsi-Saksan hirmutekoihin. Kumpikin kokee sodan hirveydet omalla kohdallaan.  Katherinakin saa katkerasti kokea, että heidänkin perhettään ylempänä on tärkeämpiä avun tarvitsijoita.  Hän oppii katkerasti, että kehenkään ei voi luottaa, ei edes lääkärin apuun.

Sopimuksen loppu on yllättävä, en tiedä, onko se hyvä vai huono. Voiko kirjan lopusta sanoa, että se oli hyvä tai ymmärrettävä? Olisiko helppo loppu ollut toisen tai toisen menehtyminen? Vai olisiko se vain tehnyt kirjasta sentimentaalisen hömpän? Ehkäpä pidin Mageen ratkaisusta, koska se osoittaa ihmisen rajallisen kyvyn anteeksiantoon. Tällainenkin loppu tapahtui varmasti sodan melskeissä. Tässä tullaan taas klassisen kysymyksen eteen, jota Joyce Carol Oates käsittelee kirjassaan Kosto: rakkaustarina. Mageen kirja tuo mieleen John Boynen Seitsemäs mies sotatannerkuvaukset. Elämme epävakaisessa maailmassa, jossa jokaisen on hyvä muistaa sodan vaikutus.

Magee kirjoittavaa sujuvan soljuvaa kieltä. Dialogi kuljettaa kertomusta paikoin vahvana jopa sivun ilman kuvausta, joka on mielenkiintoinen ratkaisu. Mageen esikoisteos on lupaava, irlantilaisen kirjoittama sotatarina Saksasta. Magee pystyy välittämään menneen lukijalle niin voimakkaasti, että tapahtumat jäävät lukijan mieleen kirjan loputtua.

Audrey Magee Sopimus

Atena. 2015. Kustantajan ennakkokappale. Kiitoksin. Ilmestymispäivä 15.4.

Blogeissa toisaalla: Omppu englanniksi, Lumiomena suomeksi, Villasukka kirjahyllyssä suomeksi

 JK. En katsoisi tätä elokuvana, mutta luen kovempia kuin katsoisin. Englantilainen potilas, Charlotte Gray, Kuudes mies jäisivät katsomatta. En tosin edes tiedä, onko viimeinen elokuvana. Toisaalta katson trillereitä Brian de Palman ja jopa Stephen Kingiä tavoin, mutta jälkimmäistä en lukisi.

Jessica Brockmole Kirjeitä saarelta

Jessica Brockmole on asunut useita vuosia Skotlannissa. Kirjan tarinan hän kertoo keksineensä pitkillä ajomatkoilla Skyen saarelta Edinburghiin. Brockmole on kielitieteilijä, ja hän on toiminut myös opettajana. Nykyisin hän asuu Indianassa aviomiehensä ja kahden lapsensa kanssa. Letters from Skye on hänen esikoisromaaninsa, joka ilmestyi vuonna 2013. Kirjan on suomentanut Marja Hietanen.

Kirjeitä saarelta on kirjeromaani. Kirjeromaanin määritelmä voisi kuulua näin: yhden tai useamman henkilön kirjoittamista kirjeistä koostuva fiktiivinen kertomus. Kirjeromaanit olivat aiemmin suosittuja ja niiden sanotaan viitoittaneen naisten tietä kirjailijoiksi. Luin viime kesänä Mariana Alcoforadon Sisar Marianan rakkauskirjeet. Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin romaani Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on odottanut lukuvuoroaan jo pidempään. Minun on pitänyt pitkän aikaa lukea myös John Keatsin Yön kirkas tähti, joka ihastuttaa jo kannellaan.


Kirjeitä saarelta on kahdella aikatasolla tapahtuva romaani ja minulla on heikkouteni niihin. Iäisyys siten luin Bergiuksen Medaljongin ja rakastuin siihen. Joten tällä kirjalla on otollinen maaperä minussa.

Kirjeitä saarelta alkaa David Grahamin lähettämästä ihailijakirjeestä, jonka hän kirjoittaa kauniilla Skyen saarella Skotlannissa asuvalle Elspeth Dunnille. Elspeth on linnoittautunut saarelleen, sillä hän pelkää purjehtimista eikä siksi koskaan poistu saarelta. Hän hämmentyy saadessa ihailijapostia kaukaa Amerikasta yliopisto-opiskelija Davidiltä. Heidän kirjeistä toisilleen rakentuu suhde, vaikka Elspeth ei ole vapaa. Kirjeet kulkevat pääosin Elspetin ja Davidin välillä 1900-luvun alussa ja toisella tasolla 1940-luvulla, kun kirjeet kulkevat Elspethin tyttären, Margaretin ja tämän kumppanin Paulin välillä.

Viime kuussa meidän kadullemme putosi pommi. Meille ei koitunut suurta vahinkoa, mitä nyt ikkunoita särkyi, mutta löysin pirstaleiden joukosta kirjeitä, joita en ollut ennen nähnyt. Pinoittain kirjeitä. Sen kirjeen, jonka noukin käteeni, oli joku amerikkalainen Davey osoittanut jollekulle Suelle. En tiedä, keitä he ovat tai mitä muissa kirjeissä luki, sillä seuraavana aamuna sekä äiti että kirjeet olivat poissa.

Oikeastaan olisi väärin kertoa yhtään enempää. Kirjan teemana on rakkaus, väärinkäsitykset, lojaalisuus ja hyveellinen käytös, minkä uskoo olevan toisen parhaaksi, vaikka se ei olisi omaksi parhaaksi tai kenties toisenkaan. Molempien maailmansotien näyttämö ja sen kohtalot värittävät tarinaa. Toisaalta juuri sota vei ihmisiä paikkoihin, jonne tie ei ehkä olisi muuten johtanut. Äidin kadottua Margaret alkaa selvittää sodan tuhoamasta talosta löytämänsä kirjeen salaisuutta, jota ei tunne. Hän joutuu kysymään, kuka on Davey ja kuka oli kirjeiden saaja eli Sue.

Kävelynsä päätteeksi äiti menee Pyhän Marian katedraaliin ja istuu siellä. Hän ei osallistu messuun, hän menee kirkkoon, kun siellä on hiljaista, tyhjää, rauhallista. Kaikki papit tuntevat hänet nimeltä. Hän on se, joka tulee vain istumaan ja nauttimaan katedraalin rauhasta,

Kirjeitä saarelta tempaa lukijan mukaansa kahdella mantereella. Tämä on hyvä rakkausromaani menneiltä ajoilta, jolloin kirjeet kirjoitettiin käsin, ajalta, jolloin sotaposti kulki epävarmoin askelin. Tuskin käsitämme sitä epävarmuuden riipaisevaa aika, jota emme ole itse eläneet, vaan nojaudumme kuulopuheisiin ja aikalaisten kertomiin vankileireistä, katoamisista ja kuolleiksi julistamisista. Kirjeitä saarelta on kaunis kirja, joskus on voitava lukea hieman erilaista ja kevyempää. Kirjeromaanin muoto tekee tästä runollisen kauniin, kun ihmiset kirjoittavat tunteistaan. Tarinan idylli Skyen saarella on lumoava.

Jessica Brockmole Kirjeitä saarelta
Bazar 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Edmund de Waal Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Edmund de Waal on tunnettu maailmankuulu keraamikko, joka asuu Lontoossa perheineen. Hän on toiminut kuraattorina, opettajana, taidekriitikkona ja taidehistorioitsijana. Hän on University of Westminsterin keramiikan laitoksen professori. Edmund de Waal kertoo kirjassaan Jänis jolla on meripihkanväriset silmät netsukeista sekä juutalaisen sukunsa vaiheista. Hän perii isoenoltaan, Iggieltä, arvokkaan kokoelman japanilaisia miniatyyrihahmoja, netsukeja. Tässä vaiheessa lukija saattaa kysyä, mikä on netsuke? Mitä se tarkoittaa? Netsukit ovat japanilaisia pienoisveistoksia, joita alettiin 1600-luvulla kaivertaa kimonotaskujen nyörien lukoiksi. Edmund de Waalin isoisoisän serkku Charles Ephrussi hankki ne 1870-luvulla Sicheliltä kaiken japonismin ollessa Ranskan seurapiireissä suosittua.

 Mielestäni asiaa voidaan helpottaa rinnastamalla netsukit miniatyyrimaalauksiin. Miniatyyrimaalauksia tehtiin erityisesti Englannissa ja Ranskassa ja niitä maalattiin akvarellein tai guassilla pergamentille tai ohuelle norsunluulle, ja niitä käytettiin usein koruina.

 Lontooseen palattuani otan yhden netsuken taskuun ja kannan sitä päivän mittaan mukanani. Kantaminen ei tosin ole oikea sana kuvaamaan netsukea taskussa.

...

Kastanjapuinen netsuke kuvaa kypsää mispeliä, ja se on tehty 1700-luvun lopulla Edossa, vanhassa Tokiossa. Mispeliä näkee Japanissa joskus syksyisin, ja temppelin tai yksityiskodin aidan yli myyntiautomaatteja pursuavalle kadulle taipuva oksa on harvinaisen kaunis näky. Minun mispelini on kypsän ja ylikypsän rajalla.

 Kirjaa lukiessa mietin sen genreä. Kirja ei ole fiktiota, toisaalta sitä ei ole luokiteltu tietokirjaksi. Kirjastotaustani takia mietin kirjan elinkaarta, hieman kuvapitoisempana kirja olisi löytänyt sijansa myös taiteen luokista, mutta saavuttaa kaunokirjallisena tuotteena suuremman lukijakunnan. Tämä kirja sopii moneen luokitukseen: muistelma, elämäkerta, suvun biografia, matkakirja, essee. En pääse itseni kanssa yksimielisyyteen, sillä ehkä tämä aloittaa uuden genren? Kirjastossa de Waalin kirja tarjoaa monia teemoja, joissa se voidaan laittaa esille, esim. esiteltäessä japanilaista taidetta, taidekokoelmia, muistelmia, juutalaisuutta, impressionisteja, toista maailmansotaa, 1900-luvun Itävaltaa, Marcel Proustin tai Rainer Marie Rilken tuotantoa,

Japanilaiset norsunluusta tai puusta valmistetut miniatyyrit olivat suosittuja 1800-luvun Pariisin sosieteetin keskuudessa. Edmund de Waal paneutuu kauniiden miniatyyriveistosten maailmaan haluten selvittää, mistä ne ovat tulleet ja missä olleet, kuka niitä on pidellyt käsissään, ja miten kokoelma on säilynyt hänen suvussaan läpi 1800- ja 1900-lukujen vaiheiden läpi. Kirjasta välittyy ajankuvaa, mutta se välittää myös tietoa miten rikkaat juutalaissuvut tuolloin elivät. Vauraus välittyy myös de Waalin tarinassa.

 Teos alkaa kokoelman synnystä 1870-luvulla, jolloin Charles Ephrussi hankki tämän mittavan kokoelman. Eri ihmiset ovat omistaneet ja kosketelleet niitä, lapset leikkineet niillä, niitä on säilytetty milloin enemmän esillä, milloin syrjemmässä. Minimaalinen koko on suojannut niitä, koska hävittäjät eivät ole havainneet pienten esineiden arvoa. Lukijaa kuljetetaan kertomuksissa niin Pariisissa, Wienissä kuin Tokiossakin. Toisen maailmansodan jälkeen ennen niin vaikutusvaltaisen juutalaissuvun omaisuudesta oli jäljellä vain uskollisen kotiapulaisen patjan sisään piilotettu kokoelma, johon kuului 264 kappaletta näitä tulitikkuaskia pienempiä, taidokkaita figuureja.

Täällä, tässä talossa, minun tasapainoni järkkyy. Netsukeiden pelastuminen Annan taskussa ja patjassa on häväistys, jota ei missään nimessä saa vääntää symboliikaksi. Miksi ne ovat selvinneet sodasta omassa piilopaikassaan, kun niin monet kätketyt ihmiset jäivät kiinni? En saa enää ihmisiä, paikkoja ja esineitä sopimaan yhteen. Nämä tarinat alkavat hajottaa minua.

Iggien mukana kokoelma palasi takaisin kotimaahansa Japaniin. Esineet ovat hyvin erimuotoisia. Jänis meripihkaisilla silmillä. Kolme sammakkoa lehdellä. Karjuva tiikeri. Hedelmiä. Paljon rottia. Persimoni. Nelistävä hevonen. Kylpevä nainen puisessa vannassa. Ratsastava pappi. Mispeli. Kettu. Ampiainen pesän päällä jne.

Kirjaa lukiessa sai huomata, että taidehistorian opinnoista oli hyötyä, kirjallisuuden tuntemuskaan ei ollut taakaksi, saati historian, sen verran pahasti tämä riepottaa lukijaa. Rilke, Proust, Renoir vilahtelevat kirjan sivuilla. Proust vieraili Charlesin luona. Kokoelman perustajaa Charles Ephrussia on pidetty Proustin Charles Swannin hahmon esikuvana, sillä Marcel Proust toimi muutaman vuoden ajan Ephrussin sihteerinä.

Kolmessa vuodessa Charles keräsi 40 impressionistisen teoksen kokoelman - ja osti vielä 20 lisää Bernsteineille, serkuilleen Berliinissä. Morisot'n lisäksi hän osti Cassattin, Degas'n, Monet'n, Sisleyn, Pissarron ja Renoirin maalauksia ja pastellitöitä ja tuli samalla koonneeksi yhden hienoimmista varhaisista impressionistisen taiteen kokoelmista.

 Manet'lta Charles osti parsanippua kuvaavan maalauksen, jonka kuvaus on sykähdyttävä.

 Manet’lta Charles osti parsanippua kuvaavan maalauksen. Se kuuluu Manet’n sadunomaisiin miniatyyriasetelmiin. Nipussa on 20 parsanvartta, jotka on sidottu narulla yhteen. Manet pyysi miniatyyristä 800 frangia, mikä oli huomattava hinta; ihastunut Charles maksoi 1000. Viikkoa myöhemmin Charlesille saapui pieni, pelkällä M-kirjaimella signeerattu maalaus yhdestä yksittäisestä parsasta pöydän reunalla sekä kirjelappu: “Tämä lienee pudonnut joukosta.”

Tekstiin on solutettu lyhyitä otteita kirjoista, joihin sisältyy suvun jäseniä tai heitä koskevia tiedonantoja, lehtileikkeitä ja katkelmilla suvun jäsenten kirjeistä ja postikorteista ja kuvauksia muistakin esineistä kuin vain netsukeista. Kirjan alussa on Ephrussin sukupuu.

 Kirja on jaoteltu neljään osioon, jonka nimetyt luvut helpottavat lukemista. Tarina kulkee Edmund de Waalin kertomana. Kirjan lopussa on valokuvia ihmisistä ja maalauksista. Kirjan esilehtiin on painettu riviin kuvia netsukeista. Kokoelman Jänis jolla on meripihkanväriset silmät ei löydy esilehdiltä, vaan se on kuvattu kirjan kanteen. Kirjan typografinen suunnittelu on onnistunut ja selkeä, sillä jo lyhyemmistä nimistä saadaan vaikeaselkoisia. Hieman vastaavanlainen nimihirviö on Virginia Woolfin Kiitäjän kuolema ja muita esseitä (Teos).

Suljetko sinä silmäsi tämän kirjan luettuasi ja mietit, mikä sinulla on kulkenut suvussasi mukana? Huonekalu, koru? Minulla on ompelurasia, joka on verhoiltu vaalealla kankaalla, mutta mielessäni näen sen viininpunaisen sametin päällystämänä. Mielessäni se on siis asussa, jossa totuin näkemään sen isoäitini taloudessa. Kun antaa katseen kiertää ympärillään, niin huomaa uskomattoman monta taulua, esinettä, joita ei olekaan itse hankkinut, vaan näihin liittyy esivanhempien tarina. 

 Tämä on hyvin erikoinen kirja ja ihmeellisesti kerrottu tarina, joka pitää lukijan otteessaan. Jänis jolla on meripihkanväriset silmät voitti mm. Costa-elämäkertapalkinnon ja Royal Society of Literaturen myöntämän Ondaatje-palkinnon. Kirjan on suomentanut Virpi Vainikainen.

Edmund de Waal Jänis jolla on meripihkan väriset silmät. Kätketty perintö.

Schildts & Söderströms 2013. Kustantajalta.´Kiitoksin.