Christian Rönnbacka Kaikki mikä kiiltää
Crime Time 2016. Kustantajalta.
Kiitoksin.
Christian Rönnbacka on
suomalainen kirjailija, joka tunnetaan jännitysromaaneista. Hän on
työskennellyt vakuutusetsivänä, keskusrikospoliisissa ja poliisina pääkaupunkiseudulla,
joten ammatillinen tausta luo vakuuttavuutta tapahtumien kuvauksiin Olen
lukenut aiemmat Antti Hautalehto-sarjan kirjat, blogannut seuraavat Rakennus 31 ja Kylmä syli ja lisäksi olen lukenut myös Julman ja Operaatio troijalaisen.
Kaikki mikä kiiltää on
Rönnbackan viides dekkari. Tällä kerralla seurataan tarinaa huumerikosten
parissa meillä ja muualla, vaikka tarinan keskiössä ovatkin timantit. Nuoret
Porvoolaiset Anton ja Linda toimivat kansainvälisinä kuriireina Liverpoolin
mafian leivissä. He kuljettavat huumeita ja pesevät rahaa kuljettamalla
timantteja. Tosin he eivät itsekään tiedä, mitä he ovat kuljettamassa
Amsterdamista Lontooseen. He eivät myöskään tiedä, että Europol seuraa heidän kintereillä.
Nuorten auto hyytyy kesken
matkan ja vaihtaessaan uuden akun vanhan särkyessä siitä löytyy puolen
miljoonan timantit. Nuoret häviävät vähin äänin kun eivät saa ohjeita ja
lähettävät timantit kotiin selfiekeppiin piilotettuna. Nuoret palaavat takaisin
Porvooseen saadakseen huomata, että mafian tappajat ovat heidän perässään.
KRP seuraa nuoria ja Pappa
Lindfors huomaa sattumalta KRP:n varjostajat. Kerrottuaan asiasta rikosylikomisario
Antti Hautalehdolle, Antti suivaantuu siitä, että KRP tekee keikkaa hänen
tontillaan kertomatta asiasta. Yhteydenotoista huolimatta hän ei saa KRP:stä
mitään irti. Niinpä Antti päättääkin lähteä pistäytymään Jokiniemessä.
- Onko sinulla tapaaminen sovittuna? vartijavahtimestari kysyi.
- En tiedä, Antti sanoi. – Ei vastaa puheluihin, joten tulin käymään.
- Vai silleen, mies katsoi epäilevästi Anttia. – Soitan ja kysyn voiko ottaa vastaan.
- Kyllä se voi. Sano että täällä odottaa vittuuntunut Hautalehto.
Tällä välin Antonin
lapsuudenystävä sekä keikkojen järjestäjä Sebastian pakenevat henkensä edestä
tappajia.
Hyttysten ininä loppui, mutta pohkeessa tuntui pisto. Anton säpsähti ja läimäytti itikan kuoliaaksi. Hän jäi tuijottamaan paneelikattoa ja joutui hetken miettimään missä oli. Sebastian oli googlannut vuokramökin Porvoon läheltä Sondbyn lammen rannasta. Kun mökin omistaja oli ilmoittanut mökin olevan vapaa, olivat he ajaneet sinne.
Minua huvitti tarinan miljöö,
sillä Rönnbacka sijoittaa tarinansa usein Porvooseen, mutta nyt ollaan
kotinurkillani ja marjamaillani. Tarinassa ihmiset kärsivät hyttysistä, mutta enemmän täällä hirvikärpäset piinaavat ihmisiä loppukesällä.
Löytääkö Antti nuoret ajoissa?
Pappa Lindfors ehditään teloa sairaalakuntoon jälleen kerran. Antin tiimiin kuuluvat
konstaapelit Johanna Holm ja Petri Nummi ovat tällä kertaa statisteina. Sen
sijaan ärhäkkä tekninen tutkija Simon Kannas saa näkyvämmän roolin. Antti ja
Simon lähtevät tarkistamaan Sondbyn lammen mökkiä:
Antti ei ollut nähnyt Kannasta pitkään aikaan niin pirteänä kuin nyt avatessaan asehuoneen oven.
- Onko sulla koopeen lisenssi vielä voimassa? hän varmisti.
Simon nyökkäsi ottaessaan seinältä Heckler & Kochin konepistoolin… Antti valitsi itselleen samanlaisen konepistoolin kuin Simon…
- Mulle sopii jaloitella vähän, Simon totesi. – Kyllä tämä kroppakeikat ja penslaamiset voittaa. Vielä jos pääsisi vähän tärskäyttämään.
Pientä epätarkkuuttakin mahtuu
mukaan:
Auto törmäsi liikennemerkkiä pystyssä pitävään betoniporsaaseen ja sammui. Lopulta mies laski kätensä. Jonna oli kiertänyt auton toiselle puolelle ja kiskaisi oven auki. Hän kurottautui sammuttamaan auton.
Vauhtia ja tapahtumia riittää
tässäkin tarinassa. Poliisin tehtävät ovat poukkoilevia ja päällekkäisiä, sillä
seuraavana minuuttina voidaan joutua kiirehtimään aivan jonnekin muualle. Siksi
jotkut tapahtumista ovat irrallisia, varsinaiseen tarinaan liittymättömiä
sivujuonteita. Rönnbackan kieli on pääosin kirjakieltä, vaikkakin Antti
murjaisee aina väliin voi ristus -hokemaa. Aiemminkin olen todennut, että
”muumiruotsi” elävöittäisi kummasti tässä miljöössä.
Rönnbackan teksti ja tarinointi
koukuttavat. Luen kotimaisia dekkareita hyvin vähän, mutta Rönnbackan
dekkareiden ilmestymisen seuraan. Mieluiten luen skandinaavisia ja brittiläisiä
dekkareita. Tämän tarinan tapahtumia on
helppo seurata, kun osa tapahtumista sijoittuu kotinurkilleni. Pappa Lindforsin
härskit naisjutut ja karski huumori ovat siistiytyneet. Tämänkertainen tarina
tuntui jopa kesymmältä edellisiin osiin verrattuna.
Antti Hautalehto toimisi hyvin
televisiosarjana. Alusta lähtien olen
miettinyt Hautalehdon ehtivyyttä, sillä kateellisena totean, että hänellä
tuntuu olevan vuorokaudessa enemmän tunteja kuin minulla, vaikka koirankin
ulkoilutan samassa jokirannassa kuin Hautalehto.
Terhi Nikulainen Menneisyyteen tatuoitu
Myllylahti 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.
Terhi
Nikulainen on työskennellyt pitkään aluekirjastonjohtajana Espoon
kaupunginkirjastossa. Hän aloitti kirjoittamisen työ ohella, mutta
kirjoittaa nykyään päätoimisesti.
Menneisyyteen
tatuoitu on Vera Ranta –sarjan aloitus. Sen päähenkilö on Pietarissa syntynyt
Vera Ranta, joka työskentelee ylikonstaapelina Helsingin
murharyhmässä. Tarinan tapahtumamiljöö on niin Kalliossa ja Toukolassa kuin
Raumalla, mutta myös Porvooseen päin ehditään ajella. Myös Amsterdam liittyy tarinaan
keskeisesti. Menneisyyden varjotkin kumpuavat voimalla esiin. Tarina kulkee niin nykyajassa kuin
sotavuosissa (1940–41).
Nainen istui
nyt kuulusteluhuoneessa toisella puolella pöytää, Voitto Veran vieressä. He
eivät olleet ehtineet puhua menettelytavoista, siitä miten toimisivat yhdessä,
eikä aiempaa kokemusta ollut. Ensi tilassa pitää palaveerata, Vera ajatteli. Voitto
vaikutti hänestä kuitenkin niin verkkaiselta, ettei pystyisi ainakaan
äkkinäisellä tyhmällä kommentilla aiheuttamaan vahinkoa.
Vera kuvataan kauniiksi ja elegantiksi, mutta kuvaus
on tehty perin kliseisesti. Rikospoliisia ei odottaisi näkevän
vartalonmyötäisessä trikoomekossa piikkarit jaloissa. Venäläisyyden
korostaminen toistuu turhan usein. Veran työparina on kuusikymppinen,
ylikonstaapeli Voitto Aaltonen. Iäkäs, vanttera ja mahakas Voitto on mies kuin
maalta.
Olemme
tunteneet viisi vuotta. Meitä yhdisti kalevalainen maailmankuva ja kotiseutumme
Rauman tienoo. Minähän asuin varhaislapsuuden Eurajoella, joka on hyvin lähellä
Raumaa. Olemme tavallaan sukuakin: äitini sisar on naimisissa Josefiinan isän
serkun kanssa. Kun bändini vieraili Nosturissa, tutustuimme, ja meille syntyi
puolisen vuotta kestänyt suhde. Mutta olemme enemmän sielusukulaisia ja
hengenheimolaisia kuin intohimoisia rakastavaisia, joten suhde päättyi.
Vera ja Voitto
pääsevät työn touhuun, kun Anette Koivunen soittaa Pohjan Neiti tatuointistudiosta
Kalliosta poliisille, että ystävä ja työkaveri Josse, Josefiina Malmberg on löytynyt
kuolleena. Myöhemmin tulee ilmi, että Amsterdamissa
on tapahtunut kaksi vastaavanlaista murhaa, joten kytkeytyvätkö ne jotenkin
Jossen tapaukseen? Hermostunut Anette on
paniikissa ja salaa ilmiselvästi jotain. Puhutettuaan Anettea Vera ja Voitto käyvät Josefiinan kotona,
jonne he pääsevät sisään naisen laukusta löytyneillä avaimilla. Josefiinan koti
oli varsin idyllisessä ympäristössä Toukolassa punamultatalossa likellä Annalan
kartanoa. Myös edellisillan viimeinen asiakas Itis Korkman käydään puhuttamassa
keskustassa Fredrikinkadulla. Tarinan olisi voinut kehitellä tälläkin joukolla,
kun lisänä ovat mahdolliset kytkökset Amsterdamiin sekä Ylermi Nieminenkin. Onko
Hedrika Ackermannin ja Kitty Verhoevenin kuolemilla kuitenkaan yhteyttä
Suomeen?
Sarjamurhaajan metsästyksessä paahdettiin töitä.
Amsterdamiin ja Tukholmaan lähetettiin KRP:n
kautta virka-apupyyntö. Rajoille toimitettuja tietoja täydennettiin
piirroksella, jonka poliisin piirtäjä luonnosteli Anetten kuvauksen
perusteella. Poliisi odotti että tärppäisi.
Menneisyyteen tatuoitu on kun ruusutarha konsanaan,
sillä ruusuja riittää, sillä jopa Josefiinhan olkavarteen on ikuistettu
ruusuköynnös.
Katseet
vangitsi lipaston yläpuolella riippuva jättikokoinen taulu. Kuvan taustalle oli
maalattu ruskean ja harmaan sävyillä ornamenttia, tai ehkä kuvioista hahmottui
lehti. Lahoavien lehtien keskeltä työntyi tulipunaisten ruusujen köynnös, joka
kiertyi kiertymistään ympäri. Köynnöksen keskelle muodostui yhä ahtaammaksi
käyvä onkalo.
Nikulainen kirjoittaa sujuvasti ja
mielenkiintoisesti. Tatuoidun ruusun
tarinaa ei pysty ennakoimaan, mutta se ei johdu niinkään kerrotusta tarinasta,
vaan enemmänkin rönsyilevästä henkilögalleriasta ja sivujuonista. Pidän enemmän
siitä, että niin uhri kuin syyllinen ovat esillä pitkin tarinaa kunnon
arvausdekkarin tyyliin kuin, että sukusalaisuudet ja salaisuuksien kipuilu kytketään mukaan. Kursivoitu sisäkertomus on tyypillinen ruotsalaisissa dekkareissa, mutta en ole kovin ihastunut sen käyttämiseen. Nikulainen hyödyntää sitä kuitenkin taidokkaasti. Jään odottamaan jatkoa!
